Oulun lasten- ja nuortenelokuvien festarit 2011

Oulun kansainvälinen lasten- ja nuortenelokuvien festivaali käynnistyi maanantaina jo 30. kerran. Siis jo toiset täyden kympin festarit samalle kuulle!

Pidän itse lapsille suunnattuja elokuvia suuressa arvossa: ilman niitä tuskin kirjoittelisin tätä blogia tai olisin sellainen elokuvahullu kuin nyt olen. Lastenelokuvat mahdollistavat sen, että kiinnostus tähän hienoon taiteenlajiin voi syntyä jo varhaisessa vaiheessa.

Omat vanhempani eivät olleet kovin tiukkapipoisia sen suhteen mitä katsottiin. Telkkarista sain katsoa käytännössä mitä vain. Aina vain tehtiin selvä ero sen välille, mikä on totta ja mikä ei. Joskus katsoimme leffoja ainakin lähes koko perheen voimin ja R-kioskin vuokrakortit täyttyivät nopeaa. Äiti puolestaan vei minua elokuvateattereihin jo pienenä. Ensimmäinen teatterissa näkemäni elokuva oli vasta TV:stäkin tullut Muumipeikko ja pyrstötähti, joka tuli Suomen teattereihin keväällä 1993. Isä osoitti minulle vanhojen elokuvien arvon katsomalla kanssani Chaplinia ja muita vanhoja hienoja mykkiksiä sekä suomalaisia mustavalkoisia komedioita, kuten Pekkaa ja Pätkää.

Paras aika katsoa lastenelokuvia on tietysti silloin kun on itsekin lapsi. Aikuisena melko moni elämän perusasia pääsee unohtumaan ja hautautumaan kaiken turhan hötön keskelle. Lastenelokuvia vähätellään usein turhaan ja koko "genreä" arvioidaan parin katsojaa aliarvioiden tehdyn amerikkalaisen muoviteoksen perusteella. Onneksi meillä on kuitenkin festareita, jotka osoittavat vähättelyn turhaksi! Todellisuudessahan lastenelokuvat ovat aivan yhtä monimuotoisia ja keskenään erilaisia kuin kenelle tahansa muullekin suunnatut elokuvat eikä niiden niputtaminen yhdeksi homogeeniseksi elokuvanlajiksi ole mitenkään perusteltua.

Itse asiassa tämän vuoden festarit rikkoivat omat ennakkoluuloni nuortenelokuvista. Vaikka olenkin kova lastenelokuvien puolustaja, nuortenelokuvat ovat tuntuneet aina jotenkin vähän vastenmielisiltä. Ehkä se johtuu siitä, ettei omasta teiniajasta ole tarpeeksi kauan. Kävin kuitenkin muutaman nuortenelokuvan katsomassa ja yllätyin positiivisesti. Tänä vuonna festaroin vain alkuviikosta, joten raportti jää yhden postauksen pituiseksi.

Maanantai 21.11.

Sadekausi (Fasle baranhaye mousemi, 2010)

Rakastuin aikoinaan Sodankylän elokuvajuhlilla iranilaiseen elokuvaan ja olen yrittänyt katsoa kyseisen maan tuotoksia aina kun mahdollista. Ilokseni myös LEF:n tämän vuoden valikoimassa on muutama iranilainen elokuva, joista Sadekausi on yksi.

16-vuotiaan Sinan vanhemmat ovat eroamassa. Parin viikon päästä pojan täytyy valita, kumman vanhemman luona haluaisi asua. Sitä ennen vanhemmat ovat vetäytyneet yhteisestä kodista omiin oloihinsa ja jättäneet Sinan yksin. Kotona he käyvät vain tuomassa ruokaa ja rahaa. Silloinkin he varmistavat, etteivät satu paikalle yhtä aikaa.

Sinalla on myös omat ongelmansa. Hän on sekaantunut paikallisen huumekauppiaan bisneksiin ja on tälle nyt velkaa suuren summan rahaa ystävänsä Alin kanssa. Epätoivoisesti hän yrittää saada kasaan rahaa maksaakseen kauppiaalle. Eräänä päivänä Sina kohtaa Nahidin, itseään vanhemman opiskelijatytön, joka muuttaa tilapäisesti Sinan luokse asumaan.

Ennakko-odotuksia ei juurikaan ollut, mutta itse elokuvasta jäi lopulta vähän outo olo. Pointti meni ainakin itselläni vähän huti. Lisäksi elokuvan amatöörimäinen tekotapa häiritsi melko lailla. Koko elokuva oli kuvattu käsivaralla, missä ei sinänsä ole mitään vikaa. Otot olivat välillä suorastaan huikean pitkiä, minkä vuoksi esim. kahden ihmisen keskustelussa kamera heiluu keskustelijoiden välillä edestakaisin ärsyttävästi. Yksi hyvä ratkaisu olisi ollut ottaa kaikki keskustelijat samaan kuvaan, jolloin jatkuvalta heilumiselta olisi vältytty. Pieniä muutoksia tekemällä kuvaustyylistä olisi saanut huomattavasti siedettävämmän.

Visuaalisesti elokuva on muuten ihan perussettiä, mutta ulkokuvien sininen tint on suorastaan ruma. Mistään huomaamattomasta sävytyksestä ei ole kyse, vaan kuva on todellakin erittäin sininen. Kun ulkokuva on näin sininen, ensimmäinen mieleen juolahtanut asia on, ettei kameran valkotasapainoa ole balansoitu oikein. Ei välttämättä paras idea ikinä.

Suurin osa kritiikistä tulee siis teknisestä toteutuksesta. Itse juoni ei ole varsinaisesti huono vaan enemminkin siitä puuttuu keskittyminen. Hyviäkin juttuja kuitenkin löytyy. Näyttelijäsuoritukset ovat hyviä, varsinkin kun otot ovat pitkiä ja vaativat nappiajoituksen. Etenkin pääosien nuoret, Sina ja Nahid, jäävät mieleen loistosuorituksina. Elokuvassa parhaiten toimivatkin juuri Sinan ja Nahidin yhteiset kohtaukset, joissa on mukavasti eloa ja hyvää dialogia.

Elokuvan suurin valtti on nuorten elämän kuvaamisessa. Vaikka kulttuuri on täysin eri, iranilaisissa nuorissa on paljon samaa kuin esimerkiksi suomalaisissakin. Tätä kuitenkin pääsee näkemään melko harvoin. Useimmat iranilaiset elokuvat, joita tähän mennessä olen nähnyt, käsittelevät syrjäseutujen kurjia oloja ja kärsimyksiä. Vaikka Sadekausikaan ei ole mitenkään erityisen piristävä leffa, on ihan mukavaa nähdä välillä Tehraniin sijoittuva iranilainen elokuva. Kokonaisuutena teos jää kuitenkin jonnekin keskinkertaisen pintaan.

Sadekausi (Fasle baranhaye mousemi, 2010)
Ohjaus: Majid Barzegar
90 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 5.5/10

Tiistai 22.11.

Opintiellä (On the Way to School, 2008)

Tämän vuoden laajan ja mielenkiintoisen dokumenttiosion elokuva Opintiellä kertoo nuoresta turkkilaisesta opettajasta, joka lähtee luokanopettajaksi kurdialueelle. Dokkari seuraa hänen ja hänen oppilaidensa elämää vuoden ajan.

Tehtävä ei missään nimessä ole helppo. Koulu on repaleinen vanha rakennus, johon ei tule juoksevaa vettä. Talvisin on kylmä ja etuoven lasi on rikki. Olot ovat siis vähintäänkin alkeelliset. Kaiken huipuksi oppilaista vain harva puhuu turkkia, useimpien ainoa kieli on kurdi. Opettaja puolestaan ei puhu lainkaan kurdia, joten kommunikaatiovaikeuksia on tiedossa. Ensimmäisen vuoden missio onkin opettaa lapset puhumaan, lukemaan ja kirjoittamaan turkinkielellä.

Lapsia ja opettajaa seurataan koulun lisäksi myös kotona ja vapaa-ajalla, minkä vuoksi osa henkilöistä saa tarvittavaa syvyyttä. Selostusta tai haastatteluja ei ole, mutta silti osaan lapsista onnistuu tutustumaan, kuten myös opettajaan. Silmiin pistävää on mm. opettajan kokema yksinäisyyden tunne. Vaikka osasta lasten vanhempia tuleekin hänen ystäviään, kulttuuri- ja kielierot saavat helposti aikaan saarretun olon. Hermot ovat koetuksella, kun kiellosta huolimatta lapset puhuvat luokassa kurdia ja turkinkielen opettaminen tuntuukin ajoittain mahdottomalta tehtävältä.

Kokonaisuutena Opintiellä on mielenkiintoinen katsaus kahden kulttuurin törmäyksestä ja kouluopetuksen merkityksestä. Kuvasto on karulla tavalla hienoa. Jos jotain erityistä moitittavaa keksisin, sanoisin, että pituutta olisi voinut hieman lyhentää ja katsojalle olisi voinut tarjota enemmän taustatietoa turkinkurdien asemasta yhteiskunnassa.

Kurdit ovat yksi maailman epäoikeudenmukaisimmin kohdeltuja kansoja. Turkissa asuu 10-20 miljoonaa kurdia, mutta vaikka vähemmistö onkin merkittävä, kurdien oikeuksia poljetaan. Kurdien asuttamalla alueella Kaakkois-Turkissa useimmat asukkaista ovat hyvin köyhiä. Tilanne on silti parempi kuin esimerkiksi Syyriassa, jossa syyriankurdeilla ei ole minkään maan kansalaisuutta eikä siten myöskään mitään oikeuksia. Omaa valtiota kurdeilla ei ole, mutta monet haaveilevat Kurdistanin valtion perustamisesta Turkin, Irakin, Syyrian ja Iranin kurdialueille. Tällaisen taustatiedon kertominen olisi ollut elokuvassa ihan suotavaa, sillä vaikka itse olen nähnyt useampia kurdeista kertovia elokuvia, kaikille tämä ei ole mitenkään itsestään selvää. Taustojen tietäminen auttaa suhteuttamaan tarinan oikeisiin mittoihin.

Opintiellä (On the Way to School, 2008)
Ohjaus: Ozgür Dogan & Orhan Eskikoy
81 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.8/10

Keskiviikko 23.11.

Pidä kii (Hold om mig, 2010)

Yksi festareiden tämän vuoden teemoista on Tanska. Festareilla nähtiin kokonainen sarja tanskalaisia klassikoita ja lisäksi muutama uudempi elokuva.

Pidä kii on tarina neljästä yläasteikäisestä nuoresta. Sara on joutunut aikuistumaan ennen aikojaan. Hän pitää huolta pikkuveljestään, sillä vanhemmat ovat useimmiten poissa kotoa. Hän on hyväksynyt roolinsa. Myös koulussa hän on vakava ja ottaa opiskelun tosissaan, mistä kaikki muut oppilaat eivät pidä. Louise puolestaan on Saran vastakohta. Hänen äitinsä on kotona, mutta useimmiten juhlimisen vuoksi poissaoleva ja välinpitämätön. Mikkel on lähtöisin hieman varakkaammasta perheestä ja hänen vanhempansa pitävät hänestä melkein liikaakin huolta. Herkkä ja hiljainen Mikkel yrittää kuulua poikajoukkoon mukaan ja kertoa samanlaisia hurjia seksijuttuja, mutta tosiasiassa hän on ihastunut Saraan. Maahanmuuttajaperheen poika Hassan seurusteli ennen Louisen kanssa ja työskentelee vapaa-ajallaan isänsä yrityksessä. Hän on sulautunut osaksi poikajoukkoa ja hänestä on tullut sen vuoksi suosittu.

Elokuva seuraa oppilaiden elämää yhden vuorokauden ajan. Sinä aikana muuten samoissa uomissaan virtaava elämä saa täysin uusia käänteitä. Harmittomalta vaikuttavan huhun leviäminen saa Mikkelin syyttä vihaiseksi Saralle ja seuraava konflikti lähtee ryhmäpaineen alla pahasti lapasesta. Tapahtuma jakaa oppilaat kiusaajiksi ja kiusatuksi. Koulun jälkeen illalla kukainenkin pohtii tapahtumia omalla tahollaan ja niiden seuraukset heijastuvat myös heidän muihin ihmissuhteisiinsa.

Luin etukäteen leffasta vain lyhyen kuvauksen, enkä oikein tiennyt mitä odottaa. Mielenkiinto heräsi kuitenkin jo heti alussa ja tarina lähti rullaamaan mukavasti. Vaikka pitkää character developmentia ei 80 minuutin leffaan mahdukaan, hahmot ovat juuri sopivan syviä ja sopivan karikatyyrisia. Hahmojen peruspiirteet oppii huomaamaan nopeasti ja lopun voi täyttää muistoilla omista yläasteaikaisista luokkakavereista. Olin yllättynyt miten ahdistavaksi elokuva menee loppua kohden. Kiusaamiskohtaus oli suorastaan rintaapuristavan ahdistava, mikä varmaan johtuu osaksi omista ei-niin-mukavista yläastemuistoista. Pystyin hyvin samaistumaan hentoon Saraan. Osan kunniasta saa Julie Andersen loistavalla näyttelijäntyöllään. Muutkin nuoret näyttelijät suoriutuvat rooleistaan uskottavasti, mutta erityisesti Andersen tekee vaikutuksen.

Koulukiusaaminen on varmasti yksi nuortenelokuvien suosituimpia aiheita, mutta en ole koskaan nähnyt sitä käsiteltävän ihan näin. Kaikille ei varmaan tule leffasta yhtä tehokkaasti ahdistunut ja myötäelävä olo, joten ymmärrän täysin jos Pidä kii ei kaikille aukene samalla tavalla. Se, miten leffan näkee, riippuu varmasti osittain omista yläastemuistoista ja siitä ovatko ne enimmäkseen ikäviä vai mukavia. Lopussa sorrutaan vähän turhan tavanomaisiin ratkaisuihin, joilla haetaan liian läpinäkyvästi yleisön liikuttumista. Mallia on selvästi haettu Amerikasta. Ihan vihoviimeiset kuvat ovat kuitenkin erittäin hienoja ja kaikessa karuudessaan kauniita.

Elokuvan pointti ei ole pelkästään siinä, miten kiusaaminen vaikuttaa kiusattuun. Se tutkiskelee tapahtuman vaikutusta myös kiusaajiin ja miettii yhden tapahtuman johtamista toiseen. Lisäksi jokaisen nuoren perhetausta on täysin erilainen. Yksi kärsii vanhempien liiasta hyysäämisestä, toinen äidin poissaolosta ja urakeskeisyydestä, kolmas äidin kyvyttömyydestä olla se turvallinen, tasapainoinen aikuinen, joka hänen tulisi olla. Kiusaamiseenkin vanhemmilla on erilaiset reaktionsa. Hassanin isä on menestynyt pitkän työn tuloksena ja pelkää poikansa sekoilujen johtavan rasismiin. Moniulotteinen teos jättää paljon pohdittavaa. 80 minuutin keston luulisi olevan aivan liian lyhyt, mutta kaikki tarpeellinen on kuitenkin saatu mukaan ilman suurempaa ahtamista.

Elokuva on ohjaaja Kaspar Munkin esikoisohjaus ja sellaiseksi varsinkin upea. Suosittelen erittäin lämpimästi.

Pidä kii (Hold om mig, 2010)
Ohjaus: Kaspar Munk
80 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.5/10


Apinatytöt (Apflickorna, 2011)

Ruotsalaiselokuva Apinatytöt kertoo nuoresta Emmasta, joka aloittaa eräänä kesänä vikellysharrastuksen. Vikellys on voimistelua laukkaavan hevosen selässä. Uuden harrastuksen parissa hän tapaa kilpailunhaluisen Cassandran ja tyttöjen välille muodostuu erikoinen ystävyys. Se on tahtojen taisto, jatkuva uskaltamiskilpailu, jossa he hiljaisesti yllyttävät toisiaan monenlaisiin tekoihin. Kilpailu jatkuu vikellystreenien ulkopuolella ja ulottuu elämän jokaiselle osa-alueelle. Ystävyyden alkumetreillä pallo on Cassandralla, mutta kontrollinhaluinen Emma ei halua antaa periksi yhdessäkään haasteessa ja pian asetelmat keikahtavatkin päälaelleen.

Myös Emman pikkusiskolla Saralla on elokuvassa oma tarinansa. 6-7-vuotias sisko on ihastunut reilusti vanhempaan serkkuunsa Sebastianiin ja on tulossa yhä tietoisemmaksi itsestään. Hän matkii aikuisilta oppimiaan maneereja tavalla, joka aiheuttaa hämmennystä niin Sebastianissa ja tyttöjen yksinhuoltajaisässä kuin katsojassakin. Isä ei tiedä kuinka nuoreen naisenalkuun tulisi suhtautua.

Elokuva on monesti palkittu ja sitä on kehuttu syvälliseksi ja realistiseksi tutkielmaksi nuorten naisten kasvamisesta ja naiseksi tulemisesta. En ihan täysin allekirjoita tätä. Ehkä urheilijatytöillä näkee tämän luokan kilpailunhalua, mutta itselleni se ei tuntunut lopulta kovinkaan realistiselta. Enemmän aidolta tuntui Saran kokemus oman naiseuden ymmärtämisestä.

Ehkä liiankin maltillisesta kerronnasta johtuen elokuva tuntuu huomattavasti todellista kestoa pidemmältä. Ennalta-arvattavuudesta Apinatyttöjä ei kuitenkaan voi syyttää, sillä nurkan takaa tulee aina jotain uutta ja odottamatonta. Emma on hahmona erityisesti loppua kohden niin kylmän viileä, että häneen on vaikea samaistua. Liikaa tunteikkuutta ei muutenkaan ole, eikä hahmojen kokemuksia sen enempää alleviivata, mikä on toimiessaan erittäin hyvä juttu. Lopulta elokuva jää kuitenkin aika keskinkertaiseksi tai korkeintaan hieman paremmaksi.

Suhteeni naiseutta kuvaaviin elokuviin on aina ollut vähän kaksijakoinen. Kokemus naiseksi kasvamisesta on kai lopulta niin yksilöllinen, etten usein pysty allekirjoittamaan elokuvien esittämiä tunteita ja asioita oman kokemuksen kautta. Joskus se aiheuttaa sen, että juonesta on vaikea päästä kärryille, varsinkin jos tunteet piilevät niin pinnan alla kuin Apinatytöissä. Useimmiten sen hahmot jäävät etäisiksi, eikä niihin saanut sellaista otetta, jota olisi tarvittu. Niinpä elokuva jäi melko tunteettomaksi kokemukseksi.

Apinatytöt (Apflickorna, 2011)
Ohjaus: Lisa Aschan
83 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.4/10


Siinä festaroinnit kaikessa lyhykäisyydessään tältä vuodelta. Paino oli omalta osaltani tänä vuonna selkeästi enemmän nuorten- kuin lastenelokuvissa. Muutama kiinnostava elokuva jäi välistäkin, mutta toivottavasti ehdin ainakin kotimaisten elokuvien kohdalla paikata tuon aukon joskus myöhemmin.

VHS-ilta I

VHS-illan konsepti on ollut mietinnässä jo pitkään ja nyt päästiin vihdoin tositoimiin. Ensiksi hieman pohjustusta omasta suhteestani näihin vanhoihin nauhoihin...

En ole koskaan täysin hylännyt VHS-formaattia. Kun muutin Ouluun nelisen vuotta sitten, sain mukaani vanhemmiltani pikkuruisen matkatelkkarin, jossa oli sisäänrakennettu VHS-nauhuri (tällainen, eikö olekin hieno?). Se kulki koulun asuntolasta mukaani myös ensimmäiseen omaan asuntooni vuotta myöhemmin. Kun vihdoin vaihdoin telkkarini moderniin digisellaiseen, VHS jäi tilapäisesti pois ohjelmistosta. Sain Terolta VHS-nauhurin hieman myöhemmin, mutta se jäi harmittavan vähälle käytölle tilanpuutteen vuoksi. Kun muutimme, emme kytkeneet sitä vieläkään paikoilleen, sillä olohuone oli jo muutenkin tekniikan ja johtojen sekamelska.

Aina kun käymme kirpparikierroksella, katsomme silti tarkasti läpi VHS-valikoimat ja ah, mitä helmiä niistä löytyykään! Härskiä eksploitaatiota, hulppeita unohdettuja kasarikomedioita ja äärimmäisen tiukalla juonella varustettuja toimintaleffoja. Kun hintakin on kohdillaan, ei ostosta voi vastustaa, vaikka masiina näiden hienouksien katsomiseen olisikin vielä työhuoneen yläkaapissa. Ihmiset myyvät usein kerralla koko nauhakokoelmansa kirpparilla ja koska kukaan ei tunnu uskovan, että joku näitä ihmiskunnan hylkäämiä kulttuuriaarteita vielä ostaisi, kappalehinnat liikkuvat muutaman kymmenen sentin ja parin euron välillä. Kiitos siitä!

En ole koskaan ollut mikään keräilijä, enkä metsästä arvokkaita, tiettyjä painoksia elokuvista. Minulle tärkeintä on sisältö, ei kuori. VHS-illan elokuvia valitessa kriteerit ovat olleet hämäävän yksinkertaiset:

1. Elokuvan täytyy olla vähintään 12 vuotta vanha, mielellään kuitenkin 20-vuotias tai vanhempi.
2. Elokuvan tulee olla suht vähän tunnettu. Alle 10 000 ääntä IMDb:ssä on ihan tarpeeksi käypä mittapuu. Joitakin poikkeuksia voidaan sallia, sillä joskus tunnettavuuden arvioiminen etukäteen on haastavaa.
3. Nauhan tulee olla pikatarkastuksella katsomiskuntoinen.
4. Hintaa saa olla korkeintaan pari euroa ja silloinkin leffan pitää olla jo melkoinen helmi. Poikkeuksena elokuvat, joita ei löydy DVD:ltä.

Viime viikonloppuna kytkimme nauhurin paikoilleen ja pidimme kaikkien aikojen ensimmäisen VHS-illan, josta olisi siis tarkoitus kehitellä pienimuotoinen perinne. Katsomattomia leffoja on kertynyt jo pieni keko. Valikoimme kokoelmasta kolme elokuvaa ja katsoimme ne lauantai-illan ratoksi. Tervetuloa seuraan!

Nauha pyörimään!


Kuoleman joki (River of Death, 1989)

Speksit: Euron hintainen vanha vuokrakasetti isossa kotelossa. Ostettu Oulun Alppis-store -kirpparilta tänä syksynä. Toimi pienen pientä kuvanvilkkumista lukuunottamatta mallikkaasti.

Eletään vuotta 1962. Michael Dudikoffin esittämä viidakko-opas johtaa lääkärin ja tämän hemaisevan tyttären tutkimaan viidakon intiaanien keskuudessa leviävää outoa tautia. Pian selviää kuitenkin, etteivät kaikki halua tutkimusten onnistuvan. Lääkäri tapetaan ja tyttö kidnapataan. Opas John Hamilton jätetään kuolemaan viidakkoon, mutta mies löytää kuin löytääkin tiensä takaisin. Ja vannoo hakevansa tytön takaisin.

Aluksi Hamilton on lähdössä viidakkoretkelleen yksin, mutta kohta mukana onkin jo (liian) suuri joukko sekalaista sakkia. En edes muista enää oikein kenekään nimiä. Eurooppalainen pariskunta liittyy mukaan, koska epäilevät intiaanien sairauden olevan seurausta vanhan natsilääkärin kokeista. Kaksikon työtä on jahdata natsikarkureita ympäri maailman. Varakas vanha mies seurueineen taas maksaa kovan hinnan pääsystä mukaan. Miehen seurassa tulee hänen sihteerinsä ja rakastajattarensa Maria, joku random kolumnistidude, vartijadude... Varmaan vielä muutama muukin. Pelastusretki tämän lössin kanssa ei sitten olekaan mikään helppo juttu.

Nyt kun jälkeenpäin mietin, en ole yhtään varma mikä tämän leffan idea on. Juonta ei ole nimeksikään, mutta se ei voi olla pelkkä tekosyy rankoille toimintakohtauksille tai muulle perseilylle, koska niitäkään ei kauheasti ole. So what's the point? Loppu on niin typerryttävän antikliimaksinen, että aivot menevät solmuun. Kauhean dramatisoinnin jälkeen loppu lässähtää erittäin tylysti ja lopputekstien ilmaantuminen ruudulle aiheuttikin yleisössä "tässäkö tää nyt oli"-tyyppistä nurinaa. Loppu ei siis todellakaan palkinnut ja leffasta jäi sikäli vähän paska fiilis.

Muutama ihan hauska kohtaus leffasta kuitenkin löytyy, joten ihan turhaa tämän katsominen ei ollut. Yksi parhaista kohtauksista on ehkä se, kun intiaanit hyökkäävät seurueen jokilaivan kimppuun. Pelkillä nuolilla aseistautuneet alkuasukkaat pistetään oitis ojennukseen mitä järeimmillä aseilla. Inkkareita ammutaan vielä senkin jälkeen, kun koko armeija on kääntänyt pienet kanoottinsa ja yrittää meloa pakoon. Länsimäinen ylivoima jyllää jne. Onhan ne nuolet kieltämättä sen verran kovat aseet, että on ihan perusteltua pommittaa koko porukka hengiltä.

VHS-iltaa varten ostimme muutaman uuden piuhan ja kytkimme nauhurin siis videotykkiin. Kuoleman joki oli kuitenkin tykin lampulle liikaa ja se päättikin palaa juuri ennen kuin leffa saatiin päätökseensä. Pienellä johdonpyörittelyllä kytkimme sitten nauhurin perinteisesti telkkariin ja katsoimme leffan lopun + muut leffat töllöstä. Kieltämättä lampun palaminen oli jo kauhulla odotettu tapahtuma, koska tykki on tosi vanha ja paljon käytetty, eikä lamppua ole kertaakaan vaihdettu. Kuoleman joki jäi siis toistaiseksi viimeiseksi tykillä katsotuksi elokuvaksi.

Kuoleman joki (River of Death, 1989)
Ohjaus: Steve Carver
107 minuuttia IMDb:n mukaan, 97 minuuttia kasetin takakannen mukaan
IMDb & traileri
Oma arvosana: 3.2


Lääkäriopisto (Stitches, 1985)

Speksit: Euron hintainen vanha vuokrakasetti, Alppis-storesta tämäkin tänä syksynä ostettu. Kotelo vähän rikki, mutta itse kassu toimi moitteetta.

Mitähän ihmettä tästä leffasta sanoisi... Juonen täydellinen puute tekee kuvauksen kirjoittamisen astetta haastavammaksi. Hain apua IMDb:stä, jossa leffan kuvauksena lukee vain: "The misadventures of three students in medical school." Siinäpä tämä elokuva sitten pähkinänkuoressa onkin. Lääkäriopisto ei niinkään ole virtaviivaisen juonenkaaren omaava elokuva vaan enemminkin jonkinlainen surkeasti eteenpäin nilkuttava sketsikokoelma.

Myönnän, että odotukseni olivat melko korkealla. Tai no, odottelin sellaista viihdyttävää perseilykomediaa, jota kannen perusteella sopikin odottaa. Hauskat kohdat jäivät harmittavan kuitenkin vähiin. En tiedä oliko suomalaista julkaisua leikelty reilusti, vai miksi elokuvassa ei ollut kahta kohtausta, joista olin etukäteen kuullut. Toista niistä, sitä missä opiskelijat ovat pukeutuneet valtaviin penispukuihin, jopa mainostettiin ihan takakannessa! Jos suomalainen sensori on tosiaan leikannut nuo kohdat pois, valinta on vähintäänkin erikoinen. Muoviset penispuvut on ei-ei, mutta ihan ihkaoikeat tissit kyllä käy?

Ehkä vain yksi asia voi tehdä Lääkäriopistosta edes semi-mielenkiintoisen. Ohjaajaksi on merkitty Alan Smithee! Elokuvahistoriaa tunteville nimi on varmasti tuttu. Directors Guild of America (DGA) otti pseudonyymin käyttöön 60-luvun loppupuolella. Nimeä sai käyttää elokuvan varsinaisen ohjaajan nimen tilalla, jos ohjaaja oli jälkituotannossa syrjäytetty projektin taiteellisen johtajan paikalta, eikä elokuva vastannut hänen alkuperäistä suunnitelmaansa. Alan Smithee on anagrammi sanoista The Alias Men. Elokuvan on oikeasti ohjannut Rod Holcomb, joka nykyään ohjailee lähinnä TV-sarjojen jaksoja ja TV-leffoja.

Lääkäriopisto jäi ehdottomasti illan suurimmaksi pettymykseksi. On oikeasti ihan uskomattoman vaikea keksiä tästä enää enempää sanottavaa, joten eiköhän siirrytä suosiolla seuraavaan...

Lääkäriopisto (Stitches, 1985)
Ohjaus: Alan Smithee (Rod Holcomb)
89 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 1.7/10


Siesta (1987)

Speksit: Hintaa en muista, mutta seitsemisen vuotta sitten olen tämän varta vasten eBaysta etsinyt käsiini. Isokoteloinen vuokrakasetti Briteistä. Pientä kohinaa lukuunottamatta hyväkuntoinen.

Okei, syy siihen, miksi olen nähnyt melko paljon vaivaa etsiäkseni tämän leffan ulkomailta, on Gabriel Byrne. Teininä minusta tuli Epäiltyjen (The Usual Suspects, 1995) myötä melkoinen Byrne-fani ja kaikki leffat piti päästä näkemään hinnalla millä hyvänsä. Hankin muutaman muunkin Byrne-leffan eBaysta ja brittipainoksena Kukunorin kautta. Ehkäpä nekin tulee joskus VHS-illassa katsottua.

Siestan pääosaa näyttelee Byrnen vaimo Ellen Barkin. Barkin näyttelee Clairea, joka herää puolialastomana lentokentän läheltä Espanjassa, verentahrimana ja vailla mitään muistikuvaa aiemmista liikkeistään. Selvittyään ensijärkytyksestä hän lähtee pala palalta selvittämään mitä hänelle oikein tapahtui. Löytöretken aikana Clairen tarina nähdään takaumina aina lentokentältä heräämiseen saakka.

Barkinin ja Byrnen lisäksi elokuvassa näyttelee vielä nimekkäämpiäkin tähtiä. Sivuosissa nähdään mm. Jodie Foster, Martin Sheen, Grace Jones ja Isabella Rossellini. Kaksi jälkimmäistä olivat rooliensa vuoksi Razzie-ehdokkainakin. Loistavasta Älypäät (The Young Ones) -brittikomediasta tuttu Alexei Sayle nähdään perverssinä taksikuskina. Ohjaaja Mary Lambert tunnetaan paremmin Uinu, uinu lemmikkini (Pet Sematary, 1989) -kauhun ohjaajana. Musiikista vastaa Miles Davis.

Onneksi olin nähnyt tämän leffan jo useamman kerran aiemmin ja voin kertoa mielipiteeni siitä vaikka keskittyminen itse elokuvaan oli VHS-iltana ihan surkeaa. Pistetään korvan taakse, että vastedes illan viimeiseksi leffaksi kannattaa jättää joku hömppäkomedia, jonka juoni ei vaadi jatkuvaa seuraamista...

Vaikka hyviäkin juttuja leffasta löytyy, kuten mm. muutamia hienoja kuvia, siitä paistaa tietty tarkoituksellisuus. Kyse tuntuu olleen enemmänkin siitä, että saadaan tehtyä leffa, jossa on vähän twistiä, kuin siitä onko juoni oikeasti mistään kotoisin. Hahmot eivät ole tarpeeksi kiinnostavia, jotta pelkkä romanssikuvioiden pyörittely viihdyttäisi. Muu sisältö taas tuntuu vähän turhanpäiväiseltä, joten jää epäselväksi miksi leffan pitäisi kiinnostaa.

Ilmeisesti leffan kovasti mainostettuna teeman pitäisi olla Clairen eroottinen romanssi espanjalaisen Augustinen kanssa, mutta tunnelma ei nouse vaadittavalle tasolle. Lopputuloksena on suhteellisen turhanpäiväinen kioskipokkarielokuva.

Siesta (1987)
Ohjaus: Mary Lambert
100 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 4.4/10


Siinäpä siis tämänkertaiset kolme kohtuullisen huonoa kasettileffaa. :) Toivottavasti saadaan katsottua tulevaisuudessa näitä lisää. Olohuoneessa on pitkä rivi vanhoja kasetteja, joista toivon mukaan löytyy parempiakin leffoja kuin nämä.

Villit jatkot

Viikko sitten lauantaina, kun IIK!! saatiin omalta osaltamme päätökseen, tulimme kämpille pizzat kädessä ja jatkot mielessä. Viiniäkin oli reippaasti. Illan teema syntyi jokseenkin vahingossa, kun aloimme miettiä mitä nostalgisia ysäri-perheleffoja sitä voisi kauhutunnelman kevennykseksi katsoa. Lopulta päädyimme siis viidakkoteemaan ja katsoimme kolme ysärileffaa, joista itse pidin lapsena. Voin vain todeta, ettei makuni ollut ehkä ihan sama kuin nykyisin... Mutta silloin en ollutkaan nähnyt vielä niin paljon kaikkea.


Viidakosta toiseen (Jungle 2 Jungle, 1997)

Tämä leffa tuli aivan yllättäen mieleen joku aika sitten, kun mietin mitä elokuvia näin pienenä. Vuonna 1997 olin 8-9-vuotias koululainen ja lukemaan oppiminen oli herättänyt minussa halun katsoa ulkomaalaisia elokuvia. Tuntui kuin kokonaan uusi maailma olisi auennut silmien edessä, vaihtoehtoja oli valtavasti entiseen verrattuna.

Silloin tällöin meillä oli tapana vuokrata elokuvia, kuten olen jo joskus aiemmin maininnut. Viidakosta toiseen oli yksi niistä vuokraelokuvista, jonka onnistuimme muistaakseni katsomaan lähes koko perheen voimin. Vuorotyötä tekevät vanhemmat kun olivat harvoin yhtä aikaa kotosalla. Muistaakseni äiti valitsi tämän elokuvan...

Leffassa Tim Allenin esittämä kovan luokan bisnesmies Michael Cromwell lähtee Etelä-Amerikan viidakkoon hakemaan eropapereihin allekirjoitusta vaimoltaan Patricialta, joka karkasi häneltä reilu 10 vuotta aiemmin. Yhden nimikirjoituksen vuoksi Michael joutuu vaeltamaan syvemmälle viidakkoon kuin oli alun perin tarkoitus. Patricia löytyy vihdoin primitiivisen viidakkoheimon kylästä. Kun Michaelin veneellä rantaan tuonut opas yllättäen lähtee, kaupunkilaisjuppi joutuu jäämään kylään useaksi päiväksi. Siinä sivussa hän oppii, että hänellä on kylässä kasvanut 13-vuotias poika Mimi-Siku.

Puolivahingossa Michael lupaa viedä Mimi-Sikun New Yorkiin sitten, kun tämä on aikuinen. Mimin aikuistumisriitti seuraa kuitenkin vielä myöhemmin samana iltana ja Michael on ansassa. Niinpä hänelle ei painostuksen alla jää muuta vaihtoehtoa kuin tuoda viidakossa kasvanut tarzanpoikansa mukanaan New Yorkiin.

Kyseessä on totta kai perinteinen "poika opettaa isän olemaan" tarina, jossa kyyninen isukki oppii pojaltaan sellaisia uusia skillsejä, kuten totuuden puhuminen ja lupausten pitäminen. Mitään mullistavaa tämä elokuva ei siis tarjoa, mutta sellaista tuskin kukaan oikein odottaakaan. Hahmotkin voidaan jakaa suhteellisen mustavalkoisesti hyviin ja pahoihin.

Ei myöskään ole kovin jännittävää katsoa miten ennalta-arvattavan huonosti juppi-isukki selviää viidakossa. Piraijat puree, hämähäkit ahdistaa, tietotekniikka ei toimi keskellä ei-mitään ja kaiken huipuksi pitää vielä nukkua riippumatossa piereskelevien alkuasukkaiden keskellä. Mimi-Sikun New Yorkissa aiheuttamat sekaannukset taas eivät ole kovin mullistavia. Vapaudenpatsaan huipulle kiipeämisen jälkeen suurimmat kaaokset syntyvät kissanruoan syömisestä ja huonekasviin pissaamisesta. Hui.

Osaksi leffan tekee epämiellyttäväksi myös Tim Allen, josta en ole koskaan pitänyt. Suurin syy siihen on puolestaan elokuva Mutta mitä tapahtui joulupukille? (The Santa Clause, 1994), joka oli jo lapsena mielestäni jotenkin ihan uskomattoman ällöttävä. Eikä se johdu pelkästään siitä, että joulupukki kuolee.

Viidakosta toiseen (Jungle 2 Jungle, 1997)
Ohjaus: John Pasquin
105 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.9/10


Rudyard Kiplingin Viidakkokirja (The Jungle Book, 1994)

Disney teki ysäreillä live action version Viidakkokirjasta, jonka tarina on kuitenkin eri kuin 60-luvun piirrosversiossa. Ysärileffaan on saatu niinkin maineikkaita näyttelijöitä kuin John Cleese ja Sam Neill. Olin ala-asteen ensimmäisillä luokilla, kun sain kasetin vanhemmiltani lahjaksi.

Pieni intialaispoika Mowgli katoaa syvälle viidakkoon tiikerin hyökkäyksen seurauksena. Pantteri Bagheera johdattaa hänet susilauman luo ja poika kasvaa mieheksi eläinten parissa. Aikuisena hän kohtaa sattumalta viidakossa Kittyn, samanikäisen brittisiirtolaisten tyttären, jonka hän tunsi lapsena. Mowglilla on yhä Kittyn antama rannekoru, jonka avulla he tunnistavat toisensa. Kittyn häilyväinen sulhanen kapteeni William Boone ei ole kovinkaan mielissään Mowglista, mutta viidakkopojan kauniin kivin koristeltu veitsi herättää hänen mielenkiintonsa.

Kitty alkaa opettaa Mowglille englantia, kieltä jonka viidakossa kasvanut nuorukainen on unohtanut. Samalla hän opettaa Mowglia ihmisten tavoille. Boonella taas on omat toiveensa Mowglin suhteen. Kun tämä oppii puhumaan ja kommunikoimaan, hän saa kertoa tien apinoiden asuttamaan kadonneeseen kaupunkiin, joka on täynnä aarteita.

Kuten kaikissa opettavaisissa perhe-elokuvissa, myös Viidakkokirjassa on selkeät opetuksensa, joita tyhmäkään ei voi olla tajuamatta. Ahneella on paskainen loppu, viidakon lakia (tapa vain syödäksesi tai itsepuolustukseksi) tulee noudattaa ja luontoa tulee kohdella kunnioituksella. Elokuva on kuitenkin lapsesta astetta pelottavampi kuin perhe-elokuvat yleensä, eikä sitä voi suositella ihan pienille. Itse muistan, että apinoiden temppelin tappavat ansat ja viidakon vaarat, kuten juoksuhiekkaan uppoaminen olivat aika kammottavia, kun n. 8-vuotiaana leffan ekan kerran näin.

Kaikista itsestäänselvyyksistään ja kliseistään huolimatta Viidakokirja oli illan paras leffa. Jason Scott Lee on Mowglina vähän outo tavalla jota en osaa sanoin kuvailla. Jotakin suorastaan häiritsevän härskiä superlihaksikkaassa, mutta suurin lapsen silmin maailmaa katsovassa viidakkomiehessä on. Enpä kyllä silti äkkiseltään keksi parempaakaan näyttelijävaihtoehtoa, joten antaapa olla. Elokuva on malliesimerkki Disneyn ysärin live action perheleffoista, joista useimmissa on tyyliltään jotain samaa. Viidakkokirja erottuu kuitenkin joukosta todennäköisesti väkivaltaisimpana, vaikka sillä ei erityisemmin mässäilläkään.

Rudyard Kiplingin Viidakkokirja (The Jungle Book, 1994)
Ohjaus: Stephen Sommers
111 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.7/10


Viidakon Ykä (George of the Jungle, 1997)

Oi että, en ollut nähnyt tätä sitten ala-asteen! Vanhempani kestivät hammasta purren elokuvamieltymyksiäni, kun minusta oli usein hauskaa nähdä samat leffat uudelleen ja uudelleen. Niinpä Viidakon Ykä vuokrattiin (!!) useammin kuin kerran... tai pari... Onneksi en enää edes muista. :)

60-luvun animaatiosarjaan (jota en ole koskaan nähnyt) perustuvassa elokuvassa vauvana viidakkoon kadonnut ja siellä kasvanut George kohtaa muita ihmisiä ensimmäistä kertaa. Kaunis (ja rikas) Ursula saapuu retkikuntansa kanssa Afrikan viidakkoon, mukanaan kitisevä sulhasensa, umpikaupunkilainen Lyle van de Groot. George ja Ursula kohtaavat, kun viidakkopoika pelastaa kauniin neidon leijonan kynsistä. George vie pyörtyneen Ursulan puumajaansa, jossa hän asuu yhdessä puhuvan apinan Apinan kanssa (äänenä muuten John Cleese).

Ursula mieltyy pikkuhiljaa outoon Georgeen ja vie tämän lopulta mukanaan Kaliforniaan. Sekoiluja seuraa, kuten kaikissa muissakin elokuvissa, siitä, kun ikänsä viidakossa kasvanut yrittää sopeutua monimutkaiseen "sivistyneeseen" kaupunkielämään. Myös Ursulan hienostuneet vanhemmat aiheuttavat ongelmia, kun avioliittosuunnitelmat varakkaan Lylen kanssa menevät Georgen vuoksi jäihin.

Koska en ole ikinä nähnyt George of the Jungle-piirrettyä, en tiedä miten paljon yhtäläisyyksiä sillä ja tällä elokuvalla on. Sarjakuvan/animaatioelokuvan keinoja on kuitenkin käytetty hyväksi kerronnassa. Samalla leikitellään itsetietoisuudella ja heitellään "hei tää on elokuva"-vitsejä. Mm. kertoja osallistuu tarinaan enemmän kuin usein on tarkoitus.

En muistanut juonesta enää oikein mitään ja muistelisin, että lapsenakin hauskinta oli vain katsoa päätöntä koheltamista. Mitään syvällistä sisältöä siis on turha odottaa, mutta tuskinpa kukaan sellaista odottaakaan. Brendan Fraser on mielestäni ollut aina vähän ärsyttävä ja vaikkei ylläkään ihan Tim Allenin tasolle, tämäkään suoritus ei tee poikkeusta.

Villeillä jatkoilla Viidakon Ykä jäi heikoimmaksi lenkiksi ja vaikka lapsuusmuistoja palautuikin mieleen, elokuvaa ei osaa enää katsoa ala-asteikäisen silmin. En tiedä onko se huono juttu vai vain merkki jonkinlaisesta henkisestä kehityksestä. Leffa ei kuitenkaan ollut läheskään niin tuskallinen kuin etukäteen pelkäsin ja sehän on tietysti aina plussaa. Ei paha, mutta en varmaan katsoisi enää uudestaan. Jatko-osan taidan myös jättää välistä, enkä usko, että se alkaa myöhemmin harmittaa.

Viidakon Ykä (George of the Jungle, 1997)
Ohjaus: Sam Weisman
92 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.0/10


Sepä siitä tällä erää. Maanantaina Oulussa starttaa jälleen kansainvälinen lasten- ja nuortenelokuvien festivaali ja ajattelin ajan ja rahatilanteen salliessa pyörähtää ainakin muutamat elokuvat katsomassa. Mutta siitä lisää sitten aikanaan!

IIK!! 2011, osa 2/2

Toinen IIK!!-viikonloppua pyörähti käyntiin perjantaina alkuillasta. Viikonlopun selkeä teema oli The Thing-elokuvat. Carpenterin tunnetuin versio nähtiin perjantai-iltana, sitä edelsi alkuperäinen 50-luvun The Thing From Another World ja lauantaina nähtiin vielä ennakkoensi-illassa uusi The Thing, joka on prequel Carpenterin leffalle. Asustelen Carpenter-fanin kanssa, mutta itselläni on taas avaruusolion kokoinen aukko sivistyksessä. Mikäs sen parempi tapa tutustua aiheeseen kuin IIK!!?

Perjantai 11.11.2011

"Se" toisesta maailmasta (The Thing From Another World, 1951)

Howard Hawksin tuottama ja kuulemma aikalailla myös ohjaama ensimmäinen The Thing muistetaan elokuvana, joka toi valkokankaalle ensimmäistä kertaa avaruushirviön. Avaruustutkimus oli lapsen kengissään, eikä kukaan oikein tiennyt mitä tuolta ylhäältä mahtaa löytyä. Kerrottiin juttuja lentävistä lautasista ja marsilaisista.

Elokuva sijoittuu Pohjoisnavalle, jossa tutkimusaseman miehistö bongaa lähistöltä oudon lentävän esineen. Paikalle lähetetään sotilaita ja heidän mukanaan innokas lehtimies Scotty (vähän Jussi Halla-ahon näköinen, btw). Porukalla tiedemiehet ja sotilaat lähtevät tutkimaan maahan pudonnutta UFOa. He löytävät jään sisään hautautuneen pyöreän aluksen, lentävän lautasen. He yrittävät räjäyttää sen esiin, mutta räjähdys tuhoaakin koko aluksen. Hukkaan reissu ei kuitenkaan mene, sillä lähistöltä löytyy jäähän uponnut avaruusolion ruumis, jonka he kuljettavat jäässä takaisin tutkimuskeskukseen.

Sotilaiden ja tiedemiehien, erityisesti tohtori Carringtonin välit kiristyvät olion takia. Carrington on vakuuttunut kommunikaatiomahdollisuudesta örkin kanssa. Kun olio karkaa jäisestä vankilastaan, kapteeni Hendry olisi valmis tuhoamaan sen.

The Thing on jo auttamatta pudonnut hieman kelkasta, mitä avaruusörkkeihin tulee. Nykyään osataan jo kuvitella jos jonkilaista oliota, mutta 50-luvulla marsilainen vastasi enemmän Frankensteinin hirviötä. Kookas mies (parimetrinen John Arness) heiluu ympäriinsä kuin zombie. Niinpä elokuva on vuosikymmenten saatossa selvästi vanhentunut. Toisaalta se ei ole mitenkään huono asia, sillä selkeästi oman aikakautensa tuotteena elokuva antaa vähän valoa sille, millaisesta vinkkelistä avaruutta tuohon aikaan katsottiin.

The Thingia vaivaa vähän sama kuin joitakin muitakin 40- ja 50-luvun elokuvia. Dialogia on kyllä vähintäänkin tarpeeksi, mutta suurin osa siitä ei ole kaksista. Vaikka leffa on vain puolitoistatuntinen, karsiakin olisi kärsinyt. Suurin osa leffan tarjoamasta viihteestä tulee tänä päivänä juurikin sen vanhentumisesta ja sen parasta antia ovat avaruusmonsterin vilahdukset ruudulla. Ihan kelpo tekele ja hyvä aloitus IIK-perjantaille. Keep watching the skies!

"Se" toisesta maailmasta (The Thing From Another World, 1951)
Ohjaus: Christian Nyby (& Howard Hawks)
87 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.2/10

Uhrijuhla (The Wicker Man, 1973)

Uhrijuhla nähtiin festareilla toiveuusintana. Olen nähnyt teoksen aiemminkin, mutta vain kerran. Teinivuosina katsoin aika paljon leffoja telkkarista ja Uhrijuhla oli yksi niistä, jotka käänsin päälle kanavia surffatessa ja jäin koukkuun. Eli sitä ensimmäistäkään kertaa en ole nähnyt elokuvaa ihan kokonaan. Mikäpä olisi parempi aika paikata tätä(kin) aukkoa sivistyksessä?

Kristitty ja syvästi uskovainen poliisi Neil Howie lähtee syrjäiselle Skotlannin rannikon saarelle tutkimaan nuoren tytön katoamista. Rowan Morrison-niminen tyttö on saarelta tulleen kirjeen mukaan ollut kadoksissa kuukausia. Kun Howie näyttää tytön kuvaa paikallisille, kukaan ei tunnista häntä, ei edes nainen, jonka pitäisi olla tytön äiti. Howie jää yöksi pieneen majataloon ja alkaa huomata outouksia saaren asukkaiden käytöksessä. Saarelaiset kuuluvat pakanalliseen kulttiin, jossa palvotaan vanhoja kelttiläisiä jumalia mystisen Lordi Summerislen johdolla.

Howie tekee tutkimuksiaan ja löytää kiistattomia todisteita tytön olemassaolosta. Pikkuhiljaa hän alkaa uskoa tytön olevan uhrilahja muinaisille pakanajumalille, jotta kesän sadosta tulisi runsas. Hän ottaa asiakseen estää pakanoiden uhririitit ennen kuin on liian myöhäistä.

Oli suuri ilo nähdä Uhrijuhla kankaalta ja vielä hyvälaatuisena filmiversiona. Elokuva on kiehtova suorastaan lumoavalla tavalla ja sisältää monen monta jo yksittäinkin upeaa kohtausta. Kaikki pelaa yhteen harvinaisen hienosti niin visuaalisesti kuin kerronnallisesti. Juuri tällainen tehokkaasti rakennettu mysteerijännäri kuuluu suosikkijuttuihini. Huomasin leffaa katsoessa, että olin unohtanut viime näkemästä lähes tulkoon kaiken. Onhan siitä jo melkein 10 vuotta aikaa. Parhaiten mieleen oli jäänyt huikea loppukohtaus, sekä kohtaus, jossa poliisi kyselee kadonneesta lapsesta koulun opettajalta.

Uhrijuhla hipoo täydellisyyttä, enkä kyllä pistäisi pahakseni, vaikka leffa tosiaan näytettäisiin IIK!!:ssä aina viiden vuoden välein. Elokuva on mysteeri sieltä parhaasta päästä ja tarjoaa miettimisen aihetta pitkäksi aikaa. Helppoja vastauksia ei anneta, eikä kaikkea avata.

Vain yksi asia meinasi pilata tämän muuten niin täydellisen leffakokemuksen: pari riviä taaempana istui pari pahemman luokan leffalörppöä, jotka eivät millään malttaneet pitää suitaan tukossa elokuvan loppuun asti. Keskittyminen näiltä luupäiltä loppui tietysi juuri loppukohtauksen aikoihin. Ymmärrän jos vieruskaverille on leffassa ihan pakko kuiskata jotain kesken kaiken, mutta täyteen ääneen puhumista en arvosta. Onko pakko pilata muidenkin leffakokemus, kun oma keskittymiskyky ei riitä kuin tunniksi? Onneksi tämä oli IIK!!:ssä oman kokemukseni mukaan eka kerta ja toivottavasti viimeiseksi jäävä.

Joka tapauksessa. Uhrijuhla on kaikkien aikojen Top 100-listamatskua, ehdottomasti. En osaa enää kauneimmin sanankääntein tätä elokuvaa kehua. Jos et ole vielä tätä teosta nähnyt, niin suosittelen. Se kannattaa.

Ai niin, alkutekstejä lukiessa silmiini pisti käsikirjoittajan nimi, Anthony Shaffer. En ihan heti osannut yhdistää miksi nimi kuulosti niin tutulta, mutta pienen etsinnän jälkeen huomasin, että hän on kirjoittanut myös yhden toisen suosikkielokuvani, Pirullista peliä (Sleuth, 1972). Tuo elokuva on myös ihan mieletön, olen katsonut sen monen monta kertaa, enkä todennäköisesti kyllästy siihen ikinä. Juuri käsikirjoituksella on ollut valtava merkitys sille, miksi nämä molemmat elokuvat ovat kaltaisiaan helmiä. Voisi siis ehkä olla paikallaan katsastaa myös muutama muu Shafferin kirjoittama elokuva.

Uhrijuhla (The Wicker Man, 1973)
Ohjaus: Robin Hardy
88 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 9.0/10


The Thing - "Se" jostakin (The Thing, 1982)

Carpenterin The Thing on ollut parikin kertaa kädessäni DVD-julkaisuna kaupassa kun olen miettinyt minkä leffan ostaisin ja aina se on hävinnyt jollekin toiselle.

Elokuva perustuu samaan novelliin kuin 50-luvun alkuperäinenkin Thing, mutta Carpenterin versio noudattelee alkuperäistarinaa edellistä versiota tarkemmin. Eikä avaruushirviökään ole enää hujoppi marssilainen. Iissä nähtiin tänä vuonna Suomen teattereita kiertänyt filmikopio 80-luvulta, joka on pölyttynyt koskemattomana viimeiset parikymmentä vuotta. Aikoinaan suomalaisen sensorin filmistä leikkaamat pätkät löytyivät myös ja nyt elokuva saatettiin esittää ensimmäistä kertaa leikkaamattomana filmiversiona Suomen maaperällä. Hurraa!

Ollaan etelämantereella. Kaksi norjalaista ampuvat helikopteristaan siperianhuskya, joka juoksee lumikenttien halki kohti amerikkalaisten jääasemaa. Perille päästyään he yrittävät epätoivoisesti saada koiran hengiltä, mutta toinen heistä räjäyttääkin vahingossa itsensä ja toisen amerikkalaiset ampuvat itsepuolustukseksi. Vierailijoiden kumma käytös herättää ihmetystä asemalla. Amerikkalainen helikopterilentäjä MacReady lähtee yhdessä aseman lääkärin kanssa käymään norjalaisten leirissä. Paikalla heitä kohtaa hävitys. Norjalaisten asema on hajoitettu täysin ja paikalta löytyy palaneita ja jäätyneitä ruumiita.

Norjalaiselta asemalta löytyy myös muistiinpanoja, videonauhoja ja iso jääpaasi, jonka sisällä on selvästi ollut jotain. Muistiinpanoista ja nauhoista selviää, että norjalaiset ovat löytäneet jäästä jonkilaisen avaruusaluksen, lentävän lautasen, ja sen läheltä jäätyneen vieraan olennon. Tuo olento on nyt mitä ilmeisimmin vapaalla jalalla. Kun selviää, että olio voi matkia mitä tahansa toista eliöä, vainoharha herää amerikkalaisten leirissä. Kohta kukaan ei enää tiedä, kuka työtovereista onkin oikeasti avaruusolento.

Elokuvan valtti on juuri psykologisessa kauhussa ja vainoharhan kuvaamisessa, vaikka tehosteet ovat vähintäänkin muikeita. Muotoaan muuttava avaruusmonsteri on huomattavasti tehokkaampi säikäyttelijä kuin parimetrinen mies vieraalta planeetalta. Vainoharhaisuus ja ihmisten kääntyminen toinen toistaan vastaan hätätilanteessa on aina kiehtonut itseäni elokuvissa. Sikäli Thingista pidinki, vaikka fani minusta ei tullutkaan.

Julkaisun aikoihin elokuva ei nauttinut samanlaista arvostusta kuin nykyään ja säveltäjämestari Ennio Morriconen musiikki oli ehdolla jopa Razzie-palkinnon saajaksi. Nykyään The Thing tunnistetaan yhdeksi tieteiskauhun merkkiteoksista ja se ansaitseekin paikkansa. Itselleni jäi leffasta ehkä hitusen kaksijakoinen olo, enkä siksi osaa siitä kummempaa sanoa. Toisaalta pidin siitä, mutta toisaalta sisälle jäi pieni tyhjiö. Ehkä juonen käänteet eivät saaneet minua yhtä jännittyneeksi kuin olisi pitänyt.

Leffa alkoi 00.15 ja meinasin jo nukahtaa. Sain silti onneksi pidettyä silmäni auki koko leffan ajan. Kohta lienee aika jättää yömyöhäiset bilettämiset nuoremmille ja poistua itse takavasemmalle. Toisaalta puokkiin syödyllä Haminan Grilli-kioskin renulla saattoi olla osansa asiaan...

The Thing - "Se" jostakin (The Thing, 1982)
Ohjaus: John Carpenter
109 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.6/10


Festaribussi kyyditsi väsyneet festaroijat kotia kohti viimeisen leffan jälkeen. Itse torkuin suurimman osan matkasta Teron olkapäätä vasten. Kotona oltiin kolmen jälkeen ja tie vei suoraan nukkumaan. Harvoin olen nukkunut niin hyvin. Kiitos IIK!!, kiitos Seon baari ja kiitos renu!

Lauantai 12.11.2011

Lauantaina festaroinnit potkaistiin käyntiin jo heti iltapäivällä. Jälleen IIK!! näytti jotain, mitä ei vain voi missata. Alkuperäisestä suunnitelmastamme poiketen oma festaripäivä jäikin lopulta yhden leffan pituiseksi.


City of the Living Dead (Paura nella cittá dei morti viventi, 1980)

Yksi italokauhun kuuluisimmista ohjaajista, Lucio Fulci vastasi oman IIK!!-historiani kaikkien aikojen ensimmäisestä päiväkauhusta. Leffa alkoi 13.15, eli aika tasan 10 tuntia sen jälkeen, kun pääsimme yöllä kotiin. Yöunet jäivät aika lyhkäisiksi. Varsinkin kun en ole vieläkään siirtänyt kännykkäni kelloa talviaikaan (!!) ja herätys pirrasikin ensi kerran tuntia aiottua aiemmin.

Elokuva sijoittuu Dunwichin kylään, joka on rakennettu muinaisen Salemin raunioille. Salem oli puolestaan kuuluisa noitavainoistaan. Kylän pappi hirttää itsensä haustausmaalla ja avaa siten helvetin portit päästäen kuolleet vaeltamaan maan päälle. Samaan aikaan New Yorkissa spiritismi-istunnossa nuori nainen Mary näkee tapahtumat ja saa hysteerisen kohtauksen. Dunwichissa alkaa tapahtua selittämättömiä raakoja murhia ja Mary lähtee yhdessä kaupunkilaisen lehtimiehen kanssa paikalle sulkeakseen portit ennen pyhäinpäivän yötä.

Tehosteiltaan elokuva noudattelee ilahduttavasti käsityön perinteitä tietokone-efektejä kaihtaen. Etukäteen olin kuullut leffasta melkoista hypetystä useammasta eri lähteestä, eikä itse elokuva ehkä ihan yltänyt hypen tasolle, mutta mikään pettymys City ei silti ollut. Juuri taidokkaasti tehdyt efektit ja verta säästämätön gore ovat sen valtit, kuten myös muutamat unohtumattomat kuvat. Pienistä yksityiskohdistakin löytyy hienosti mietittyjä juttuja, kuten katosta maitolasiin tipahteleva veri. Muutama kohtaus on tehokkuudessaan sitä luokkaa, että pää tekee mieli kääntää pois, mutta ei vain pysty. Eräskin porakohtaus kuuluu tähän sarjaan...

Ihan lopussa tapahtuu pientä hyytymistä, kun huolellisuudessa aletaan lipsuilla. Loppuratkaisu ei myöskään ole sieltä tyydyttävimmästä päästä. Tuntuu kuin tässä olisi rakenneltu jotain suurempaa ja hienompaa, mutta odotuksia ei sitten palkitakaan. Onneksi elokuva on muuten sen verran hieno, että tuonkin voi antaa anteeksi. Ihan hypeä vastaavaa teosta ei kannata odottaa, mutta gore-fanien kannattaa leffa ehdottomasti tsekata. Tätä näkisi IIK!!:ssä mielellään enemmänkin.

City of the Living Dead (Paura nella cittá dei morti viventi, 1980)
Ohjaus: Lucio Fulci
93 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.1/10


Alun perin tarkoitus oli käydä illalla katsomassa vielä se uusin The Thing ja festarien päätöselokuva, joka on kaikessa kalkkunaisuudessaan ollut yksi omista festarivakioista. Kökköjen bussiaikataulujen vuoksi jouduimme kuitenkin jättämään viimeiset leffat välistä ja pidimmekin omat aikaiset jatkot kämpillä.

Pahoittelen itse otettujen kuvien puuttumista, mikä johtuu (taas) pienestä säätämisestä ja unohtelusta omalta osaltani. Joka tapauksessa, siinä siis IIK!! tältä vuodelta. Ensi vuonna taas! 11-vuotisbileet!

IIK!! 2011, osa 1/2

IIK!! -kauhuelokuvafestivaalin 10-vuotispippalointi alkoi perjantaina ensimmäisellä kahdesta festariviikonlopusta. Ohjelman pisin osuus oli Kauhujen yö -leffamaraton, johon emme osallistuneet, mutta pari muuta elokuvaa tuli silti käytyä tsekkailemassa. Ohjelmiston odotetuin oli itselleni tietysti säestetty mykkäelokuva, Vampyr (1932).

Syksy on kuulemma ollut lämpimin 50 vuoteen ja nyt olikin ensimmäinen kerta kun kauhufestareille kelpasi lähteä ilman pitkiä kalsareita ja villapipoa. Sadetta tuli kuin sumutepullosta ja lumen puutteesta johtuen Ii oli ihan harvinaisen pimeä. Juuri sopiva keli siis. Oulussa meinattiin myöhästyä bussista mutta muuten meni ihan mallikkaasti.


Kuutamosonaatti (1988)

Kuutamosonaatti on harvinaislaatuinen kotimainen kauhuelokuva. Harvinaislaatuinen se on jo siksi, että Suomessa tehdään kauhua harmittavan vähän. Tämän vuotinen näytös oli toiveuusinta vuoden 2002 festareilta.

Kansainvälisestikin menestynyt valokuvamalli Anni Stark saapuu takaisin Suomeen kohun saattelemana. Yhteistyö suuren ulkomaisen mallitoimiston kanssa on päättynyt Annin uhitteluun. Kotimaan kamaralla vastassa on mallitoimisto Fatalen manageri, joka ei ole kovin mielissään tilanteesta. Hän aikoo viedä Annin jonnekin kauas metsien keskelle siksi aikaa, että huhu laantuu. Kaksikko päätyy lopulta pieneen lumen saartamaan hiihtomajaan. Manageri lähtee ja jättää Annin yksin koirineen. Johannes-veljen pitäisi saapua seuraavana päivänä hänen seurakseen.

Jo alusta lähtien majassa ja sen ympäristössä on jotain karmivaa. Lähin ihmisasutus on Kyyrölän tila, jota asuttavat vanha eukko ja hänen kaksi sekopää-poikaansa Arvo ja Sulo. Susien lailla ulvova Sulo on lukittu maakellariin. Arvo puolestaan mieltyy Anniin pakkomielteisellä ja pelottavalla tavalla.

Nyt on pakko myöntää, että minusta tuli kertaheitolla fani. Suomalaisessa leffaskenessä tällaiset teokset ovat niin harvinaista herkkua, että pakkohan tästä on jo senkin vuoksi tykätä. Ihan maailman mittakaavassakin on monesti vaikeaa löytää näin hyvin kuvattua ja huolellisesti tehtyä kauhukomediaa. Suomalaisten elokuvaajien kärkikastiin kuuluva Kari Sohlberg tekee ihailtavaa työtä, jälleen kerran.

Kyyrölän ääri-dysfunktionaalinen perhe on elokuvan ehdoton vetonaula. Arvo suoltaa one-linereita siihen tahtiin että heikompia hirvittää. Murrehuumorista huolimatta dialogi ei sorru ihan tavanomaisiin ratkaisuihin vaan kirvoittaa yleisöstä useammatkin yllättyneet naurut.

Näyttelijäsuoritukset ovat suurimmaksi osaksi hyviä ja huonoinakin hetkinä maltillisen huonoja. Oli hauska nähdä leppoisina ja lempeinä hahmoina tutuiksi käyneitä näyttelijöitä kauhuleffarooleissa. Kyyrölän äiteetä näytellyt Soli Labbart on itselleni eniten tuttu Susikoira Roin Saarisen mummona ja Mikko Kivisenhän kaikki tuntevat lähinnä komediarooleista. Kyyrölän Arvoa, leffan ehdotonta kohtauksen varastajaa, näytellyt Kari Sorvali sai työstään Jussi-palkinnon. Koko Kyyrölän perhe uusi roolinsa Kuutamosonaatin jatko-osassa Kadunlakaisijat (1991).

Kritiikkinä voisin mainita sen, että Kyyrölän perheen sekopäisyyden syitä ei juuri availla. Toisaalta liiallinen selittely on aina ärsyttävää. Silti varsinkin Sulo jää todelliseksi arvoitukseksi, pintaraapaisuksi, josta olisi mukava tietää lisää. Elokuvana Kuutamosonaatti on vain hieman keskivertoa parempi, viihteenä puolestaan täyttä tavaraa. Suosittelen!

Kuutamosonaatti (1988)
Ohjaus: Olli Soinio
86 minuuttia
IMDb (traileria en löytänyt, mutta YouTubessa on senkin edestä pätkiä, käykää kattomassa vaikka niitä)
Oma arvosana: 7.2/10


Vampyr (1932)

Vuoden mykkiksenä nähtiin surrealistisensekainen saksalaiskauhu Vampyr. Oikeastaan kyseessä on äänielokuva, mutta dialogia siinä on todella vähän ja suurin osa sanallisesta kerronnasta on hoidettu perinteitä noudattaen väliteksteillä. Säestyksen hoiti tänä vuonna yhtye nimeltä Rausparan.

Nuori mies nimeltä Allan Gray saapuu pieneen majataloon Courtempierren kylässä. Paikka vaikuttaa jo heti kättelyssä aavemaiselta. Erinäisten outojen sattumien kautta Gray saa tietää vampyyrin kirouksen vainoavan kylää. Eräässä kartanossa hän kohtaa vampyyrin pureman Léonen ja tämän huolestuneen sisaren Gisélen. Heidän isänsä murhataan salaperäisesti. Isä jättää ennen kuolemaansa Graylle vampyyreista kertovan kirjan, jonka avulla mysteerin pitäisi ratketa.

Aikoinaan Vampyr sai negatiivisen vastaanoton arvostelevalta lehdistöltä, enkä sinänsä ihmettele. Elokuva ei ole sieltä helpoimmasta päästä. Vasta vuosia julkaisun jälkeen Vampyria alettiin tosissaan arvostaa. Sitä ennen sitä pidettiin ohjaaja Carl Theodor Dreyenin heikoimpana teoksena.

Ote on vahvasti surrealistinen, unimainen. Samaa linjaa noudatteli myös Rausparanin säestys, jossa käytettiin hyväksi jos jonkilaisia "instrumentteja", kuten kelloja ja posliinikuppeja. Säestys oli omiaan korostamaan tunnelmaa, mutta välillä kikkailu vei liiaksi huomiota, enkä voinut olla vilkuilematta soittajia. "Mistä tuo ääni tulee", oli aika yleinen ajatus päässä. Niinpä joitain osia leffasta meni todennäköisesti hieman ohi. Noitarummun takominen ja joikaaminen sopivat leffaan ehkä parhaiten ja silloin itse asiaan keskittyminen onnistuikin paremmin. Rytmikkäimpien säestyskohtien aikana tuntui kuin olisi katsellut musiikkivideota.

Vaikka olenkin surrealismin ystävä, Vampyr ei yllä suosikkimykkisteni listalle. Se sisältää kuitenkin suuren määrän hienoa kuvastoa. Erityisesti ihastelin taidokkaita ja tehokkaasti käytettyjä kamera-ajoja. Suurin vahvuus onkin juuri visuaalinen ilme. Itse tarina ei ole kovin kantava. Vaikka säestys veikin välillä liikaa huomiota, en usko että tätäkään elokuvaa olisi voinut paremmissa puitteissa nähdä.

Vampyr (1932)
Ohjaus: Carl Theodor Dreyen
83 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.4/10


Ensi viikonloppuna IIKkeily jatkuu perjantaina ja lauantaina. Viime lauantain perusteella festareilla vaikutti olevan tänä vuonna ennätysmäärä ensikertalaisia. Siispä sekaan vain!

Ai niin, ja ensikertalaisille tiedoksi: Iin paras baari on Seon huoltoasemalla. Oikeasti. Kaksi muutakin baaria pitäjästä löytyy, mutta niihin kannattaa suunnata vain jos haluaa maksaa sisäänpääsymaksun siitä, että saa kuunnella discojytää tai paikallista versiota Hopeisesta kuusta karaokessa. Olen puhunut.