torstai 24. marraskuuta 2011

VHS-ilta I

VHS-illan konsepti on ollut mietinnässä jo pitkään ja nyt päästiin vihdoin tositoimiin. Ensiksi hieman pohjustusta omasta suhteestani näihin vanhoihin nauhoihin...

En ole koskaan täysin hylännyt VHS-formaattia. Kun muutin Ouluun nelisen vuotta sitten, sain mukaani vanhemmiltani pikkuruisen matkatelkkarin, jossa oli sisäänrakennettu VHS-nauhuri (tällainen, eikö olekin hieno?). Se kulki koulun asuntolasta mukaani myös ensimmäiseen omaan asuntooni vuotta myöhemmin. Kun vihdoin vaihdoin telkkarini moderniin digisellaiseen, VHS jäi tilapäisesti pois ohjelmistosta. Sain Terolta VHS-nauhurin hieman myöhemmin, mutta se jäi harmittavan vähälle käytölle tilanpuutteen vuoksi. Kun muutimme, emme kytkeneet sitä vieläkään paikoilleen, sillä olohuone oli jo muutenkin tekniikan ja johtojen sekamelska.

Aina kun käymme kirpparikierroksella, katsomme silti tarkasti läpi VHS-valikoimat ja ah, mitä helmiä niistä löytyykään! Härskiä eksploitaatiota, hulppeita unohdettuja kasarikomedioita ja äärimmäisen tiukalla juonella varustettuja toimintaleffoja. Kun hintakin on kohdillaan, ei ostosta voi vastustaa, vaikka masiina näiden hienouksien katsomiseen olisikin vielä työhuoneen yläkaapissa. Ihmiset myyvät usein kerralla koko nauhakokoelmansa kirpparilla ja koska kukaan ei tunnu uskovan, että joku näitä ihmiskunnan hylkäämiä kulttuuriaarteita vielä ostaisi, kappalehinnat liikkuvat muutaman kymmenen sentin ja parin euron välillä. Kiitos siitä!

En ole koskaan ollut mikään keräilijä, enkä metsästä arvokkaita, tiettyjä painoksia elokuvista. Minulle tärkeintä on sisältö, ei kuori. VHS-illan elokuvia valitessa kriteerit ovat olleet hämäävän yksinkertaiset:

  1. Elokuvan täytyy olla vähintään 12 vuotta vanha, mielellään kuitenkin 20-vuotias tai vanhempi.
  2. Elokuvan tulee olla suht vähän tunnettu. Alle 10 000 ääntä IMDb:ssä on ihan tarpeeksi käypä mittapuu. Joitakin poikkeuksia voidaan sallia, sillä joskus tunnettavuuden arvioiminen etukäteen on haastavaa.
  3. Nauhan tulee olla pikatarkastuksella katsomiskuntoinen.
  4. Hintaa saa olla korkeintaan pari euroa ja silloinkin leffan pitää olla jo melkoinen helmi. Poikkeuksena elokuvat, joita ei löydy DVD:ltä.

Viime viikonloppuna kytkimme nauhurin paikoilleen ja pidimme kaikkien aikojen ensimmäisen VHS-illan, josta olisi siis tarkoitus kehitellä pienimuotoinen perinne. Katsomattomia leffoja on kertynyt jo pieni keko. Valikoimme kokoelmasta kolme elokuvaa ja katsoimme ne lauantai-illan ratoksi. Tervetuloa seuraan!

Nauha pyörimään!


Kuoleman joki (River of Death, 1989)
Speksit: Euron hintainen vanha vuokrakasetti isossa kotelossa. Ostettu Oulun Alppis-store -kirpparilta tänä syksynä. Toimi pienen pientä kuvanvilkkumista lukuunottamatta mallikkaasti.

Eletään vuotta 1962. Michael Dudikoffin esittämä viidakko-opas johtaa lääkärin ja tämän hemaisevan tyttären tutkimaan viidakon intiaanien keskuudessa leviävää outoa tautia. Pian selviää kuitenkin, etteivät kaikki halua tutkimusten onnistuvan. Lääkäri tapetaan ja tyttö kidnapataan. Opas John Hamilton jätetään kuolemaan viidakkoon, mutta mies löytää kuin löytääkin tiensä takaisin. Ja vannoo hakevansa tytön takaisin.

Aluksi Hamilton on lähdössä viidakkoretkelleen yksin, mutta kohta mukana onkin jo (liian) suuri joukko sekalaista sakkia. En edes muista enää oikein kenekään nimiä. Eurooppalainen pariskunta liittyy mukaan, koska epäilevät intiaanien sairauden olevan seurausta vanhan natsilääkärin kokeista. Kaksikon työtä on jahdata natsikarkureita ympäri maailman. Varakas vanha mies seurueineen taas maksaa kovan hinnan pääsystä mukaan. Miehen seurassa tulee hänen sihteerinsä ja rakastajattarensa Maria, joku random kolumnistidude, vartijadude... Varmaan vielä muutama muukin. Pelastusretki tämän lössin kanssa ei sitten olekaan mikään helppo juttu.

Nyt kun jälkeenpäin mietin, en ole yhtään varma mikä tämän leffan idea on. Juonta ei ole nimeksikään, mutta se ei voi olla pelkkä tekosyy rankoille toimintakohtauksille tai muulle perseilylle, koska niitäkään ei kauheasti ole. So what's the point? Loppu on niin typerryttävän antikliimaksinen, että aivot menevät solmuun. Kauhean dramatisoinnin jälkeen loppu lässähtää erittäin tylysti ja lopputekstien ilmaantuminen ruudulle aiheuttikin yleisössä "tässäkö tää nyt oli"-tyyppistä nurinaa. Loppu ei siis todellakaan palkinnut ja leffasta jäi sikäli vähän paska fiilis.

Muutama ihan hauska kohtaus leffasta kuitenkin löytyy, joten ihan turhaa tämän katsominen ei ollut. Yksi parhaista kohtauksista on ehkä se, kun intiaanit hyökkäävät seurueen jokilaivan kimppuun. Pelkillä nuolilla aseistautuneet alkuasukkaat pistetään oitis ojennukseen mitä järeimmillä aseilla. Inkkareita ammutaan vielä senkin jälkeen, kun koko armeija on kääntänyt pienet kanoottinsa ja yrittää meloa pakoon. Länsimäinen ylivoima jyllää jne. Onhan ne nuolet kieltämättä sen verran kovat aseet, että on ihan perusteltua pommittaa koko porukka hengiltä.

VHS-iltaa varten ostimme muutaman uuden piuhan ja kytkimme nauhurin siis videotykkiin. Kuoleman joki oli kuitenkin tykin lampulle liikaa ja se päättikin palaa juuri ennen kuin leffa saatiin päätökseensä. Pienellä johdonpyörittelyllä kytkimme sitten nauhurin perinteisesti telkkariin ja katsoimme leffan lopun + muut leffat töllöstä. Kieltämättä lampun palaminen oli jo kauhulla odotettu tapahtuma, koska tykki on tosi vanha ja paljon käytetty, eikä lamppua ole kertaakaan vaihdettu. Kuoleman joki jäi siis toistaiseksi viimeiseksi tykillä katsotuksi elokuvaksi.

Kuoleman joki (River of Death, 1989)
Ohjaus: Steve Carver
107 minuuttia IMDb:n mukaan, 97 minuuttia kasetin takakannen mukaan
IMDb & traileri
Oma arvosana: 3.2


Lääkäriopisto (Stitches, 1985)
Speksit: Euron hintainen vanha vuokrakasetti, Alppis-storesta tämäkin tänä syksynä ostettu. Kotelo vähän rikki, mutta itse kassu toimi moitteetta.

Mitähän ihmettä tästä leffasta sanoisi... Juonen täydellinen puute tekee kuvauksen kirjoittamisen astetta haastavammaksi. Hain apua IMDb:stä, jossa leffan kuvauksena lukee vain: "The misadventures of three students in medical school." Siinäpä tämä elokuva sitten pähkinänkuoressa onkin. Lääkäriopisto ei niinkään ole virtaviivaisen juonenkaaren omaava elokuva vaan enemminkin jonkinlainen surkeasti eteenpäin nilkuttava sketsikokoelma.

Myönnän, että odotukseni olivat melko korkealla. Tai no, odottelin sellaista viihdyttävää perseilykomediaa, jota kannen perusteella sopikin odottaa. Hauskat kohdat jäivät harmittavan kuitenkin vähiin. En tiedä oliko suomalaista julkaisua leikelty reilusti, vai miksi elokuvassa ei ollut kahta kohtausta, joista olin etukäteen kuullut. Toista niistä, sitä missä opiskelijat ovat pukeutuneet valtaviin penispukuihin, jopa mainostettiin ihan takakannessa! Jos suomalainen sensori on tosiaan leikannut nuo kohdat pois, valinta on vähintäänkin erikoinen. Muoviset penispuvut on ei-ei, mutta ihan ihkaoikeat tissit kyllä käy?

Ehkä vain yksi asia voi tehdä Lääkäriopistosta edes semi-mielenkiintoisen. Ohjaajaksi on merkitty Alan Smithee! Elokuvahistoriaa tunteville nimi on varmasti tuttu. Directors Guild of America (DGA) otti pseudonyymin käyttöön 60-luvun loppupuolella. Nimeä sai käyttää elokuvan varsinaisen ohjaajan nimen tilalla, jos ohjaaja oli jälkituotannossa syrjäytetty projektin taiteellisen johtajan paikalta, eikä elokuva vastannut hänen alkuperäistä suunnitelmaansa. Alan Smithee on anagrammi sanoista The Alias Men. Elokuvan on oikeasti ohjannut Rod Holcomb, joka nykyään ohjailee lähinnä TV-sarjojen jaksoja ja TV-leffoja.

Lääkäriopisto jäi ehdottomasti illan suurimmaksi pettymykseksi. On oikeasti ihan uskomattoman vaikea keksiä tästä enää enempää sanottavaa, joten eiköhän siirrytä suosiolla seuraavaan...

Lääkäriopisto (Stitches, 1985)
Ohjaus: Alan Smithee (Rod Holcomb)
89 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 1.7/10


Siesta (1987)
Speksit: Hintaa en muista, mutta seitsemisen vuotta sitten olen tämän varta vasten eBaysta etsinyt käsiini. Isokoteloinen vuokrakasetti Briteistä. Pientä kohinaa lukuunottamatta hyväkuntoinen.

Okei, syy siihen, miksi olen nähnyt melko paljon vaivaa etsiäkseni tämän leffan ulkomailta, on Gabriel Byrne. Teininä minusta tuli Epäiltyjen (The Usual Suspects, 1995) myötä melkoinen Byrne-fani ja kaikki leffat piti päästä näkemään hinnalla millä hyvänsä. Hankin muutaman muunkin Byrne-leffan eBaysta ja brittipainoksena Kukunorin kautta. Ehkäpä nekin tulee joskus VHS-illassa katsottua.

Siestan pääosaa näyttelee Byrnen vaimo Ellen Barkin. Barkin näyttelee Clairea, joka herää puolialastomana lentokentän läheltä Espanjassa, verentahrimana ja vailla mitään muistikuvaa aiemmista liikkeistään. Selvittyään ensijärkytyksestä hän lähtee pala palalta selvittämään mitä hänelle oikein tapahtui. Löytöretken aikana Clairen tarina nähdään takaumina aina lentokentältä heräämiseen saakka.

Barkinin ja Byrnen lisäksi elokuvassa näyttelee vielä nimekkäämpiäkin tähtiä. Sivuosissa nähdään mm. Jodie Foster, Martin Sheen, Grace Jones ja Isabella Rossellini. Kaksi jälkimmäistä olivat rooliensa vuoksi Razzie-ehdokkainakin. Loistavasta Älypäät (The Young Ones) -brittikomediasta tuttu Alexei Sayle nähdään perverssinä taksikuskina. Ohjaaja Mary Lambert tunnetaan paremmin Uinu, uinu lemmikkini (Pet Sematary, 1989) -kauhun ohjaajana. Musiikista vastaa Miles Davis.

Onneksi olin nähnyt tämän leffan jo useamman kerran aiemmin ja voin kertoa mielipiteeni siitä vaikka keskittyminen itse elokuvaan oli VHS-iltana ihan surkeaa. Pistetään korvan taakse, että vastedes illan viimeiseksi leffaksi kannattaa jättää joku hömppäkomedia, jonka juoni ei vaadi jatkuvaa seuraamista...

Vaikka hyviäkin juttuja leffasta löytyy, kuten mm. muutamia hienoja kuvia, siitä paistaa tietty tarkoituksellisuus. Kyse tuntuu olleen enemmänkin siitä, että saadaan tehtyä leffa, jossa on vähän twistiä, kuin siitä onko juoni oikeasti mistään kotoisin. Hahmot eivät ole tarpeeksi kiinnostavia, jotta pelkkä romanssikuvioiden pyörittely viihdyttäisi. Muu sisältö taas tuntuu vähän turhanpäiväiseltä, joten jää epäselväksi miksi leffan pitäisi kiinnostaa.

Ilmeisesti leffan kovasti mainostettuna teeman pitäisi olla Clairen eroottinen romanssi espanjalaisen Augustinen kanssa, mutta tunnelma ei nouse vaadittavalle tasolle. Lopputuloksena on suhteellisen turhanpäiväinen kioskipokkarielokuva.

Siesta (1987)
Ohjaus: Mary Lambert
100 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 4.4/10


Siinäpä siis tämänkertaiset kolme kohtuullisen huonoa kasettileffaa. :) Toivottavasti saadaan katsottua tulevaisuudessa näitä lisää. Olohuoneessa on pitkä rivi vanhoja kasetteja, joista toivon mukaan löytyy parempiakin leffoja kuin nämä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti