Mayall muistetaan erityisesti klassikkosarjoista Älypäät (The Young Ones) ja Bottom, joissa aisaparina hääri toinen loistava koomikko, Ade Edmondson. Kaverukset kuuluivat 80-luvulla startanneeseen The Comic Strip -ryhmään, johon kuuluivat myös mm. Nigel Planner, Dawn French, Alexei Sayle ja Edmondsonin vaimo Jennifer Saunders.
Törmäsin Mayalliin ensikertaa joskus 15-kesäisenä, kun Älypäät pyöri (muistaakseni) Nelosella johonkin ihan älyttömään aikaan sunnuntai-iltapäivisin. Kanavasurffailin tylsistyneenä ja jäin sarjaan välittömästi koukkuun. En ollut koskaan nähnyt mitään sen kaltaista, enkä liene nähnyt vieläkään. Kun yritin kertoa sarjasta ja sen loistavuudesta ammattiopiston luokkakavereilleni vuotta myöhemmin, he luulivat minun keksineen koko jutun omasta päästäni. Kun tapasin kanssaeläjäni kuusi vuotta sitten, olin vilpittömästi ilahtunut huomatessani meidän jakavan ihastuksen tähän sarjaan, kuten Mayallin ja Edmondsonin huumoriin noin muutenkin. Yksi ensimmäisiä yhdessä katsomiamme sarjoja oli kaksikon lyhytlentoinen kasarisarja Filthy Rich & Catflap (1986).
TV-sarjat eivät tyypillisesti kuulu tämän blogin piiriin, mutta onneksi on olemassa Bottomiin perustuva elokuva, Guest House Paradiso (1999). Enkä ollut ennen tätä vielä edes katsonut sitä! Siispä tätä myöten hattu päästä ja syvä kumarrus Rik Mayallille, joka on vastuussa lukuisista hyvistä TV-muistoista.
Hotelli Paradiso
(Guest House Paradiso, 1999)
Oikeastaan Guest House Paradiso vain pohjautuu Bottomiin ja sen hahmoihin. Missään ei tarkkaan viitata, että kyseessä olisivat nimenomaan juuri ne samat Richie ja Eddie. Hahmojen sukunimetkin ovat erit. Kaksikko on päätynyt pitämään Britannian surkeinta hotellia. Synkkä paikka sijaitsee mereen antavalla kalliojyrkänteellä, ydinvoimalan vieressä. Kokki on ulkomailta kaapattu laiton maahanmuuttaja, joka saa hermoromahduksen ja lähtee. Myös tarjoilija on kadonnut, oletettavasti saamaan hoitoa mielenterveysongelmiinsa. Vieraiden kanssa tulee riitaa ja lopulta jäljellä on vain äveriäs rouva Foxfur, joka asuu paikassa pysyvästi.
Lisää vieraita alkaa kuitenkin ilmaantua hiljalleen ja persaukisen kaksikon täytyy yrittää kaikkensa pitääkseen heidät tyytyväisinä - tehtävä, joka epäonnistuu heti alkumetreillä. Uusia vieraita ovat kuuluisa italialainen näyttelijätär Gina Carbonara, joka on karannut tulevalta mieheltään Gino Bologneselta sekä Nicen perhe, jonka isukkia näyttelee Simon Pegg. Epäonniset tapahtumat saavat alkunsa, kun Richie hiippailee Nicejen huoneeseen salakäytävää pitkin ja tonkii heidän matkalaukkujaan. Vaimon kamppeista löytyy herkullisen punaiset lateksialusvaatteet, joita on ihan pakko päästä kokeilemaan. Kun isä-Nice saa haltuunsa valvontakameran nauhan, jossa Richie juoksee ympäri hotellia hänen vaimonsa vaatteissa, tulevaisuus on vaakalaudalla. Apuun tulee radioaktiivisella jätteellä kyllästetty kala-ateria.
Oikeastaan voit saman tien unohtaa tuon juonikuvauksen. Se ei kerro juuri mitään tästä sekoilurainasta - sen nyt voi arvatakin, jos on koskaan katsonut Älypäitä tai Bottomia. Juoni on siis vain tekosyy kaikenlaiselle perseilylle. Jos odottaa Paradisolta juuri samanlaista hurlumheitä kuin Bottomissa, voi pettyä. Esikuvasarjaansa verrattuna Paradiso on tehty pikkusormi pystyssä ja tulos on huomattavasti silotellumpi ja huolitellumpi, kaikesta härskiydestä ja mielettömästä väkivaltaisuudesta piittaamatta. TV-sarjan naururaita on korvattu ylikorostavalla musiikilla ja efekteistä puuttuu telsusta tuttu kekseliäisyys ja käsityöläisyys. Käppäisiä ne ovat, kyllä, mutta ihan eri tavalla.
Paradiso on silti ehtaa Mayall & Edmondson -kamaa. Tyyli on tallella ja useat kohtaukset ovat aidosti hykerryttävän hauskoja. Viimeistään lopun eritefestarit vetävät huumorin napakasti jonnekin hyvän maun tuolle puolen. Elokuva ei ole saanut mitään hersyvän positiivisia arvioita, eikä sinänsä ihme, mutta suurin ongelma tuntuu siltikin olevan markkinoinnissa. Joissain yhteyksissä elokuvaa on mainostettu suoraan Bottom-elokuvana, vaikka yhteys sarjan ja elokuvan välillä on lopulta aika pieni. Ehtaa Bottom-tykitystä odottavat pettyvät taatusti, mutta jos sarjan osaa laittaa sopivasti taka-alalle pelkäksi mausteeksi, Paradiso toimittaa sen mitä lupaa.
Kaiken kaikkiaan Paradiso oli yllättävän hyvä siihen nähden mitä odotin sen olevan. Odottelin jotain ehkä jo hieman väsähtänyttä uudelleen lämmittelyä, mutta koska leffa vain perustuu sarjaan, siitä ei ollut tietoakaan. Mayallin ja Edmondsonin keskinäinen, varsin sadistinen kanssakäyminen on yhä yhtä freesiä kuin alkutaipaleellaan 80-luvulla. Loistavaa roskaa ja siitä minä pidän!
Hotelli Paradiso (Guest House Paradiso, 1999)
Ohjaus: Adrian Edmondson
89 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.7/10
Lisää vieraita alkaa kuitenkin ilmaantua hiljalleen ja persaukisen kaksikon täytyy yrittää kaikkensa pitääkseen heidät tyytyväisinä - tehtävä, joka epäonnistuu heti alkumetreillä. Uusia vieraita ovat kuuluisa italialainen näyttelijätär Gina Carbonara, joka on karannut tulevalta mieheltään Gino Bologneselta sekä Nicen perhe, jonka isukkia näyttelee Simon Pegg. Epäonniset tapahtumat saavat alkunsa, kun Richie hiippailee Nicejen huoneeseen salakäytävää pitkin ja tonkii heidän matkalaukkujaan. Vaimon kamppeista löytyy herkullisen punaiset lateksialusvaatteet, joita on ihan pakko päästä kokeilemaan. Kun isä-Nice saa haltuunsa valvontakameran nauhan, jossa Richie juoksee ympäri hotellia hänen vaimonsa vaatteissa, tulevaisuus on vaakalaudalla. Apuun tulee radioaktiivisella jätteellä kyllästetty kala-ateria.
Oikeastaan voit saman tien unohtaa tuon juonikuvauksen. Se ei kerro juuri mitään tästä sekoilurainasta - sen nyt voi arvatakin, jos on koskaan katsonut Älypäitä tai Bottomia. Juoni on siis vain tekosyy kaikenlaiselle perseilylle. Jos odottaa Paradisolta juuri samanlaista hurlumheitä kuin Bottomissa, voi pettyä. Esikuvasarjaansa verrattuna Paradiso on tehty pikkusormi pystyssä ja tulos on huomattavasti silotellumpi ja huolitellumpi, kaikesta härskiydestä ja mielettömästä väkivaltaisuudesta piittaamatta. TV-sarjan naururaita on korvattu ylikorostavalla musiikilla ja efekteistä puuttuu telsusta tuttu kekseliäisyys ja käsityöläisyys. Käppäisiä ne ovat, kyllä, mutta ihan eri tavalla.
Paradiso on silti ehtaa Mayall & Edmondson -kamaa. Tyyli on tallella ja useat kohtaukset ovat aidosti hykerryttävän hauskoja. Viimeistään lopun eritefestarit vetävät huumorin napakasti jonnekin hyvän maun tuolle puolen. Elokuva ei ole saanut mitään hersyvän positiivisia arvioita, eikä sinänsä ihme, mutta suurin ongelma tuntuu siltikin olevan markkinoinnissa. Joissain yhteyksissä elokuvaa on mainostettu suoraan Bottom-elokuvana, vaikka yhteys sarjan ja elokuvan välillä on lopulta aika pieni. Ehtaa Bottom-tykitystä odottavat pettyvät taatusti, mutta jos sarjan osaa laittaa sopivasti taka-alalle pelkäksi mausteeksi, Paradiso toimittaa sen mitä lupaa.
Kaiken kaikkiaan Paradiso oli yllättävän hyvä siihen nähden mitä odotin sen olevan. Odottelin jotain ehkä jo hieman väsähtänyttä uudelleen lämmittelyä, mutta koska leffa vain perustuu sarjaan, siitä ei ollut tietoakaan. Mayallin ja Edmondsonin keskinäinen, varsin sadistinen kanssakäyminen on yhä yhtä freesiä kuin alkutaipaleellaan 80-luvulla. Loistavaa roskaa ja siitä minä pidän!
Hotelli Paradiso (Guest House Paradiso, 1999)
Ohjaus: Adrian Edmondson
89 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.7/10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti