Elämä jatkuu - Zatoichi myös

Suruisat elokuvauutiset eivät ota loppuakseen. Menetimme Peter von Baghin, suorastaan ikonisen elokuvahistorioitsijan ja Sodankylän elokuvajuhlien festivaalijohtajan viime viikolla. Harvalla, jos kellään, on yhtä laajaa tietoa kaikesta elokuvaan liittyvästä. Peter von Bagh oli liikkuva ja kävelevä elokuvatietokanta, josta suorastaan huokui asiantuntijuus, innostus ja rakkaus elokuviin.

En tiennyt miten voisin paremmin kunnioittaa hänen elämäntyötään kuin jatkamalla elokuvien katsomista. Elämä ja elokuvat jatkuvat - aina. Ja nyt jatkuu myös Zatoichi-projekti, vihdoin ja viimein.

Aiempia Sodankylän elokuvajuhlien muistoja voi lukea tästä postauksesta sekä tapahtumat: Sodankylän elokuvajuhlat -tagin alta.


2. The Tale of Zatoichi Continues (Zoku Zatoichi monogatari,1962)

Tylsästi nimetty kakkososa on viimeinen mustavalkoinen Zatoichi. Liekö Zatoichin hahmo ollut jo sen luokan käsite kotimaassaan Japanissa, ettei raflaavammalle nimelle ollut tarvetta. Japaninkielinen alkuperäisnimi tarkoittaa kirjaimellisesti Toinen Zatoichi-tarina. Aika plääh.

Kiertävä hieroja-miekkamies Zatoichi jatkaa matkojaan ympäri Japania ja kerää vihollisia ja rakastajia mihin ikinä meneekin. Ensimmäisen elokuvan tapahtumista on vierähtänyt vuosi ja Zatoichi on matkalla surmaamansa samurain, Hiraten haudalle Sasagawaan. Jälleen kerran ensimmäiset vihamiehet syntyvät jo elokuvan alkumetreillä, kun Zatoichi viiltää pahista miekallaan kasvoihin. Sukkela isku on seurausta jengin veneenvaltauksesta, jossa työmatkalaiset joutuvat poistumaan paatistaan tehdäkseen öykkäreille tilaa. Pian Zatoichi tapaa vanhaa rakkauttansa, Chiyoa muistuttavan geishan, Setsun, ja joutuu toisen samurain, Yoshiron vihalistalle. Myös Yoshiro on ollut rakastunut Chiyo-nimiseen naiseen, jota Setsu kovasti muistuttaa.

Japanilaiselta kulttuurilta ei voi Zatoicheja katsoessa välttyä, tietenkään. Naista vokotellut kilpakosija paljastuu pian niin pahaksi ryöstäjä-raiskaaja-murhaajaksi, että jopa hänet hoteisiinsa ottanut jengipomo Sukeguro kauhistuu. Paheksunta on silti japanilaistyylisesti ihan hämmentävän kohteliasta ja mukavaa. "En haluaisi olla epäkohtelias, mutta pyytäisin sinua poistumaan", Sukeguro toteaa ääntään korottamatta. Elokuvan loppuhuipennuksessa Zatoichi ottaa yhteen Yoshiron kanssa kostaakseen Chiyon kokeman karun kohtalon. Molemmat miehet ovat tulleet kylmäsydämisen naisen hylkäämiksi, mutta tunteet käyvät yhä kuumina.

Kuten edellisessäkin elokuvassa, Zatoichi ajautuu vaikeuksiin tahtomattaan, puolivahingossa ja usein täysin epätietoisena aiheuttamastaan hämmingistä. Elokuvassa esitellään erilaisia samuraiporukoita ja muutamakin pomo, mutta vasta lopussa paljastuu ketä vastaan Zatoichi asettuu tosissaan ja miksi.

Sokea mies ärsyttää monia ja useilla eri tavoilla. Vammastaan huolimatta hän on näkeviä kollegoitaan parempi teräaseen käsittelijä, mutta myös hieroja. Kyseessä on yksi vähäpätöisimmistä ammattinimikkeistä Japanin kulttuurissa. Kaiken lisäksi Zatoichi tuntuu olevan ainoa, joka uskaltaa pitää erilaista hiustyyliä. Siilitukkainen mies ei samurai-ponnareihin suostu! Jos Zatoichi hämmentää muita pelkällä rauhallisuudella ja nöyryydellä. Eräässä kohtauksessa miekkaa jo vedetään tupesta ihan Zatoichin selän takana, kun mies kysyy hyökkääjältä viattomasti kelloa. Tyyppi hämmentyy niin, että murha-aikeet jäävät. Nerokasta!

Zatoichin hahmo ja persoonallisuus on tuttu jo edellisestä elokuvasta, eikä esittelyjä enää kaivata. Hahmo pysyy entisellään, nöyränä, oikeudenmukaisena, mutta leppoisana. Shintaro Katsu on jalostanut roolistaan jo tässä vaiheessa todellisen ikonin ja näyttelijän työ sujuu niin mutkattomasti, että välillä unohtaa katsovansa fiktiivistä tarinaa - niin uskomatonta kuin sokean miehen miekkatyöskentely onkin.

Kokonaisuudessaan elokuva vaikuttaa selkeämmältä kuin edeltäjänsä. Ehkä se on vain tottumiskysymys. Japanilaiseen kerrontaan tottuminen vie hetken, kuten myös hahmojen ja aikakauden sisäistäminen. Kuvat ovat välillä todella upeita, eikä edellisosassa parjattu ahtauskaan vaivaa. Elokuvan dramaattinen loppu yllättää ja kiehtoo. Silti kakkososa ei yllä edeltäjänsä tasolle, vaan tapahtumat toistavat liikaa itseään. Ehkä se selkeys johtuukin siitä, että kaikki on jo nähty aiemmin.

The Tale of Zatoichi Continues (Zoku Zatoichi monogatari, 1962)
Ohjaus: Kazuo Mori
72 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 6.1/10


3. New Tale of Zatoichi (Shin Zatoichi monogatari, 1963)

Raflaavilla nimillä jatketaan. Japaninkielinen nimi tarkoittaa tällä kertaa - you guessed it - Kolmas Zatoichi-tarina. Luovuus kukkii!

En tiedä onko koko Zatoichi-sarja kuinka jatkuvajuoninen, mutta ainakin kolmososassa palaillaan vielä aiempien osien fiiliksiin. Heti alussa edellisleffassa surmansa saaneen pomon, Kanbein miehet yhyttävät Zatoichin ja yrittävät kostaa. Kuten arvata saattaa, sokea miekkamies on aina askeleen edellä ja säikäyttää taidoillaan miehet tiehensä. Yhden aistin menettäminen on tainnut antaa miehellä ainakin pari kokonaan uutta aistiulottuvuutta.

Tällä kertaa Zatoichi päätyy kiertoreissullaan tuttujen pariin. Ensin hän kohtaa maantiellä vanhan lapsuudenystävänsä ja pian myös entisen senseinsä. Senseillä on apurinaan sisarensa Yayoi, jonka sensei aikoo järjestää hyviin naimisiin. Hyvä mies on jo tiedossa, mutta itsepäinen nuori nainen ei kelpuuta häntä vaan aikoo rakkaudesta naimisiin. Hirvittävä rebel! Zatoichi joutuu osalliseksi tähän kosiodraamaan, kun Yayoi ihastuu sokeaan samuraihin (kuten jo aika moni nainen tähän mennessä). Sensein ja Zatoichin välit ovat pian kovalla koetuksella, kun Yayoi ilmoittaakin haluavansa naimisiin Ichin kanssa ja tunne on molemminpuolinen. Vaikka sensei on Zatoichin hyvä ystävä, hän ei ymmärrä miksi Yayoi haluaisi heittää elämänsä menemään sokean, vammaisen, miehen vaimona.

Kolmas Zatoichi on ensimmäinen värillinen ja se on tyyliltään muutenkin erilainen. Jokaisella elokuvalla on tähän mennessä ollut eri ohjaaja, joten se ehkä selittää eroja, vaikka elokuvat onkin tehty aika nopealla sykkeellä toistensa perään. Kolmosleffan tyyli on huomattavasti huolitellumpi, taiteellisempi. Kuvat ovat kikkailevampia, niihin on haettu uusia kulmia. Värimaailmalla on puolensa. Toisaalta mustavalkoisuus korostaa japanilaisen elokuvan valon ja varjon estetiikkaa, toisaalta värikuva tuo maisemiin maalauksellisuutta.

Tarinallisesti elokuva tuo paljon lisää Zatoichin hahmoon, mutta jää muilta osin edellisosien varjoon. Zatoichin läheisten kautta pääsemme kurkistamaan Ichin elämän varjopuoliin, mikä tekee hahmosta syvemmän ja aidomman. Pelkkä kolmiodraama ja Kanbein miesten väijyskely riittää nippanappa juoneksi puolitoistatuntiselle teokselle. Jännitettä kuitenkin kaivattaisiin. Onneksi muut hahmot tulevat apuun, sillä myös niissä on aiempaa enemmän syvyyttä. Sensei on vanhanaikainen mies, jolla on lämmin sydän, mutta joka haluaa silti pitää sisarensa elämänlangat käsissään.

Visuaalisesti elokuva on sentään ihan poskettoman komea. Illan hämyssä höyryävä lähde, aamun sumussa kylpevät rakennukset, synkät metsätaipaleet... Vau. Toivottavasti jatkossakin nähdään tällaista visuaalista tunnelmatykitystä. Visuaalisuus nostaa kolmos-Zatoichin aiempien osien yläpuolelle.

Yksi asia, mitä Zatoicheihin toivoisin olisi pieni näyttävyys miekkataisteluihin. Koreografiat ovat nopeita ja lyhyitä, yleensä Zatoichi onnistuu säikäyttämään vastustajat tiehensä jo yhdellä huitaisulla. Joskus katsoja ei ehdi edes nähdä mitä tapahtuu, kun Zatoichi on jo onnistunut viiltämään kokonaisen jengillisen porukkaa hengiltä. Plussaa silti klassisista miekkakuolemista: terän viiltäessä uhri pysähtyy paikalleen kuin salaman iskusta ja kaatuu maahan vasta muutaman dramaattisen sekunnin kuluttua.

New Tale of Zatoichi (Shin Zatoichi monogatari, 1963)
Ohjaus: Tokuzo Tanaka
91 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 7.8/10

Nettisensaatiosta elokuvaksi

Angry Video Game Nerd: The Movie

 (2014) 

Kerrankin teen tässä blogissa jotain edes semisti ajankohtaista.

Jos vietät aikaasi edes jossain määrin interwebsissä ja pidät vanhoista videopeleistä, olet varmasti joskus törmännyt Angry Video Game Nerdiin. James D. Rolfen alter ego pelaa vanhoja, raivostuttavia pelejä ja haukkuu ne maanrakoon. Jo jokunen vuosi sitten Rolfe tiedotti alkavansa työstää AVGN-elokuvaa. Pidin jo silloin tätä siirtoa enemmän uhkana kuin mahdollisuutena. Nyt leffa on viimeinkin ulkona ja valikoidun leffateatterikierroksen jälkeen se on saatavilla Cinemassacren sivuilla, Vimeo on Demandin kautta. Kertavuokraus (katseluoikeus yhdeksi vuorokaudeksi) kustantaa 4,99 dollaria ja pysyvä katseluoikeus 9,99 dollaria. Pitihän tämä tsekata, ennakkoluuloista huolimatta.

Elokuvassa AVGN (eli tuttavallisemmin Nörtti) tekee nettivideoitaan ja työskentelee peliliikkeessä yhdessä kaverinsa Cooperin kanssa. Peliarvosteluista on tulossa miehelle riesa. Kaikki toivovat arvostelua surullisenkuuluisasta Eee Teestä (eli E.T.:stä), mutta Nörtti ei halua koskea peliin pitkällä tikullakaan. Lisäksi häntä harmittaa ihmisten hinku ostaa huonoja pelejä. Arvosteluillaan hän on nimenomaan yrittänyt varoittaa ihmisiä niistä, ei kannustaa kokeilemaan niitä.

Pian edessä on uusia huolia. Huonojen pelien trendin huomannut pelifirma aikoo tehdä Eee Tee 2:en, josta tulisi vielä edeltäjäänsä huonompi. He aikovat saada Nörtin haukkumaan pelin, jolloin siitä tulee suuri hitti. Nörtti ei suostu, mutta vedonlyönti Cooperin kanssa saa tapahtumat lumipalloutumaan: jos New Mexicosta todella löytyy vanhojen Eee Tee -pelien dumppauspaikka kuten legenda kertoo, Nörtti aikoo arvostella paitsi uuden tekeleen, myös sen alkuperäisen. Jatko-osan tuottanut pelifirma Cockburn aikoo rahoittaa etsintäreissun. Pian Nörtti, Cooper ja Cockburnin edustaja Mandi ovat todellisessa pulassa, kun he huomaavat peliin liittyvän enemmän salaisuuksia kuin aiemmin oli oletettu.

Osittain AVGN the Movie täytti odotukset, osittain yllätti positiivisesti. Ihan ensimmäisenä kauhistuin tekeleen hirviömäistä kestoa. Melkein kaksi tuntia? Are you fucking kidding me? Miten ihmeessä tätä on saatu venytettyä noihin mittoihin, ajattelin.

Juoni on viety aika sfääreihin, mutta sehän toimii! E.T.-pelin landfill-legendaa, Area 51:sta, aitoja avaruusolentoja ja myyttisiä hirviöitä yhdistelevä juonikummajainen voisi olla täysi katastrofi, mutta hieman yllättäen se jaksaa kantaa lähes kaksituntisen keston. Ei sillä, leffa voisi taatusti olla hieman tiiviimpi paketti ja siten paljon lyhyempi, mutta siitä huolimatta parituntinen vierähtää kevyesti ja kivuttomasti. Loppuratkaisu on kuitenkin suorastaan antikliimaksinen, eikä tee toivottua vaikutusta. Fiilis lässähtää maaliviivoilla, mutta muuten kyseessä on ihan kelpo tekele.

Kuvausjälki on tietysti aika amatöörimäistä, usein kehnosti valaistua ja muutenkin aika käppää. Lopun pienoismallit aavikolla tuovat mieleen lapsuuden hiekkalaatikkoleikit. Elokuvaa on tehty kauan ja se näkyy epätasaisessa lopputuloksessa. Silti, kaiken kaikkiaan, lopputulos on miellyttävästi rosoinen, mutta ei koskaan tylsä tai tuskallinen. Vitsit ovat huonoja, mutta naurattavat sopivassa mielentilassa. Leffaa voi suositella kuitenkin ainoastaan AVGN-faneille. Jos et ole koskaan katsonut alkuperäisiä videoita, et luultavasti tajua tästä mitään. Faneja hemmotellaan myös viittauksilla aiempiin arvosteluihin ja peleihin. Jos niitä haluaa erikseen bongata, leffa voi nippanappa kestää toisenkin katselukerran.

Angry Video Game Nerd: The Movie (2014)
Ohjaus: Kevin Finn & James D. Rolfe
110 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.1/10

Remontada!

El Vampiro y El Sexo 

(1968) 

Santo tekee vielä viimeisen (?) paluun! Synttäreiden kunniaksi, näin vuosi projektin loppumisen jälkeen, kaivoin esiin vielä yhden, kadonneen Santon. Antakaas kun selitän.

Yhdestä alkuperäisprojektin leffasta, Santo and the Treasure of Draculasta, tehtiin aikoinaan myös toinen versio - tissiversio. Meinasin sanoa pornoversio, mutta ei tässä muuta pornoa ole kuin alastomia naisia. Elokuvan häpeilemätön nimi on kuitenkin hieno, Vampyyri ja seksi! Käsittääkseni elokuvaa ei esitetty koskaan ja tekijöiden ja Santon välillä vallitsi herrasmiessopimis. Santo oli koko perheen hahmo ja vaikka joka toisessa leffassa joku bailaa bikineissä, paljaat maitorauhaset olisivat olleet imagolle liikaa. Elokuvalle suunniteltiin festariesitystä sen löydyttyä joitakin vuosia sitten, mutta Santon poika esti aikeet vedoten aiempaan herrasmiessopimukseen. Leffa on sen jälkeen kuitenkin ilmeisesti esitetty ainakin telkkarissa. (Ja koko paska löytyy YouTubesta, joskin ilman tekstejä. Google Translate-tekstit saa käyttöön laittamalla automaattisen espanjankielisen tekstityksen päälle ja kääntämälle sen englanniksi asetuksista.)

Pääpiirteittäin juoni on sama kuin alkuperäisleffassa. Santo on tiedemies, joka on keksinyt aikakoneen ja lähettää sillä ystävänsä Luisan menneisyyteen. Luisa päätyy menneisyyteen aiemman elämän inkarnaationaan, joka on tietysti samannäköinen ja myöskin nimeltään Luisa. Samoille huudeille on vasta ilmaantunut mystinen ulkomaalainen herrasmies, kreivi Alucard. Juuri hänen saapumisensa aikoihin nuoria naisia alkaa sairastua ja menehtyä erikoisissa olosuhteissa. Kuolemaa edeltää yleensä pitkä sairastelujakso ja pistemäiset haavaumat kaulalla. Luisa on juuri kokemassa saman kohtalon.

Öisin Alucard (joko kaikki tajus että mies on oikeasti Dracula? Iik!) ilmaantuu vampyyrina Luisan huoneeseen ja... pussailee tissejä? Noh, joo. Santon aikakoneessa on se hyvä puoli, että hän voi apureineen seurata tapahtumia maagisesta telkkarista, joka on aina kaikkialla juuri oikeaan aikaan ja sopivassa kuvakulmassa. Santo saa selville, että Alucardilla on luolassaan arvokas aarre. Hän auttaa Luisan pois menneisyydestä ja lähtee etsimään aarretta nykyajasta, samasta paikasta. Paikalle osuu kuitenkin hämäräjengi, joka on vakoillut sankarimme puuhia alusta lähtien. Hekin haluavat aarteen. Nyt jos koskaan on aika painia!

Aika on tosiaan tehnyt tehtävänsä. Katsoin Treasure of Draculan joskus kolmisen vuotta sitten ja nyt tuntui kuin olisi katsonut jotain ihan eri leffaa. Vaikka ainoa ero taitaa olla tisseissä! Joitakin yksittäisiä kuvia ja kohtauksia muistin, mutta muuten leffa oli hukkunut vampyyri-Santojen syvään ja mutaiseen suohon. Katselukulma oli nyt siksikin vähän eri, että Treasure of Dracula oli vasta 22. katsomani Santo ja nyt niitäkin on takana jo, no, kaikki eli 52.

Verrattuna sarjan kököimpiin tuotoksiin, El Vampiro y el Sexo on suorastaan hyvin tehty. Jopa huoliteltu. Mitään järkeähän tässä ei ole. Missään ei tarkalleen kerrota mihin aikakauteen Luisa matkustaa, mutta veikkaisin ettei siellä pitäisi olla sähkövaloja. Maagisen telkkarin järjettömyyteen on jo tottunut. Ilmeisesti telsun kuvamateriaali on kaiken hyvän lisäksi myös jotenkin tiivistettyä, sillä Luisa on poissa useamman päivän, enkä usko että Santo jaksaa kumppaneineen istua telkkarinsa edessä ihan koko ajan. Katsomossa on myös Luisan isä, joka ei varmaan kauheasti riemastu tyttären tissejä hilpailevasta verenimijästä. Isäpappa pitää kuitenkin tunteensa aika hyvin kasassa!

Musiikki on taas ihan mitä sattuu. Kuka näitä säveltää? Ehkä tekijät vain nappailevat mukaan sattumanvaraista arkistomusiikkia. Painikohtauksia leffassa on vain yksi. Santoa on liian vähän, etenkin kun alkupuoliskolla miehen rooli koostuu lähinnä telkkarin katsomisesta ja tapahtumien päivittelystä. Kaikesta tästä huolimatta El Vampiro y el Sexo sai paremman arvosanan kuin tissitön versio! Ay, caramba!

El Vampiro y El Sexo (1968)
Ohjaus: Rene Cardona
86 minuuttia
Leffalla ei ole omaa IMDb-sivua tai traileria, mutta kuten mainostettu, leffa löytyy kokonaisuudessaan myös YouTubesta.
Oma arvosana: 4.9/10

jos tissi näkyy

Hyvää syntymäpäivää, How queer! - Pieni elokuvablogi!

Taas on se aika vuodesta, blogisynttärit. Jo neljännet sellaiset. Hurraa!

Yksi suosikkiasioitani on seurata Google Analyticsin hakusanavirtaa. Olette te ihmiset sairaita, oikeasti. Huh huh. Olette jo niin sekaisin, ettei Google halua edes näyttää teidän sekoilujanne. Peräti 91 prosenttia hakusanaliikenteestä  saapui mestoille (not provided) -hakusanalla eli jonkinlaisessa Google-suojeluksessa. Hakusanojen salaamista on selvästi lisätty, sillä aiemmin (not provided) -osastoa oli ihan selkeästi vähemmän. Lisäksi Analytics on tainnut piilottaa osan hakusanoista myöhemmin, koska muistin pari hauskaa juttua joita ei listalta enää löytynytkään. Onneksi joukossa on silti muutama helmi. Tässä omat suosikkini viime vuoden ajalta:

1. jos tissi näkyy

2. ala ikäisen synytys filmit

3. testi: mikä seksiasento olisin

4. hullunkurinen perhe kidutus

5. animaatio miekka kives

6. perse kiinnostaa

7. vitun makea teini tyttö

8. mitä teenage mutant ninja turtles juo

9. viaplay miten porno

10. hevonen synnyttää

Toivottavasti hakusanoja pärähtää näkyville tulevaisuudessa enemmän. Olisi ihan hienoa tietää mitä kaikkea sieltä löytyy. Webmaster tools vähän avasi tilannetta, mutta vain parin edellisen kuukauden osalta. Joka tapauksessa, vanhoista tutuista paluun tekivät jälleen kerran mustalaisnaisen vittuja, sormi perseessä ja minttu mustakallion perse joista kaksi viimeistä ovat olleet klassikkoja jo lähes koko blogin olemassaoloajan. En tiedä mikä teitä ihmisiä vaivaa.

Suosituimmissa jutuissa on pikku yllätys: Santo pääsi listalle, mutta Disney-projektipostaukset eivät! Historiallista! Etenkin kun Santo-jutut eivät ole koskaan olleet niiden luetuimpien joukossa. Olen tyytyväinen. Muutenkin listalta löytyy leffoja, joiden suosio yllättää, niiden joukossa mm. viime vuoden synttärileffa Terrifying Girls' High School: Lynch Law Classroom. Toisaalta, ketäpä eivät japanilaiset koulutytöt kiinnostaisi. Tässä siis luetuimmat jutut vuoden ajalta:

1. Blogihaaste: 10 elokuvaa

2. Varjo-IIK!! 2014

3. Pahistytöt sotasilla (viime vuoden synttärielokuva)

4. Adios, Santo

5. This ain't no hula!

6. torstai toivoa täynnä perse (viime vuoden synttäripostaus)

7. Ceská Republika

8. Hyvää joulua 2013!

9. DDR double feature

10. Dorian Gray goes trash

Kaikkien aikojen suosituimpia elokuvapostauksia ovat edelleen Prinsessa ja Tekken. Myös Viaplay-postaus on kiinnostanut, arvatenkin sen vuoksi että sieltä saa pornoa ja hakusanoista on aikuisviihdeaiheisia noin 99 prosenttia. Ja Osmosis Jones, mikä juttu tämä on? Leffaa haetaan ihan helvetisti. Itsehän usein unohdan edes tehneeni siitä postausta.

Viides vuosi pyörähtää käyntiin ensiviikolla, kun saan synttärileffapostauksen tehtyä. Luvassa on jotain erityistä, mutta hyvin tuttua. Ja tissi näkyy.

Česká republika

Reissusta kotiintuminen tapahtui jo reilu viikko sitten, mutta lepo on ollut ihan paikallaan. Matkalla tuli nähtyä yhtä sun toista ja elokuviinkin pääsi käsiksi jossain määrin - vaikka lähes koko matkan jatkunut helle ei houkutellutkaan tutustumaan esimerkiksi paikallisiin elokuvateattereihin. Tehdäänpäs nyt siis samanlainen matkapostaus kuin Puolasta aikoinaan - ensin leffajutut ja sitten muuta höpinää, jonka voi helposti skipata jos reissutarinointi ei nappaa.

Elokuvien suhteen minulla oli Prahassa yksi selkeä kohde, jota en missään nimessä halunnut missata: Karel Zeman -museo, joka myös Film Special Effects -museona tunnetaan. Tutustuin "Tšekin Mélièsin" teoksiin jo vuosia sitten, kun katsoimme elokuvan Journey to the Beginning of Time (Cesta do Praveku, 1955, julkaistu suomeksi nimellä Ihmemaailman salaisuudet). Elokuva oli Zemanin pitkistä leffoista ensimmäinen ja vaikka juonta siinä oli tuskin nimeksikään, komeat erikoistehosteet tekivät vaikutuksen. Zeman yhdistelee elokuvissaan piirroksia, animaatiota, pienoismalleja, videokuvaa ja vaikka mitä.

Zeman-museo sijaitsee hyvin turistipitoisella alueella, aivan Kaarlensillan kupeessa Malá Stranan puolella. Ei kuitenkaan kannata hämääntyä - ainakaan oman käyntini perusteella museo ei vedä niin paljon väkeä kuin sijainnista luulisi. Aurinkoisena torstaiaamuna näyttelyä sai katsella rauhassa, sillä kierroksella oli samaan aikaan vain kaksi muuta seuruetta. Vaikka museo ei ole mikään valtava, sen kiertämiseen saa kulumaan melko kauankin aikaa. Kuvien ja esineiden lisäksi videoita on runsaasti ja ne havainnollistavat Zemanin työskentelyä paremmin kuin kuvin tai sanoin voisi kertoa. Ainoa miinus on siinä, että videot ovat välillä hieman liian pitkiä ja pyörivät jatkuvalla loopilla, joten et välttämättä jaksa jäädä odottelemaan videon palautumista alkuun jos satut paikalle kesken jutun.

Pelkän ihastelun sijaan museo on myös interaktiivinen ja valokuvien ja videoiden ottamiseen kannustetaan. Museossa pääsee mm. kokeilemaan The Fabulous World of Jules Verne -rainasta tuttua lentohärveliä ja tekemään omia erikoisefektejä valokuvaamalla. Koko museon piha on myös omistettu elokuvaefekteille ja niiden parissa puuhastelemiselle. Zeman teki lastenelokuvia, joten oikeutetusti lapset on huomioitu myös museon ja sen pihapiirin suunnittelussa. Minä ainakin löysin täältä sisäisen lapseni!

Zeman ei ole aiemmin tässä blogissa esiintynytkään, mutta asia korjaantunee pian. Leffoja on ollut tarkoitus katsoa enemmän jo aiemminkin, mutta tilaisuuksia on ollut vähän. Zeman-museon kaupasta löytyi kuitenkin julkaisuja huokeaan hintaan - yksi yhden levyn DVD maksoi alle viisi euroa. Pari lättyä lähtikin mukaan ja näitä katsellaan myöhemmin syksyllä. Museokaupassa kannattaa käydä, vaikka itse museo ei kiinnostaisikaan. Muihin museokauppoihin verrattuna hinnat ovat maltilliset ja Zemanin teoksia on ollut aiemmin vaikea löytää DVD:llä. Jos reissu Prahaan ei kiinnosta, mutta Zeman kyllä, lättyjä voi tilata myös museon nettikaupasta (n. 10 euron postikulut Tsekin ulkopuolelle, PayPal käy).

Zemanin lisäksi Tšekillä on toinenkin elokuva- ja TV-teollisuuteen liittyvä tärkeä hahmo - Myyrä (Krtek). Zdenek Millerin luoma, Suomessakin rakastettu animaatiohahmo löytyy pehmolelumuodossa useimpien matkamuistomyymälöiden hyllyistä, mutta olin hieman yllättynyt miten vähän Myyrää on loppujen lopuksi hyödynnetty tavaran kaupustelussa. Halusin jotain Myyrä-aiheista, mutta en turistiansojen ylihintaisia leluja. Sen sijaan teimme visiittejä perinteisiin lelu- ja kirjakauppoihin, kunnes mukaan lähti eväsrasia (minulle) ja muki (kanssaeläjälle).

En ole katsonut Myyrä-animaatioita lapsuuden jälkeen, joten ajattelin nyt olevan sopiva hetki myös muistin virkistämiseen. Ja mitä ihmettä, Myyrähän on vielä paljon parempi kuin mitä muistelin! On aina mukava huomata, että jotkut lapsuuden suosikit kestävät aikaa.

Nyt seuraa sitten muuta kuin elokuva-aiheista reissujuttua.

Menomatka meni niin kepeästi, että ehdin jo odottaa jonkin menevän pahasti vikaan millä hetkellä tahansa. Alun perin perhosia vatsanpohjassa aiheuttanut nopea, 35 minuutin vaihto Helsingissä meni näpsäkästi, kun Norwegian jatkoikin samalla koneella Prahaan saakka. Homma meni siis "ulos koneesta, odota portilla, takaisin koneeseen"-meiningillä. Lentokentällä bussi Dejvickaan saapui juuri sillä sekunnilla, kun olimme lähdössä ja vaihto tramiin sujui kuin vettä vain. Jäimme juuri oikealla pysäkillä Praha 3:ssa eli Žižkovissa ja Residence Hotel Tabor oli ihan nurkan takana. Jippii! Keli oli suorastaan trooppinen, jos ilma olisi ollut yhtään kosteampaa, se olisi ollut vettä. Huoneessa ollut jääkaappi tuli helteillä hyvään käyttöön.

Tabor oli kotimme ensimmäiset viisi yötä. Žižkov oli huomattavasti kiinnostavampaa hoodia kuin Prahan turistientäyteinen Stare Mesto. Žižkovista löytyikin muutamia suosikkipaikkojani Prahassa - Parukarkan puisto baareineen, tunnelmallinen U Vystrelenyho Oka eli Pub at the Shot Out Eye, hyvää safkaa tarjoillut Pivnice U Sadu ja varsin päräyttävä TV-torni pelottavine alien-vauvoineen. Tästä mestasta diggailin kovasti!

Sunnuntai-päivän piristykseksi suuntasimme Kutná Horaan katsomaan Sedlecin luukirkkoa. Paikka on vain n. 75 kilometrin päässä Prahasta, mutta junamatka kesti silti täyden tunnin. Luukirkko oli näkemisen arvoinen, eikä turisteja onneksi ollut niin paljon kuin pelkäsin, vaikka asemalta kirkolle olikin melkoinen kansanvaellus. Luukirkon kappelin koristuksessa on käytetty luita n. 40 000:sta vainajasta. Vaikuttava näky!

Mietimme ensin olisiko Kutná Horassa muuta nähtävää kuin kirkko ja kannattaisiko keskustaan asti lähteä - kirkko itsessään on nimittäin hieman sivussa ja keskustaan pitäisi mennä paikallisjunalla. Pieni ekstrareissaaminen kuitenkin kannatti - Kutná Horan vanha kaupunki on kuin vanha kaupunki missä tahansa, mutta murto-osalla turisteja. Oli kiva kerrankin katsella paikkoja rauhassa ilman jatkuvaa, ympärillä vellovaa ihmismassaa. Kävimme myös Pyhän Barbaran katedraalissa, joka oli yksi komeimpia rakennuksia missä olen koskaan käynyt. Pihalta sai paikallista viiniä, joka oli ihan hyvää - ja harvoinpa on tullut viiniä siemailtua niin hienoissa puitteissa.

Eksyimme myös johonkin hiljaiseen ravintolaan, josta sai hyvää pöperöä ja suojan sateelta ja ukkoselta, joka alkoi lähdettyämme katedraalista. Päädyimme takaisin Prahaan alkuillasta ja kävimme muutamassa Žižkovin paikassa ennen kuin lähdimme seuraavana päivänä kohti Český Krumlovia.

Bussimatka Český Krumloviin meni leppoisasti Student Agencyn kyydillä. Kolmen tunnin matkan jälkeen oltiin täysin uusissa maisemissa. Český Krumlov on pieni, postikorttimaisen kaunis kaupunki Etelä-Böömissä, lähellä Itävallan rajaa. Saksankielisiä kaupungissa onkin paljon, heidän joukossaan myös pensionimme ystävällinen emäntä Gerta. Yhteistä kieltä ei löytynyt juuri minkään vertaa, mutta jostain syystä kaikki asiointi sujui silti vaivattomasti. Viivyimme Český Krumlovissa kaksi yötä Gertan viihtyisässä majatalossa, jonka sijainti oli yllättävän korkealla. Keskustakierroksella piti säästää jalkoja sen verran, että jaksoi nousta vielä ties kuinka monta mäkeä päästäkseen lepäilemään. Näköala ikkunasta sentään oli hieno!

Keskiaikainen keskusta kävi nopeasti tutuksi, sillä alue on aika pieni. Viihtyisiä paikkoja löytyi, vaikka turisteja oli huomattavasti enemmän kuin esimerkiksi Kutná Horan vanhassa kaupungissa. Český Krumlovin helmiä olivat mm. vegeravintola Laibon, hämmentäviä beer snackseja tarjoileva Depo Pub (possun kamaraa rasvassa? Mitä juuri söin?) ja hieman yllättäen Eggenbergin panimon kyljessä sijaitseva ravintola, josta sai varsin hyvää apetta ennakkoluuloista huolimatta.

Kävimme myös tutustumassa paikallisen taitelija-muotoilija Miroslav Páralin teoksiin, joita oli esillä pitkin kaupunkia. Linnan lähellä oli pieni taidenäyttely ja joen rannasta löytyi hänen teoksillaan koristeltu taidebaari, jossa olimme illan pimetessä ainoat asiakkaat. Mies on selvästi mieltynyt sormiin ja jalkoihin. Teokset ovat usein käytännöllisiä, kuten pöytiä ja tuoleja, joiden jalat ovat sormia tai sormien kuvilla koristeltu astiasto.

Paluu Prahaan tuntui pieneltä shokilta pikkukaupungin rauhan jälkeen, varsinkin kun reissun viimeinen majoitus oli Praha 2:ssa. Viimeiset pari päivää tutuistuimme uuteen kaupunkiin ja teimme pakollisen Kaarlensillan ylityksen Karel Zeman -museosta tullessa. Yleensäkin syrjäisemmissä paikoissa sijaitsevat, hieman piilotetut baarit ja kahvilat kiinnostavat huomattavasti enemmän kuin turistinähtävyydet emmekä viihtyneet vanhassa kaupungissa kauaa. Praha 2:sta löytyi muutama ihan varteenotettava paikka, joista yhtenä lompakkoa ja liharuokaan kyllästynyttä elimistöä hellivä Beas Vegetarian Dhaba. Intialaista kasvispöperöä tarjoava mesta toimii buffetperiaatteella, hinta safkan painon mukaan n. 0,70 senttiä per 100g. Tuntia ennen sulkemisaikaa ruokansa saa puoleen hintaan eli ihan törkeän halvalla. Hyödynsimme Dhaban antimia parikin kertaa. Tätä kaipaisin Suomeenkin!

Myös ruokavammaiset oli ihan kivasti huomioitu parissa ravintelissa. Sitten viime Puolan reissun en ole voinut syödä vehnää ilman että pakki menee sekaisin ihan parissa minuutissa. Odottelin reissun olevan vaikea - helposti saatavaa vehnäpullaruokaa on kaikki kojut täynnä. Pääsin kuitenkin kokeilemaan paikallisia erikoisuuksia, kuten dumplingseja ja paistettua juustoa, jotka molemmat oli tehty maissijauhoista. Kaiken lisäksi Kremencovalla sijaitsevan Svejk Restaurant U Karlan gluteeniton menu oli täysin saman hintainen kuin normaali! Ei ruokavammaisuudella rahastusta! Hienoa! Tästä pidän.

Jos reissun alku meni hienosti, loppumatkasta otettiin hyvää tuuria vähän takaisin. Tiedossa oli lähtö iltalennolla Prahasta ja yö Helsingin lentokentällä ennen aamulentoa Ouluun. Uni ei meinannut tulla palloon kentällä, yllättäen, joten koko yö meni muutamilla vartin mittaisilla nokosilla. Lisäksi aloin olla aika helvetin nälkäinen, koska edellinen ateria oli Prahassa ja eväänä oli vain pari viipaletta gluteenitonta leipää. Lentokenttätarjoilu taas oli kohtuuttoman kallista ja suppeaa. Leipiä kyllä riitti, mutta kolme euroa Valion jogurtista? Söin mieluummin Snickersin ja odottelin kotiinpääsyä.

Kuinkas ollakaan, Oulussa oli aamulla sumua eikä kone päässyt laskeutumaan yrityksistä huolimatta. Jouduimme palaamaan Helsinkiin ja odottamaan uutta lentoa, joka lähtisi 12.45. Vaikka ratkaisu oli taatusti oikea, nälkäistä matkaajaa meinasi vähän kismittää. Lopulta selvisimme kuitenkin Ouluun, jossa kaupungin julkinen liikenne teki toisen yllätyksen. Surullisenkuuluisa bussiuudistus oli siirtynyt talviaikatauluun, mikä ilmeisesti jostain syystä tarkoitti sitä, että linja lentokentältä kämpille oli hävitetty kokonaan. Lisäksi uuden bussilinjan onnikka oli 20 minuuttia myöhässä ja keskustasta piti vielä ostaa toinen lippu päästäkseen kotiin asti, koska lentokentältä pitää ostaa seutulippu, eikä sillä voi vaihtaa bussia kesken matkan. Kai sitä on tottunut liian hyvälle, kun aina aiemmin kentältä on päässyt melkeinpä kotiovelle.

Lopulta valvomista tuli n. 36 tuntia, enemmän kuin pitkiin, pitkiin aikoihin. Olo oli illalla kotona vähintäänkin surrealistinen. Valojen sammuttua aloin jo nähdä halluja ja sänky tuntui keinuvan puolelta toiselle. Ei tuollainen valvominen ole näin vanhoja varten! Onneksi matkustuksesta aina toipuu ja reissu oli kaiken sähellyksen arvoinen.

Blogi alkaa palailla syksyn myötä normaaliin aikaan, helteet ja lomat ovat ohi. Tiedossa on toivon mukaan Zemania, vihdoinkin sitä hemmetin Zatoichia ja ties mitä. Synttäritkin lähestyy!