Hannu ja Kerttu: Noitajahti (Hansel & Gretel: Witch Hunters, 2013)
Aloitetaan uutuuksilla. Elokuvateollisuus jatkaa "vanhat sadut uuteen muottiin" -villitystä tänä vuonna tekemällä Hannusta ja Kertusta ammattimaisia noidanmetsästäjiä. Tekele olisi varmaan jäänyt kokonaan katsomatta, mutta pari seikkaa tekee tästä kiinnostavamman kuin takavuosien muista saman kaavan teoksista. Ensimmäinen juttu on ohjaaja Tommy Wirkola, joka on tehnyt ihan mielenkiintoisia leffoja aiemmin. Toinen on suomalainen Pihla Viitala ensimmäisessä suuren maailman roolissaan.
Leffa alkaa nopealla pikakeulauksella menneeseen. Isä hylkää Hannun ja Kertun pimeään metsään, josta nämä löytävät noidan karkkitalon. Noita ottaa lapset vangiksi ja aikoo lihottaa nämä sapuskaksi. Kuten sadussakin, Hannu ja Kerttu työntävät noidan uuniin ja pakenevat. Pian he jo niittävät mainetta noidantappaja-orpokaksosina.
Varsinaisen tarinan alkaessa nyt aikuiset Hannu ja Kerttu on pestattu noidanmetsästäjiksi pieneen kylään. Lapsia on kadonnut jo useita ja ihmiset ovat peloissaan. Kaksoset on palkannut kaupungin pormestari, mistä taas sheriffi (Peter Stormare) ei ole mielissään. Osapuolet ovat huonoissa väleissä heti kättelyssä, kun Hannu ja Kerttu pelastavat noidaksi syytetyn Minan (Pihla Viitala) sheriffin käsistä. Salaperäinen verikuun sapatti lähestyy ja vain silloin noidat voivat kehittää uuden loitsun ja tulla immuuneiksi tulelle. Lisää lapsia katoaa, kun noidat keräävät tarvitsemiaan aineksia.
Kuten näissä leffoissa on tapana, äksöniä piisaa ja porukkaa lahdataan mitä erilaisimmin tavoin vasemmalta ja oikealta. Leffa on sellainen "rusinat pullasta" -tyyliin tehty fantasia: se sijoittuu johonkin keskiajan tienoille, mutta käytössä on sarjatuliaseita ja, no, tuliaseita noin yleensäkin. Kaksosten taskusta löytyy myös eräänlainen kotitekoinen sähkölamautin. Tätä tyyliä on nähty viime aikoina enemmänkin ja siitä voi olla montaa mieltä. Yhdistelmä toimii tällä kertaa onneksi ihan viihdyttävästi, vaikka loppua kohden jatkuva toimintatykitys alkaa puuduttaa ja pahasti. Lopulta leffasta jää aika valju maku. Ei naurata, ei itketä eikä tunnu muutenkaan oikein miltään. Ai niin, Hannulla on muuten ylenpalttisesta karkinsyönnistä johtuva diabetes. Niinpä tietenkin. No, onneksi siihen on lääkkeet.
Mietin leffaa katsoessa miten on mahdollista, että nykyään ei osata enää tehdä efektejä. Siis edes niitä helpoimpia. Leffat näyttävät ihan paskalta jo julkaisuvuonna ja simppeleimmätkin efektit näyttävät olevan vuodelta 1999. Veikkaisin tämän johtuvan tuosta kirotusta kolmedeestä, sillä Hannu ja Kerttukin on alun perin kuvattu kolmedee-formaattiin. Välillä meno näyttää niin surkealta räpeltämiseltä, että tuskin saman paskan näkeminen kolmiulotteisena sitä pelastaa.
Hannun ja Kertun modernisointi toimii kuitenki himppasen paremmin kuin aiemmat saman sarjan tekeleet. Tarinakaan ei ole yhtä kaukaa haettu, kun alkuperäissatua ei ole lähdetty suoraan versioimaan (muuta kuin kaksosten vanhempien osalta), vaan leffa sijoittuu pääasiassa aikaan sadun päättymisen jälkeen. Jos osaat oikeasti kääntää aivot pois päältä eikä muovinmaku suussa haittaa, Hannu ja Kerttu menee viikonloppuviihteenä.
Hannu ja Kerttu: Noitajahti (Hansel & Gretel: Witch Hunters, 2013)
Ohjaus: Tommy Wirkola
88 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.9/10
Sauna (2008)
Kotimainen kauhutuotanto Sauna jäi aikoinaan näkemättä. Leffa on tuntunut jakaneen vahvasti mielipiteitä ja itse ainakin olen kuullut sekä kehuja että haukkuja. Odotukset eivät olleet kovinkaan korkealla, mutta yllätys olikin sitten positiivinen.
Elokuva sijoittuu 1500-luvun loppuun. Ruotsin ja Venäjän välinen vuosia kestänyt sota on loppunut ja rajoja piirretään uudelleen. Kaksi ruotsalaista kartanpiirtäjää, veljekset Knut ja Erik kulkevat pitkin Karjalaa venäläisten kollegoidensa kanssa. Matkalla kaksikko yöpyy erään isännän ja tämän tyttären talossa. Äkkipikainen ja väkivaltainen Erik lukitsee tyttären kellariin ja tappaa isännän. Tulevina päivinä Knut alkaa nähdä tytön seuraavan heitä suolla. Hän saa tietää, ettei Erik koskaan päästänyt tyttöä pois kellarista.
Matka jatkuu pieneen suon keskellä sijaitsevaan kylään. Siellä on asukkaita 73, saman verran kuin Erikillä on henkiä omallatunnollaan. Kartanpiirtäjät alkavat selvittää, kummalle maalle kylä kuuluu. Asukkaat ovat eläneet muista eristyksissä vuosia, eikä kylässä ole käynyt ulkopuolisia. Kylän laidalla on salaperäinen, veteen rakennettu sauna, jonne paikalliset eivät uskalla mennä. Kellariin lukitun tytön henki alkaa vainota veljeksiä ja vain sauna voi puhdistaa heidän syntinsä.
Kuten jo aiemmin sanoin, leffa oli positiivinen yllätys. Se on silti kaukana täydellisestä. Noin 80 minuuttiin on yritetty ympätä ihan liikaa. Moni mystinen juttu jää lopulta ontoksi ja vähän turhaksi. Elokuvan tunnelma on oikeasti ihan jännittävä, mutta juonenkäänteet olisivat kaivanneet pientä yksinkertaistamista. Kaikenlaista ihmeteltävää riittää ja viimeisten kuvien jälkeen katsojalla on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Toki on hyvä, että kaikkea ei paljasteta ja asioita jätetään katsojan mielikuvituksen paikattavaksi. Saunassa kysymyksiä vain alkaa olla jo vähän liikaakin. Ehkä toinen katselukerta auttaisi.
Näyttelijäsuoritukset ovat huomattavan hyvät ja juoni pysyy mielenkiintoisen loppuun saakka. Itse tykkään kovasti siitä, että kauhuleffoissa on jotain hyvin mystistä, pelkkä pelottelu ei niinkään innosta. Tokihan tässä muutaman kerran säihkähtää ja mehut meinaa lentää syliin, mutta pelottelukin on ihan tyylikkäästi tehty. Visuaalisesti leffa on komeaa katsottavaa.
Summa summarum: komea leffa, mielenkiintoinen juoni, siinä rajoilla onko liian sekava kaikkine vivahteineen. Helppo ymmärtää, miksi leffaa on parjattukin, joillekin juoni ei varmaan aukea yhtään. Katso jos haluat nähdä kauhuelokuvan, joka ei puhu sinulle kuin lapselle.
Sauna (2008)
Ohjaus: Antti-Jussi Annila
83 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.2/10
Let Sleeping Corpses Lie (Non si deve profanare il sonno dei morti, 1974)
Let Sleeping Corpses Lie tunnetaan myös nimillä The Living Dead at the Manchester Morgue ja Don't Open the Window.
Georgen päivä alkaa ihan helvetin huonosti, kun bensa-asemalla Edna-nimisen naisen auto töytäisee hänen moottoripyöräänsä. Motskari menee rikki ja se pitää jättää korjattavaksi. George hyppää Ednan auton rattiin ja kaksikko lähtee jatkamaan matkaa yhdessä. Kumpikin on menossa hieman eri suunnalle, mutta Ednalla tuntuu olevan kiire siskonsa luokse. Niinpä George päättää viedä Ednan perille ja lainata sitten tämän autoa omalle matkalleen. Kun he pysähtyvät kysymään neuvoa, Edna on näkevinään pelottavan miehen lähestyvän autoa. George ei kuitenkaan näe mitään ja matka jatkuu.
Ednan siskon, heroiiniriippuvaisen Katien, luokse päästyään kaksikko on heti keskellä dramaattisia tapahtumia. Katien mies Martin on kuollut ja Katie kauhuissaan. Hän on nähnyt juuri saman pelottavan miehen kuin Edna, juuri tuo mies on tappanut Martinin. Naisten kuvailujen perusteella mies paljastuu viikkoa aiemmin kuolleeksi paikalliseksi. Poliisit eivät tietenkään usko, että kuollut voisi enää tappaa ketään ja pääepäillyiksi joutuvat Katie, Edna ja täysin ulkopuolinen George. Kuolleita nousee haudoistaan kuitenkin pian vielä lisää, eikä kukaan ole turvassa...
Let Sleeping Corpses Lie on hyvin tyylikäs kauhuelokuva. Poliisit, itse poliisipäällikkö etunenässä, ovat kunnon sikoja, jotka epäilevät oletusarvoisesti nuorison sanoja, koska he ovat hippejä, narkkareita, satanisteja tai kaikkea kolmea yhtä aikaa. Elokuvan alkukohtauksessa kaupunki on masentava paikka täynnä omanlaisiaan eläviä kuolleita, saasteita, välinpitämättömyyttä ja harmautta. Englannin komealla maaseudulla vastavassa ovat ne todelliset elävät kuolleet, haudan levostaan nousseet zombiet.
Selitys kalmojen ylösnousemukselle on myös mielenkiintoinen. Georgen epäilysten kohteena on maatilalle vastikään hankittu kokeellinen tuholaistorjuja, joka tekee säteilyllä ötököistä aggressiivisia ja saa ne kääntymään toisiaan vastaan. Ihmisen luomalla keksinnöllä on tuttuun tapaan katastrofaalisia seurauksia ympäristölleen.
Zombieleffoissa minua jaksaa aina huvittaa se, miten kukaan ei pääse noita laahustavia ihmismöhkäleitä karkuun. Yhdessä kohtauksessa George ja Edna lukittautuvat hautausmaan piharakennukseen zombieita pakoon. Kun kävelevien ruumiiden huomio on muualla, olisi hyvin aikaa rynnätä ulos rakennuksesta ja pinkoa karkuun. Autokin odottaa hautausmaan porttien ulkopuolella.
Kaiken kaikkiaan komeaa eurokauhua, sopivasti twistiä perinteiseen tarinaan ja iso plussa kusipääpoliiseista. Hippi-George näyttää muuten varsinkin alussa ihan hämmentävän paljon Candy-Candy animen Albertilta.
Let Sleeping Corpses Lie (Non si deve profanare il sonno dei morti, 1974)
Ohjaus: Jorge Grau
93 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.0/10
Death Bed: The Bed That Eats (1977)
Tässäpä mielenkiintoinen päätösleffa Alppilan kauhuleffafestarille: George Barryn Death Bed: The Bed That Eats näki virallisesti päivänvalon vasta DVD-julkaisun myötä vuonna 2004. Sitä ennen leffasta levisi vain muutama bootleg-kopio. Barry on itse kertonut unohtaneensa edes tehneensä koko leffaa. En tiedä miten huono muisti miehellä on, mutta luulisi, ettei tarina ihmisiä ahmivasta pedistä ihan heti unohtuisi. Ellei mies sitten ollut ihan totaalisen aineissa noihin aikoihin. Mikä taas on ihan mahdollista.
Joku on saattanut törmätä leffaan aiemmin Patton Oswaltin stand-upeissa. Pätkiä löytyy mm. YouTubesta.
Varsinainen juoni tässä leffassa on löyhä kuin mikä. Juonikuvaus Wikipediassa osasi selittää tämänkin asian paremmin, joten lukekaas tästä:
Oolrait. Leffan alussa sängyn luokse päätyy lempivä nuoripari (joka ei hätkähdä edes siitä, että sängylle asetetut omenat, kanansiivet ja samppakaljat katoavat sängyn ruoansulatukseen). Pari kokee ennalta-arvattavan lopun. Sitten paikalle saapuu kolmen naisen seurue: Diane, Sharon ja Suzan. Yksitellen sänky imaisee naiset sisuksiinsa, mutta Sharon tuottaa hankaluuksia. Nainen muistuttaa liikaa naista, johon demoni oli rakastunut. Naista pelastamaan tullut veli taas ei muistuta ketään tuttua, joten sänky syö tämän kädet.
Varsinaisen juonen välissä nähdään myös paljon takautumia, joiden aikana sänky ahmii ihmisiä erilaisissa olosuhteissa. Tarinan kertoja on myös oma lukunsa. Hän on mies, jonka sänky söi, mutta herätti sitten eloon vangittuna maalaukseen. Maalaukseen vangittu mies siis kertoo tarinaa sängystä, joka syö ihmisiä. Siinäpä lause, jota en koskaan uskonut sanovani tai kirjoittavani.
Vaikka leffa on täyttä perseilyä ja budjetti lähellä nollaa, Death Bedistä löytyy myös jotain hyvää. Erityisesti sängyn ruoansulatuksesta filmatut otokset ovat todella komeita. Niitä viljelläänkin sitten ihan helvetisti. Asiat voisivat olla paljon huonommin, joten ei parane valittaa. Näyttelijäsuoritukset ovat perusamatöörihuttua ja koko juoni yksi iso epälooginen musta aukko, joten muutamastakin komeasta kuvasta voi olla kiitollinen.
Kokonaisuudessaan leffa on katsomisen arvoinen vain kadonneena kuriositeettina. Juonta on niin vähän, että loppua kohden alkaa tosissaan väsyttää, niin lyhyt kuin teos onkin. Elokuvan venyttäminen näihinkin mittoihin lienee ollut haaste, jos jotain voi päätellä ylipitkästä kohtauksesta, jossa Diane yrittää pelastautua sängyn syövereistä ja ryömiä kohti ovea jalat yltäpäältä Tikkurilan maalissa. Osa kuvista on melkeinpä taidetta, melkein kaikki muu onkin sitten hirveää roskaa.
Suosittelen tosiaan tsekkaamaan tuon Patton Oswaltin stand-upin aiheesta, se avautuu hienosti vaikkei koko leffaa olisi ikinä nähnytkään.
Death Bed: The Bed That Eats (1977)
Ohjaus: George Barry
80 minuuttia
IMDb & traileri (Leffalla ei ole varsinaista traileria, ohessa klippikokoelma. Myös koko leffa löytyy YouTubesta.)
Oma arvosana: 4.3/10
Mietin leffaa katsoessa miten on mahdollista, että nykyään ei osata enää tehdä efektejä. Siis edes niitä helpoimpia. Leffat näyttävät ihan paskalta jo julkaisuvuonna ja simppeleimmätkin efektit näyttävät olevan vuodelta 1999. Veikkaisin tämän johtuvan tuosta kirotusta kolmedeestä, sillä Hannu ja Kerttukin on alun perin kuvattu kolmedee-formaattiin. Välillä meno näyttää niin surkealta räpeltämiseltä, että tuskin saman paskan näkeminen kolmiulotteisena sitä pelastaa.
Hannun ja Kertun modernisointi toimii kuitenki himppasen paremmin kuin aiemmat saman sarjan tekeleet. Tarinakaan ei ole yhtä kaukaa haettu, kun alkuperäissatua ei ole lähdetty suoraan versioimaan (muuta kuin kaksosten vanhempien osalta), vaan leffa sijoittuu pääasiassa aikaan sadun päättymisen jälkeen. Jos osaat oikeasti kääntää aivot pois päältä eikä muovinmaku suussa haittaa, Hannu ja Kerttu menee viikonloppuviihteenä.
Hannu ja Kerttu: Noitajahti (Hansel & Gretel: Witch Hunters, 2013)
Ohjaus: Tommy Wirkola
88 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.9/10
Sauna (2008)
Kotimainen kauhutuotanto Sauna jäi aikoinaan näkemättä. Leffa on tuntunut jakaneen vahvasti mielipiteitä ja itse ainakin olen kuullut sekä kehuja että haukkuja. Odotukset eivät olleet kovinkaan korkealla, mutta yllätys olikin sitten positiivinen.Elokuva sijoittuu 1500-luvun loppuun. Ruotsin ja Venäjän välinen vuosia kestänyt sota on loppunut ja rajoja piirretään uudelleen. Kaksi ruotsalaista kartanpiirtäjää, veljekset Knut ja Erik kulkevat pitkin Karjalaa venäläisten kollegoidensa kanssa. Matkalla kaksikko yöpyy erään isännän ja tämän tyttären talossa. Äkkipikainen ja väkivaltainen Erik lukitsee tyttären kellariin ja tappaa isännän. Tulevina päivinä Knut alkaa nähdä tytön seuraavan heitä suolla. Hän saa tietää, ettei Erik koskaan päästänyt tyttöä pois kellarista.
Matka jatkuu pieneen suon keskellä sijaitsevaan kylään. Siellä on asukkaita 73, saman verran kuin Erikillä on henkiä omallatunnollaan. Kartanpiirtäjät alkavat selvittää, kummalle maalle kylä kuuluu. Asukkaat ovat eläneet muista eristyksissä vuosia, eikä kylässä ole käynyt ulkopuolisia. Kylän laidalla on salaperäinen, veteen rakennettu sauna, jonne paikalliset eivät uskalla mennä. Kellariin lukitun tytön henki alkaa vainota veljeksiä ja vain sauna voi puhdistaa heidän syntinsä.
Kuten jo aiemmin sanoin, leffa oli positiivinen yllätys. Se on silti kaukana täydellisestä. Noin 80 minuuttiin on yritetty ympätä ihan liikaa. Moni mystinen juttu jää lopulta ontoksi ja vähän turhaksi. Elokuvan tunnelma on oikeasti ihan jännittävä, mutta juonenkäänteet olisivat kaivanneet pientä yksinkertaistamista. Kaikenlaista ihmeteltävää riittää ja viimeisten kuvien jälkeen katsojalla on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Toki on hyvä, että kaikkea ei paljasteta ja asioita jätetään katsojan mielikuvituksen paikattavaksi. Saunassa kysymyksiä vain alkaa olla jo vähän liikaakin. Ehkä toinen katselukerta auttaisi.
Näyttelijäsuoritukset ovat huomattavan hyvät ja juoni pysyy mielenkiintoisen loppuun saakka. Itse tykkään kovasti siitä, että kauhuleffoissa on jotain hyvin mystistä, pelkkä pelottelu ei niinkään innosta. Tokihan tässä muutaman kerran säihkähtää ja mehut meinaa lentää syliin, mutta pelottelukin on ihan tyylikkäästi tehty. Visuaalisesti leffa on komeaa katsottavaa.
Summa summarum: komea leffa, mielenkiintoinen juoni, siinä rajoilla onko liian sekava kaikkine vivahteineen. Helppo ymmärtää, miksi leffaa on parjattukin, joillekin juoni ei varmaan aukea yhtään. Katso jos haluat nähdä kauhuelokuvan, joka ei puhu sinulle kuin lapselle.
Sauna (2008)
Ohjaus: Antti-Jussi Annila
83 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.2/10
Let Sleeping Corpses Lie (Non si deve profanare il sonno dei morti, 1974)Let Sleeping Corpses Lie tunnetaan myös nimillä The Living Dead at the Manchester Morgue ja Don't Open the Window.
Georgen päivä alkaa ihan helvetin huonosti, kun bensa-asemalla Edna-nimisen naisen auto töytäisee hänen moottoripyöräänsä. Motskari menee rikki ja se pitää jättää korjattavaksi. George hyppää Ednan auton rattiin ja kaksikko lähtee jatkamaan matkaa yhdessä. Kumpikin on menossa hieman eri suunnalle, mutta Ednalla tuntuu olevan kiire siskonsa luokse. Niinpä George päättää viedä Ednan perille ja lainata sitten tämän autoa omalle matkalleen. Kun he pysähtyvät kysymään neuvoa, Edna on näkevinään pelottavan miehen lähestyvän autoa. George ei kuitenkaan näe mitään ja matka jatkuu.
Ednan siskon, heroiiniriippuvaisen Katien, luokse päästyään kaksikko on heti keskellä dramaattisia tapahtumia. Katien mies Martin on kuollut ja Katie kauhuissaan. Hän on nähnyt juuri saman pelottavan miehen kuin Edna, juuri tuo mies on tappanut Martinin. Naisten kuvailujen perusteella mies paljastuu viikkoa aiemmin kuolleeksi paikalliseksi. Poliisit eivät tietenkään usko, että kuollut voisi enää tappaa ketään ja pääepäillyiksi joutuvat Katie, Edna ja täysin ulkopuolinen George. Kuolleita nousee haudoistaan kuitenkin pian vielä lisää, eikä kukaan ole turvassa...
Let Sleeping Corpses Lie on hyvin tyylikäs kauhuelokuva. Poliisit, itse poliisipäällikkö etunenässä, ovat kunnon sikoja, jotka epäilevät oletusarvoisesti nuorison sanoja, koska he ovat hippejä, narkkareita, satanisteja tai kaikkea kolmea yhtä aikaa. Elokuvan alkukohtauksessa kaupunki on masentava paikka täynnä omanlaisiaan eläviä kuolleita, saasteita, välinpitämättömyyttä ja harmautta. Englannin komealla maaseudulla vastavassa ovat ne todelliset elävät kuolleet, haudan levostaan nousseet zombiet.
Selitys kalmojen ylösnousemukselle on myös mielenkiintoinen. Georgen epäilysten kohteena on maatilalle vastikään hankittu kokeellinen tuholaistorjuja, joka tekee säteilyllä ötököistä aggressiivisia ja saa ne kääntymään toisiaan vastaan. Ihmisen luomalla keksinnöllä on tuttuun tapaan katastrofaalisia seurauksia ympäristölleen.
Zombieleffoissa minua jaksaa aina huvittaa se, miten kukaan ei pääse noita laahustavia ihmismöhkäleitä karkuun. Yhdessä kohtauksessa George ja Edna lukittautuvat hautausmaan piharakennukseen zombieita pakoon. Kun kävelevien ruumiiden huomio on muualla, olisi hyvin aikaa rynnätä ulos rakennuksesta ja pinkoa karkuun. Autokin odottaa hautausmaan porttien ulkopuolella.
Kaiken kaikkiaan komeaa eurokauhua, sopivasti twistiä perinteiseen tarinaan ja iso plussa kusipääpoliiseista. Hippi-George näyttää muuten varsinkin alussa ihan hämmentävän paljon Candy-Candy animen Albertilta.
Let Sleeping Corpses Lie (Non si deve profanare il sonno dei morti, 1974)
Ohjaus: Jorge Grau
93 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.0/10
Death Bed: The Bed That Eats (1977)
Tässäpä mielenkiintoinen päätösleffa Alppilan kauhuleffafestarille: George Barryn Death Bed: The Bed That Eats näki virallisesti päivänvalon vasta DVD-julkaisun myötä vuonna 2004. Sitä ennen leffasta levisi vain muutama bootleg-kopio. Barry on itse kertonut unohtaneensa edes tehneensä koko leffaa. En tiedä miten huono muisti miehellä on, mutta luulisi, ettei tarina ihmisiä ahmivasta pedistä ihan heti unohtuisi. Ellei mies sitten ollut ihan totaalisen aineissa noihin aikoihin. Mikä taas on ihan mahdollista.Joku on saattanut törmätä leffaan aiemmin Patton Oswaltin stand-upeissa. Pätkiä löytyy mm. YouTubesta.
Varsinainen juoni tässä leffassa on löyhä kuin mikä. Juonikuvaus Wikipediassa osasi selittää tämänkin asian paremmin, joten lukekaas tästä:
A large, black, four-poster bed, possessed by a demon, is passed from owner to owner. The Demon was a tree, who became a breeze and seemingly fell in love with a woman he blew past. The demon then took human form and conjured up a bed. While he was making love with the woman she died and his eyes bled onto the bed, causing it to become possessed. Those who come into contact with the bed are frequently consumed by it (victims are pulled into what is apparently a large chamber of digestive fluids beneath the sheets). The bed demonstrates a malevolent intelligence as well as some psychokinetic and limited telepathic abilities to manipulate dreams.
Oolrait. Leffan alussa sängyn luokse päätyy lempivä nuoripari (joka ei hätkähdä edes siitä, että sängylle asetetut omenat, kanansiivet ja samppakaljat katoavat sängyn ruoansulatukseen). Pari kokee ennalta-arvattavan lopun. Sitten paikalle saapuu kolmen naisen seurue: Diane, Sharon ja Suzan. Yksitellen sänky imaisee naiset sisuksiinsa, mutta Sharon tuottaa hankaluuksia. Nainen muistuttaa liikaa naista, johon demoni oli rakastunut. Naista pelastamaan tullut veli taas ei muistuta ketään tuttua, joten sänky syö tämän kädet.
Varsinaisen juonen välissä nähdään myös paljon takautumia, joiden aikana sänky ahmii ihmisiä erilaisissa olosuhteissa. Tarinan kertoja on myös oma lukunsa. Hän on mies, jonka sänky söi, mutta herätti sitten eloon vangittuna maalaukseen. Maalaukseen vangittu mies siis kertoo tarinaa sängystä, joka syö ihmisiä. Siinäpä lause, jota en koskaan uskonut sanovani tai kirjoittavani.
Vaikka leffa on täyttä perseilyä ja budjetti lähellä nollaa, Death Bedistä löytyy myös jotain hyvää. Erityisesti sängyn ruoansulatuksesta filmatut otokset ovat todella komeita. Niitä viljelläänkin sitten ihan helvetisti. Asiat voisivat olla paljon huonommin, joten ei parane valittaa. Näyttelijäsuoritukset ovat perusamatöörihuttua ja koko juoni yksi iso epälooginen musta aukko, joten muutamastakin komeasta kuvasta voi olla kiitollinen.
Kokonaisuudessaan leffa on katsomisen arvoinen vain kadonneena kuriositeettina. Juonta on niin vähän, että loppua kohden alkaa tosissaan väsyttää, niin lyhyt kuin teos onkin. Elokuvan venyttäminen näihinkin mittoihin lienee ollut haaste, jos jotain voi päätellä ylipitkästä kohtauksesta, jossa Diane yrittää pelastautua sängyn syövereistä ja ryömiä kohti ovea jalat yltäpäältä Tikkurilan maalissa. Osa kuvista on melkeinpä taidetta, melkein kaikki muu onkin sitten hirveää roskaa.
Suosittelen tosiaan tsekkaamaan tuon Patton Oswaltin stand-upin aiheesta, se avautuu hienosti vaikkei koko leffaa olisi ikinä nähnytkään.
Death Bed: The Bed That Eats (1977)
Ohjaus: George Barry
80 minuuttia
IMDb & traileri (Leffalla ei ole varsinaista traileria, ohessa klippikokoelma. Myös koko leffa löytyy YouTubesta.)
Oma arvosana: 4.3/10
Olisin lukenut enemmän Viitalan roolista mainitussa elokuvassa.
VastaaPoistaSauna näytettiin ennakkona jollakin festarilla Tampereella; näytöksen jälkeen tein mini-gallupin kamujeni parissa pyytäen heitä pisteyttämään näkemänsä asteikolla yhdestä viiteen. Keskiarvoksi tuli miinus neljä tuhatta. En itse sano leffasta muuta kuin että Jussi-ehdokas Ville Virtanen ei ole varmaan ikinä näytellyt yhtä jäykästi ja ulkokohtaisesti, mikä kertoo paljon ohjaajasta. Ja Filmiaura ry:stä.
En usko saavuttavani onnellisuutta ennen kuin olen nähnyt Death Bedin.
Pihla Viitalan rooli oli yllättävän merkittävä, odottelin että suomalaisvahvistus on jätetty pienimpään mahdolliseen sivurooliin. Viitala näyttelee hyvää noitaa, joka auttaa Hannua ja Kerttua teilaamaan joukon pahoja noitia. Itse suoritus on vähän siinä rajoilla, en oikein sanoa oliko se nyt erityisen hyvä tai huono. Ameriikan kieli taipui ihan kivasti, mutta myös selvästi suomalaisittain painottaen. Joitakin varmasti kiinnostaa myös Viitalan vilauttelu, sillä rooli sisältää myös lyhyen alastonkohtauksen.
PoistaLuulin ensin että "jossain" järjestettiin oikein "virallinen" Varjo-IIK, :-), mutta asiaan: Itekkin tuli tuo Kuolemasänky joskus katottua, olihan se välillä oudosta ideastaan huolimatta booring, mutta tosiaan nuo ihmisten ja erilaisten esineiden leijuminen limbossa on sellaista tavaraa että ne tulevat silloin tällöin vastaan vieläkin, valveilla ja unissa.. Myös tuo leffan nimen kaksiosaisuus naurattaa ja nautituttaa, varsinkin se selitysosa. Joo, tää on Kuolemansänky, mutta Kuolemansänky joka Syö...
VastaaPoista