Elämä jatkuu - Zatoichi myös

Suruisat elokuvauutiset eivät ota loppuakseen. Menetimme Peter von Baghin, suorastaan ikonisen elokuvahistorioitsijan ja Sodankylän elokuvajuhlien festivaalijohtajan viime viikolla. Harvalla, jos kellään, on yhtä laajaa tietoa kaikesta elokuvaan liittyvästä. Peter von Bagh oli liikkuva ja kävelevä elokuvatietokanta, josta suorastaan huokui asiantuntijuus, innostus ja rakkaus elokuviin.

En tiennyt miten voisin paremmin kunnioittaa hänen elämäntyötään kuin jatkamalla elokuvien katsomista. Elämä ja elokuvat jatkuvat - aina. Ja nyt jatkuu myös Zatoichi-projekti, vihdoin ja viimein.

Aiempia Sodankylän elokuvajuhlien muistoja voi lukea tästä postauksesta sekä tapahtumat: Sodankylän elokuvajuhlat -tagin alta.


2. The Tale of Zatoichi Continues (Zoku Zatoichi monogatari,1962)

Tylsästi nimetty kakkososa on viimeinen mustavalkoinen Zatoichi. Liekö Zatoichin hahmo ollut jo sen luokan käsite kotimaassaan Japanissa, ettei raflaavammalle nimelle ollut tarvetta. Japaninkielinen alkuperäisnimi tarkoittaa kirjaimellisesti Toinen Zatoichi-tarina. Aika plääh.

Kiertävä hieroja-miekkamies Zatoichi jatkaa matkojaan ympäri Japania ja kerää vihollisia ja rakastajia mihin ikinä meneekin. Ensimmäisen elokuvan tapahtumista on vierähtänyt vuosi ja Zatoichi on matkalla surmaamansa samurain, Hiraten haudalle Sasagawaan. Jälleen kerran ensimmäiset vihamiehet syntyvät jo elokuvan alkumetreillä, kun Zatoichi viiltää pahista miekallaan kasvoihin. Sukkela isku on seurausta jengin veneenvaltauksesta, jossa työmatkalaiset joutuvat poistumaan paatistaan tehdäkseen öykkäreille tilaa. Pian Zatoichi tapaa vanhaa rakkauttansa, Chiyoa muistuttavan geishan, Setsun, ja joutuu toisen samurain, Yoshiron vihalistalle. Myös Yoshiro on ollut rakastunut Chiyo-nimiseen naiseen, jota Setsu kovasti muistuttaa.

Japanilaiselta kulttuurilta ei voi Zatoicheja katsoessa välttyä, tietenkään. Naista vokotellut kilpakosija paljastuu pian niin pahaksi ryöstäjä-raiskaaja-murhaajaksi, että jopa hänet hoteisiinsa ottanut jengipomo Sukeguro kauhistuu. Paheksunta on silti japanilaistyylisesti ihan hämmentävän kohteliasta ja mukavaa. "En haluaisi olla epäkohtelias, mutta pyytäisin sinua poistumaan", Sukeguro toteaa ääntään korottamatta. Elokuvan loppuhuipennuksessa Zatoichi ottaa yhteen Yoshiron kanssa kostaakseen Chiyon kokeman karun kohtalon. Molemmat miehet ovat tulleet kylmäsydämisen naisen hylkäämiksi, mutta tunteet käyvät yhä kuumina.

Kuten edellisessäkin elokuvassa, Zatoichi ajautuu vaikeuksiin tahtomattaan, puolivahingossa ja usein täysin epätietoisena aiheuttamastaan hämmingistä. Elokuvassa esitellään erilaisia samuraiporukoita ja muutamakin pomo, mutta vasta lopussa paljastuu ketä vastaan Zatoichi asettuu tosissaan ja miksi.

Sokea mies ärsyttää monia ja useilla eri tavoilla. Vammastaan huolimatta hän on näkeviä kollegoitaan parempi teräaseen käsittelijä, mutta myös hieroja. Kyseessä on yksi vähäpätöisimmistä ammattinimikkeistä Japanin kulttuurissa. Kaiken lisäksi Zatoichi tuntuu olevan ainoa, joka uskaltaa pitää erilaista hiustyyliä. Siilitukkainen mies ei samurai-ponnareihin suostu! Jos Zatoichi hämmentää muita pelkällä rauhallisuudella ja nöyryydellä. Eräässä kohtauksessa miekkaa jo vedetään tupesta ihan Zatoichin selän takana, kun mies kysyy hyökkääjältä viattomasti kelloa. Tyyppi hämmentyy niin, että murha-aikeet jäävät. Nerokasta!

Zatoichin hahmo ja persoonallisuus on tuttu jo edellisestä elokuvasta, eikä esittelyjä enää kaivata. Hahmo pysyy entisellään, nöyränä, oikeudenmukaisena, mutta leppoisana. Shintaro Katsu on jalostanut roolistaan jo tässä vaiheessa todellisen ikonin ja näyttelijän työ sujuu niin mutkattomasti, että välillä unohtaa katsovansa fiktiivistä tarinaa - niin uskomatonta kuin sokean miehen miekkatyöskentely onkin.

Kokonaisuudessaan elokuva vaikuttaa selkeämmältä kuin edeltäjänsä. Ehkä se on vain tottumiskysymys. Japanilaiseen kerrontaan tottuminen vie hetken, kuten myös hahmojen ja aikakauden sisäistäminen. Kuvat ovat välillä todella upeita, eikä edellisosassa parjattu ahtauskaan vaivaa. Elokuvan dramaattinen loppu yllättää ja kiehtoo. Silti kakkososa ei yllä edeltäjänsä tasolle, vaan tapahtumat toistavat liikaa itseään. Ehkä se selkeys johtuukin siitä, että kaikki on jo nähty aiemmin.

The Tale of Zatoichi Continues (Zoku Zatoichi monogatari, 1962)
Ohjaus: Kazuo Mori
72 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 6.1/10


3. New Tale of Zatoichi (Shin Zatoichi monogatari, 1963)

Raflaavilla nimillä jatketaan. Japaninkielinen nimi tarkoittaa tällä kertaa - you guessed it - Kolmas Zatoichi-tarina. Luovuus kukkii!

En tiedä onko koko Zatoichi-sarja kuinka jatkuvajuoninen, mutta ainakin kolmososassa palaillaan vielä aiempien osien fiiliksiin. Heti alussa edellisleffassa surmansa saaneen pomon, Kanbein miehet yhyttävät Zatoichin ja yrittävät kostaa. Kuten arvata saattaa, sokea miekkamies on aina askeleen edellä ja säikäyttää taidoillaan miehet tiehensä. Yhden aistin menettäminen on tainnut antaa miehellä ainakin pari kokonaan uutta aistiulottuvuutta.

Tällä kertaa Zatoichi päätyy kiertoreissullaan tuttujen pariin. Ensin hän kohtaa maantiellä vanhan lapsuudenystävänsä ja pian myös entisen senseinsä. Senseillä on apurinaan sisarensa Yayoi, jonka sensei aikoo järjestää hyviin naimisiin. Hyvä mies on jo tiedossa, mutta itsepäinen nuori nainen ei kelpuuta häntä vaan aikoo rakkaudesta naimisiin. Hirvittävä rebel! Zatoichi joutuu osalliseksi tähän kosiodraamaan, kun Yayoi ihastuu sokeaan samuraihin (kuten jo aika moni nainen tähän mennessä). Sensein ja Zatoichin välit ovat pian kovalla koetuksella, kun Yayoi ilmoittaakin haluavansa naimisiin Ichin kanssa ja tunne on molemminpuolinen. Vaikka sensei on Zatoichin hyvä ystävä, hän ei ymmärrä miksi Yayoi haluaisi heittää elämänsä menemään sokean, vammaisen, miehen vaimona.

Kolmas Zatoichi on ensimmäinen värillinen ja se on tyyliltään muutenkin erilainen. Jokaisella elokuvalla on tähän mennessä ollut eri ohjaaja, joten se ehkä selittää eroja, vaikka elokuvat onkin tehty aika nopealla sykkeellä toistensa perään. Kolmosleffan tyyli on huomattavasti huolitellumpi, taiteellisempi. Kuvat ovat kikkailevampia, niihin on haettu uusia kulmia. Värimaailmalla on puolensa. Toisaalta mustavalkoisuus korostaa japanilaisen elokuvan valon ja varjon estetiikkaa, toisaalta värikuva tuo maisemiin maalauksellisuutta.

Tarinallisesti elokuva tuo paljon lisää Zatoichin hahmoon, mutta jää muilta osin edellisosien varjoon. Zatoichin läheisten kautta pääsemme kurkistamaan Ichin elämän varjopuoliin, mikä tekee hahmosta syvemmän ja aidomman. Pelkkä kolmiodraama ja Kanbein miesten väijyskely riittää nippanappa juoneksi puolitoistatuntiselle teokselle. Jännitettä kuitenkin kaivattaisiin. Onneksi muut hahmot tulevat apuun, sillä myös niissä on aiempaa enemmän syvyyttä. Sensei on vanhanaikainen mies, jolla on lämmin sydän, mutta joka haluaa silti pitää sisarensa elämänlangat käsissään.

Visuaalisesti elokuva on sentään ihan poskettoman komea. Illan hämyssä höyryävä lähde, aamun sumussa kylpevät rakennukset, synkät metsätaipaleet... Vau. Toivottavasti jatkossakin nähdään tällaista visuaalista tunnelmatykitystä. Visuaalisuus nostaa kolmos-Zatoichin aiempien osien yläpuolelle.

Yksi asia, mitä Zatoicheihin toivoisin olisi pieni näyttävyys miekkataisteluihin. Koreografiat ovat nopeita ja lyhyitä, yleensä Zatoichi onnistuu säikäyttämään vastustajat tiehensä jo yhdellä huitaisulla. Joskus katsoja ei ehdi edes nähdä mitä tapahtuu, kun Zatoichi on jo onnistunut viiltämään kokonaisen jengillisen porukkaa hengiltä. Plussaa silti klassisista miekkakuolemista: terän viiltäessä uhri pysähtyy paikalleen kuin salaman iskusta ja kaatuu maahan vasta muutaman dramaattisen sekunnin kuluttua.

New Tale of Zatoichi (Shin Zatoichi monogatari, 1963)
Ohjaus: Tokuzo Tanaka
91 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 7.8/10