Hero with buns of steel

Santo -projekti on ollut semitauolla. Välillä vain yhden leffan viikkotahti on tuntunut jopa liian rankalta, varsinkin kun tässä välissä elokuvat eivät ole olleet erityisen päräyttäviä. Valitettavasti.



10. Santo vs. the Strangler (Santo contra el estrangulador, 1965)
Juhla-Santo! Vaikka kymmenes leffa ei oikein tunnu missään, kun jäljellä on vielä yli 40. Mutta ei nyt pilata tätä ylevää tunnelmaa.

Kymmennennessä Santossa sankarimme kohtaa Kuristajan. Leffa alkaa varieteeshow'lla, joka jatkuu ja jatkuu ja jatkuu... Välissä tulee painimatsi, näytetään kun Kuristaja kuristaa nuoren neitosen shown backstagella ja sitten seuraa lisää varieteeta. Kestää melko kauan ennen kuin päästään itse asiaan.

Joka tapauksessa, leffan juju on siinä, että Kuristaja nirhaa kauniita nuoria näyttelijäneitosia teatterin pukuhuoneissa ja Santon pitää etsiä kelmi ja painia tämä kumoon. Juoni jää pahasti leijumaan ilmaan, eikä oikein sovi osaksi leffan kuvitusta ja rytmiä. Oikeastaan juonta on aivan liian vähän, iso prosentti leffasta koostuu joko varieteesta tai painista. Tanssia-laulua-painia... Pahiksena Kuristajaan ei saa oikein mitään otetta. Tyypistä kerrotaan niin vähän, ettei oikein jaksa kiinnostaa kuka neidot ottaa päiviltä.

Piristystä muuten tylsään juoneen tuo pikkupoika, joka eräänä iltana löytyy Santon auton takapenkiltä. Mukisematta Santo kuskaa pojankoltiaisen kotiinsa ja ryhtyy näyttelemään isähahmoa vesselille. Wtf... Mitä ilmeisimmin Santo adoptoi ipanan tuosta vaan. Niin hyvä sydän Santon kookkaan rintakehän alla sykkii. Voiko kukaan orpo toivoa parempaa isänmallia kuin trikoissa rinta paljaana juoksentelevan Santon?

Muutamaa ihan jännää pientä perseilyjuttua lukuunottamatta kyseessä on aika mitäänsanomaton Santo.

Santo vs. The Strangler (Santo contra el estrangulador, 1965)
Ohjaus: René Cardona
90 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 3.3/10



11. Santo vs. the Ghost of the Strangler (Santo contra espectro del estrangulador, 1966)
Kuristaja tekee paluun! Valitettavasti!

Kuristaja ei sitten kuollutkaan ja kaikki on taas huonosti. Kelmi palaa vanhaan suosikkiharrastukseensa ja lahtaa jälleen nuoria näyttelijättäriä. Ja nauraa paljon. Ihan älyttömän paljon. Kuristajan muka-evil nauru on yksi leffan suurimpia turn-offeja.

Varieteeta on taas ihan helvetisti. Ja painia siinä välissä, eli tanssia-laulua-painia -kuvio säilyy entisellään. Kaikista ihmeellisintä on, että ensimmäisen leffan tapahtumista pidetään jossain määrin jopa kiinni. Santolla on edelleen adoptiopoika!

Kuristajan paluu jää tylsäksi. Näin huonosta leffasta ei tee mieli kirjoittaa enempää. Loppujen lopuksi tämä tekele eroaa ekasta Kuristajasta niin vähän, ettei uutta asiaa edes oikein ole. Kuitenkin ihmeellisiä kohtauksia on sen verran enemmän, että tekele yltää hitusen edeltäjäänsä paremmaksi.

Leffan ehkä parhaassa kohtauksessa Kuristaja hautaa Santon elävältä arkussa. Mahtava supersankarimme työntää arkun kannen auki perseellään ja sukeltaa pinnalle mullan seasta. Taas yksi esimerkki siitä miksi Santo on kuitenkin aika mahtava.

Santo vs. the Ghost of the Strangler (Santo contra espectro del estrangulador, 1965)
Ohjaus: René Cardona
82 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 4.1/10


12. The Grave Robbers (Profanadores de tumbas, 1966)
Santo vastaan haudanryöstäjät! Ilkeä tiedemiesheppu Toicher varastelee nuorena kuolleiden ruumiita herättääkseen ne uudelleen eloon. Projektista on tullut miehelle pakkomielle. Apuriensa kanssa hän raidaa öisiä hautausmaita. Ankarien tutkimusten jälkeen hän on tullut siihen tulokseen, että hänen kokeensa tulee toimimaan ainoastaan, jos henkiinherätettävä on itse Santo. Tiedemies apureineen yrittää kaikkensa kidnapatakseen Santon, tappaakseen tämän ja herättääkseen uudelleen henkiin. Jep. Semmosta tällä kertaa.

Santo on tässä elokuvassa vähiten sankari ikinä. Ei voi kuin ihmetellä elokuvantekijöiden mielikuvitusta ja sen puutetta. Santo on muka kaikkivoipa supersankari, mutta joutuu silti esimerkiksi avaamaan ja sulkemaan autotallinsa portit itse. Miksi sellaista pitää edes katsojalle näyttää? Tuskin on mitään niin epäinspiroivaa, kun katsoa miten Santo avaa autotallin portit, menee autoon, hurauttaa kadulle, nousee autosta, sulkee portit ja palaa takaisin autolle. Buu!

Leffassa nähdään myös aika paljon Santoa hengailemassa kotona, lukemassa lehteä, soittamassa puhelimella, lepäilemässä... Onko Santo vain joku lähiön luuseri, joka hengaa painikamoissa päivät pitkät ja haaveilee supersankaruudesta? Odotin jo, että leffan lopussa näytetään Santo mielisairaalassa ja koko tarina on ollut pelkkää sairaan miehen mielikuvitusen tuotetta tai fläshbäkkiä.

Ihan kelpo Santo muutaman massiivisen pettymyksen jälkeen. Vaikka kyseessä ei ole paras Santo -leffa ikinä, perseilyä on aika soppelisti ja juonikin on jonkinlainen. Muutaman aivan kelvottoman leffan jälkeen ihan mukava piristys.

The Grave Robbers (Profanadores de tumbas, 1966)
Ohjaus: José Diaz Morales
85 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 4.7/10


Santo -projekti jatkuu jälleen ensi vuonna, todennäköisesti vasta helmikuussa. Silloin sankarimme saa rinnalleen toisenkin lucha libre -legendan.

Who you gonna call?

Ghostbusters!!

Viikonloppuna halusimme katsoa elokuvan, joka olisi samalla viihdyttävä ja kevyt, mutta myös hyvä elokuva. Päädyimme katsomaan Haamujengi -duon eli osat I ja II. En ollut katsonut Ghostbusterseja moneen, moneen vuoteen ja olen ihan mielissäni, kun voin todeta että nyt ei pilattu mitään muistoja. Itse asiassa leffat tuntuivat yllättävänkin freesiltä, moni juttu oli päässyt täysin unohtumaan.

Kun aloin kirjoitella tätä ja tein vähän taustatutkimusta, huomasin, että Ghostbusters III on kaavailtu julkaistavaksi vuonna 2012. Vähän perseilyä tehdä jatko-osa 23 vuotta edellisen elokuvan jälkeen, mutta jospa tässä vuosien aikana idea olisi kypsynyt erityisen hyväksi. Nähtäväksi jää. Kuulemma uudenkin leffan kässäristä vastaavat pääosien näyttelijät Dan Aykroyd ja Harold Ramis. Tiedot pääosien esittäjistä olivat suurelta osin huhuja, mutta luulisin että alkuperäisen jengin jäsenet nähdään tulevassakin filkassa.

Ghostbusters - Haamujengi (Ghostbusters, 1984)

Saatuaan potkut työstään yliopistolla kolme parapsykologian tohtoria, Venkman (Bill Murray), Stantz (Dan Aykroyd) ja Spengler (Harold Ramis), päättää pistää pystyyn palvelun, joka puolustaa ihmisiä kummituksia ja yliluonnollisia ilmiöitä vastaan. Alku on kangerteleva, mutta sana lähtee pian kiertämään. New York on kuin onkin haamujen valtaama.

Puljun ensimmäinen henkilöasiakas on viehättävä Dana Barrett (Sigourney Weaver), joka on nähnyt jääkaapissaan tulikivenkatkuisen maiseman. Samalla Danan ostamat kananmunat ovat poksahdelleet laatikostaan ja paistaneet itsensä keittiön pöydällä. Käy ilmi, että naisen asuntoa riivaa Zuul, muinainen puolijumala, jonka isäntä on muotoaan muuttava sumerialainen pahisjumala Gozer. Gozer aikoo uudelleensyntyä kaupunkiin. Portinvartija Zuul ottaa valtaansa Danan ja Danan hömelö naapuri saa kehoonsa toisen demonin, Vinz Clorthon. Kun riivatut naapurukset Dana ja Louis kohtaavat, portti tuonpuoleiseen avautuu ja Gozer saapuu nykyaikaan. Haamujengin osaksi jää pelastaa kaupunki tuholta. Naistenmies Venkman keskittyy siinä sivussa myös Danan hurmaamiseen.

Ghostbusters on jo melkoinen kasarilegenda. Menestys loi Haamujengin ympärille kaikenlaista oheissälää, kuten videopelejä, sarjakuvia ja piirrossarjoja, unohtamatta tietenkään lelukrääsää. Ghostbusters loi omanlaisensa maailman, joka on vetänyt ihmisiä puoleensa jo yli 25 vuotta. Erikoisefektit ovat tietysti ehtaa kasaria, mutta kukapa moisen antaisi häiritä. Tai no, kuka ylipäätään sanoi, että se olisi jotenkin huono asia. Haamujengiläiset pelaavat hyvin yhteen ja erityisesti Bill Murray loistaa omassa roolissaan.

Joka tapauksessa, Haamujengi rokkaa tänäkin päivänä. Uskoi tai ei, yliluonnollinen on aina omalla tavallaan kiehtovaa.

Ghostbusters - Haamujengi (1984)
Ohjaus: Ivan Reitman
105 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.2/10


Ghostbusters II (1989)
Viime leffan jälkeen on ehtinyt tapahtua vaikka ja mitä. Dana on jättänyt Venkmanin, mennyt tahollaan naimisiin, saanut ipanan ja eronnut. Oscar -niminen kersa on vielä alle vuoden ikäinen. Dana on töissä museossa kunnostamassa maalauksia.

Haamujengi puolestaan on hajonnut. Kun jengi pelasti New Yorkin Gozerilta, se tuli samalla aiheuttaneeksi paljon aineellista vahinkoa. Kaupunki kehtasi haastaa sankarinsa oikeuteen ja tuloksena Haamujengiä kiellettiin oikeuden määräyksellä tutkimasta yliluonnollisia ilmiöitä. Venkman tekee TV-sarjaa, Spengler jatkaa tutkimuksiaan ja Stantz pitää okkulttiputiikkia ja esiintyy lastenkutsuilla yhdessä edellisestäkin leffasta tutun apurin Zeddemoren kanssa. Dana tuo Haamujengin jälleen yhteen, sillä yliluonnolliset kokemukset alkavat piinata häntä ja hänen poikaansa.

Danan pomo museossa on niljakas Janosz Poha (Peter MacNicol), joka saa eräänä iltana kunnostamaltaan maalaukselta erikoisen käskyn. Maalauksen mies, pahis Vigo, käskee Janoszia etsimään lapsen, jonka kehoon Vigo voi syntyä uudelleen. Uudelleensyntyneenä Vigo voisi hallita koko maailmaa. Janosz on ihastunut Danaan ja alkaa tavoitella Oscaria täyttääkseen Vigon tahdon.

Samaan aikaan tapahtuu muutakin outoa. Kaupungin alla virtaa joellinen vaaleanpunaista mönjää, joka reagoi ihmisten tunnetiloihin. Haamujengi pyrkii tutkimaan tapausta oikeuden kiellosta huolimatta.

Ghostbustersin jatko ei ole mikään sysipaska kakkososa, vaan ihan viihdyttävä, kunhan pääsee alun jorinoista eteenpäin. Alussa kaikkien on pakko tietysti selittää (erittäin tönkösti), mitä viimeisen viiden vuoden aikana on tapahtunut. Vanhoihin viitataan niin paljon, että katsojaa alkaa ärsyttää. Minua ainakin. Kun Haamujengi pääsee vihdoinkin tositoimiin elokuvan viihdearvo nousee huomattavasti. Ei yllä läheskään ensimmäisen leffan tasolle, mutta jatko-osaksi pienestä lipsahtelusta huolimatta ihan kelpo tekele.

Ghostbusters II (1989)
Ohjaus: Ivan Reitman
108 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.4/10

Man is in the forest

Bloggaaja on saanut nettiyhteytensä takaisin! Ja on nopia. Siispä kirjoitteleminen onnistuu entistä paremmin, ainakin kunhan pääsee tästä äkillisen valtaisan internetannoksen aiheuttamasta tietoliikennehumalasta eroon.

Tämän juhlauutisen kunniaksi onkin hyvä postata Disney Animated Classics -projektin kolmas postaus: Bambi ja Oppitunti.


5. Bambi (1942)
Bambi pääsi yllättämään. Ostin leffan DVD:llä joitakin vuosia sitten ja vasta silloin katsoin sen ekan kerran. Muistelin, että kyseessä on suhteellisen tylsä ja aneeminen teos, mutta olin väärässä. Onneksi.

Tarina on varmasti vähintäänkin semi-tuttu lähes kaikille. Pieni Bambi on syntyjään metsän nuori prinssi. Katsoja pääsee seuraamaan, kun suloinen rääpäle nousee jaloilleen, opettelee kävelemään ja puhumaan. Kavereina Bambilla ovat jänis Rumpali ja haisunäätä Kukka. Yksinkertainen ja helppo lapsuus metsässä päättyy, kun Bambin äiti saa niityllä surmansa metsästäjän luodista. Kyseessä on yksi elokuvahistorian kuuluisimpia itketyskohtauksia. Bambin isä, metsän kuningas, ottaa poikansa suojiinsa ja Bambista kasvaa isänsä suojeluksessa aikuinen.

Aikuisena Bambi tapaa uudelleen myöskin aikuistuneet Rumpalin ja Kukan. En muuten voi olla ajattelematta amisviiksiä, kun katson aikuista Rumpalia. Joka tapauksessa, vanha viisas pöllö kertoo kolmikolle rakkaudesta, sen ihmeellisestä voimasta ja siitä, miten keväisin jokainen vähän tyhmistyy sen edessä. Kaverukset vannovat, ettei yksikään naispuolinen lajinedustaja asetu heidän tielleen, mutta kuinkas käykään. Kukka ja Rumpali sortuvat ensimmäisenä ja pian Bambikin tapaa uudelleen lapsuudenystävänsä Falinen ja johan sydän tykyttää. Monta mutkaa on vielä edessä ennen rauhaisaa yhteiseloa, mutta lopun sanoma on selvä: elämä jatkuu.

Bambi muistuttaa hieman 1940-luvun metsäversiota Leijonakuninkaasta. Sanoma on molemmissa samankaltainen ja hahmojenkin välillä voi huomata tiettyjä yhtäläisyyksiä. Kaikista upeinta Bambissa on sen huolellinen visuaalinen ilme. Taustat ovat upeita, välillä lähes maalauksellisia. Muutama erittäin vaikuttavakin kohtaus löytyy ja ne osoittavat samalla, ettei Disney kyky orkestroida kuvaa ja ääntä yhteen ole kadonnut mihinkään. Yllättävänkin hyvä elokuva, josta valitettavasti on jäänyt yleisön mieliin ja pop-kulttuuriperinnöksi vain söpöilevät elukat.

Bambi (1942)
Ohjaus: James Algar, Samuel Armstrong, David Hand, Graham Heid, Bill Roberts, Paul Satterfield & Norman Wright
68 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.8/10
 

6. Oppitunti (Saludos Amigos, 1942)
Tämän leffan näin nyt ensi kertaa ja vau, huh huh. Melkoisen erikoinen tekele. Vain 40-minuuttisen animaation suominimi kuvaa meininkiä erittäin hyvin. Tämä on enemmän opetus- tai esittelyvideo kuin viihdyttävä koko perheen animaatioelämys, jollaisia Disney aiemmin oli tehtaillut.

Animaatiota ja live action -matskua yhdistelevässä leffassa Disneyn piirtäjät lähtevät turneelle Etelä-Amerikkaan tutustumaan paikalliseen kulttuuriin ja etsimään uusia ideoita ja inspiraatiota. Live action -pätkissä seurataan heidän matkaansa ja animaatioissa käsitellään kunkin vieraillun maan kulttuuria mukahauskan komedian puitteissa. Animaatio-osioiden laatu vaihtelee ihan valtavasti. Välillä tulee joku ainakin semi-hauska Aku Ankka -pätkä ja seuraavassa pätkässä on isälentokone, äitilentokone ja pieni lentokoneen poikanen, joka käy lentokonekoulua. Facepalm. Jotenkin useimmiten inhoan sitä, kun esineitä ja eläimiä inhimillistetään ja ne käyvät omaa kouluaan, niillä on omia ravintoloita yms.

Kaikkiaan Oppitunti on hämmentävä kokemus. En tiennyt alkujaankaan mitä odottaa, mutta leffa jätti erittäin tyhjentävän olon. Oikeastaan mikään tapahtuma, animaatio tai muu ei jaksanut kiinnostaa pätkääkään. Leffasta jäi melkein turhauttava olo. Ainakin tämä on hyvä osoitus siitä, että Disneyn olisi pitänyt pysyä jo tutuksi käyneessä ja hyväksi havaitussa kaavassa: pitkissä satuanimaatioissa. Ilmeisesti Oppitunnin suosio oli kuitenkin jonkinlainen, sillä Disney päätti palata Etelä-Amerikka -teemaan ja samaan konseptiin vielä seuraavassakin elokuvassa, 3 Caballeroa (The Three Caballeros, 1944). Huoh. 1940-luku oli muutenkin ns. pala-animaatioiden aikaa, eli suurin osa Disneyn 40-luvun "klassikoista" koostuu useista lyhyistä animaatiopätkistä. Vaikka Disneyn lyhärit yleensä vähintäänkin ihan kelpoja ovatkin, en kyllä itse nostaisi niitä samaan sarjaan näiden muiden klassikkojen kanssa.

Oppitunti (Saludos Amigos, 1942)
Ohjaus: Wilfred Jackson, Jack Kinney, Hamilton Luske & Bill Roberts
40 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 3.4/10

Aleksi Salmenperä x 3

Kotimaista osaamista Itsenäisyyspäivän kunniaksi! Aleksi Salmenperä on ohjannut vain kolme kokopitkään elokuvaa ja ajattelin käydä läpi koko trion.


Lapsia ja aikuisia - kuinka niitä tehdään (2004)
Tämän Salmenperän elokuvan katsoin vasta tätä postausta varten.

Päähenkilö Venla (Minna Haapkylä) haluaisi lapsen, mutta hänen urheilijapoikaystävänsä Antero ei. Pari on pitänyt yhtä jo 15 vuotta ja Venlan biologinen kello tikittää rajusti. Pariskunnan molemmilla osapuolilla on erittäin vahvat ja vakaat näkemykset siitä, mitä he haluavat. Molemmat ovat myös valmiita menemään toisen selän takana äärimmäisyyksiin saadakseen tahtonsa läpi. Keskinäinen tahtojen taisto saa koomisia piirteitä.

Venla työskentelee lapsettomuusklinikalla ja ystävystyy työtoveriinsa, hieman boheemiin Satuun (Minttu Mustakallio). Venla avautuu omista ongelmistaan Sadulle ja naisten ystävyys syvenee pian rakkaudeksi. Naista harvemmin ymmärtää kukaan yhtä hyvin kuin toinen nainen.

Elokuva ottaa kantaa tärkeisiin asioihin, ihmissuhteisiin, parinvalintaan ja elämän jatkamiseen. Lesbosuhde tulee vähän turhan väkinäisesti kuvioon mukaan, mutta muuten leffa on sulava. Näyttelijäsuoritukset ovat mukavan aitoja ja maanläheisiä. Päähenkilöiden lisäksi tarinasta löytyy muutamia mielenkiintoisia sivuhahmoja. Lapsia ja aikuisia ei ole yhtä hyvä, kuin Salmenperän myöhemmät työt, mutta esikoisohjaukseksi varsin mainio.

Lapsia ja aikuisia - kuinka niitä tehdään? (2004)
Ohjaus: Aleksi Salmenperä
101 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.0/10


Miehen työ (2007)
Miehen työ on juurikin se elokuva, joka sai minut kiinnostumaan Aleksi Salmenperän muista töistä. Ja Miehen työ kiinnosti jo alun alkujaan niin paljon, että katsoin sen peräti telkkarista oikeaan esitysaikaan, mitä en normaalisti juurikaan tee.

Miehen työ kertoo Juhasta (Tommi Korpela) ja hänen perheestään, johon kuuluu vaimo Katja ja kolme lasta, Akseli, Oona ja Ida. Katja syö masennuslääkkeitä ja Juha toimii perheen elättäjänä. Asiat saavat käänteen huonompaan, kun Juha irtisanotaan töistään betonitehtaalla. Kotona Juha ei kerro kenellekään saaneensa kenkää, vaan lähtee yhä joka aamu "töihin" tavanomaiseen aikaan. Mies päättää alkaa tehdä yksityisenä remonttihommia tienatakseen rahaa. Remonttihommat kuitenkin luiskahtavat raiteiltaan jo ensimmäisellä keikalla, kun naispuolinen asiakas pyytää Juhaa kampaamaan tämän hiuksia alasti. Koska rahallinen korvaus on melko muikea, Juha suostuu. Pian remonttihommat vaihtuvatkin maksulliseen seuralaispalveluun. Perheystävä, taksikuski Olli (Juha Volanen) alkaa toimia Juhan kuskina. Salaisuus tietysti paisuu ja paisuu, jokainen vale pistää lumipallon liikkeelle entistä lujempaa ja lopulta kasassa on täysi kaaos.

Salmenperä tutkii elokuvassaan suomalaista miestä erikoiselta kantilta. Miten pitkälle Juha on valmis menemään, ettei joutuisi myöntämään perheelleen olevansa työtön? Korpela ja Volanen tekevät molemmat loistavaa työtä yhdessä ja erikseen. Korpela on perusteellisen juro, stereotyyppinen suomalainen mies. Suomalaisen miehen keinot osoittaa välittämistä ja rakkautta ovat aina perustuneet suurelta osin tekoihin, ei sanoihin. Elättämällä perheensä Juha osoittaa välittävänsä, mutta onko sillä väliä millaista työtä leivän eteen tekee?

Miehen työ (2007)
Ohjaus: Aleksi Salmenperä
103 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.6/10


Paha perhe (2010)
Pahan perheen tsekkasin kesällä Sodankylän elokuvajuhlilla. Elokuva oli vielä Miehen työtä parempi ja jätti odottamaan jo mielenkiinnolla Salmenperän seuraavaa teosta.

Käräjätuomari Mikael Lindberg (Ville Virtanen) asuu uuden vaimonsa ja kahden poikansa kanssa jokseenkin rauhallista elämää. Pojista vanhempi, Dani (Lauri Tilkanen), on edellisestä, myrskyisästi päättyneestä avioliitosta. Avioliitosta on myös toinen lapsi, tytär Tilda (Pihla Viitala), joka asuu äitinsä kanssa Kööpenhaminassa. Pian Tilda saapuu kuitenkin sekoittamaan perheen arkea, kun hänen äitinsä kuolee Tanskassa. Tilda muuttaa saman katon alle perheen kanssa. Mikael pyytää vaimoaan ja nuorempaa poikaansa muuttamaan siksi aikaa hotelliin konfliktien välttämiseksi.

Tilda ja Dani ystävystyvät pian ja hakevat toisistaan tukea. Ylihuolehtivaisen isän epäilykset heräävät. Hän alkaa pelätä lastensa ajautuvan sukurutsaussuhteeseen. Todellisuudessa Dani ja Tilda suunnittelevat karkaavansa yhdessä Suomesta. Dani on löytänyt Tildaan tutustuttuaan oman villin ja vapaan puolensa, joka jyrkän isän kasvatuksen alla on ollut tukahdutettuna vuosia. Mikael yrittää kaikkensa estääkseen lastensa suunnitelmat.

Paha perhe on tragikoominen tarina siitä, kun kontrolli pettää. Huolehtivan ja jäykän Mikaelin yritykset hallita lastensa elämää ovat lähinnä surkuhupaisia ja säälittäviä. Isän ote lipsuu jatkuvasti. Kuten jo sanoin, elokuva oli vielä Miehen työtä parempi ja monella eri tavalla. Välillä kuvat olivat suorastaan upeita ja varsinkin viimeinen kuva jäi kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa. Elokuvan on tuottanut Aki Kaurismäki ja jotain kaurismäkeläistä siitä löytyykin. Näyttelijäsuoritukset ovat suomalaisen nykyelokuvan parhaimmistoa, varsinkin Ville Virtanen tekee unohtumatonta työtä epätoivoisena isänä.

Paha perhe (2010)
Ohjaus: Aleksi Salmenperä
90 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 9.1/10

Teenage Mutant Ninja Turtles!!

Pilataanko lapsuusmuistoja? Kaikkihan tietävät turtlesit, teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat. Joskus ala-asteella katsoin Turtles -leffat telsusta ja ne oli jotain siisteintä ikinä. Vaan eivätpä ole enää. Ensimmäisen leffan jälkeen totesimme, ettei näitä voi täysin selkeässä mielentilassa katsoa ja kehitettiin oma, erittäin vaihtelevasääntöinen, Turtles -juomapeli. Siitä lisää hieman tuonnempana, käydään ensin sen ensimmäisen leffan kimppuun!

Eka leffa katsottiin siis toissaviikonloppuna sunnuntaina ja loput viime viikon perjantaina.


Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat (Teenage Mutant Ninja Turtles, 1990)
Huhhuh. En muistanutkaan, miten köykäisiä vitsejä nämä leffat sisältää. Välillä meno menee ihan vaivaannuttavaksi. Sinänsä juuri se onkin suuri osa kilpparininjojen outoa viehätystä, mutta typerryttävän tunnelman täysi arvostaminen vaatii oikean mielentilan. Tai aikakoneen, jolla voi matkustaa takaisin lapsuuteen. Jälkimmäistä ei ollut edes tarjolla.

Ensimmäisessä Turtles -leffassa ilkeä pahis Shredder (suom. Silppuri) hyökkii kilpparien kimppuun. Kaunainen ilkimys kaappaa ninjojen sensein (ja "isän") Splinterin (suom. Tikku). Shredder on yksi raivostuttavimpia hahmoja ikinä. Vanha rotanketale puhuu helvetin hitaasti ja välillä toistaa jo aiemmin kertomansa tarinan sanasta sanaan jollekin toiselle.

Joka tapauksessa, turtlesit saavat kaverin sinnikkäästä reportterinaisesta Aprilista pelastaessaan tämän pulasta. Shredder värvää teini-ikäisiä jalkaninjaklaaniinsa ja aikoo kerätä itselleen valtavan underground-armeijan. Kuten aiemmin jo mainitsin, Shredder pitää panttivankinaan Splinter-rottaa. Ilkiön suunnitelmat pitää tietysti estää hinnalla millä hyvänsä. Kilpparijengi kohtaa myös omin luvin rikollisia nappaavan urheiluhullun mäntin, Caseyn.

Kun jalkaninjat hyökkäävät Aprilin asuntoon ja tuhoavat paikan, koko lössi lähtee Aprilin lapsuudenkotiin maalle. Turtlesit treenaavat kreisinä ja valmistautuvat ottamaan yhteen Shredderin kanssa pelastaakseen Splinterin ja tuhotakseen kaupunkia terrorisoivan ninjaklaanin.

Eka leffa tuli siis katsottua selvinpäin ja virhehän se oli. Elokuva oli puuduttavan huono ja mielentila sen katsomiseen täysin väärä. Surkeiden vitsien takia myötähäpeämittarit olivat jatkuvasti täpöllä. Sen kummempaa en osaa tästä edes sanoa, enkä viitsi yrittääkään.

Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat (Teenage Mutant Ninja Turtles, 1990)
Ohjaus: Steve Barron
93 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 3.5/10


Tässä vaiheessa päätimme ottaa esiin järeämmät keinot, että saataisiin loputkin leffat katsottua. Kehitimme seuraavaa viikonloppua varten Turtles -juomapelin, jonka säännöt vaihtelivat kovasti sen mukaan, mitä milloinkin tapahtui. Tulijuomana toimi hanapakkaus Luna Negraa ja juomista avitti Oulun Turtles -pitsamättölästä haettu kinkku-ananas-aurajuustolätty, perhekoossa tietysti. Juustoa pitsassa oli varmaan kilo.

Muutamia juomapelin sääntöjä: aina kun joku syö pitsaa, pitää juoda (ja ottaa slaissi pitsaa jos sellaista ei vielä lautasella tai handussa ole), samoin jos joku sanoo cowabunga, dude tai ninja. Jos leffassa tulee vastaan joku suorastaan vaivaannuttavan huono vitsi, pitää myöskin kulauttaa. Jos Splinter vaikuttaa olevan oopiumipäissään tai muuten vain käy hitaalla ja on ärsyttävä ja seniili, ryypyn ottamista voi suositella. Muuten ryypiskely riippuu täysin siitä, mitä milloinkin tapahtuu ("pitäsköhän tuon kunniaks juua?").


Teini-ikäiset mutanttikilpikonnat 2: Mönjän salaisuus (Teenage Mutant Ninja Turtles II: The Secret of the Ooze, 1991)
Huh, oletteko nähneet tämän leffan alkukohtauksen? Miljoona ihmistä syö pizzaa! Kaikki syö pizzaa! Turtlesit tilaa pizzaa, pizzantekijä vääntää pizzaa, pizzaa syödään ravintelissa, autossa, muuten vaan kadulla, pizzalähetti kuskaa pizzaa paikasta A paikkaan B... Ensimmäisen vartin jälkeen molemmat juomapelin osanottajat myönsivät olevansa jo lievässä humalatilassa, sillä viiniä sai kitata koko ajan. Muutaman lasillisen jälkeen piti vaihtaa miedompaan juomaan (siideriin/kaljaan) ihan vain täydellisen rynnäkkökännin välttämiseksi.

Shredder on palannut! Sirkkelilätsäinen ilkimys aikoo varastaa pullon sitä mönjää, jonka vaikutuksesta turtleseista tuli mutantteja. Shredder aikoo luoda oman mutanttiarmeijansa ja muuttua Super Shredderiksi. Shredder is fucking pissed off. Oozen pölliminen onnistuu ja Shredder luo kidnappaamansa tiedemiehen avustuksella kaksi mutanttia, koiran ja jonkinlaisen lisko-olion.

En tiedä johtuiko koko ajan vain yltyvästä humalatilasta vai mistä, mutta Secret of the Ooze oli ekaa leffaa parempi. Viihdyttävyys ja hauskuus oli ihan eri tasolla. Saattoi kyllä tosiaan johtua siitä viinistä. Vanilla Ice tekee leffassa elokuvadebyyttinsä ja vetäisi veisun, jossa lauletaan koko ajan ninjoista. Huulia ei voinut irrottaa punkkulasista hetkeksikään.

Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat 2: Mönjän salaisuus (Teenage Mutant Ninja Turtles II: The Secret of the Ooze, 1991)
Ohjaus: Michael Pressman
88 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.3/10


Teini-ikäiset Mutanttininjakilpikonnat III (Teenage Mutant Ninja Turtles III: Turtles in Time, 1993)
Turtlesit matkustaa ajassa! Eiss. April ostaa kirpparilta jonkinlaisen oudon vanhan lyhdyn. Lyhty tempaiseekin Aprilin suoraan feodaaliajan Japaniin. Holy shit! Turtlesjengi lähtee pelastamaan Aprilia. Hommassa on se twisti, että kun April ja turtlesit matkaavat Japaaniin, entisaikojen Japanista saapuu saman verran häiskiä turtlesien viemäriin. Hupsii. Miettimistä on siinäkin miten Japanista päästään pois, kun japanilaisten pitäisi nykyajassa pidellä lyhtyä samaan aikaan kuin turtlesien muinaisessa Japanissa. Örrr...

Japanissa turtlesit kohtaavat vihamielisen englantilaisen, joka yrittää puhua japanilaiset kilppareita vastaan. Tässähän alkaa jo kaivata Shredderin sirkkelipäähinettä. Splinter on enemmän aineissa kuin ikinä ja kommentoi tapahtumia tavanomaisen hitaasti silmät puoliksi ummessa. Muutenkin Splinterista on tullut entistä ärsyttävämmän oloinen. Edes jo puoliksi tuhottu viinipaketti ei tätä leffaa pelastanut ja pizzakin oli jo tässä vaiheessa kovastikin syöty. Tuskin mikään voisi parantaa näin karmeaa tekelettä.

Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat III (Teenage Mutant Ninja Turtles III: Turtles in Time, 1993)
Ohjaus: Stuart Gillard
96 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 2.9/10


Tässä vaiheessa perhelätty oli jo syöty ja punkkua oli juotu kammottavat määrät. Raikkaan ilman tarpeessa suuntasimme ulkosalle ja kävimme ex-Salsassa eli ex-Anoppilassa eli nykyisessä Jossain Paikallisessa Pubissa yhellä. Perjantaina sattui justiin olemaan mestan avajaiset ja porukkaa oli ihan pipona. Yllättäen grand opening -iltana livemusiikista vastasi Joku Paikallinen Bändi. Mestan äänentoisto oli ns. hanurista, joten päädyimme kiskaisemaan juomat huiviin mahdollisimman nopeasti.

Kun tulimme takaisin kämpille, ajattelimme iskeä tajun kankaalle viimeisellä Turtles -leffalla. Kyseessä oli tietysti vuoden 2007 villi turtlesanimaatio TMNT (Suomessa varmaan tämäkin tunnetaan nimellä Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat, mikäpä ei). Tajun iskeminen kankaalle on ihan hyvä vertauskuva, sillä itse sammahdin n. elokuvan puolivälin tienoilla, enkä siten ole kovin jäävi arvioimaan tätä tekelettä. Sen perusteella mitä näin voin kyllä sanoa, että ei vaikuttanut hääviltä tämäkään. Animointi oli aika hirveää. Tarina poikkeaa muista Turtleseista, sillä siinä on lähestulkoon vakava ote. Ei oikein iskenyt ja kuulin että loppukin oli aika perseestä. Hyvä, että nukahdin.


Mitä tästä opimme? Turtles -leffat (tai ainakin alkuperäinen trilogia) on hauskaa katseltavaa, vaikka lapsuusmuistot pilalle menevätkin. Eihän näitä nyt vakavasti pidä ottaa! Sopivassa mielentilassa ja seurassa Turtlesien katsominen voi olla jopa hauskaa.