48. Prinsessa ja sammakko (Princess and the Frog, 2009)
Vaikka elokuvan tarina on pääpiirteittäin sama kuin klassikkosadussa, uutta twistiä löytyy vaikka millä mitalla. Samalla elokuva on paluu vanhan menestysreseptin pariin: Prinsessa ja sammakko on satuperinteestä ammentava animaatiomusikaali, jonka ohjaajanpuikoissa häärää parinvuosikymmenen takaisista menestysanimaatioista tutut Ron Celements ja John Musker. Miesten käsialaa ovat esimerkiksi Pieni merenneito ja Aladdin.Tarina on sovitettu 1920-luvun New Orleansiin, gumbon, Mardi Gras'n ja voodoon maailmaan. Tapaamme heti alussa hyvin erilaiset kaverukset: tummaihoisen köyhän Tianan ja rikkaan perheen hemmotellun Charlotten, jolle Tianan ompelijaäiti suunnittelee prinsessamekkoja. Tiana haaveilee isänsä tavoin omasta ravintolasta, jossa tarjota maailman parasta gumboa. Raha on kuitenkin onnen esteenä. Isän kuoltua nuori neito joutuu tekemään useampaa työtä kerätäkseen hiluja haaveiden ravintolaa varten.
New Orleansiin saapuu eräänä päivänä mahtipontinen ja itseriittoinen prinssi Naveen, johon Charlotte välittömästi ihastuu. Voodoo puuttuu peliin, kun Naveen käy apurinsa kanssa Facilier-nimisen noidan puheilla. Työhönsä kyllästynyt apuri Lawrence saakin Naveenin nuoren ja komean vartalon, kun taas Naveen muuttuu sammakoksi. Tiana kohtaa Naveenin Charlotten isän järjestämissä naamiaistanssiaisissa. Suudelma ei kuitenkaan muuta sammakkoa prinssiksi vaan Tianan sammakoksi. Samaan aikaan Lawrence liehittelee Charlottea ja tämän suvun omaisuutta Naveenin kehossa. Tianan ja Naveenin täytyy tehdä yhteistyötä muuttuakseen takaisin ihmisiksi.
Ensinnäkin, New Orleans on oivallinen näyttämö tälle tarinalle. Vaikka elokuva muistuttaa monesta aiemmasta Disney-klassikosta eikä siten ole kovin omaperäinen, se tuntuu raikkaalta tuulahdukselta monen epäonnistuneen tietokoneanimaation jälkeen. Paluu klassiseen tyyliin on onnistunut. Biisit ovat kelpoja, niihin on haettu jazz- ja blues-inspiraatiota, hahmot ovat hyviä ja ääninäyttely toimii erityisen hyvin, happotrippimäiset animaatio-osuudet tekevät paluun ja tarinasta on uskallettu tehdä oikeasti jännittävä. Tyyli tuo onnistuneesti mieleen 80-luvun lopun ja 90-luvun alun menestyselokuvat.
Prinsessa ja sammakko aloitti todenteolla Disneyn klassikoiden uuden tulemisen. Kuin Pieni merenneito vuonna 1989, Prinsessa ja sammakko on juuri se piristysruiske, mitä elokuvasarja kaipasi. Olin yllättynyt miten paljon pidin tästä leffasta. Osittain tykästyminen johtuu varmasti pitkästä kuivasta kaudesta. Kuten jo aiemmin mainitsin, leffa ei ole sieltä omaperäisimmästä päästä, vaikka miljöö ja prinsessa ovatkin miellyttävän erilaisia. Päällimmäisenä mieleen tulee Aladdin, josta muistuttavat niin prinssi Naveen (kuin versio prinssi Alista) ja pahis, voodoo-mies Facilier (kuin ilmetty Jafar pienin muunnoksin). Hahmojen yhtenäisyys ja ulkoinen samankaltaisuus nyt ei ole Disney-leffoille mitään uutta, joten menköön.
Kaiken kaikkiaan Prinsessa ja sammakko on viihdyttävä, perinteikäs Disney-pätkä, jonka voisin hyvillä mielin katsoa uudelleenkin. Samaa ei voi sanoa suurimmasta osasta 2000-luvun Disney-teoksia.
Prinsessa ja sammakko (Princess and the Frog, 2009)
Ohjaus: Ron Clements & John Musker
97 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.2/10
49. Kaksin karkuteillä (Tangled, 2010)
Ilkeä vanha kurppa kidnappaa prinsessa Rapunzelin linnastaan tämän hiuksien vuoksi. Pienokaisella on taianomainen, hohtava kuontalo, jolla on parantava ja nuorentava voima. Hiuksia ei voi leikata, tai ne menettävät tehonsa. On siis siepattava koko tyttö. Hiusten taian avulla kurppa säilyy nuorena ikuisesti. Hän sulkee Rapunzelin korkeaan torniin ja näyttelee tälle äitiä. Tyttö ei koskaan pääse käymään ulkona, eikä saa tietää olevansa kadonnut prinsessa.
Joka vuosi prinsessan syntymäpäivänä kaupungista lähetetään taivaalle tuhansia valolyhtyjä. Rapunzelin syntymäpäivä on (tietysti?) samana päivänä ja 18-vuotiaslahjakseen Rapunzel haluaa päästä katsomaan lyhtyjä niiden lähtösijoille, kaupunkiin, mutta äiti ei anna lupaa. Paikalle osuu juuri sopivasti etsintäkuulutettu rosvo Flynn. Rapunzel houkuttelee äitinsä lähtemään kotoa muutamaksi päiväksi ja suostuttelee Flynnin viemään hänet kaupunkiin katsomaan lyhtyjä. Matkasta tulee vaarallinen, sillä rosvon perässä ovat niin petetyt rosvokaverit kuin virkavaltakin, eikä kestä kauaa kun äitylikin huomaa taikahiuksisen aarteensa kadonneen.
Tangledin myötä Disney teki paluun tietokoneanimaation pariin, tällä kertaa aiempaa onnistuneemmin. Animointi on huolitellumpaa ja sujuvampaa, eikä juuri mikään pistä häiritsevästi silmään. Välillä jo melkein kuvittelee katsovansa Pixar-elokuvaa, mikä ei liene ihme - onhan tuottajana Pixarin guru John Lasseter. Mukana on myös monta mestaritason säestystä Disney-leffoihin tehnyt Alan Menken. Lauletut biisit eivät ole mitenkään ihmeellisiä, varsinkaan Prinsessaan ja sammakkoon verrattuna, mutta score on huikaisevan hieno.
Tangledissa on montakin mukavaa asiaa, joita aiemmissa digianimaatiopätkissä kaipaili. Tarinassa on kerrankin jotain itua niin, etteivät edes epäloogisuudet herpaannuta keskittymistä. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, hahmot ovat miellyttäviä ja samastuttavia eikä kaikkea tarvitse alleviivata niin maan helvetisti. Juonenkuljetus on niin vaivatonta - juuri tällaista sen pitäisikin olla. On hienoa huomata, että Disney on pitkän tauon jälkeen löytänyt äänensä. Loppuratkaisukin on vain puoliksi ennalta-arvattava.
Ei Tangledkaan mikään maailman omaperäisin tai ihmeellisin elokuva ole, mutta yhdessä Prinsessan ja sammakon kanssa ehdottomasti parhainta Disneyta aikoihin. Pidin molemmista leffoista yhtälaisesti, mutta hieman eri syistä. Ensimmäisen vahvuus on hyvä huumori, ääninäyttely ja toimiva perinteinen animaatio, toisen vauhdikkuus, jännittävyys ja tarinankerronta. Kahden menestystarinan jälkeen vähän pelottaa - seuraavana projektissa on vuorossa nimittäin Disneyn uusin, vain tunnin mittainen, Nalle Puh -elokuva. Huh.
Kaksin karkuteillä (Tangled, 2010)
Ohjaus: Nathan Greno & Byron Howard
100 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.2/10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti