keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Mahdollisesti hyvää Halloweenia 2012!

Heipä hei kaikki lapset ja aikuiset ja tervetuloa blogin kaikkien aikojen kolmannen Halloween-postauksen pariin! Tällä kertaa setti poikkeaa hieman aiempien vuosien tarjonnasta, sillä nyt olen valinnut katsottavaksi trilogian potentiaalisesti hyviä elokuvia. Siitä otsikonmuutos. Aiempina vuosina leffasarjat ovat olleet karmaisevia lähinnä perseilymielessä. Kukapa voisi unohtaa Jon Bon Jovia vampyyrinmetsästäjänä tai Sleepaway Campin järkyttävää loppuratkaisua...

Tämänvuotinen trilogia on Coffin Joe, brasilialainen klassikkosarja. Oikeasti Coffin Joesta kertovia elokuvia on enemmänkin, muistaakseni näiden lisäksi vielä kolme tai neljä kappaletta. Trilogia on aika sekava kokonaisuus, sillä kahden ensimmäisen leffan jälkeen ohjaaja-näyttelijä José Mojica Marinsille ei juuri jäänyt rahaa mahtipontisen päätösosan valmistamiseen. Marins yritti saada rahat kasaan tekemällä sivuprojekteja ja kauhuleffoja, joissa Coffin Joe oli enemmänkin sivuosassa. Osa elokuvista menestyi kohtuullisesti, osa jätti tekijänsä vararikon partaalle. 70-luvun lopulla Marins siirtyi ohjaamaan pehmopornoa ja tusinaluokan seksikomedioita.

Marinsin uran viimeiset käänteet ovat suorastaan surkuhupaisia. Coffin Joe-rahoituksen houkuttelemana Marins ohjasi vastentahtoisesti hardcore-pornoa muutaman filmin verran. Marins yritti tehdä ensimmäisestä elokuvasta mahdollisimman ällöttävän, jotta kukaan ei katsoisi sitä ja teos jäisi ikuisesti unholaan. Elokuvan eläinseksikohtaus (!!!) herätti tietysti suurta huomiota ja uteliaisuutta ja Marins sai huomata tekevänsä jälleen uuden luvun brasilialaiseen elokuvahistoriaan. Vielä hämmentävämpää on se, että Marinsin yritys ällöttää katsojia saikin aikaan todellisen eläinpornobuumin. Mitä vittua, brasilialaiset?

Netin syövereistä olen löytänyt muutamankin eri käsityksen siitä, mikä lopulta tulisi lukea Coffin Joe-trilogian päätösosaksi. Useiden lähteiden mukaan virallinen kolmososa on vuonna 2008, siis yli 40 vuotta ykkösosan jälkeen valmistunut Enbodiment of Evil, joten tällä mennään. Toivottavasti muutkin Coffin Joet tulee joskus katsottua. Nyt kuitenkin siis tämä kolmikko, olkaa hyvät.


At Midnight I'll Take Your Soul (Á Meia-Noite Levarei Sua Alma, 1964)
Ensimmäinen Coffin Joe-elokuva oli myös Brasilian kaikkien aikojen ensimmäinen kauhuelokuva. Ohjaaja José Mojica Marins itse esittää pääosaa eli Coffin Joea (paikallisittain Zé do Caixãoa), kuten kaikissa myöhemmissäkin elokuvissa.

Haudankaivaja Zé herättää pelkoa brasilialaisen pikkukaupungin asukkaissa. Mustiin pukeutunut partamies on naisille ällöttävän lipevä ja miehille joskus turhankin kovakourainen. Zéllä itsellään on pulma. Hän on todennut elämän perimmäisen tarkoituksen olevan lisääntyminen, oman veren siirtäminen tulevalle sukupolvelle. Lenita-vaimo ei kuitenkaan pysty saamaan lapsia ja hänestä on siten tullut aviomiehelleen hyödytön. Nyt Zé on iskenyt silmänsä kauniiseen nuoreen Terezinhaan, joka on menossa naimisiin Zén ystävän Antonion kanssa. Zé päättää hoitaa pois tieltää niin vaimonsa kuin Antonionkin voidakseen jatkaa sukua Terezinhan kanssa.

Tunnevammainen Zé ei voi ymmärtää miksei esteiden raivaaminen saa Terezinhaa polvilleen hänen eteensä. Alkaa pelottava kuoleman kierre, joka tempaisee mukaansa kaikki draamaan tavalla tai toisella osallistuneet. Zén väkivaltaiset raivonpurkaukset niittävät porukkaa vasemmalta ja oikealta. Lopulta pahis on itsekin polvillaan rikostensa alkaessa vainota hänen sieluaan.




Päällimmäiset tunteet elokuvan päättyessä olivat itse asiassa hyvin ihailevat. Leffa on todella hyvin toteutettu niin ohjauksen, leikkauksen kuin efektienkin puolesta. Eteläamerikkainen elokuva on minulle loppujen lopuksi aika tuntematonta aluetta ja ainoa kelpo vertailukohta on meksikolainen Santo-sarja, joten toisaalta ei ole ihmekään jos ensimmäinen Coffin Joe yllätti positiivisesti. Elokuva on parhaimmillaan loppupuolella, kun hirmuteot, kuolleiden kiroukset ja epätoivo saavat Zén valtaansa ja syöksevät tämän surrealismin syövereihin. Tuota osiota olisi voinut jatkua vaikka pidempäänkin.

Elokuvan idea on mielenkiintoinen ja myös Zé itse hahmona on kiehtovan erilainen moniin muihin leffapahiksiin verrattuna. Kaikista pahoista teoistaan huolimatta Zé ei ole mustavalkoisesti hyvä tai paha, vaan mukavan kompleksinen. Omassa suosikkikohtauksessani Zé syö lihaa, vaikka on pyhä päivä, jolloin lihansyönti on kiellettyä. Uhmakas haudankaivaja menee niinkin pitkälle, että tilaa vaimoltaan lihakimpaleen kantakapakkaansakin voidaakseen mässätä muiden katsoessa järkyttyneenä vierestä. Aika äijä! Ensimmäinen leffa on kuitenkin vain reilun 80 minuutin mittainen, eikä siinä ajassa ehdi tutustua keskeisiin henkilöihin kunnolla. Niinpä muut hahmot Zén ympäriltä jäävät harmaaksi massaksi.




Tämän, kuten tulevienkin Coffin Joe-elokuvien, ajatusmaailmaa syventää jonkinlainen käsitys eteläamerikkalaisesta "kuoleman kulttuurista" ja sitä ympäröivästä mytologiasta. Myös uskonto vedetään kuvioon mukaan. Brasilialaisessa pikkukaupungissa vallitsee homogeeninen syvä usko perinteisiin, joita vastaan mustakaapuinen antisankarimme käy rikkomaan. Zé uhoaa vahvuudekseen uskon puutteen ja kiroaa erilaisiin taikauskoisiin hömpytyksiin lankeavat kyläläiset. Zé ei ota tosissaan Terezinhan hänelle langettamaa kirousta, vaan nauraa moiselle hölyn pölylle. Leffan lopussa Zé saa katua puheitaan, mutta tuskin mikään saa tämän jääräpään mieltä muuttumaan.

At Midnight I'll Take Your Soul petaa odotukset aika korkealle seuraavaa elokuvaa odotellessa. Parantamisen varaa olisi paljon, mutta kokonaisuudessaan leffa oli erittäin positiivinen ylläri.

At Midnight I'll Take Your Soul (Á Meia-Noite Levarei Sua Alma, 1964)
Ohjaus: José Mojica Marins
84 minuuttia
Oma arvosana: 8.1/10


This Night I'll Possess Your Corpse (Esta Noite Encarnarei no Teu Cadáver, 1967)
Toisella Coffin Joe-elokuvalla on vielä hienompi nimi kuin ykkösosalla. Pituutta on venytetty reilu parisenkymmentä minuuttia pidemmäksi, mutta perusjuoni on samankaltainen kuin aiemmin.

Zé on palannut etsimään itselleen täydellistä morsianta, joka voisi kantaa hänen lastaan. Heti miekkosen palattua kaupunkiin kuusi nuorta naista katoaa selittämättömästi. Mystisessä kuherteluluolassaan Zé testaa vastentahtoisia mammakandidaatteja. Ykkösosasta poiketen nyt korostetaan Zén pyrkimystä luoda täydellinen ihminen, ei pelkästään halua siirtää omaa verta eteenpäin. Kaikessa ylimielisyydessään Zé pitää itseään täydellisenä miehenä ja nyt hakusessa on täydellinen nainen. Yhdistäessään voimansa (tai siis... kyllä te tiedätte) he voivat luoda ylivoimaisen ihmisen.

Kuudesta kaapatusta naisesta ei kuitenkaan löydy sopivaa äitiä, sillä ainoa mahdollinen mamma rakastuukin Zéhen. Rakkaus on heikkoutta, tuumii Zé, lemppaa naikkosen ja jatkaa etsintäänsä. Pian Zé törmää kauniiseen, pelottomaan ja kyyniseen Lauraan, joka on enemmänkin kuin suostuvainen kantamaan haudankaivajan lasta.




Molemmat 60-luvun Coffin Joet ovat aikalailla yhtä hyviä, joskin täysin eri tavoilla. Kakkososa syventää Zén persoonaa ja tekee hänen suvunjatkamispyrkimyksistään selkeämpiä. Nyt äitiehdokkaille on tiukat kriteerit ja Zéllä itsellään keinot naisten ominaisuuksien testaamiseen. Marins on siis jalostanut hahmostaan entistä syvemmän ja moniulotteisemman. Vaikka Zé vaikuttaa läpeensä pahalta ja kyyniseltä kusipäältä, hän kärsii suuresti saatuaan tietää yhden tappamansa naisen olleen raskaana. Lapset eivät ole Zélle pelkkä kipeä pakkomielle, vaan nuoret elämänalut herättävät miehessä myös jonkinlaisia tunteita.

Jatko-osa on myös vähintään yhtä hyvin tehty kuin edeltäjänsä. Kumpikaan leffa ei juuri säikäytä tai pelota, mutta jo alkumetreillä meinasin ahdistua suuresti, kun Zé päästää hämähäkkilaumansa nukkuvan haareminsa kimppuun. Zén tarkoituksena on tietysti testata kuuden valitsemansa naisen henkistä vahvuutta. Täydellinen nainen ei saa tuntea pelkoa. Minä tutisin sohvannurkassa, araknofoobikko kun olen.




Lisäksi kakkososassa on ihan tolkuttoman päräyttävä helvettiin sijoittuva surrealistinen kohtaus (ks. kuvat yllä). Muuten mustavalkoiseen elokuvaan läjähtää yhtäkkiä värit ja stringipeppuiset pirut ruoskivat helvettiin tuomittuja neonvärisessä luolassa. Reaktioni tähän? Lautasen kokoiset silmät ja lattiaan kopsahtava leukaluu. Mitä täällä tapahtuu?! Vaikka helvettikohtaus toimisi paremmin hieman tiivistettynä, voin kertoa melkein hengästyneeni tätä spektaakkelia katsoessa. Värien ottaminen mukaan tuli aivan täysin puun takaa, samoin oikeastaan kaikki muukin. Miksi helvetin pirulaisilla on stringit? Mikä Brasilian sadistisin stringipeppu '67 kisa tämä oikein on?

Hilkulle menee onko kakkososa jopa ykköstäkin parempi. Omalla arvosteluasteikollani ne ovat hyvin tasa-arvoisia. Kakkososa on huolitellumpi ja puhtaampi, mutta ykkösessä on omanlaistaan karheaa viehätystä.

This Night I'll Possess Your Corpse (Esta Noite Encarnarei no Teu Cadáver, 1967)
Ohjaus: José Mojica Marins
108 minuuttia
Oma arvosana: 8.1/10


Enbodiment of Evil (Encarnacao do Demonio, 2008)
Trilogian viimeinen osa valmistui siis vuosikymmeniä ensimmäisten osien jälkeen. Luontainen epäilys uuden teoksen laadusta herää siis välittömästi. Marinsin edellisestä elokuvastakin on aikaa jo pari vuosikymmentä ja edelliset elokuvat olivat tosiaan sisällöltään hitusen arveluttavia. Onko pitkä haudutus tehnyt Enbodiment of Evilistä mestariteoksen?

Aiemman elokuvan tapahtumien jälkeen Zé on viettänyt neljävuosikymmentä vankimielisairaalassa. Vapauden hetki kuitenkin koittaa ja Zé päästetään irti brasilialaisen kaupungin kaduille etsimään äitiä täydelliselle jälkeläiselleen. Mukana on myös edellisestä osasta tuttu kyttyräselkäinen sidekick Bruno, joka on haalinut mestarilleen muitakin opetuslapsia.

Vanhaan tuttuun hattuun ja kaapuun sonnustautunut Zé on kumma näky nyky-Brasiliassa, jonka katukuvassa vilisevät tatuoinnit, bändipaidat ja lävistykset. Kätyreidensä avustuksella Zé alkaa testata paikallisia naisia - kuka heistä olisi sopiva kantaja pahuuden siemenelle?

Juonesta ei juuri tämän enempää sanottavaa ole. Kaava on siis peruspiirteittäin sama kuin edellisosissa. Alkuun asetelma on lupaava. Zén vuosikymmeniä sitten murhaamat ihmiset kummittelevat hänen mielessään ja ilmaantuvat kammottavina näkyinä hänen silmiensä eteen. Näyt on siististi toteutettu ja ne ovat osittain oikeastikin kammottavia. Sitten hypätäänkin kelkkaan kohti suoraa ja jyrkkää alamäkeä, kun Zén etsintäretkestä tulee kunnon gorefest.




Aiempien elokuvien tehokeinot on heitetty romukoppaan: nyt näytetään kaikki. Kakkososassa Zé testasi äitiehdokkaita hämähäkkien armeijalla, nyt naisia ruoskitaan ja silvotaan, suorastaan kidutetaan. Saman kohtalon joutuvat kokemaan myös Zén toimiin puuttuvat poliisit ja muut ulkopuoliset. Mieleen tulee ensimmäisenä Hostel-elokuvat. Se ei ole hyvä juttu. Ehkä neljä vuosikymmentä vankimielisairaalassa on tehnyt Zéstä entistä sairaamman ja hullumman, mutta tuntuu kummalta, että murhamies alkaisi nyt yhtäkkiä systemaattisesti kiduttaa ihmisiä. Aiemmin naisten tuli kestää pelkoa, nyt fyysistä kipua ja tuskaa. Mielenvahvuuden testaaminen oli omasta mielestäni kutkuttavampaa kuin ruoskalla läiskiminen.

Keskivaiheilla elokuva on siis tosiaan melkoinen Hostel-kopio ja alkaa puuduttaa niin pahasti, että melkein jätin koko leffan kesken. Aiemmasta, jo tutuksi tulleesta Zéstä näkyy pätkiä vain 60-luvun leffojen flashback-välähdyksissä. Olisiko tämä leffa jotenkin avautunut paremmin tai tuntunut pienemmältä siirtymältä, jos olisin ensin katsonut kaikki väliinjäävät Coffin Joet? Epäilen. Jäin myös pohtimaan, oliko tämä elokuva nyt todella Marinsin toiveiden täyttymys, viimeinkin toteutunut, kauan kaivattu päätösosa. Tämän valmistumistako Marins odotti vuosikymmenien ajan? Epäilen sitäkin. Marinsin tarkoitus on alun alkujaankin ollut shokeerata, mutta tämä juna meni jo aikoja sitten. Nyt olisi ollut hyvä paikka keksiä jotain täysin uutta.




Aiempiin osiin verrattuna Enbodiment of Evil on karmaiseva pettymys, eikä se myöskään kykene seisomaan itsenäisenä teoksena ilman esiosien tukea. En ihmettelisi, vaikka moni sarjan fani ei mielellään edes lukisi EoE:a sarjan viralliseksi päätösosaksi. Se on niin erilainen aiempiin osiin verrattuna, että sitä on vaikea mieltää niiden jatkeeksi. Hämmästyksekseni olen kuullut, että EoE on voittanut Brasiliassa useammankin elokuvapalkinnon. Toisaalta kasariaikaisen eläinpornobuumin jälkeen ei pitäisi olla yllättynyt yhtään mistään.

Enbodiment of Evil (Encarnacao do Demonio, 2008)
Ohjaus: José Mojica Marins
94 minuuttia
Oma arvosana: 3.8/10

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti