This ain't no hula!

Oletko koskaan miettinyt mitä kaikkien mummojen sydänkäpynen Ronn "Ridge Forrester" Moss teki ennen Kauniita ja rohkeita? Ei se mitään, enpä juuri minäkään. Mutta nyt se selviää!

Kovaa peliä Havaijilla

 (Hard Ticket to Hawaii, 1987)

En oikeasti edes tiedä mistä aloittaa tämän leffan kanssa. Leffaa on mennyt noin puoli minuuttia kun päästään jo tositoimiin eikä tylsää hetkeä enää tule.

No huh huh. Mossin uimahousut varmaan lakkaisivat olemasta jos olisivat enää yhtään piukemmat.

Donna (Dona Spier) ja Taryn (Hope Marie Carlton) ylläpitävät lentävää cargo-firmaa Havaijilla. Kaksikko joutuu hankaluuksiin kuljettaessaan käärmettä eläintarhaan. Välilaskun aikana he törmäävät kahteen rikolliseen, jotka ovat tulleet hakemaan saarelle pienoishelikopterilla lennätettyjä timantteja. Naiset löytävät timantit ennen miehiä. Onneksi daisariduolla on nunchakut ja heittotähdet mukana, muuten olisi varmaan tullut pahaa jälkeä! Naiset saavat tietysti timanttipahikset kannoilleen. Onneksi apuun rientää erikoisagentti Rowdy Abilene (Ronn Moss) kung-fu -kavereineen.

Ai niin, ja käärme tietysti karkaa. Ja se ei olekaan mikään tavallinen luikertelija vaan kreisi sekopää-käärme, joka on infected with deadly toxins from cancer-infested rats. Tuo on oikea lainaus tästä leffasta. Mikään hymiö ei kykene kuvaamaan kasvoillani ollutta ilmettä tuon kuullessani.

Juoni oli aikalailla tuossa, tai ainakin kaikki mitä siitä tarvitsee tietää. Leffa on niin täyttä tykitystä, että juoni unohtuu välillä täysin. Jopa hahmot itse unohtavat mitä olivat tekemässä. Donna ja Rowdy unohtuvat muhinoimaan naisten asuntoon, vaikka paras kaveri on kidnapattu. Kyllä se nyt siellä hengissä säilyy, ei hätää! Kaikki tekosyyt näyttää tissit käytetään. Sattuipa sopivasti, että Donnan ja Tarynin mielestä paras paikka mietiskelyyn ja timanttisaaliin tutkimiseen on poreamme! Ymmärrän myös, että on ihan täysin olennaista ja perusteltua näyttää, kun nainen vaihtaa vaatteet.

Mitä sitten tarjotaan juonen tilalla? No, leffa kuuluu ohjaaja-käsikirjoittaja Andy Sidarisin kahdentoista elokuvan Triple B -sarjaan eli luoteja (bullets), pommeja (bombs) ja pimuja (babes). Kaikkea tätä todella on tarjolla, ja jatkuvasti onkin. Leffa oli äärimmäisen piristävä pläjäys kaikkea sitä, mistä pidän näissä B-luokan sekoiluissa ja vielä omaperäisesti toteutettuna. Enpä ole koskaan aiemmin nähnyt pumpattavaa barbaraa bazookan uhrina tai murhaa frisbeellä toteutettuna. Huumorikin on niin huonoa että se on hyvää. Dialogissa on niin monta hämmentävää hetkeä, että laskuissa menee sekaisin. If brains were birdshit, you'd have a clean cage. Eeppinen solvaus!

Ei sillä etteivät itse tapahtumat olisi vähintäänkin hämmentäviä. Rannalla pahisten linnaketta vahtiva sarjatuliasemies huvittelee päivittäin heittelemällä frisbeetä rannalla kirmailevan naisen kanssa. Miten hitossa tämä juttu alkoi? Jos rannalla seisoo mies valtava ase kainalossa ja pyytää sinua heittämään kanssaan frisbeetä, menisitkö? Tai pyytäisitkö itse asemiestä heittelykaveriksi? Vaikka olisit miten yksinäinen? Eri juttu tietysti jos mies pakottaa leikkiin aseella uhaten. Se olisi kyllä vähintäänkin yhtä omituista kuin edellä mainitut scenariot. "Heittelet mun kanssa nyt tätä frisbeetä tai ammun sut!"

Just when you thought it was safe to take a pee.

Sidaris uskaltaa vetää mutkat suoriksi ja leffan täysin överiksi, mikä on hienoa. Ei tässä mitään korkeakulttuuria olla tekemässä, joten jarrut pois! Siinäpä asenne, jota arvostan. Uskallan luvata, että Triple B -leffoja nähdään tässä blogissa vielä joskus tulevaisuudessakin, vaikka tämä teos olikin niin tykittelyä, että pelkään muiden osien olevan lieviä pettymyksiä. Toivottavasti olen väärässä ja bazooka/tappajafrisbee/syöpäkäärme -osaston hulinaa nähdään myös sarjan muissa leffoissa.

Leffasta löytyy muuten parhaita paloja YouTube-videokollaaseina, joten suosittelen tsekkaamaan ne, jos et koko leffaa meinaa koskaan katsoa. Tai vaikka meinaisitkin, ei siitä haittaakaan ole.

Kovaa menoa Havaijilla (Hard Ticket to Hawaii, 1987)
Ohjaus: Andy Sidaris
96 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.7/10

Kirjakatsaus vuoteen 2013

Luin viime vuonna paljon, enemmän kuin koskaan ennen. Mukaan mahtui myös kirjoja, joiden pohjalta on tehty elokuvia sekä tietysti muutama ihan itse elokuvista kertova tietokirjakin. Tässäpä hieman mietteitä niistä.

Kiinnostaisi muuten myös tietää, mitkä elokuvakirjat muiden mielestä ovat lukemisen arvoisia. Jos siis on ehdotuksia oivallisista tietokirjoista, elämäkerroista tai ihan vain leffaksi muutetusta fiktiosta, antaa tulla vain.


Elokuvista kertovat kirjat

Alanen, Antti: Elokuva ja psyyke - Verhon takana
Psykologisia näkökulmia klassikkoelokuviin. Lyhyestä pituudesta huolimatta ei mitään kepeää luettavaa, vaan vie suosikkileffasi sellaisiin sfääreihin että oksat pois. Joku psykologian opiskelija saisi tästä varmaan enemmän irti kuin elokuvafani, jota ei kiinnosta analysoida jokaista silmänräpäystä kuoliaaksi. **/5

Bergman, Ingmar: Laterna Magica
Bergmanin muistelmateos oli yllätys, mutta vähän myös pettymys. Aluksi hyvin alkanut kirja muuttui loppua kohden sekavaksi ja sinne tänne säntäileväksi. Ei kerro elokuvista lainkaan, mutta ei myöskään juurikaan Bergmanin avioliitoista tai lapsista. Parhaimmillaan mielessä rullaa Bergmanin elokuvista tutut maisemat, huonoimmillaan haukotuttaa ja ihmetyttää. ***½/5

Harrison, Rex: A Damned Serious Business
Useimmat (myös minä) tuntevat Harrisonin parhaiten My Fair Ladyn Henry Higginsinä. Mies on kuitenkin tehnyt pitkän uran niin teatterissa kuin leffoissakin ja siitä oli parhaimmillaan oikein mielenkiintoista lukea. Teksti on välillä kuivakkaa, mutta sen parhaat kohdat kompensoivat suvantoja. ****/5

Uusitalo, Kari: Siiri ja Kaarlo - Näyttelijäparin tarina
Alun perin suunnitelmissa oli tehdä postaus tästä kirjasta ja katsastaa samalla pari Suomi-leffaklassikkoa, pääosassaan Siiri Angerkoski. No, eihän siitä mitään tullut, koska kirja on ihan tolkuttoman huono eikä siitä ole juuri mitään sanottavaa. Jos Siiri ja Kaarlo kiinnostavat pelkkinä listauksina kumpaisenkin roolisuorituksista (sekä kriitikoiden aikalaiskommentteina) niin mikäs siinä, mutta olisin lukenut mieluummin itse ihmisistä. */5


Kirjat, joista on tehty elokuva jonka olen nähnyt

Carroll, Lewis: Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland)
Liisa Ihmemaassa on lastenkirjallisuuden klassikko ja siitä olen saanut inspiraation tämän blogin headeriinkin aikoinaan. Luin Lewis Carrollin alkuperäisteoksen ensikerran joskus aikoja sitten, joten oli jo aikakin ottaa kirja uusintakierrokselle. Kirja on edelleen hyvä, mutta ei ihan loistava. Tunnetuimman leffasovituksen on tehnyt Disney samannimisessä klassikkopiirretyssään. ****/5

Dumas, Alexander: Kolme muskettisoturia (Les Trois Mousquetaires)
Tämä klassikko on puolestaan odottanut lukijaa hyllyssäni jo yli kymmenen vuotta. Tartuin opukseen ensikerran niihin aikoihin kun ostin sen, mutta yli 900 sivuinen eepos oli liian raskassoutuinen teini-ikäiselle. Itse tarina on aina ollut elämässäni läsnä niin lapsille suunnattuina äänikirjoina kuin TV-animaatioinakin. Lapsena halusin leikeissä olla aina D'Artagnan. Kirjasta olisi saanut kätevästä vähän lyhyemmänkin, mutta parhaina hetkinään lukeminen palkitsee. Yksi tunnetuimpia leffaversioita on Kiefer Sutherlandin ja Charlie Sheenin tähdittämä ysäriversio. Se ei ole häävi. ****/5

Huovinen, Veikko: Koirankynnen leikkaaja
Olen aina pitänyt kirjan leffaversiosta, joten tartuin viimein siihen alkuperäiseenkin. Huovisen tuotanto ei ole suuremmin tuttua muuten kuin nimiltä. Koirankynnen leikkaaja jäi kuitenkin pieneksi pettymykseksi. Vaikka kirja onkin lyhykäinen, toivoin siinä olevan enemmän sisältöä. Tässä skabassa leffa vie voiton. Enkä yhtään ihmettele, että kirjan loppu on leffaa varten muutettu. Ei ollut hyvä se. ***/5

Jackson, Shirley: The Haunting of Hill House
Jacksonin kirjan pohjalta tehdyistä leffaversioista onkin jo juttua ennestään. Niin juustoinen kuin se onkin, The Haunting - Paholaistalo oli joskus muinoin yksi suosikkielokuviani. Pidän mystisistä kauhutarinoista, jotka pelaavat vähemmän pelottelulla ja jump scareilla ja enemmän mielenkiintoisella tarinalla ja tunnelmalla. Kirjassa tämä taito on hiottu liki täydellisyyteen asti. Edes vanhempi leffaversio ei pärjää alkuperäisteokselle. Kirja vie 6-0. ****/5

King, Stephen: Pedon sydän (Hearts in Atlantis) ja Tulisilmä (Firestarter)
Tulisilmä päätyi blogiin asti liki vuosi sitten. Kirja oli ok osastoa, leffa uskomatonta, ylipitkää juustotauhkaa. Huonointa kirjassa oli sen surkea suomennos. Kuka suomentaa bändien nimiä? Ihan oikeasti. ***/5. Pedon sydän kääntää Tulisilmän arvion päälaelleen. Leffa on ok, kirja ylipitkä ja suurimmaksi osaksi aika tylsä. Ei ihme, että leffaversioon valittiin vain kirjan ensimmäinen osa. **/5

Kipling, Rudyard: Viidakkokirja (The Jungle Book)
Viidakkokirjan leffaversiot ovat poikkeuksetta kaunistelevia ja naiiveja verrattuna kirjan välillä raadolliseenkin meininkiin. Tunnetuin lienee jälleen Disneyn klassikkoanimaatio, mutta live action versiotakin on tehty ihan kiitettävästi. Yhdestä niistä onkin jo ollut juttua. Viidakkokirja on todellisuudessa kokoelma erilaisia tarinoita, joiden laatu vaihtelee melkoisesti. Suurin osa on hyviä tai jopa todella hyviä, mutta pari taas melko tylsiä ja mitäänsanomattomia. Mowgli-tarinat ovat sitä parasta osastoa, samoin Rikki-Tikki-Tavi. ****/5

Maas, Peter: Serpico - Kadun tiikeri (Serpico)
Tositapahtumiin perustuva Serpico muuntui elokuvaksi Sidney Lumetin käsissä, pääosassaan Al Pacino vuonna 1976. Leffa hakkaa ympäriinsä poukkoilevan kirjan täysin. Suomennos on jälleen ihan omaa luokkaansa, kun New Yorkin poliisi käskee miestä "jäätymään siihen paikkaan". Huono kirja ei ole, mutta melko keskinkertainen kyllä, eikä jätä tapahtumista kovinkaan konkreettista kuvaa. ***/5

Malory, Thomas: Pyöreän pöydän ritarit (La Morte d'Arthur)
Luin alkuperäisteoksesta lyhennetyn suomenkielisen laitoksen, mikä oli selkeästi virhe. Alkuperäiseepos oli kutistunut muotoon "Sitten hän meni paikkaan x ja tappoi lohikäärmeen. Sitten hän söi eväänsä ja jatkoi matkaa". Tarina on jälleen sellainen, että rakkaat lapsuusmuistot tulevat väkisin mieleen. Elokuvaversiota on tehty vaikka millä mitalla, samoin kuin alkuperäistarinaan vain löyhästi perustuvia spin-offeja. **/5

Mannix, Daniel P.: Kettu ja koira (The Fox and the Hound)
Jälleen Disney-klassikkoa kirjamuodossa. Daniel P. Mannixin alkuperäinen Topi ja Tessu -esikuva on kovin erilainen kuin Disneyn sokeroitu versio. Itse asiassa se ei edes oikein istu lastenkirja-kategoriaan. Eläinten kuvaus on hyvin realistista ja ihmisen ja luonnon välinen suhde raadollinen. Oulun kirjastosta kirja löytyi ainoastaan varastosta eli se piti käydä erikseen tiskiltä pyytämässä. Harmi, sillä tämä kannattaisi ehdottomasti lukea. Sitä on vaikea ajatella samana tarinana kuin Topia ja Tessua ja ihan hyvä niin. Pidän leffastakin, mutta kirja on kyllä ihan instant suosikki -kamaa. *****/5

Swarup, Vikas: Slummien miljonääri (Q&A)
Toinen rankan elokuvamuodonmuutoksen läpi käynyt teos on intialaisen Vikas Swarupin Slummien miljonääri. Kirja on ihan ok-osastoa, vaikka kirjoitustyyli ei purrut. Liekö suomennoksellakin osansa asiassa. Kirja ja elokuva poikkeavat toisistaan huomattavasti, itse pidin leffasta enemmän, vaikka kirjassakin on hetkensä. ***/5

Wilde, Oscar: Dorian Grayn muotokuva (The Picture of Dorian Gray)
Kaksi hyvin erilaista Dorian Gray -filmatisointia tulikin tsekattua tässä syksyllä. Tunnetumpi mustavalkoversio on oikein hyvä, mutta ei silti vedä vertoja alkuperäisteoksen tunnelmalle ja kerronnalle. Lisäksi olin itse saanut Dorian Grayn hahmosta hyvin erilaisen kuvan kirjaa lukiessani ja leffa meni sen kanssa pahasti ristiin. Pikkujuttuja, mutta sellainen alkaa helposti häiritä. ****/5


Koomikoiden hauskoja ja "hauskoja" kirjoja

DeGeneres, Ellen: The Funny Thing Is...
Olen aina pitänyt Ellen DeGeneresistä, mutta The Funny Things Is... ei vain toimi. Yhtään. Kappaleiden taso vaihtelee hurjasti ja vain pari saa aikaan pientä hihittelyä. Eniten läpyskässä maistuu vain rahastus. **/5

Franken, Al: Lies and the Lying Liars Who Tell Them
Poliitikko ja koomikko Al Franken ottaa humoristisesti kantaa USA:n konservatiivien politiikkaan. Kirja on tasoltaan vaihteleva ja väljähtää vähän loppua kohden (liekö syynä ylipituus), mutta tarjoaa myös hyviä pointteja ja hauskojakin juttuja. ***/5

Gaffigan, Jim: Dad is Fat
Standup-koomikko Jim Gaffigan teki uuden aluevaltauksen kirjoittamalla kirjan isänä olemisesta ja perhe-elämästä, pilke silmäkulmassa tietysti. Olisin toivonut kirjan olevan hauskempi, etenkin kun osa materiaalista on jo ennestään tuttua Gaffiganin show'sta. Äänikirjaversio toimi hämmentävän huonosti, vaikka toisin luulisi kun kyse on kuitenkin verbaalisesta humoristista. Jos tykkää Gaffiganin tyylistä, kirjasta irtoaa kuitenkin muutamat hyvät irtonaurut. ***/5

Stewart, Jon & The Daily Show: Earth the Book
The Daily Show with Jon Stewart on päivittäinen rutiini. Edellisillan jaksot ilmestyvät nettiin seuraavana päivänä Suomen aikaa ja myös show'lla on myös kattava klippivarasto, jossa lienee kaikki Daily Show't vuodesta 1999. Oma historia ohjelman kanssa alkoi joskus 2000-luvun alkuvuosina, kun sarjaa esitettiin jollain satelliittikanavalla (Canal+ jotain). Earth the Book on tyypillistä Daily Show-huumoria ja hauskasti oppikirjamuotoon taitettu. Valtava kirja, jossa riittää ihmeteltävää pitkäksi aikaa. ****/5


Mitäs muuta? Luin myös aika läjän kirjoja, joista on tehty elokuva, mutta leffaversio on jäänyt näkemättä. Osa herätti halun katsoa leffan, osa ei. H.P. Lovecraftin kirjoituksista on filmattu useampikin leffa, mutta yhtäkään en ole nähnyt. Osaakohan joku kertoa onko niistä mikään edes katsomisen arvoinen? Itse tarinat ovat todella hyviä, mutta suomennokset aika karseaa luettavaa. Lukusessa oli viime vuonna Temppeli, Nimetön kaupunki ja muita kertomuksia, Jalavan punakantinen julkaisu.

Kenneth Lipperin Pormestari oli elokuvakäsikirjoituksen pohjalta tehty tusinakirja, jonka luki ihan mielellään viihteenä. Ei juuri herättänyt haluja katsoa leffaa, varsinkin kun kirja lienee käytännössä täysin sama asia tekstimuodossa. Kurt Vonnegutin Breakfast of Championsin pohjalta on tehty ysärillä (kuulemma) tolkuttoman huono Autokauppias Jumalan armosta -leffa, jota en ole nähnyt, mutta mieli tekisi. Myös Natsuo Kirinon mainio Out on saanut leffaversion, jonka haluaisin tsekata, vaikka se tuskin pystyy samaan tunnelmanluontiin kuin kirja. Marjane Satrapin Persepolis on edelleen leffaversiona katsomislistalla.

Disney Classics: Farm Edition

Tervetuloa vuoteen 2014! Nyt mennään landelle! Disney Animated Classics -projektissa seuraavaksi kaksi elokuvaa, joiden pääosissa on maatilaeläimiä.


44. Lehmäjengi (Home on the Range, 2004)
Todettakoon heti näin aluksi, että kävin katsomassa Lehmäjengin elokuvateatterissa. Jep. Ei siitä sen
enempää.

Kuten nimikin jo sanoo, leffa kertoo, no, lehmistä. Alkuperäisnimi viittaa Kansasin osavaltion saman nimiseen kansallislauluun. Elokuva alkaa, kun Maggie-lehmä saapuu Pearlin farmille. Maggien omistaja Mr. Dixon on kokenut tragedian: yhdessä yössä kaikki hänen lehmänsä on kaapattu ja vain Maggie on jäänyt jäljelle. Samanlaisia karjaryöstöjä on sattunut ympäri aluetta. Karja viedään ja vararikkoon joutuva maatila pakkohuutokaupataan. Kaikkien tietämättä ostaja on karjavaras itse, pahamaineinen Alamida Slim.

Pearlin farmi on muutenkin talousvaikeuksissa ja joutuu huutokaupattavaksi, ellei seuraava maksuerä saavu ajoissa. Maggie houkuttelee Pearlin lehmäkaksikon, vakaan ja varman Mrs. Callowayn ja hölmön Gracen mukaansa aikeinaan napata etsintäkuulutettu Alamida Slim. Palkkiolla maksettaisiin Pearlin velat ja turvattaisiin farmin tulevaisuus. Rosmoa etsii myös sheriffi Rico yhdessä huomionkipeän hevosensa Buckin kanssa.

Juoni on suht yksinkertainen (ja oikeastaan varsinaista juonta on ihan helvetin vähän), hahmot ovat perustavanlaatuisesti karikatyyrisiä eikä huumorikaan ole erityisen omaperäistä. Lisäksi koko teos kestää vain tunnin ja vartin. Miksi hitossa tämä leffa tarvitsi 17 käsikirjoittajaa?! No huh tyypit, huh huh.

Itsessään leffa oli parempi kuin mitä muistelin. Ei nyt missään nimessä projektin kärkikahinoissa, mutta ei nyt ihan pohjallakaan. Tämä on niitä leffoja, jotka olisivat varmaan parempia, jos niihin ei olisi lyöty Disney Klassikot -leimaa. Oikeastaan molemmat tämän postauksen leffat ovat sellaisia, ettei klassikoksi kutsuminen ole mielestäni oikeutettua. Ihan hauskoja ja näin, mutta ei. Klassikko-nimi vain luo sellaisia odotuksia, jotka eivät koskaan täyty. Näyttelijäosastolla on kovia nimiä, joista Judi Denchille voisi melkeinpä antaa kunnian koko leffan pelastamisesta.

Lehmäjengi merkkaa myös yhden aikakauden päätöstä, tavallaan. Leffan huonon menestyksen jälkeen Disney päätti lopettaa perinteisesti käsinpiirretyt animaationsa ja siirtyä tietokoneanimaation pariin. Ihan kuin se animaatiojälki olisi ollut tässä leffassa se vikatikki. Hei, oikeasti, teillä on leffa jostain rosvoja jahtaavista lehmistä. Ei se ole animaattorien vika, että se ei menesty. Mitä jos satsattaisiin tuohon tarinapuoleen vaikka enemmän? Ja palkattaisiin joku joka osaa oikeasti kirjoittaa niin käsikirjoittajia ei tartteis olla puoltatoista tusinaa.

Halusimme tai emme, seuraavat viisi vuotta Disney vietti kuitenkin digianimaation parissa, kunnes Prinsessa ja sammakko julkaistiin vuonna 2009. Koska Lehmäjengi oli perinteinen piirretty ja floppasi tietysti sen vuoksi, seuraava leffahan oli varmasti jymymenestys! Eikö? No, joo ja ei.

Lehmäjengi (Home on the Range, 2004)
Ohjaus: Will Finn & Joe Sanford
76 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 5.8/10


45. Pikku Kananen (Chicken Little, 2005)
Pikku Kananen on  yksi niistä harvoista uudemmista Disney-leffoista, jotka löytyvät hyllystäni DVD:nä. Älkää kysykö miksi. En todellakaan tiedä miksi olen ostanut juuri tämän. Luultavasti siksi, että se löytyi

kirpparilta ja oli halpa. Eikä siinä ollut edes niin paljon rähmäkäpäläisten lasten sormenjälkiä.

Pikku Kananen saa koko kotikaupunkinsa paniikkiin, kun hän väittää palan taivasta pudonneen päähänsä. Paniikki vaihtuu kuitenkin ilkkumiseksi ja nauruksi kun taivaanpalanen paljastuukin tavalliseksi tammenterhoksi. Pikku Kananen on muutenkin taipuvainen ajautumaan vaikeuksiin ja viimeistään nyt isän silmät aukenevat - pojasta ei koskaan tule sellaista kuin hän. Sitkeyden, kovan työn ja hyvän tuurin avulla Pikku Kananen onnistuu kuitenkin saamaan kaupunkilaiset ja isänsä takaisin puolelleen voittamalla pesäpallomatsin. Sitten huono tuuri palaa, kun taivaanputoaminen onkin tosi asia. Avaruusoliot ovat hyökkäämässä kaupunkiin!

Pikku Kananen on tietysti uusintaversiointi samannimisestä, ikivanhasta kansantarinasta. Disney on versioinut sitä ennenkin. Avaruusoliot ja pop-musiikki tuovat modernia twistiä. Animointi ei tosiaan ollut se Lehmäjengin suurin vika, eikä tietokoneanimointiin siirtyminen tee Pikku Kanasesta sen parempaa. Taaskaan leffa ei ole mikään sysipaska, mutta ei erityisen hyväkään. Juoni on aika yhdentekevä, hahmot kliseisiä (läski sika) tai muuten vaan tyhmiä (kala vesikypärä päässä), musiikki muuten vaan hirveää tai sekin ihan yhtä tyhjän kanssa. Disney yrittää ilmeisesti hakea animaatioihinsa muutakin modernia kuin animoinnin. Musiikki ei ole enää samaa musikaaliosastoa kuin aiemmissa leffoissa ja perinteisiä pop-palojakin soitellaan. Sika ja sorsa laulavat karaokessa duettona Spice Girlsin Wannaben. Se ei ole plussa.

Tällaiset Disney-klassikot ovat ärsyttävämpiä arvioida, koska niistä ei jää oikein mitään käteen. Kumpikin tämän postauksen leffoista on äärimmäisen keskinkertaisia. Jos ärsyttäisi tai jopa vihastuttaisi niin sekin olisi parempi. Pikku Kananen kuitenkin osoittaa hienosti sen, ettei menestystä ja kunniaa saa pelkällä uuteen tekniikkaan siirtymisellä. Pikku Kananen katkaisi Disneyn pitkän tappioputken, mutta leffa ei ollut arvostelijoiden tai (kommenteista päätellen) oikeastaan yleisönkään mieleen. Leffaa ei pidetä nykyisin ainakaan mainittavasti parempana kuin floppejakaan. Leffan hyvyyttä tuskin koskaan on mitattu pelkillä katsojaluvuilla ja box office-tienesteillä.

Tässäkin leffassa näyttelijäsuoritus pelastaa lähestulkoon koko leffan. Zach Braff sopii päähenkilön rooliin kuin nenä päähän. Harvaa yksittäinen ääninäyttelysuoritus kuitenkaan niin kauheasti kiinnostaa, joten tämän leffan voi ihan hyvillä mielin skipata.

Silloin kun näin leffan ensikerran joskus vuosia sitten, olin niin pettynyt että päätin lopettaa koko Disneyn klassikot -sarjan seuraamisen siihen paikkaan. Niinpä en ole katsonut yhtäkään Pikku Kanasen jälkeen ensi-iltaan tullutta klassikkoa. Toivottavasti uusien leffojen joukosta löytyy jotain parempaa.

Pikku Kananen (Chicken Little, 2005)
Ohjaus: Mark Dindal
81 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.6/10