Elokuvavuosi 2015 - Hittejä ja huteja

Viime vuoden leffasaldo jäi aika vähäiseksi, mikä on näkynyt myös tavallista vähäisemmissä blogipostauksissa. Vaihto-opiskelut, reissailut ja opparistressi ovat nakertaneet keskittymistä ja leffainnostusta noin yleensäkin. Jotain tästäkin jäi silti haaviin.


Ne hyvät

1. Room, 9.6/10
2. Inside Out - Mielen sopukoissa (Inside Out), 9.3/10
3. Yksin Marsissa (The Martian), 8.9/10
4. Spotlight, 8.6/10
5. Straight Outta Compton, 7.8/10
6. Best of Enemies, 7.6/10
7. Soaked in Bleach, 7.3/10
8. The Walk, 7.3/10
9. Harjoittelija (The Intern), 7.0/10
10. Everest, 7.0/10

Room ja Inside Out ovat vuoden kiistattomat leffavoittajat. Erityisesti Room pääsi yllättämään. En tiennyt mitä leffalta olisin alun perin odottanut, mutta en todellakaan ajatellut sen olevan sellainen tunnekokemus kuin se lopulta oli. Roomin menestys perustuu loistaviin näyttelijävalintoihin, tunteita herättävään kerrontaan ja vivahteikkaaseen käsikirjoitukseen, joka antaa asioille sopivasti tilaa. Yksi hienoimpia elokuvakokemuksia aikoihin. Lapsinäyttelijä Jacob Tremblay olisi ehdottomasti ansainnut roolistaan Oscar-ehdokkuuden.

Inside Outista onkin jo ollut juttua. Pixar tänä vuonna sekä onnistui että epäonnistui. Inside Out oli se onnistuminen, toinen julkaisu Kunnon dinosaurus melkoinen pettymys. Vaikka sekään ei ollut ihan täyttä tauhkaa niin ei sitä nyt hyväksikään voi kutsua. Inside Out oli koskettava, elämää syleilevä elokuva, jonka olen katsonut jo pariin kertaan.

Yksin Marsissa oli ihan positiviinen ylläri myöskin. En ole odottanut kummoisia viime vuosien avaruusseikkailuelokuvista, joita tuntuu putkahtelevan pinnalle vähintään yksi kappale per elokuvavuosi. Varmasti on tukuittain sakkia, joita Yksin Marsissa ärsyttää aivan helvetisti, mutta itse ihan pidin. Puhtaista viihde-elokuvista se on vuoden parhaimmistoa. Ennalta-arvattavuuskaan ei pääse vähetämään viihdearvoa.

Kuten muutamina aiempinakin vuosina, tositapahtumiin perustuvat elokuvat ovat niittäneet taas menestystä ja ylistystä. Spotlight valaisi tutkivaa journalismia, joka johti Yhdysvaltojen katolisen kirkon pedofiilien suojelupiirin paljastumiseen. Lasten ahdisteluun ja hyväksikäyttöön syyllistyneet papit vain kierrätettiin toiseen seurakuntaan, ja asiat soviteltiin kaikessa hiljaisuudessa. Vaikuttava elokuva jäi hieman tositapahtumien varjoon, sillä samasta teemasta kertova dokumentti Deliver Us from Evil (2006) pyöri koko ajan päässä taustalla hirveyksineen.

Rap-leffa Straight Outta Compton lukeutui positiivisten yllätysten piiriin. Ennakko-odotukset olivat sekalaiset, sillä aihe kiinnostaa, mutta loppujen lopuksi en ole koskaan oikein ollut rap-ihmisiä. Leffa oli pitkästä kestostaan (kaksi ja puoli tuntia) huolimatta viihdyttävä ja sutjakkaasti etenevä, joskin se olisi kaivannut korostetumpaa draaman kaarta.

Listalle pääsi myös pari dokumenttia, koska totuus on jälleen tarua ihmeellisempää. Best of Enemies kertoo konservatiivi William H. Buckleyn ja liberaalin Gore Vidalin välisistä televisioväittelyistä 1960-luvun lopulla. Ei voi muuta sanoa kuin että väittelyt eivät todellakaan ole enää entisellään. Soaked in Bleach puolestaan kertoo epäilyistä, joiden mukaan Courtney Love olisi Kurt Cobainin kuoleman takana. Viihdyttävä rikosdokkari, jollaisia on ihan kiva katsella, oli tapahtumista sitten mitä mieltä hyvänsä.

Loput kolme leffaa ovatkin melkoista listantäytettä. The Walk oli kepeä, veijarimainen, tositapahtumiin perustuva elokuva nuorallakävelijästä, joka viritti köytensä vastavalmistuneiden
World Trade Center -tornien väliin. Tällaista elokuvaahan ei mitenkään voi tehdä ilman, että siitä huokuu jonkinlainen 9/11-tribuutti. Onneksi liialliselta sentimentaalisuudelta vältytään.

Harjoittelija pelotti alkuun melkoisesti, mutta lopulta vastassa oli ihan kelpo teos. Ennalta-arvattava ja vähän puutunut? No toki, mutta nykyään tekee aina mieli antaa seisovat aplodit edes hieman siedettäville komedioille. Everest nyt oli sitten Everest. Kävin katsomassa 3D:nä elokuvissa, enkä vieläkään ymmärrä tuon tekniikan tenhoa. Edes vuorikiipeilyleffassa! Tositapahtumiin pohjataan taas, ja onhan se ihan jännää, mutta ei tästä nyt loppujen lopuksi hirveästi saanut irti.


Ne huonot

1. Magic Mike XXL, 3.9/10
2. Ihan yössä (Trainwreck), 4.3/10
3. Parallels, 5.2/10
4. Dawg Fight, 5.2/10
5. Kätyrit (Minions), 5.5/10

Huonot leffat eivät oikeastaan tänä vuonna olleet aivan karmaisevan huonoja, tai sitten olen vain tullut järkiini ja jätin pahimmat pommit katsomatta. 50 Shades of Grey olisi oletetusti ollut tämän listan kärkikahinoissa, mutta jätin koko tekeleen katsomatta. Alun perin oli tarkoitus tsekata se viimeisenä leffailtana eilen, mutta ei. Ei vain pysty. Näin on ihan hyvä.

Magic Mike XXL on jatko-osa muutaman vuoden takaiselle Magic Mikelle ja, jos mahdollista, vielä huonompi. Aivan hirveä elokuva, josta saa etsimällä etsiä jotain hyvää sanottavaa. Miksi kukaan missään ikinä tykkäisi Channing Tatumista? En ymmärrä.

Ihan yössä oli yksi vuoden pahimpia pettymyksiä, sillä odotin edes siedettävää komediaa ja sain tuskaisen huonon ja vaivaannuttavan paketin kuluneita vitsejä ja kliseitä. Ygh. En ole tutustunut Amy Schumerin juttuihin aiemmin, eikä tämä ollut hyvä ensikohtaaminen.

Tänä vuonna päivänvalon näki myös muutama ihan jännä scifi-pläjäys, jotka eivät sitten kuitenkaan täysin toimineet. Yksi niistä on Parallels. Ajatus siitä, että on olemassa lukuisia rinnakkaisuniversumeja, ei tietystikään ole mikään uusi ja täysin omaperäinen, mutta ihan potentiaalia tässä oli. Näytteleminen nyt toki oli hirveää ja kaikki jäi vähän puolitiehen. Myöhemmin kuulin, että tästä oli tarkoitus tulla TV-sarjan pilotti, mutta tulikin elokuva. Öö, joo. No se selittää telkkarimaisen köyhät efektit ja varmaan nuo näyttelijätkin tai en tiiä.

Dawg Fight on siinä rajoilla kuuluuko se tälle listalle. Katutappeluista kertovassa dokkarissa oli ihan puolensa, mutta amatöörimäisyyttä ja vähän pitkäveteiseksi käyvää kerrontaa ei päässyt pakoon. Minions puolestaan on spin-off Itse ilkimys -elokuvista. Pienet keltaiset pillerit ovat saaneet oman elokuvansa, jota turhanpäiväisempää on vaikea nimetä. Kepeydestä johtuen tästä ei kuitenkaan jää puoliksikaan niin vittuuntunut olo kuin jostain Magic Mikesta tai Trainwreckistä.

Väliinputoajissa on paljon lastenelokuvia. Mainitsin jo aiemmin Pixarin toisen uutuuden Kunnon dinosaurus, joka päätyi juurikin tälle listalle. Seuraa pitävät animaatioista uusi Paavo Pesusieni -elokuva sekä Aardmanin Late Lammas -elokuva. Tykkäsin ihan helvetisti ensimmäisestä Paavo Pesusieni -leffasta, joka julkaistiin joskus reilu kymmenen vuotta sitten. Tykkäsin kyllä ihan sarjastakin, joskaan en suomidubeilla. Kakkosleffa Paavo Pesusieni kuivalla maalla ei ole ihan sysipaska, mutta ei millään yllä ensimmäisen tasolle. Late Lammas puolestaan oli hauskempi kuin odotin. Ei silti parasta Aardmania.

Lisäksi tästä välistä löytyy Goosebumps -leffa, joka kertoo kuvitteellisen tarinan R. L. Stinesta ja siitä, miten tämä loi kirjojensa hirviöt. Hirviöt nimittäin asuvat Stinen mielikuvituksessa ja kirjoittaessaan niistä tarinoita hän saa lukittua ne kirjojen sisään. Tykkäsin Goosebumpseista joskus ala-asteella, tai ainakin parista ensimmäisestä mitä luin. Sen jälkeen ne alkavatkin toistaa pahasti itseään. Aikuisiälle niistä ei jää hääppöisiä nostalgiahetkiä. Leffa oli ihan kelpo, ja olisin varmaan tykännyt siitä joskus samoihin aikoihin kuin kirjoistakin.

Parallelsin lisäksi toinen ihan kiintoisa scifi-leffa on Circle, joka tuo etäisesti mieleen Vincenzo Natalin loistavan Cuben. Circlessä joukko toisilleen tuntemattomia ihmisiä herää huoneesta, jossa he seisovat ympyrässä. Pian he huomaavat, että heillä on valta päättää kuka joukosta kuolee ja kuka elää. Aina muutaman minuutin välein mystinen sähköisku surmaa joukosta yhden ja muut saavat äänestää kenet. Eloon voi jäädä ainoastaan yksi. Ihan hauska tarina, mutta toteutus ontuu. Etenkin leffan aluksi dialogi on vaivaannuttavan huonoa sekä näyttelijätyönä että käsikirjoituksena. Eikä tästä mitään modernia Cubea saa leivottua vaikka miten yrittäisi.

Välille putosi myös Mad Max: Fury Road. Saan varmaan fanien vihat päälleni, mutta leffa oli mielestäni pahimmillaan puuduttavan tylsä. Visuaalisuudesta, stunteista ja muusta voi antaa ihan kredittiä, mutta näyttelijäsuorituksista ei todellakaan eikä juuri käsikirjoituksestakaan. Muutamista toimintakohtauksista tykkäsin, muutamat taas puuroutuivat vähän liian vilkkaiksi. Kyseessä oli mielestäni korkeintaan keskinkertainen elokuva.

Katsomatta jäi liuta elokuvia, mutta ei oikeastaan juuri mitään sellaista, mitä jäin kovasti odottamaan ja kaipaamaan. Vieraskielisen Oscarin ehdokaselokuvia ei tullut katsottua yhtään ja muutenkin lista on hyvin amerikkalaispainotteinen, mikä vähän harmittaa.

Kieltämättä olisi mukava nähdä enemmän hyviä alkuperäiskäsikirjoituksia ja mieluusti vielä sellaisia, jotka eivät perustuisi tositapahtumiin. Käsikirjoitusrintamalla tuntuu menevän vähän huonosti, kun joka toinen leffa perustuu kirjaan ja joka toinen tositapahtumiin. Eiväthän ne huonoja elokuvia ole, mutta välillä kaipaisi jotain aidosti omaperäistä ja silti hyvin tehtyä. Usein paperilla hyvät ideat tuntuvat kaatuvan toteutuksellisiin seikkoihin, kuten näyttelijävalintoihin ja budjetin pienuuteen.

Tässäpä tämä. Hyvät Oscarit oscarmielisille! Olkoon leffavuosi 2016 monipuolisempi ja innostavampi!