No one's ever gonna pay a dime to see a dwarf picture?

Aloitin Santo -projektin rinnalle animaatioprojektin. Varmaan tuo Dreamworksin ja Pixarin ruotiminen sai aikaan halun katsoa niitä lisää. Samalla heräsi pieni nostalgian kipinä. Nyt alkaa siis Disney Classics -projekti, jonka aikana aion katsoa kaikki Disneyn Klassikoiksi luettavat leffat. Niitä lieneepi noin 50 nimikettä. Jokaisessa projektin postauksessa ajattelin käsitellä kahta elokuvaa. Koska tämä on ns. sooloprojekti, leffoja tulee varmaan katsottua aika satunnaisessa aikataulussa. Katsotaan miten lähtee.

Jokainen leffa on katsottu alkuperäisillä englanninkielisillä dubbauksilla, mikä saattaa vaikuttaa loppulliseen arvosanaan ja leffan kuvaukseen. Kaikkien leffojen trailereiksi olen erittänyt etsiä vanhimman mahdollisen version. Vanhimmat trailerit on muuten aika hauskoja, suosittelen. :) Ei niin kovin smoothia markkinointia.

Tässä siis projektin ensimmäinen postaus, kaksi ensimmäistä Disney -klassikkoa.

1. Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs, 1937)
Lumikki on Disneyn ensimmäinen pitkä piirroselokuva ja sellaiseksi hieno esitys. Elokuva oli aikanaan valtava menestys ja käynnisti Disney Animated Classics -sarjan. Lumikki on myös kaikkien aikojen ensimmäinen elokuva, jolle on julkaistu soundtrack -äänite. Aika hyvin filmiltä, jonka epäonnistumista povattiin ennen ensi-iltaa joka suunnalta. Jopa Walt Disneyn vaimo Lillian lyttäsi ajatuksen ja sanoi, ettei kukaan tule maksamaan nähdäkseen kääpiöelokuvan (ks. postauksen otsikko).

1930-luvun asiantuntijoiden mielestä oli hullua tehdä pitkä animaatioelokuva. Myös elokuvanteossa oli vaikeutensa. Tuotanto meni reilusti yli suunnitellun budjetin. Lopulta menestys oli kuitenkin niin suuri, että elokuvan tuotot kustansivat Disneyn studioiden rakentamisen Burbankiin.

Grimmin veljesten satuun pohjautuvan elokuvan tarina lienee kaikille tuttu. Lumikin paha äitipuoli, Kuningatar, kysyy joka päivä peililtään "Ken on maassa kaunehin". Kun peili eräänä päivänä vastaakin Lumikin olevan kaunein, Kuningatar palkkaa metsästäjän tappamaan tytön. Todisteeksi Lumikin kuolemasta metsästäjän tulee tuoda Kuningattarelle tytön sydän korulippaassa. Metsästäjä ei kuitenkaan henno tappaa prinsessaa vaan päästää tämän pakoon. Lumikki löytää seitsemän kääpiön talolle ja asettuu sinne taloudenhoitajaksi. Peililtä Kuningatar saa kuitenkin kuulla, että lippaassa on sian sydän ja Lumikki on yhä elossa. Niinpä raivostunut Kuningatar päättää ottaa tytärpuolensa hengiltä itse ja muuttaa itsensä loitsun avulla myrkkyomenaa kaupittelevaksi vanhaksi eukoksi.

Itse näin Lumikin ensi kerran joskus lapsena, kun sain leffan käteeni VHS -kasettina joululahjana (taisi olla vuoden 1993 re-releasen paikkeilla). En tätä klassikkoa kovasti osannut arvostaa, mielestäni se oli liian synkkäsävyinen. Nyt katsottuna huomio kiinnittyy jälleen synkimpiin kohtauksiin, mutta mielipide on eri. Juuri synkimmät kohtaukset ovat filmin tyylikkäimpiä. Lumikin eksyminen metsään ja Kuningattaren muuttuminen vanhaksi eukoksi ovat omia suosikkikohtauksiani. Kuvissa on myös ihailtavaa syvyyttä.

Omaan makuuni Lumikki on välillä liian herttainen, synkistä kohtauksistaan huolimatta. Ja Lumikki hahmona ei vetoa itseeni oikeastaan lainkaan. Pidän elokuvan Lumikkia liian nukkemaisena ja omalla tavallaan epärealistisena. Silti, piti siitä tai ei, tosi asia kuitenkin on, että Lumikilla Disney asetti standardit tulevaisuuden animaatioelokuville. Pähkinänkuoressa: Lumikki on elokuvahistoriallisesti merkittävä teos, joka on kuitenkin elokuvallisesti yliarvostettu.

Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs, 1937)
Ohjaus: David Hand
83 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.3/10


2. Pinokkio (Pinocchio, 1940) 

Disneyn toinen pitkä piirrosklassikko Pinokkio perustuu Carlo Collodin lastenkirjaan. Kuten Lumikissakin, tässäkin tarina lienee kaikille pääpiirteittäin tuttu. Vanha puunveistäjä Geppetto luo verstaallaan puisen marionetin, Pinokkion. Nukkumaan mennessään hän toivoo taivaalla loistavalta tähdeltä, että Pinokkiosta tulisi oikea poika. Yöllä Geppetton nukkuessa hyvä haltijatar saapuu verstaalle ja antaa Pinokkiolle elämän. Nuken tulee kuitenkin osoittaa olevansa hyvä, rohkea ja epäitsekäs, jotta hänestä voisi tulla oikea poika. Pinokkion omatunnoksi haltijatar osoittaa Samu Sirkan. Hyväuskoinen Pinokkio joutuu pian jos jonkinlaiseen seikkailuun ja Samu Sirkan tehtäväksi jää pelastaa hänet pulasta. Seikkailujensa kautta Pinokkio kuitenkin oppii oikean ja väärän eron.

Oma suosikkiosioni tarinassa on aina ollut Huvitusten saari, jonne Ajuri vie kurittomat pojankoltiaiset. Huvitusten saarella saa tehdä mitä ikinä haluaa. Lapset polttelevat sikareita ja juovat olutta, rikkovat paikkoja ja pitävät hauskaa. Huvilla on kuitenkin hintansa. Hauskuttelevat pojat muuttuvatkin pian aaseiksi, jotka Ajuri myy sirkukseen tai kaivokseen. Voin kuvitella, että nykyisellä holhousmeiningillä tätäkin osiota olisi siistitty rankasti. Lapsiahan pitää nykyään suojella kaikelta. Ei lapset saa ryypätä ja polttaa, eivät edes piirretyt lapset. Sehän suorastaan kannustaa alaikäisiä juopottelemaan. Eiku...

Itse pidän Pinokkiosta Lumikkia enemmän. Paitsi tarinasta, pidän enemmän myös Pinokkion musiikeista ja lauluista. Silti Lumikki on parhaissa kohtauksissaan Pinokkiota tyylikkäämpi kuviltaan. Mielestäni ajanhammas on puraissut Pinokkiota vain kevyesti. 70-vuotias teos ei häviä nuoremmilleen. Ehdottomasti yksi Disneyn onnistuneimpia satu-animaatioita.

Pinokkiota katsoessa todella huomasin, miten mukava näitä leffoja on katsella vuosien tauon jälkeen. Vaikka Pinokkion ensikatsomisesta ei olekaan kuin ehkä viitisen vuotta, leffa tuntui tällä kertaa paljon freesimmältä ja ajattomammalta. En tiedä liekö ero ollut dubbauksissa, sillä katsoin tämän viimeksi suomeksi. Oli syy mikä hyvänsä, löysin Pinokkiosta täysin uutta viehätystä.

Pinokkio (Pinocchio, 1940)
Ohjaus: Hamilton Luske & Ben Sharpsteen
84 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.9/10


Seuraavassa projekti -postauksessa (milloin se sitten ikinä lieneekin) luvassa Fantasia (1940) ja Dumbo (1941). Stay tuned.

Puhelinmyyjän kulttuurishokki

Outsourced
(2006)

Olen viime aikoina katsonut muutaman jakson NBC:n uutta Outsourced TV-sarjaa, joka kertoo amerikkalaisesta puhelimyyntikeskuksen päälliköstä, Todd Dempsystä. Todd työskentelee hassun hauskoja (= mauttomia) pilailuesineitä myyvässä firmassa. Miehen osasto "siirretään" Intiaan, eli koko sakki saa potkut ja Todd lähetetään Intiaan tarkoituksenaan kouluttaa halvempi intialainen työvoima myymään krääsää amerikkalaisille. Samanhenkisellä kaavalla on pelannut myös brittisarja Mumbai Calling, jota tosin en ole katsonut (ainakaan vielä, vertailun vuoksi voisi kyllä).

Etsiskelin hieman lisää infoa sarjasta ja hoksasin, että tämähän perustuu elokuvaan! Päätin sitten tsekata.

Leffassa Todd Anderson lähtee Intiaan kouluttamaan paikallista puhelinmyyntikeskuksen pomoa Puroa ja yrittää saada keskuksen työntekijät työskentelemään pomon vaatimalla tehokkuudella. Kulttuurishokki iskee samantien Toddia päin naamaa. Ruoka aiheuttaa masuvaivoja ja ihmisvilinä on välillä häkellyttävä. Toimistossa vaeltava lehmä on tietysti vielä luku erikseen. Juustopurilasta on kova ikävä, eikä majatalon huoneen seinältä tuijotteleva pelottava juliste lohduta. Intialaiset puhelinmyyjät puolestaan eivät tunnu ymmärtävän myytäviä tuotteita tai Amerikan meininkiä lainkaan. Miten selität miksi amerikkalaiset tarvitsevat juustopalanmuotoisen, muovisen päähineen? Tai miksi amerikkalaiset merkitsevät karjansa tuikkaamalla siihen merkin tulikuumalla raudalla ja miksi jotkut haluavat tehdä saman pihvilleen.

Outsourced on hauska komedia, mutta ei mikään perushömppä. Välillä elokuva esittelee jopa erittäin hienoja ja taidokkaita kuvia. Tarinan edetessä musiikki muuttuu koko ajan itämaisemmaksi. Muutamat kunnon naurutkin kulttuurien kohtaamisesta irtoaa. Huumori ei kuitenkaan ole liian helppoa, selittelevää tai aliarvioivaa. Amerikkalaisen ja intialaisen kulttuurin eroista riittää tietysti revittävää vaikka muille jakaa. Outsourced ei korosta häiritsevästi Intian henkisyyttä ja syvällisyyttä verrattuna Amerikan pinnallisuuteen, turhamaisuuteen ja kulutushysteriaan, mutta tekee silti pointtinsa selväksi.

Wired.

Toddin puhelin saa lasten käsissä uuden ilmeen.

Kun leffaa on kulunut tunteroinen, romantiikka astuu kuvioihin ja pistää kaiken sileäksi. Tekee mieli kirota, vaikka hempeily olikin odotettavissa julisteen ja sarjan perusteella. Tietenkin tällaiseen leffaan on pitänyt saada ihmissuhdekoukeroita, mutta Toddin ihastus Ashaan lähinnä vituttaa. Jotenkin romanssi käynnistyi liian tönkösti ja vaikutti väkisin keksityltä. Tässä vaiheessa leffa alkoi sortua tavanomaisuuksiin ja muuttui keskiverroksi ihmissuhdekomediaksi. Loppuleffassakin on muutamia ihan kelpo kohtauksia, mutta omasta mielestäni koko rakkaushössötyksen olisi voinut heittää mäkeen. Oikeastaan en edes näe mikä varsinainen merkitys näiden kyyhkyläisten romanssilla oli. Plääh.

Romanssitönkköilystä huolimatta Outsourced on varsin mainio komedia, josta jää jopa mieleenpainuvia reploja. Tekisi silti mieli vähentää vielä lisää leffan pisteitä tuon romantiikan takia, ärrr. Perhana kun näin hyvä leffa sortui niin helppoihin ratkaisuihin. Potentiaalia olisi ollut vaikka mihin. Yritän lopettaa aiheesta valittamisen.

 Intialaisten bileet yllättävät Toddin.

Sitten hieman sarjan ja esikuvan vertailua. Leffan ja sarjan juonet ovat keskenään hyvin samanlaiset, mutta sarjaa on selvästi tehty amerikkalainen sit-com -yleisö huomioiden. Hahmot, paikat ja lavasteet ovat kaikki kaikinpuolin nätimpiä ja jotenkin pehmeämpiä. Sarjan toimisto on ihan värikäs, moderni ja "amerikkalaishenkinen", kun taas leffassa väki työskentelee ankeassa betonimurjussa.

Sarjan Todd ja Asha ovat kiiltokuvamaisia ja hahmoina vähän tylsiä. Puhelinmyyjiä on lisäksi vähemmän ja heistä nousee esille enemmän tunnistettavia (joskin yksiulotteisia) persoonoita. Intialainen keskuksen päällikkö on itsekeskeinen ja välillä jopa ilkeä kurinpitäjä, kun taas leffan päällikkö Puro on sympaattinen ja välillä vähän naiivi.

Lisäksi sarjaan on heitetty toinenkin amerikkalainen, joka on ollut Intiassa Toddia kauemmin ja auttaa häntä sopeutumaan. Leffassakin oli vastaavanlainen hahmo, jolla tosin oli koko filmissä ruutuaikaa ehkä viitisen minuuttia. Lisäksi sarjassa toinen amerikkalaishahmo on perus sit-com -duushbägi, kunnon ämerican idiot. Sarjaan on myös isketty söpö (ärsyttävä) australialainen blondi, jota kaikki haluaa panna. Jee.

NBC:n sarjan Asha ja Todd ovat erilaisia kuin esikuvansa.

Katso leffa, jos haluat hauskan, maanläheisen komedian (ja olet valmis kestämään myös huonot romanssitwistit). Seuraa sarjaa, jos mielesi tekee ihan hauskaa sit-com -hömppää, joka ei vaadi minkäänlaista ajatusprosessia.

Outsourced (2006)
Ohjaus: John Jeffcoat
98 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.2/10

Tieto lisää tuskaa

Tieto

(Knowing, 2009)

Ah, modernia, muovista katastrofihuttua kahden tunnin puuduttavassa paketissa. Ei kai kukaan hyvän sci-fin ystävä voi oikeasti tykätä tästä?

Elokuvan alkaa vuodesta 1959, jolloin ala-asteen lapset piirtävät jokainen kuvan siitä, millaisen he uskovat maailman olevan 50 vuoden päästä. Piirrokset laitetaan ns. aikakapseliin ja haudataan koulun pihalle, josta kapseli tullaan nostamaan vuonna 2009. Hautaaminen on muuten aika väljä termi tässä yhteydessä, oikeastaan tuubi vain upotetaan sopivaan koloon keskelle pihaa ja sen päälle nostetaan kaivonkansi. Jos joku olisi 50 vuoden aikana halunnut pölliä kapselin, lisätä tai poistaa sieltä jotain, se olisi ollut helppoa kuin heinänteko. Joka tapauksessa, muut lapsukaiset piirtelevät avaruusolioita, raketteja ja robotteja, mutta yksi tyttö ei piirrä kuvaa ollenkaan. Lucinda -niminen, ääniä kuuleva tyttö kirjoittaa paperin molemmat puolet täyteen numeroita.

Mites se WTC:n terroristi-iskujen päivämäärä menikään...

Vuonna 2009 kapseli nostetaan kolostaan. Kirjekuoriin suljetut piirrokset jaetaan nykyisille ala-asteen lapsille. Lucindan numerolapun saa Caleb, joka vie paperin luvatta kotiin. Calebin astrofyysikkoisä John ryhtyy tutkimaan paperia ja huomaa numeroissa kuvion. Hän alkaa uskoa, että Lucinda on vuonna 1959 ennustanut ihmiskunnan tulevat katastrofit. Numeroissa on päivämäärä ja uhrien lukumäärä sekä myöhemmin koordinaateiksi paljastuvat numerokoodit. Kolme katastrofia on numeroiden mukaan vielä tulossa. John huomaa teoriansa oikeaksi, kun joutuu seuraavan katastrofin tapahtumapaikalle ja lentokone putoaa taivaalta hänen nenänsä edessä. Seuraava katastrofi tulee tapahtumaan muutaman päivän päästä ja John ottaa asiakseen yrittää muuttaa tulevaisuuden kulkua. Johnilla onkin hyvät mahikset tulevaisuuden muokkaamiseen tai ainakin yrittämiseen, sillä maagisen sattuman kautta toinenkin katastrofi tapahtuu Yhdysvalloissa. Pian myös Caleb alkaa kuulla ääniä, kuten Lucinda aikoinaan, ja oudot mustiin pukeutuneet miehet alkavat ahdistella häntä.

Juonessa on muutamia ihan mielenkiintoisia seikkoja. Kaikenmaailman ennustukset ja mysteerit ovat oikein kiehtovia, mutta Tieto on hyvä esimerkki siitä, miten hyvästäkin aiheesta saa huonon elokuvan. Muutamassa kohtauksessa tarina jaksaa kiinnostaa ja tapahtumia seuraa mielellään, mutta pian tulee taas pudotus todellisuuteen, kun surkea käsikirjoitus tai onnettomat näyttelijäsuoritukset muuttuvat liian häiritseviksi.

 Olisitte vaan näyttäneet sen onnettomuuden ja jättäneet nuo palavat dudet pois.

Yksi elokuvahistorian paskimman näköisiä onnettomuus/katastrofikohtauksia ikinä?

No niin. Mistä tunnistaa huonon sci-fi -leffan? Tässä leffassa on aukkoja enemmä kuin kalaverkossa. Välillä kaikkea selitellään kuin viimeistä päivää. Katastrofikohtaukset näyttävät muovisilta ja aivan liian epätodellisilta herättääkseen mitään suurempia tunteita. Lentokoneen liito alas taivaalta oli kieltämättä ihan komeaa katsottavaa, mutta kun John juoksi koneen hylyn luo pelastamaan eloonjääneitä, kohtaus oli jo pilalla. Sääli.

On vaikea uskoa, että leffan kirjoittajilla olisi mitään aiempaa kokemusta käsikirjoittamisesta. Tahattoman hauskoja ja kaiken kaikkiaan typeriä repliikkejä sinkoilee sieltä täältä. Toisaalta onni, että niitä on, sillä niiden bongailu on ihan semi-viihdyttävää, kun muu leffa alkaa puuduttaa.

Leffan pituus oli myös ongelma. Ensimmäinen tunti tuntui kestävän ikuisuuden (enkä tällä kertaa katsonut leffaa hidastettuna). Näyttelijäsuoritukset sitten, huh... Erityisen paskuusmaininnan ansaitsee Calebia näytellyt Chandler Canterbury (kenties miehekkäin nimi ikinä?), joka veti roolinsa suurella tunteettomuudella. Leffa ei myöskään kuulu Nicolas Cagen parhaisiin suorituksiin, vaikka hän taisi silti vetää oman roolinsa parhaiten. Ja se ei kerro paljoa se. Rose Byrnen ainoat tunteet koko leffassa ovat hysteria tai ei mitään. Lucindaa ja Abbya näyttelevä Lara Robinson teki hyvää työtä Lucindana ja paskaa Abbyna. Parempia lapsinäyttelijöitä on varmasti tusinoittain.

Elokuva haki loppuratkaisussaan selkeästi jotain omaperäistä ja yllättävää käännettä ja feilasi täysin. Vaikka viimeiset kuvat ovat sinällään ihan hienon näköistä, joskin muovista, katsottavaa, mielessä pyörii vain yksi lause: "Ei helvetti mitä paskaa."

Tieto (Knowing, 2009)
Ohjaus: Alex Proyas
121 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.3/10

Dear Pixar Animation Studios, you rock

Nyt sitten se aiemmin mainitsemani Pixar -postaus. Asiaan.

Pixarin animaatioiden suuria vahvuuksia ovat mielikuvitus ja yksityiskohtien huomiointi. Pixar on Dreamworksia paremmin tajunnut seikkailujen monimuotoisuuden: aina ei tarvitse vain tyytyä luomaan eläimiä, jotka käyttäytyvät kuin ihmiset. Olisihan esim. Nemoa etsimässä (Finding Nemo, 2003) ollut melko erilainen leffa jos kalat olisivat tilanneet pizzaa ja katsoneet telkkaria (ks. DW:n Hain tarina, Shark Tale, 2004). Lisäksi Pixarin luomat hahmot ovat ilmeikkäitä ja omaperäisiä. Ja niillä on luonnetta!

Pixar on tehnyt vain yksitoista pitkää leffaa, joten top5 -listaan pääsee lähes puolet tuotannosta. Mutta jokainen niistä ansaitsee paikkansa.


TOP5: Pixar Animation Studios
1. Toy Story 3 (2010), 9.8/10
2. WALL-E (2008), 9.6/10
3. Up - Kohti korkeuksia (Up, 2009), 9.6/10
4. Nemoa etsimässä (Finding Nemo, 2003), 9.1/10
5. Ihmeperhe (The Incredibles, 2004), 8.5/10

Myönnän avoimesti, että Toy Story 3:sen ykkössija johtuu osittain sentimentaalisista ja nostalgisista syistä. Toivon, ettei Pixar koskaan sorru tekemään neljättä Toy Storya. Kolmososan loppu on täydellinen lopetus trilogialle, jonka jokainen elokuva on ollut edeltäjäänsä parempi. Moinen trio kertoo myös paljon Pixarin kyvyistä. Itselleni ei tule mieleen kovin montaa elokuva elokuvalta paranevaa leffasarjaa tai -trilogiaa. Tähän hätään en kyllä keksi yhtään. Toy Storyn lisäksi siis.

Pixarin viime vuosien julkaisuista WALL-E:n ja Up:n teemat koskettavat kovasti aikuisia katsojia. Itse asiassa molempien leffojen alkujaksot ovat mielestäni enemmän aikuisille kuin lapsille suunnattuja. Varsinkin Up on onnistunut vangitsemaan erittäin laajan skaalan tunteita. Katsoin tässä vasta leffan toisen kerran ja itkin varmaan puolet elokuvan kestosta. Kyseessä on varmasti Pixarin tunteellisin veto. Ja värikkäin!

WALL-E:n maisemistossa kaunis ja vehreä maailma on vaihtunut kuolleeseen hiekka-aavikkoon ja supermarkettien raunioihin. Elokuvalla onkin vakavaa asiaa ilmastonmuutoksesta ja kulutushysteriasta. Saarnaamiseksi homma ei kuitenkaan mene. WALL-E itse on yksi sympaattisimpia animaatiohahmoja mitä tiedän. Kirjaimellisesti persoonallisesta siivoojarobotista ei voi olla pitämättä. Katsoin leffan elokuvateatterissa ja kun vihdoinkin ostin sen DVD:llä, katsoin sen parikin kertaa muutaman päivän sisällä.

Muutama hutikin Pixarin listalta löytyy. Itse olen vähiten pitänyt elokuvista Ötökän elämää (A Bug's Life, 1998) ja Autot (Cars, 2006). Olinkin vähän pettynyt, kun kuulin, että Autoille tehdään jatko-osa. Toisaalta, leffalla on kieltämättä yleisönsä mekaniikasta innostuneissa poikalapsissa. Itselleni Autot on Pixarin ainoa todellinen rimanalitus. Mutta jospa jatko-osalle voisi asettaa kovemmat odotukset? Kuten jo sanoin, Toy Storyhan on parantunut leffa leffalta. Käyköhän Autoille samoin? Toisaalta parannettavaa olisi kyllä melko paljon.

Useimpien (ellei kaikkien) Pixarin pitkien elokuvien seurana tulee myös lyhäri. Yhtiön taivalhan alkoikin nimenomaan kekseliäillä animaatiolyhäreillä. Niissä myös huomaa selkeimmin positiivisen kehityksen. Tekninen ja taiteellinen toteutus on vuosien saatossa edennyt suurin harppauksin. Omia suosikkilyhäreitäni ovat Knick-Knack, For the Birds ja Presto.

Jään suurella innolla odottamaan Pixarin tulevia elokuvia. Silti tällainen suuri voittokulku huolettaa. Miten kauan tämä loisto voi ylipäätään jatkua? Milloin Pixarin ote lipsahtaa? Eihän Pixarista koskaan tule Dreamworksin kaltaista mielikuvituksetonta koneistoa? Jos en voi toivoa, ettei niin tapahdu milloinkaan, toivon ainakin, että siihen menee vielä kauan.

Vampyyreita, huijareita ja murhia - Santo -projekti pt. II

Yhden leffan viikkotahti on osoittautunut aika soppeliksi, joten tällä todennäköisesti mennään tulevaisuudessakin. Ellei sitten Santo -leffat muutu yhtäkkiä erittäin mielenkiintoisiksi. Toinen setti Santo -leffoja osoittautui joka tapauksessa miljoona kertaa ensimmäistä postausta paremmaksi. Mitä se sitten ikinä kertookin...

4. Santo vs the Vampire Women (Santo contra los mujeros vampiro, 1962)
No, tätä leffaa katsoessa sattui pieni kämmi, joka lievästi sanottuna heikensi elokuvakokemusta. Tuli sitten katsottua ensimmäinen tunti leffasta 0.65x nopeudella. :) Eli ensimmäisen tunnin katsomisessa kesti n. 1.5 tuntia. Mietittiinkin miten kaikki tuntui liikkuvan niin hitaasti ja äänet kuulosti oudolta. Todettiin sitten vaan että onpa paskasti äänitetty leffa. No joo, keskittyminenhän siinä sitten meni, kun kämmin huomasi lopulta. Viimeinen puolituntinen menikin suurelta osin ohi.

Elokuvan alussa vampyyrinaiset heräävät unestaan ja alkavat etsiä vampyyrien kuningattaren perillistä elävien joukosta. Halkeilevalla maalilla maskeerattu vampyyrien johtaja saa tietysti missiotaan varten viettelevän foxy lady -ulkonäön. Muovisena lelulepakkona ympäriinsä lentelevä verenimijä löytää kohteensa helposti ja alkaa terrorisoida nuorta naista, jolla on omaperäinen lepakon muotoinen syntymämerkki. Naisen professori-isukki soittaa Santon paikalle maagisella telkkarilla (ks. edellinen Santo -postaus). Muutama painikohtauskin leffassa nähdään, totta kai.

 

Leffan taso vaihtelee hauskasta camp -menosta vähemmän hauskaan, puuduttavaan junnaukseen. Loppua kohden kärsivällisyys olisi varmaan loppunut ilman hidastettua kuvaakin.

Santo vs the Vampire Women (Santo contra los mujeros vampiro, 1962)
Ohjaus: Alfonso Corona Blake
89 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 5.2/10


5. Santo vs the King of Crime (Santo contra el rey del crimen, 1962)
Tässä leffassa näytetään, miten Santosta tulee Santo. Kuolemansairas isä uskoo pojalleen sukunsa tarkoin varjellun salaisuuden. Äijä oli nuoruudessaan hopeamaskinen hyväntekijä Santo, kuten hänenkin isänsä nuorena. Santon rooli on siirtynyt isältä pojalle jo sukupolvien ajan. Kasvettuaan aikuiseksi elokuvan alun nuori pojan kloppi nostaa kasvoilleen tutun hopeamaskin ja hänestä tulee suvun uusin Santo. Legenda jatkuu.

Reportterinainen nuuskii huijariliigan hämäräbisneksiä liian läheltä ja saa jengin kimppuunsa. Santon tehtäväksi jää tietysti pelastaa nainen pulasta. Leffa oli puuduttavan tylsä ja taisin nukahtaa parikin kertaa. Erityismaininnan hirveydestä saa pelikohtauksissa (kourupalloa vai mitä lie pelasivat) käytetyt ristikuvat. Vissiin tekijät ensi kertaa ikinä tajunneet että kuvia voi laittaa päällekäin, kun näitä sai katsella minuuttikaupalla (tai ainakin siltä se tuntui).

Joka tapauksessa, Santo pelastaa päivän ja antaa reportterinaisen etsiväpoikaystävälle X Alpha -laitteen, kellon näköisen vekottimen, jolla Santoon saa yhteyden napin painalluksella.

Santo vs. the King of Crime (Santo contra el rey del crimen, 1962)
Ohjaus: Federico Curiel
86 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 4.4/10


6. Santo in the Murder Hotel (Santo en el hotel de la muerte, 1963)
Santo murhahotellissa! Elokuvassa ovat keskeisissä rooleissa myös edellisestä leffasta tutut reportterinainen Virginia ja hänen etsiväpoikaystävänsä Fernando. Fernandon apurista on tullut goofy sidekick. "Varmaan ensimmäinen kerta, kun Santo leffassa on jotain tahallista huumoria."

Meksikon pyramidien lähellä sijaitsevan hotellin asukkaat hätääntyvät, kun nuoripari näkee viereisessä joessa naisen ruumiin. Ruumista ei kuitenkaan löydetä. Apuun kutsutaan Fernando sidekickeineen. Myös neuvokas Virginia saapuu hotelliin poikaystävänsä riesaksi. Pian myös Virginian ystävä saa hotellissa surmansa. Fernandon sidekick löytää ruumiin, mutta palatessaan paikalle apuvoimien kanssa, ruumis on jälleen tiessään.

 

Kun Virginian kimppuun hyökätään hotellissa ja Fernando saa turpaansa, on aika kutsua Santo paikalle X Alphalla. Santo pistäytyy pikaisesti painimassa kehässä ja saapuu sitten hotellille. Ennen Santon saapumista kolmaskin nainen on kohdannut loppunsa ja ruumis on kadonnut. Kaikki hotellin asukkaat ovat epäiltyjä. Onko syyllinen kolmen tyttären rikas isäpuoli vai häntä kiristävä nuoripari? Vai pyramideista kiinnostunut professori? Liekö hotellin henkilökunnallakaan puhtaat jauhot pussissa.

Hotel de la muerte on tähän mennessä nähdyistä Santo -elokuvista eniten elokuva. Sekavuutta ja epäloogisuutta on vähennetty, mutta tahaton hauskuus on säilynyt. Eli win-win tilanne. Murhahotellileffa on myös Santo -leffoista tähän mennessä paras, mikä tosin ei sano paljoa. Ainoa oikeasti häiritsevä seikka on musiikkivalinnat. Välillä musiikit ovat ihan liian pirteät synkkiin kohtauksiin. Mikä lie ollut elokuvantekijöillä hakusessa.

Santo en el hotel de la muerte (1963)
Ohjaus: Federico Curiel
86 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 5.8/10