42. Aarreplaneetta (Treasure Planet, 2002)
Aarreplaneetta kuuluu jälleen niihin hieman isommille lapsille tarkoitettuihin piirrettyihin.
Leffan nimestä saattaa jo päätellä, että kyseessä on scifi-versio Robert Louis Stevensonin seikkailuklassikosta Aarresaari. Teini-ikäinen Jim Hawkins (äänenä Joseph Gordon-Levitt) on paikkaansa maailmassa etsivä, kapinoiva nuori joka ajautuu vaikeudesta toiseen. Eräänä päivänä hän saa avaruusaluksen kapteenilta pallon, joka paljastuu aarreplaneetan kartaksi. Perheystävä, koirannaamainen tohtori Delbert Doppler (äänenä David Hyde Pierce) järjestää laivan ja miehistön ja lähtee yhdessä Jimin kanssa aarreplaneetan etsintään.
Laivan erikoinen miehistö tuo välittömästi mieleen Disneyn aiemman Atlantiksen, jossa myöskin etsittiin myyttistä paikkaa eksentrisen joukon voimin. Yhtäläisyyksiä löytyy vielä enemmänkin, kun pian huomataan, ettei kaikilla miehistön jäsenillä ole puhtaat jauhot pussissa. Jimin isähahmoksi muodostuva laivakokki John Silver onkin petollinen kyborgi, joka on myöskin aarteen perässä. Apureiksi palkattu miehistö on tosiasiassa joukko Silverin kätyreitä, avaruuden merirosvoja.
Aarreplaneettaa ei vain voi katsoa ajattelematta välillä Atlantista. Eroja on totta kai helvetisti, mutta yhtäläisyyksiä juuri niin paljon, että toinen leffa tulee jatkuvalla syötöllä mieleen. Aarreplaneetta kuitenkin jää selväksi kakkoseksi leffojen välisessä miettelössä. Itse asiassa leffan palauttaminen mieleen näin jälkeenpäin on yllättävän haastavaa, sillä aika vähän tästä on jäänyt muistiin. Se on oikeastaan pahempi kuin se, että leffa olisi huono. Elokuva on ennalta-arvattava ja usein tylsä. Ihan tuskaa sen katsominen ei ole, mutta rahkeet eivät millään riitä edes 2000-luvun Disney-leffojen kärkikastiin.
Visuaalisesti leffa on ihan komea, joskin hieman outo. Vähän kuin 1800-luvun loppu/1900-luvun alku olisi nakattu avaruuteen. Ihmisillä on nykyaikaan verrattuna vanhanaikaiset vaatteet, talojen sisustus näyttää olevan samalta aikakaudelta ja kaiken huipuksi hi-tech-avaruusalukset on mallinnettu puisten purjelaivojen mukaan. Mitä täällä tapahtuu? Robert Louis Stevenson kirjoitti kirjansa vuonna 1883, joten aikalaistyylillä on kai haettu yhtymäkohtaa alkuperäisteokseen. Kahden eri aikakauden ja tyylin sekamelska saa välillä pään vähän sekaisin.
Lopputulos olisi voinut olla eheämpi, jos Aarresaaresta olisi otettu vain tarinan runko ja kaikessa muussa olisi menty pää edellä ihan uusiin ulottuvuuksiin. Avaruuteen sijoittuvassa tarinassa olisi niin paljon potentiaalia ja mahdollisuuksia vetää vähän ylikin. Jos joka tapauksessa aletaan muokkailemaan vanhaa tarinaa uusiin kehyksiin, niin miksei saman tien vedetä överiksi? Keksitä ihan uudenlaisia avaruusaluksia, tulevaisuuden merirosvoja sun muuta? Vaikka nytkin merirosvot ovat kyborgeja ja outoja örkkejä, niissäkin on selkeä liittymäkohta vanhan ajan piraatteihin, oikein pukeutumista myöten. Musiikkikin on hyvin perinteistä, aavistuksen mahtipontista seikkailu/sankaridiipadaapaa.
Hahmoissaan ei juuri ole hurraamista. Parhaaksi tyypiksi nousee lopulta vieraalta planeetalta löytyvä hajamielinen robotti B.E.N., jonka äänenä toimii Martin Short. Silverin sidekick, vaaleapunainen löllerö (ks. kuva yllä) lienee ainoa oikeasti omaperäinen olento. Mikä hitto se edes on?
Aarreplaneetta (Treasure Planet, 2002)
Ohjaus: Ron Clements & John Musker
95 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 5.5/10
43. Karhuveljeni Koda (Brother Bear, 2003)
Karhuveljeni Koda palaa Disneylle tuttuun aiheeseen: ihmisen ja luonnon väliseen suhteeseen. Nuori
Kostoretkellään Kenai saa karhun satimeen ja surmaa sen. Samassa tapahtuu jotain outoa. Kenai muuttuukin itse karhuksi! Ja saa saman tien peräänsä vihaisen Denahin, joka luulee menettäneensä karhulle molemmat veljensä. Kenai törmää metsässä emostaan eksyneeseen Kodaan ja lähtee yhdessä pennun kanssa matkalle kohti vuoria, joita valo koskettaa. Siellä Kenai voi muuttua takaisin ihmiseksi.
Karhuveljeni Koda vaikuttaa nettikirjoittelujen perusteella melkoisen mielipiteitä jakavalta elokuvalta. Osa tykkää, osaa ärsyttää. Haukkuja ja kehuja tulee erinäisten hahmojen, kuten hirvi-sidekickien, lisäksi höttöisen hattaraisesta juonesta, ihminen-luonto -teemasta ja Leijonakuninkaan apinoimisesta. Tuo viimeinen on kyllä mielestäni jo melkoisen kaukaa haettu. Vaikka molemmissa on tiettyjä samoja teemoja niin onhan tässä nyt selvästi kyseessä kaksi täysin eri leffaa.
Suurin osa kritiikistä on ihan ymmärrettävää. Tekijät ovat menneet usein siitä, mistä aita on matalin ja tuloksena on tehokeinoja ja juonenkäänteitä, jotka saattavat tuntua kekseliäältä niistä, jotka eivät ole koskaan katsoneet elokuvia. Silmiinpistävin tehokeino on kuvasuhteen ja värimaailman täysmuutos samalla kun Kenai muuttuu karhuksi. Ei yhtään alleviivaavaa? Onhan se hienoa olla nalle. Ja ihmiset ovat tietysti eläinten silmissä hirveitä raakalaisia, niitä todellisia petoja.
Hahmot ovat ihan jees, mutta niitä on loppujen lopuksi melko vähän. Keskiössä ovat Kenai ja Koda, kaikki muut tulevat ja menevät. Hirvisidekickit ja karhuja jahtaava Denahi tekevät säännöllisiä visiittejä. Vitsit ovat välillä todella huonoja ja hirvien keskinäinen jutustelu varmasti joku ärsyttää tai huvittaa. Suomiversiossa Savon murretta suoltavat sarvipäät toimivat mielestäni paremmin kuin alkuperäisversion hirvet. Enkkuversiossa tollohirvet ovat huomattavasti rasittavampaa katsottavaa.
Vioistaan huolimatta Karhuveljeni Koda on sympaattinen leffa ja ihan piristävä näin Aarreplaneetan jälkeen. Värikylläinen maailmakin on mukavaa katsottavaa. Phil Collinsin musiikista tosin pitkä miinus. Suomiversiossa Timo Kotipellon balladitulkinnasta vielä pitempi. Onneksi kuoron tulkitsema Transformation pelastaa musiikkipuolen omalta osaltaan.
Karhuveljeni Koda (Brother Bear, 2003)
Ohjaus: Aaron Blaise & Robert Walker
85 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.9/10
Seuraavassa projektipostauksessa Disneyt lähtee maalle, kun vuorossa on Lehmäjengi ja Pikku Kananen. Näiden jälkeen päästääkin sitten jo sellaisiin leffoihin, joita en ole vielä kertaakaan nähnyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti