Levoton veri (1946)
Levottomassa veressä jalkansa loukannut Outi on syvästi rakastunut komeaan lääkäriinsä Valteriin. Teini-ikäinen tyttö on kuitenkin aikuiselle miehelle liian nuori kumppani. Valteriin on rakastunut myös Outin isosisko Sylvi. Valter valitsee Sylvin ja pari menee naimisiin. Outin sydän särkyy. Hän matkustaa Leipzigiin saadakseen hoitoa jalkaansa ja jää ulkomaille useaksi vuodeksi parantelemaan kehoaan ja mieltään.
Sillä välin Sylvi ja Valter saavat pojan, Matin, josta tulee heidän rakkaudella vaalittu aarteensa. Matti ei kuitenkaan ehdi edes kouluikään, kun hän menehtyy traagisessa onnettomuudessa. Valter syyttää pojan kuolemasta vaimoaan ja Sylvi on murheen murtama. Pari ajautuu eroon toisistaan, epätoivoissaan Sylvi juo myrkkyä ja sokeutuu. Pian tapahtuman jälkeen Outi saapuu kuin tilauksesta takaisin ja nyt Valterinkin tunteet kuumenevat nuorta kaunotarta kohtaan. Alkaa salasuhde. Sokea Sylvi jää yksin pimeyteen ja voi vain arvailla, mitä hänen selkänsä takana touhutaan. Mustasukkaisuus tekee hänet miltei hulluksi.
Tulio on kiistatta melodraaman kuningas. Levottoman veren tarina on joka käänteeltään tunteikas, traaginen, dramaattinen ja raivokas. Tuliomaisia epäloogisuuksia vilisee siellä täällä, kuten aina. Elokuvan alussa ei ole mitään käsitystä minkä ikäinen Outi mahtaa olla. Toisaalta hän näyttää aikuiselta naiselta (näyttelijä Toini Vartiainen oli 23-vuotias), toisaalta käkkärä tukka ja rusetti saavat hänet näyttämään irvokkaalta aikuiselta vauvalta. Hyvin, hyvin hämmentävää. Sokeus tarkoittaa muuten ilmeisesti myös sitä, että silmät eivät liiku lainkaan.
Ilmeikäs Regina Linnanheimo tulkitsee Sylvin roolin Tulion teoksiin sopivalla paatoksella. Polttavaa katsetta lukiessani sain selville, että Tulio usein yllytti Reginaa ylilyönteihin. Regina näytteli omat roolinsa myös ruotsinkielisissä rinnakkaisversiossa, joita ohjasi Tulion ohella Roland af Hallström. Hallströmille riitti vähempikin elehtiminen, joten ruotsiversiot ovat kuulemma usein paljon maltillisempia. Tulion elokuvien maailmaan Reginan ilmeikkyys, intensiiviset katseet ja raivokas elehtiminen sopivat täydellisesti.
Tarina on hyvin tavanomainen Tuliolle, kolmiodraama, joka tuhoaa yhden ihmisen elämän täysin. Yksi Tuliolle ominainen teema leffasta kuitenkin puuttuu: suomalainen maalaismaisema. Tarina sijoittuu kokonaisuudessaan ainakin jonkinlaiseen kaupunkiin (välillä tavataan salaa vieressä olevan järven rannalla, mutta lähin hattukauppakin on kävelymatkan päässä) ja siinä oleillaan paljon sisällä. Uusintaversio Mustasukkaisuus sen sijaan sijoittui kuohuvan kosken rannalle. Aluksi en edes ymmärtänyt, mikä Levottomassa veressä oli niin erilaista. Vasta jälkeenpäin mietittynä hoksasin mistä oli kyse. Tulio on kuitenkin parhaimmillaan maaseudun kuvaajana, joten Levoton veri jää helposti etäiseksi. Kuvaus ei ole läheskään niin komeaa kuin monissa muissa Tulion teoksissa.
Summa summarum: ei Tulion tuotannon terävintä kärkeä, vaikkei Levotonta verta voi lukea minkäänlaiseksi epäonnistumiseksikaan. Keskinkertainen on ehkä oikea termi. Nyt tekisi kovasti mieli katsoa se Mustasukkaisuus uudelleen.
Levoton veri (1946)
Ohjaus: Teuvo Tulio
91 minuuttia
Oma arvosana: 7.3/10
Hornankoski (1949)
Elokuva noudattelee Tuliolle tuttua kolmiodraamaa, mutta hieman eri twistillä. Yli-Koskelan veljekset Aarne ja Artturi ovat kuin yö ja päivä. Aarne on vallaton ja ilkikurinen naistenmies, joka tykkää pelata korttia ja kulkee mielellään tukkilaisten matkassa Suomen saloilla. Lindmanin esittämä Artturi on puolestaan vastuuntuntoinen ja vakava. Artturi rakastuu Linnanheimon esittämään Leaan, kauniiseen naapurin piiaan. Hän saa taivuteltua äitinsä, Yli-Koskelan vanhan emännän ottamaan Lean talon palvelukseen saadakseen olla tämän vierellä kaikki päivät.
Pian Aarne kuitenkin tulee kotiin tukkilaisten mukana ja iskee hänkin silmänsä Leaan. Aarnen suorasuikaiset lähentely-yritykset jättävät Artturin ujot kuiskuttelut varjoonsa. Aarne ja Lea alkavat viihtyä yhdessä, mikä saa raivon nousemaan Artturin rinnassa. Artturi päätyy valheellisiin, epätoivoisiin tekoihin saadakseen Lean omakseen.
Heti alkuun voin todeta, että Hornankoskesta tuli kertaheitolla yksi suosikki-Tulioistani. Aiemmin näkemissäni Tulioissa mustasukkaisuus riivaa useimmiten naista ja miesten mahdollinen mustasukkaisuus on ratkaistu yhdellä nyrkkitappelulla. Åke Lindman tekee mielettömän hienon esikoisroolin Artturina, joka on samalla jäyhä, surumielinen, vahva ja heikko. Näyttelijäsuorituksista toinen erityismaininta menee piia-Irmaa esittävälle Rauha Rentolalle. Rakkaudessa pettyneellä Irmalla on aina jotain näpsäkkää sutkautettavaa, mikä vain lisää Artturin piinaa. Yli-Koskelan piia ja renki ovatkin elokuvan comic relief.
Hornankoski on myös törkeän komeasti kuvattu. Juuri luontokuvissa Tulion elokuvat ovat upeimmillaan, eikä tässä elokuvassa juuri sisätiloissa viihdytä. Harvinaislaatuisesti kerran tulee myös talvi! Tulion elokuvien ikuinen Suomen suvi katoaa! Ja alastonta mieskomeutta pääsee ihastelemaan tukkilaisten saunassa. Mitähän 1940-luvun lopun sensuuri-ihmiset tykkäsivät muuten saunakohtauksista? Ainakin 1930-luvulla Tulion elokuvat joutuivat sensuurin kouriin jo pelkästä pikkuvilautuksesta.
Tuliolle tyypilliset pienet epäloogisuudet ovat jälleen läsnä, niistä suurimpana kosken ylittävä silta. Kuka on niin ääliö, että jakaa maatilansa rakennukset ja pellot eri puolille kuohuavaa koskea ja rakentaa niiden välille, kalliolta kalliolle, vain maailman köykäisimmän riippusillan? Kun Aarne saa haavan käteensä verstaalla puutöissä, vettä ja liinoja joudutaan hakemaan talosta kosken toiselta puolen. Mitäs jos sattuisi jotain todella vakavaa? Silta on niin hutera, että hyvä jos ihminen siitä yksin pääsee yli. Entä jos toiselle puolelle pitää kuljettaa tavaroita? Tai viljaa? Ylipäätään jotain? Nämä ovat taas sellaisia seikkoja, joille ei pitäisi tuhlata liikaa mietintäaikaa.
Ai niin, plussaa myös Yli-Koskelan vanhasta emännästä, joka tiirailee nuorten touhuja ikkunastaan vähintäänkin kriittinen ilme kasvoillaan. Ja lopun hautajaisista, joissa on väkeä kuin vähän isommassakin kylässä. Oikeasti. Kukaan ei koskaan käynyt vainajan luona vierailulla, naapureita ei koskaan nähdä, eivätkä ystävät pidä yhteyttä, mutta silti hautajaisia on todistamassa tuhatpäinen väkijoukko. Ihan loistava elokuva!
Pieni murto-osa hautajaisvieraista
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti