Doomsday and Armageddon just had a baby and it... is... ugly!

Disney Animated Classics -projekti uhkasi jälleen vähän venähtää, kun seuraava leffa ei ollutkaan sieltä mielenkiintoisimmasta päästä. Nalle Puh -uudelleenlämmittely ei vain kiinnosta yhtälailla kuin sitä ennen tai sen jälkeen tulleet teokset, mutta kai sekin on pakko tahkota pois alta.


50. Nalle Puhin elokuva: Uudet seikkailut Puolen hehtaarin metsässä (Winnie the Pooh, 2011)

Luulisi, että tämä Nalle Puh-luu on jo vähän loppuunkaluttu, mutta ei. Jaksan lämmetä Disneyn Puheille aika satunnaisesti. Itse Nalle Puh hahmona ei ole koskaan ollut omia suosikkejani, mistä saatoin avautua vähän jo aiemmassa Disney Classics -postauksessa, jossa katsottiin se klassikompi Puh vuodelta 1977. Sen sijaan osa sivuhahmoista on ihan loistavia, omana suosikkinani tietysti masennuksen kanssa kamppaileva Ihaa. Myös Pöllö ja Kani kuuluvat niihin kelpo hahmoihin.

Elokuva pohjautuu useampaan A. A. Milnen alkuperäistarinaan ja vetää mukaan vähän aiempia elokuvaversioitakin. Erilaisia lyhyitä tarinakokoisuuksia nivoo jälleen yhteen satukirja, joka puuttuu välillä tapahtumiin ehkä liikaakin. Aluksi Ihaa on kadottanut häntänsä ja muut auttavat häntä etsimään sitä. Väärinkäsityksen johdosta koko konkkaronkka alkaa luulla, että paha Backson on kaapannut Risto Reippaan ja valmistaa pedolle ansan - vain pudotakseen siihen itse.

Ihaan kadonnut häntä ja Nalle Puhin hunajanetsintä ovat pakettia kasassa pitävät kehystarinat. Aika paljon siinä välissä ehtiikin tapahtua. Elokuva on vauhdikas ja sopivan lyhyt, tunteroinen kuluu nopeasti. Silti on pakko todeta, että olen tainnut kasvaa ihan täysin ulos tämän tyylilajin piirretyistä.

Toisaalta vuoden 1977 Puh upposi huomattavasti paremmin kuin tämä. Tässä on jotain ärsyttävämmällä tavalla lapsellisempaa ja piirrostyyli on liian huoliteltu ja särmätön. Uuteen Nalle Puhiin on saatu kertojaksi John Cleese ja Risto Reippaasta on tullut aivan helvetin ärsyttävä. Kaikki muut hahmot ovat pysyneet aika tunnistettavina, miksi Ristosta piti tehdä tuollainen ylihyvin artikuloiva, rasittava kakara?

Ehkä kohderyhmä selittää asiaa osaltaan. Tuntuu, että nyky-Puh on suunnattu aina vain nuoremmille lapsille. Kaikesta on tehty mahdollisimman siistiä ja harmitonta, eikä 1970-luvun version surrealistisempia kohtia saisi tähän ympättyä millään. Lisäksi lauluja on liikaa. Tai no, niitä ylipäätään on, eivätkä ne ole hyviä. Oliko siinä 70-luvun Puhissa näitä jollotuksia lainkaan? Joko ei tai sitten olen ne armeliaasti unohtanut. Joka tapauksessa, ne ovat hirveitä ja jo yksistään hyvä syy olla katsomatta koko leffaa.

En yhtään tiedä millä perusteella tämä on Disney-klassikko. Ihan kelpoja leffoja D-firma on samoihin aikoihin puskenut ulos, joten hyvistä ideoista ei ainakaan ole tuntunut olevan pulaa. Kai tässä välissä on haluttu tehdä perheen pienimpiin vesseleihin vetoava teos, joka tahkoaa rahaa myös tuotepuolella.

Nalle Puhin elokuva: Uudet seikkailut Puolen hehtaarin metsässä (Winnie the Pooh, 2011)
Ohjaus: Stephen J. Anderson & Don Hall
63 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 5.9/10


51. Räyhä-Ralf (Wreck-It-Ralph, 2012)

Ah, olen odotellut tämän leffan katsomista vuodesta 2012 saakka. Mieleni teki katsoa se jo julkaisun aikoihin, mutta halusin katsoa kaikki Disneyt järjestyksessä ja tämä projekti oli silloin vasta lähtökuopissaan.

Räyhä-Ralf on pahis Fixari-Felix Jr.-nimisessä arcadepelissä, jossa Ralf rikkoo mestoja ja Felix korjaa. Ralf on kuitenkin kyllästynyt olemaan pahis. Kun pelihalli sulkeutuu ja lapset lähtevät, pelien hahmot alkavat elää, pitävät omia juhliaan ja vierailevat toinen toistensa luona. Kaikki pelkäävät Ralfia, eikä häntä kutsuta mukaan Felixin juhliin. Pelin 30-vuotisjuhlat ovat viimeinen niitti. Ralf päättää hankkia itselleen sankarin mitalin, jotta kaikki näkisivät hänen olevan todellisuudessa hyvä tyyppi.

Ralf saa kuin saakin mitalin, mutta hukkaa sen Sugar Rush -nimisessä pirteässä rallipelissä Nelli Karamellille, joka käyttää mitalia päästäkseen mukaan öisiin ajokisoihin. Nelli on todellisuudessa vain glitch, häiriö systeemissä, jota ei pitäisi olla olemassakaan. Ralf päätyy auttamaan Nelliä osallistumaan kisoihin, joissa päätetään, mitkä hahmot pääsevät seuraavana päivänä ihmispelaajien valittavaksi character selectiin. Muut hahmot yrittävät estää Nellin kisaamisen, sillä jos glitch pääsee mukaan peliin, hirveitä voi tapahtua.

Heti aluksi Räyhä-Ralf hurmaa kekseliäällä juonellaan. Pelihahmojen salainen elämä tuo hieman mieleen Toy Storyn, mutta pysyy silti omaperäisenä. Miten tätä ei ole keksitty aiemmin? Vai onko enkä vain tiedä sitä? Tällä konseptilla olisi saanut tehtyä parikin juustoista kasari-ysärileffaa, animaationa tai live actionina.

Juoni pysyy ihan kivasti kasassa kauttaaltaan, eikä homma mene liian tuotteistamiseksi, vaikka tuttuja hahmoja pyörii siellä täällä. Omaperäisyys kuitenkin lopahtaa aika äkkiä, kun päästään tuttuihin teemoihin. Hyvikseksi aikova pahis yrittää metsästää oikotietä onneen vain oppiakseen, että avaimet onnelliseen elämään löytyvät sisimmästä. Niin diippiä, niin kulunutta. Onneksi vauhdikkaita käänteitä riittää niin paljon, että tällaiset latteudet on helppo jättää omaan arvoonsa.

Katsoin tämän postauksen molemmat leffat melkein peräkkäin, mikä voi vaikuttaa tähän suosiolliseen arviooni Räyhä-Ralfista. Nalle Puhiin verrattuna tämä on loistava. Kaiken kaikkiaan Räyhä-Ralf on viihdyttävä animaatiopläjäys, joka olisi helppo katsoa uudemmankin kerran. Tämä menee suoraan siihen "katso lohdutukseksi sairaana/krapulassa"-osastoon.

Räyhä-Ralf (Wreck-It-Ralp, 2012)
Ohjaus: Rich Moore
101 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.4/10


Disney Animated Classics-projekti etenee kohti loppuaan. Tämän jälkeen luvassa on enää yksi postaus, ennen kuin projekti siirtyy "katsotaan ilmestyessä"-vaiheeseen. Eihän tämänkään projektin aloittamisesta ole kuin reilu kolme vuotta...