Leffavuosi 2011 - hittejä ja huteja

Lupasin siis tehdä katsauksen viime vuoteen Oscar-gaalapäivänä, jotta ehtisin katsoa useamman vuoden aikana julkaistun elokuvan. Parin viime viikon aikana olen ottanut kunnon loppukirin, minkä vuoksi tännekään ei ole uusia postauksia juuri ilmestynyt. Näkemättä on siltikin vaikka ja mitä, osaksi siksikin, että muutama mielenkiintoinen teos julkaistiin vasta joko vuoden viimeisinä päivinä tai uuden vuoden alkuviikkoina. Ja totta kai myös siksi, että ne mielenkiintoisimmat leffat eivät meinaa tännepäin saapua sitten millään.

Päällimmäisenä tunteena on pieni pettymys. 2011 ei missään nimessä ollut samanlainen leffavuosi kuin 2010, jolloin nähtiin jos jonkinlaista loistoelokuvaa (mm. Miesten vuoro, Inception, Toy Story 3...). Mietin ensin, että olen vain katsonut liikaa elokuvien sieltä huonommasta päästä, mutta en usko. Bottom5 -listalle oli kyllä kova tunku, mutta myös vuoden puhutuimpia elokuvia tuli katsottua useampi, eivätkä ne kaikki yltäneet hypen tasolle. Aloitetaan hyvistä uutisista.

1. Iho jossa elän (Le piel que habito), 9.5/10 
2. Midnight in Paris, 9.0/10
3. Nader ja Simin: Ero (Jodaeyie Nader az Simin), 8.8/10
4. Le Havre, 8.8/10
5. Kung Fu Panda 2, 8.1/10
6. Kaameat pomot (Horrible Bosses), 7.9/10
7. Mama Africa, 7.8/10
8. Red State, 7.6/10
9. Hysteria, 7.5/10
10. The Kid with a Bike (Le gamin au vélo), 7.3/10

Vuoden parhaan elokuvan tittelin nappaa minun listallani Almodovarin uusin, Iho jossa elän, joka oli todella mielenkiintoinen ja mukaansatempaava. Olin jo ehtinyt kyllästyä uusiin elokuviin niin monen huonon tai keskinkertaisen tekeleen jälkeen, joten Iho jossa elän toi aivan uutta potkua tähänkin projektiin. Leffa oli itse asiassa ensikosketukseni Almodovarin leffoihin ja näkisin niitä mielelläni lisää. Olen monesti meinannut jonkun teoksen katsoa, mutta se on aina jäänyt.

Kaurismäen Le Havre ei pettänyt. Missasin leffan Sodankylässä (kahdesti!), joten kävin katsomassa sen vasta varsinaisen teatterilevityksen yhteydessä. Ja vasta joulukuussa. Iltapäivällä. Elokuva oli yhtä aikaa sekä epätyypillisen että tyypillisen kaurismäkeläinen. Myös Kaurismäen Juhassa aikoinaan nähdyn André Wilmsin pelkällä läsnäololla oli suunnaton merkitys elokuvan onnistumisen kannalta. Täydellinen valinta pääosaan!

Ranska oli muutenkin tänä vuonna kovaa kamaa. Listan kärkeen valikoitui Le Havren ohella Midnight in Paris, Woody Allenin uusin. Täytyy myöntää, että myös Allen on ollut minulle musta aukko jo pitemmän aikaa. Ainakin siinä mielessä, että kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt nähdä jo monen monen monta Allenin elokuvaa enemmän. Midnight in Paris oli rakkaudentunnustus Pariisille, joka on inspiroinut taiteilijoita toisensa perään maalareista kirjailijoihin ja elokuvantekijöihin. Vaikka elämme nykyhetkessä, kaipaamme usein aikaa, jossa emme ole koskaan edes eläneet, kuten elokuvan päähenkilö kaipaa 20-luvun Pariisiin. Nostalgiatrippi parhaimmillaan.

Nader ja Simin: Ero oli itselleni yksi vuoden odotetuimpia, koska pidän tosi paljon iranilaisesta elokuvasta. Aluksi hieman petyin, mutta elokuva jäi elämään pään sisälle pitkäksi aikaa, ja mitä enemmän pohdin ja pyörittelin sitä, sitä enemmän siitä pidin. Se ei siltikään ole paras koskaan näkemäni iranilainen elokuva ja hiemanhan tuota on ylihypetetty, minkä takia moni varmasti pettyy. Leffa on kuitenkin hyvä portti iranilaisen elokuvan maailmaan sellaisille, jotka eivät ole niitä aiemmin nähneet. Suosittelen.

Dreamworks yllätti Kung Fu Panda 2:lla. Tykkäsin ykkösosastakin, mutta olin varma, että Dreamworks tunaroi jatko-osan kohdalla. KFP2 oli kuitenkin vauhdikas ja hauska, sekä lisäksi hienon näköinen elokuva. Eli viihde-elokuvana suorastaan täydellisyyttä hipova. Horrible Bosses ja Hysteria edustavat myöskin listalla harmittomia viihde-elokuvia. Molemmat ovat jokseenkin keskinkertaisia, mutta viihdepläjäyksinä ihan toimivia ajantuhlakkeita. Horrible Bosses tuskin saisi toisella katsomiskerralla yhtä hyvää scorea. Elokuvasta jäi positiivinen olo, koska se yllätti ja korkeahko arvosana on osittain sen ansiota.

Listalle pääsi myös toinen Kaurismäki, Mikan Mama Africa. Harmikseni missasin senkin Sodankylässä. Onneksi YLE pelasti. Tai tarkemmin YLE Areena, sillä unohdin katsoa Mama African, kun se tuli telkkarista. Kahdesti. Kaikista upeinta elokuvassa oli tietysti Miriam Makeban musiikki. Makeban elämä on muutenkin ollut mielenkiintoista, joten hän oli erittäin hyvä dokumentin aihe. Dokumentit loistavat poissaolollaan koko listalla, joten Mama Africa erottuu edukseen.

Red State pääsi yllättämään. Katsoin leffan ilman kummempia odotuksia ja kuinkas ollakaan, yllätyin erittäin positiivisesti. Mistään täydellisestä leffasta ei ole kyse, mutta omassa sarjassaan Red State loistaa ja on myös vuoden paras toimintaelokuva. Ennalta-arvattavuudesta elokuvaa ei voi syyttää, mutta loppua kohden pointtia tehdään selväksi turhankin ärhäkkäästi, mikä ärsyttää.

Listan kolmas jotenkin Ranskaan liittyvä elokuva on ranskalainen The Kid with a Bike, joka oli kokonaisuudessaan keskinkertainen, mutta pääsi listalle parempien elokuvien puutteessa. Päähenkilö, nuori poika, on hiljaisen sympaattinen ja nostaa leffan pisteitä.

Entäs ne huonot uutiset sitten?

1. Zookeeper, 1.9/10
2. Smurffit (The Smurfs), 2.1/10
3. Kohti Marsia (Mars Needs Moms), 2.7/10
4. The Resident, 3.4/10
5. Beach Spike (Re lang qui ai zhan), 3.4/10

Tämä lista on täynnä pettymystä. Oikeastaan kaikki nämä leffat tuli katsottua viihdytyksen tarpeeseen eli hakusessa oli joku hauska komedia tai perseilyleffa. Ja mitä siitä sitten sai? Täyttä tuskaa. Että kiitos vaan.

Zookeeper saa kyseenalaisen kunnian olla vuoden huonoin elokuva. Aluksi elokuva vaikutti vain yritteliäältä, mutta tylsältä komedialta. Ja sitten eläimet alkoivat puhua! Herrajjumala, luulin että tällaiset leffat jäivät ysäreille! Vitsit olivat aivan uskomattoman huonoja, juoni erittäin ennalta-arvattava ja voi vittu niitä puhuvia eläimiä aaaaargh. Typerryttävän surkeiden vitsien kokoelma, jota en suosittelisi edes kidutusvälineeksi.

Mietin vieläkin, miksi katsoin Smurffit. En ollut edes humalassa. Mitään hyvää syytä en löydä. Periaatteessa leffa ei ollut niin oksettavan hirveä kuin etukäteen kuvittelin, mutta ei tätä kyllä vapaaehtoisesti katsoisi uudelleen. Tykkäsin pienenä smurffeista ja ajattelin ensin, että nyt lapsuusmuistoni raiskataan, mutta onneksi animaatio/live action -smurffileffa on niin kummallisen näköinen ja tyylinen, etten edes pystynyt yhdistämään sitä lapsuuteni smurffeihin.

Listan ainoa täysin animoitu elokuva on Disneyn Kohti Marsia, joka on toteutettu motion capture-tekniikalla. Katsoin leffan, koska sitä on haukuttu niin paljon. Sitä on kutsuttu jopa vuoden suurimmaksi flopiksi, mitä se minun puolestani voisi hyvinkin olla. Animointi on superrumaa, juoni on huttua ja hahmot lähinnä ärsyttäviä. Oli tosi suuria vaikeuksia saada tämä katsottua loppuun asti.

Listan suomalaisvahvistus on The Resident, josta olikin enemmän puhetta jo viime vuonna. Antti Jokisen sai esikoispitkäänsä sellaisia nimiä kuin Hilary Swank ja Christoper Lee, mutta tuloksena oli mielikuvitukseton tusinajännäri, joka ärsytti ennalta-arvattavuudellaan. Onneksi suomalaista osaamista löytyy myös top-listalta. Jokiselle kaikkea hyvää tulevaisuuden projekteihin, mutta älä tee enää näin huonoja leffoja. Please?

Listan viimeinen elokuva on hongkongilainen Beach Spike. Elokuva kertoo kahdesta lentopalloa harrastavasta  tytöstä, joiden biitsi aiotaan tuhota. Alueen voi pelastaa vain lentopallomatsilla, kuinkas muutenkaan. Ajattelin, että tässä leffassa voisi olla sellaista perseily-meininkiä, jota muista viime vuoden leffoista puuttui. Olin väärässä. "Juonta" oli ihan hämmentävän vaikea seurata, koska kiinankielessä joku yksikin pieni äännähdys voi tarkoittaa kokonaista lausetta. Tekstejä ei ehtinyt lukea juuri koskaan kokonaan ja suuren joukon keskustelut tuottivat tuskaa. Edes bikiniasuiset urheilijatytöt eivät pelastaneet tätä elokuvaa, sillä tytöt olivat suorastaan pelottavan laihoja. Lisäksi puolet elokuvasta on kummallisia high speed camera-hidastuksia. Sanon kummallisia, sillä en ymmärrä miksi pitää näyttää n. kymmenen kertaa putkeen sitä, kun lentopallo osuu tyttöä naamaan tai kun pelaaja mätkähtää hiekalle. Amatöörimäisyys on käsinkosketeltavaa. "Hei, tää on siisti tekniikka, käytänpä tätä nyt ihan vitusti!"

Hyvien ja huonojen elokuvien väliin jäi paljon keskinkertaisia elokuvia, joista osa on ihan maininnan arvoisia, joko hyvässä tai pahassa. Meryl Streepin uskotaan voittavan Oscarin suorituksestaan Margaret Thatcherina Rautarouvassa (The Iron Lady). Elokuva herätti paljon ristiriitaisia tunteita. Oli Thatcherista mitä mieltä hyvänsä, hänen uransa on ollut mielenkiintoinen, eikä hän ole lainkaan hassumpi elokuvan aihe. On kuitenkin omituista, että elokuvassa keskitytään niin paljon nykyaikaan, jossa Thatcher harhailee tylsässä arjessaan pahasti dementoituneena. Nämä osiothan ovat täyttä spekulaatiota ja vaikka nykyajan ottaminen mukaan onkin ihan ok, vähempikin olisi riittänyt. Ei mikään huipputeos, jotain härskiä tässä on.

Yksi vuoden pettymyksistä oli Hanna. Odotin leffalta melko paljon ja elokuvan alkaessa olinkin jo ihan innoissani. Into lopahti kuitenkin nopeasti, eikä loppuleffa jaksanut enää kiinnostaa samalla tavalla. Lupaavasti alkaneesta leffasta tuli outo eri tyylien sekametelisoppa, joka ei kantanut loppuun asti. Toinen pettymys oli Captain America: The First Avenger. Tykkään sarjakuvista, mutta en ole koskaan erityisemmin perehtynyt Marvelin sarjoihin. En tiedä saisinko tästä jotenkin enemmän irti jos olisin. Tämäkin leffa jaksoi kiinnostaa aluksi, mutta kävi edetessään aina vain mielenkiinnottomammaksi. Ei jatkoon.

Toivottavasti vuodesta 2012 tulee hyvä myös elokuvien kannalta. Tai ainakin parempi. Muutamia lupaavanoloisia elokuvia on jo tulossa. Hauskaa Oscar-iltaa niille, joita gaala kiinnostaa ja jotka sitä viitsivät seurata!