Sata ja yksi

Yritin kiinnittää tähän juttuun huomiota jo hyvissä ajoin, mutta ei perkele, ohihan se meni. Eli edellinen postaus, Disney Animated Classics -projektin 13. osa, olikin samalla myös tämän blogin 100. postaus! Ei pöllömmin.

Alun perin tarkoitus oli katsoa jotain hienoa sadannen postauksen aiheeksi, mutta juhlitaan nyt hieman jäljessä. Juhlaelokuvan päättäminen oli jälleen kerran vaikeaa, mutta löytyihän sekin lopulta. Yksi ensimmäisistä (tarkalleen ottaen viides) koskaan tekemäni blogipostaus käsitteli dokkaria nimeltä Gay Sex in the 70's. Puolivahingossa nyt tuli siis tehtyä linkki menneisyyteen, sillä sadannenensimmäisen postauksen aiheeksi päätyi dokumentti Tom of Finlandista, Daddy and the Muscle Academy (1991).

Daddy and the Muscle Academy 

(1991) 

Tom of Finland on mielenkiintoinen suomalainen ikoni. Siinä missä häntä tuskin kotimaassa tunnustetaan yhdeksi merkittävimmästä suomalaisista kuvataiteilijoista, maailmalla hän on todennäköisesti niistä tunnetuin. Mainospiirtäjänä aloittanut Tom oli paitsi kuvataiteilija, myös sotaveteraani. Lukaisin kesällä F. Valentin Hoovenin kynäilemän Tom of Finland -elämäkerran, joka, amatöörimäisyydestään huolimatta, on ihan kannattava lukukokemus.

Daddy and the Muscle Academy valmistui vuonna 1991. Tom kuoli myöhemmin samana vuonna. Dokumentti koostuu haastatteluista ja sitä varten kuvatusta kuvitusmateriaalista, ei niinkään arkistokamasta. Tomin piirroksia ei tietenkään sovi unohtaa, sillä niitä on mukana huikea määrä. Dokkarin keskiössä on itsensä Tom of Finlandin haastattelu. Tom myös esittelee itse piirroksiaan ja tekniikkaansa. Muita haastateltavia ovat Tomin yhteistyökumppanit ja Tom of Finland Foundationin perustajat. Haastattelun on antanut myös toinen saman ajan homoeroottinen taiteilija, Etienne.

Aihe on mielenkiintoinen ja on kiinnostavaa kuulla Tomin itsensä selittävän taiteensa syntyä ja merkitystä. Kuvituskuvissa nahkaan ja uniformuihin pukeutuneet miehet esittelevät lihaksiaan ja nostavat rautaa. Tomin piirtämiä kuvia vilahtelee ruudulla jatkuvasti ja tulipa sieltä bongattua muutama itsellekin uusi teos. Kiinnostava aihe ei kuitenkaan paikkaa dokkarin heikkoja puolia. 

Dokumentti on yhtä aikaa sekä ammattilaisen että amatöörin tekemä. Näkee, että tekijät ovat elokuvakoulunsa käyneet, mutta kun on sitten pitänyt pistää oppia käytäntöön, tulokset eivät olekaan niin laadukkaat. Ohjaaja Ilppo Pohjola on aiemmin tehnyt yhden TV-dokumentin ja myöhemmin joitain lyhytelokuvia. Otetta voisi kutsua jollain tapaa taiteelliseksi... Jos taiteelliseksi lasketaan se, että dialogi leikataan pahasti päällekäin (= helvetin vaikea välillä saada selvää mitä ihmiset puhuvat) ja äänimaailmaan ympätään mukaan kaikenmaailman ruoskaniskuja ja muuta turhaa paskaa. Ääni ei ole edes ainoa ongelma, sillä kuvaakaan ei ole maltettu jättää täysin rauhaan: joidenkin henkilöiden haastattelujen päällä pyörii koko ajan ristikuvaa, josta ei saa edes mitään selvää. Siis miksi? Eihän tässä ole mitään järkeä.

Lisäksi tällainen mukataiteellinen perseily kolahtaa pahasti Tom of Finlandin omaa tyyliä vastaan. Yksi Tomin töiden pääpiirteitä on ollut ajatus siitä, että homous voi olla iloista, eikä mitään pimeää ja peiteltävää. Sekoileva leikkaus ja äänimaailma eivät tue mitenkään Tom of Finlandia ja kaksi erilaista tyyliä menevät pahasti sekaisin. Dokumentti ei myöskään ole kauhean progressiivinen ja oikeastaan jokaista aihetta vain raapaistaan päältä. Loppukin tulee ihan yllättäen. Mutta mitä muuta voikaan odottaa, kun dokkari kestää vain alle tunnin?

Tom of Finlandista on tehty harmittavan vähän dokumentteja sun muita, joten sikälikin vähän vituttaa, ettei tästäkään saatu tämän parempaa. Olin saanut tarpeekseni tästä tyylistä jo noin kymmenen minuutin kohdalla ja oli lähellä etten jättänyt koko dokkaria kesken. Teki mieli huutaa: tämä on dokumentti! Ei mikään taideprojekti! Aina, kun Tom of Finlandin puheen päälle on leikattu seuraavan haastateltavan puhetta tai muuta ylimääräistä, ääni pään sisällä huutaa: antakaa nyt sen miehen puhua! Tämä dokumenttihan kertoo tuosta miehestä! Itse aihe jää lähestulkoon täysin varjoon dokumentin tyyliä päivitellessä. Ei hyvä. Plussaa mielenkiintoisesta aiheesta, Tomin haastattelusta ja asiasisällöstä noin yleensä. Miinusta oikeastaan kaikesta muusta.

Ai niin, dokumentti on kuulemma pokannut myös Jussi-palkinnon aikoinaan. Miksi ihmeessä? Oliko vuonna 1991 huutava pula kelvollisista dokumenteista?

Daddy and the Muscle Academy (1991)

Ohjaus: Ilppo Pohjola

55 minuuttia

IMDb

Oma arvosana: 4.9/10