sunnuntai 16. syyskuuta 2012

It's the circle of life and it moves us all

Disney-klassikoiden kultakausi jatkuu.


31. Aladdin (1992)
Olin nähnyt melko vasta Kaunottaren ja hirviön ja suorastaan ihastunut siihen. Vanhempi kaverini sitten kertoi  uudesta Disney-elokuvasta, joka on vähintääkin yhtä hyvä, Aladdinista. Kiinnostuin heti! Paikallisella R-kioskilla Aladdin-myyntivideot olivat kauniisti esillä erillisellä hyllyllä ja jo pelkkä kansikuva näytti kiehtovan värikkäältä.

Klassinen tarina saa Disneyn käsittelyssä jälleen uuden, ikimuistoisen ilmeen. Köyhä ja koditon Aladdin elelee Abu-apinansa kanssa Agraban kaduilla ja talojen raunioissa. Hän haaveilee makeasta elämästä sulttaanin hovissa, vaikka tietääkin sen olevan pelkkää unelmaa. Eräänä päivänä hän kohtaa kadulla prinsessa Jasminen, joka on naamioitunut tavalliseksi kansalaiseksi ja paennut palatsin sulkeutunutta elämää. Tavallisen tallaajan elämä on kuitenkin prinsessalle vierasta ja Aladdin joutuu auttamaan neidon pulasta. Pari ihastuu välittömästi toisiinsa, mutta vartijat keskeyttävät herkän tapaamisen ja Aladdin nakataan tyrmään.

Aladdinin vangitseminen kuuluu sulttaanin neuvonantajan Jafarin ilkeään juoneen. Hän on päättänyt saada käsiinsä taikalampun, joka täytyisi noutaa Ihmeiden onkalosta, mystisestä luolasta keskellä erämaata. Lamppua ei voi hakea kuka vain ja Aladdin on valikoitunut sopivaksi noutajaksi, hiomattomaksi timantiksi. Vankilasta vanhaksi vangiksi naamioitunut Jafar vie Aladdinin erämaahan ja määrää tämän noutamaan lampun. Jafarilla ei kuitenkaan ole aikomustakaan päästää nuorta miestä ylös luolasta. Kun luola alkaa sortua, Jafar paiskaa Aladdinin surutta sen uumeniin yhdessä Abun kanssa.





Aladdinin luolasta löytämä taikamatto auttaa sankarimme turvaan ja Abu on onnistunut kähveltämään taikalampun. Kun Aladdin kiillottaa sitä, Henki ilmestyy hänelle ja antaa kolme toivomusta. Toiveen avulla Aladdinista tulee prinssi ja mahdollinen kosija Jasminelle. Lamppua havitteleva Jafar asettaa matkaan vielä monta mutkaa, kuten myös Aladdinin valheellinen uusi status kaukaisen maan prinssinä.

Elokuva on vähintäänkin yhtä värikäs kuin se ysäri-videojulkaisun kansikuva. Erityisesti lapsena tämä elokuva oli pohjattoman kiehtova, eksoottinen ja mukaansa tempaava. Alan Menken onnistuu musiikin kanssa jälleen täysin ja osaan vieläkin biisien sanat ulkoa suomeksi (minkä takia Aladdinin katsominen minun seurassani voi olla ihan tolkuttoman ärsyttävää). Visuaalisesti elokuva on paitsi värikäs, myös ilmeikäs ja syvällinen. Disney todisti jälleen työllistävänsä alan parhaat animaattorit. Kaikki sivuhahmot ovat toimivia äänekkäästä Jago-linnusta vähäeleisempään Rajah-tiikeriin. Jafar ei yllä Disneyn parhaimpien pahiksien kaartiin, mutta on hyvällä tavalla juuri sopivan inhottava ja vastenmielinen onnistuen samalla olemaan sopivan uskottava. Lopun kohtaus, jossa Jafar muuttuu valtavaksi käärmeeksi on varmaan suosikkikohtaukseni koko leffasta. Muutenkin lopun dramatiikka on upeaa katsottavaa.




Olen jo melko monta vuotta omistanut tämän leffan myös DVD:llä, mutta sitä ei ole tullut katsottua englanniksi kuin ehkä kerran. Ja tähän on aika hyvä syykin: Vesa-Matti Loiri tekee Hengen roolissaan aivan mieletöntä duunia ja alkuperäisversion Robin Williams poljetaan jalkoihin täysin. Alkuperäinen versio ei tunnu miltään, kun suomenkielisen on erehtynyt katsomaan edes kerran. Ero näiden versioiden välillä on niin suuri, että ne tuntuvat melkein täysin eri elokuvilta. Veskun suoritus on kiistatta suomalaisen elokuvadubbauksen historian tähtihetkiä, suorastaan täydellisyyttä hipova audio-ilotulitus. Veskuun verrattuna Robin Williams kuulostaa särmättömältä, tylsältä statistilta.

Aladdin jatkaa Disneyn 90-luvun voittokulkua, eikä juurikaan häviä muille kultakauden teoksille. Jopa normaalisti suomidubbauksia vierastavan kannattaa tosiaan katsoa leffa suomeksi. Toivoisin niin kovasti, että animaatioiden dubbaus olisi Suomessa vieläkin tällä tasolla!

Aladdin (1992)
Ohjaus: Ron Clements & John Musker
90 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.9/10


32. Leijonakuningas (The Lion King, 1994)
Leijonakuningas on yksi Disneyn tunnetuimpia klassikoita ja 80/90-luvun taitteen kultakauden menestynein elokuva. Se on myös ensimmäinen Disney-klassikko, jossa ei nähdä ihmisiä tai edes viitata ihmisiin millään tavalla.

Mufasa on leijonakuningas, koko luomakunnan hallitsija Jylhämaassa. Elokuva alkaa suuresta päivästä: Mufasalle ja Sarabille on syntynyt pieni pentu, Simba, josta tulee seuraava kuningas. Kaikki eläinkunnan edustajat ovat saapuneet vastaanottamaan uutta tulokasta. Yksi on kuitenkin joukosta poissa, Scar, Mufasan veli, josta olisi tullut kruununperijä ilman uutta pientä karvapalloa.

Scar on ilmeisen katkera kruununmenetyksestä. Simban syntymän jälkeen hän alkaa laatia suunnitelmia vallankaappauksen järjestämiseksi. Liittolaisinaan Scarilla on lauma hyeenoja, muiden eläinten hyljeksimiä haaskansyöjiä. Yhdessä armeijansa kanssa Scar laatii suunnitelman, jonka ansiosta kuningas Mufasa menettää henkensä ja Simba ajetaan maanpakoon. Matkallaan Simba tapaa Timonin ja Pumban, jotka opettavat nuorelle leijonalle oman rennon elämäntyylinsä. Jylhämaa kuitenkin kärsii Scarin hallinnon alla ja lopulta tulee päivä, kun Simban on palattava ottamaan paikkansa elämän kiertokulussa.





Moni asia on tehnyt tästä elokuvasta menestyksen. Yksi on Elton Johnin ja Tim Ricen loistava musiikki ja vetävät biisit, jotka ovat ehdottomasti Disney-klassikoiden parhaimmistoa. Toinen on hieno kuvasto, komeasti kuvatut maisemat. Kolmas on shakespearemaisilla mausteilla sävytetty ajaton tarina valtataistelusta, itsensä löytämisestä ja vastuunottamisesta. Monia muitakin syitä varmasti löytyy, mutta tuossapa kolme todennäköisesti merkittävintä satunnaisessa järjestyksessä.

Kuten Aladdinissa, Pienessä merenneidossa ja Kaunottaressa ja Hirviössä, myös Leijonakuninkaassa sivuhahmot ovat harvinaisen hyviä ja ilmeikkäitä. Hyeenakolmikko, Zazu-lintu, moneksi spinoffiksikin pyörähtäneet Timon ja Pumba... Niiden osuutta kultakauden menestyspätkissä ei kannata aliarvioida. Kun pääjuoni on niinkin eeppinen ja vakava kuin esimerkiksi Leijonakuninkaassa, sivuhahmot tuovat siihen - kerronnallisen panoksensa lisäksi - tervetullutta huumoria ja kepeyttä. Muitan olleeni lapsena pettynyt, kun vanhemmista Disney-klassikoista ei löytynyt yhtä vetäviä sivuhahmoja.

Leijonakuningas on myös yksi kiistanalaisimpia Disney-projekteja, sillä sen on väitetty ottaneen liikaa inspiraatiota anime-sarjasta Kimba the White Lion. Itse en ole Kimbaa (vielä) päässyt katsomaan, mutta listalla on, eli siitä ei tarvitse muistutella tai tulla nillittämään: tiedän kyllä. Vaikka Leijonakuningas olisi tarkka, mutta "nykyaikainen" kopio jostain vanhemmasta teoksesta, pitäisin sitä silti ihan mielettömänä leffana. Ensimmäinen versio kun ei aina ole se paras.





Lapsena näin Leijonakuninkaan yksin paikallisessa elokuvateatterissa. Se oli ensimmäinen kerta, kun olin elokuvissa yksin, en muista olinko 6- vai 7-vuotias. Muistan vain miten vaikea oli pidätellä kyyneliä Mufasan kuollessa tai no, aika monessa muussakin kohdassa. Leffa teki minuun aivan mielettömän vaikutuksen ja olen rakastanut sitä siitä lähtien. Sattumoisin teini-ikäisenä minusta tuli myös Shakespeare-fani... Kaikessa lyhykäisyydessään ilmaistuna kyseessä on Disneyn yksi syvällisimpiä, upeimmin animoituja ja kaikin puolin huolellisimmin toteutettuja animaatioita. Jos katsot elämässäsi vain yhden Disney-klassikon, valitse tämä!

Leijonakuningas (The Lion King, 1994)
Ohjaus: Roger Allens & Rob Minkoff
89 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 9.4/10


Disneyn kultakausi päättyi epävirallisesti tähän. Seuraavassa postauksessa alkaa jo ysärin loppupuoli, kun käsittelyyn pääsevät Pocahontas ja Notre Damen kellonsoittaja.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti