44. Lehmäjengi (Home on the Range, 2004)
Todettakoon heti näin aluksi, että kävin katsomassa Lehmäjengin elokuvateatterissa. Jep. Ei siitä sen
enempää.
Kuten nimikin jo sanoo, leffa kertoo, no, lehmistä. Alkuperäisnimi viittaa Kansasin osavaltion saman nimiseen kansallislauluun. Elokuva alkaa, kun Maggie-lehmä saapuu Pearlin farmille. Maggien omistaja Mr. Dixon on kokenut tragedian: yhdessä yössä kaikki hänen lehmänsä on kaapattu ja vain Maggie on jäänyt jäljelle. Samanlaisia karjaryöstöjä on sattunut ympäri aluetta. Karja viedään ja vararikkoon joutuva maatila pakkohuutokaupataan. Kaikkien tietämättä ostaja on karjavaras itse, pahamaineinen Alamida Slim.Pearlin farmi on muutenkin talousvaikeuksissa ja joutuu huutokaupattavaksi, ellei seuraava maksuerä saavu ajoissa. Maggie houkuttelee Pearlin lehmäkaksikon, vakaan ja varman Mrs. Callowayn ja hölmön Gracen mukaansa aikeinaan napata etsintäkuulutettu Alamida Slim. Palkkiolla maksettaisiin Pearlin velat ja turvattaisiin farmin tulevaisuus. Rosmoa etsii myös sheriffi Rico yhdessä huomionkipeän hevosensa Buckin kanssa.
Juoni on suht yksinkertainen (ja oikeastaan varsinaista juonta on ihan helvetin vähän), hahmot ovat perustavanlaatuisesti karikatyyrisiä eikä huumorikaan ole erityisen omaperäistä. Lisäksi koko teos kestää vain tunnin ja vartin. Miksi hitossa tämä leffa tarvitsi 17 käsikirjoittajaa?! No huh tyypit, huh huh.
Itsessään leffa oli parempi kuin mitä muistelin. Ei nyt missään nimessä projektin kärkikahinoissa, mutta ei nyt ihan pohjallakaan. Tämä on niitä leffoja, jotka olisivat varmaan parempia, jos niihin ei olisi lyöty Disney Klassikot -leimaa. Oikeastaan molemmat tämän postauksen leffat ovat sellaisia, ettei klassikoksi kutsuminen ole mielestäni oikeutettua. Ihan hauskoja ja näin, mutta ei. Klassikko-nimi vain luo sellaisia odotuksia, jotka eivät koskaan täyty. Näyttelijäosastolla on kovia nimiä, joista Judi Denchille voisi melkeinpä antaa kunnian koko leffan pelastamisesta.
Lehmäjengi merkkaa myös yhden aikakauden päätöstä, tavallaan. Leffan huonon menestyksen jälkeen Disney päätti lopettaa perinteisesti käsinpiirretyt animaationsa ja siirtyä tietokoneanimaation pariin. Ihan kuin se animaatiojälki olisi ollut tässä leffassa se vikatikki. Hei, oikeasti, teillä on leffa jostain rosvoja jahtaavista lehmistä. Ei se ole animaattorien vika, että se ei menesty. Mitä jos satsattaisiin tuohon tarinapuoleen vaikka enemmän? Ja palkattaisiin joku joka osaa oikeasti kirjoittaa niin käsikirjoittajia ei tartteis olla puoltatoista tusinaa.
Halusimme tai emme, seuraavat viisi vuotta Disney vietti kuitenkin digianimaation parissa, kunnes Prinsessa ja sammakko julkaistiin vuonna 2009. Koska Lehmäjengi oli perinteinen piirretty ja floppasi tietysti sen vuoksi, seuraava leffahan oli varmasti jymymenestys! Eikö? No, joo ja ei.
Lehmäjengi (Home on the Range, 2004)
Ohjaus: Will Finn & Joe Sanford
76 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 5.8/10
45. Pikku Kananen (Chicken Little, 2005)
Pikku Kananen on yksi niistä harvoista uudemmista Disney-leffoista, jotka löytyvät hyllystäni DVD:nä. Älkää kysykö miksi. En todellakaan tiedä miksi olen ostanut juuri tämän. Luultavasti siksi, että se löytyi
Pikku Kananen saa koko kotikaupunkinsa paniikkiin, kun hän väittää palan taivasta pudonneen päähänsä. Paniikki vaihtuu kuitenkin ilkkumiseksi ja nauruksi kun taivaanpalanen paljastuukin tavalliseksi tammenterhoksi. Pikku Kananen on muutenkin taipuvainen ajautumaan vaikeuksiin ja viimeistään nyt isän silmät aukenevat - pojasta ei koskaan tule sellaista kuin hän. Sitkeyden, kovan työn ja hyvän tuurin avulla Pikku Kananen onnistuu kuitenkin saamaan kaupunkilaiset ja isänsä takaisin puolelleen voittamalla pesäpallomatsin. Sitten huono tuuri palaa, kun taivaanputoaminen onkin tosi asia. Avaruusoliot ovat hyökkäämässä kaupunkiin!
Pikku Kananen on tietysti uusintaversiointi samannimisestä, ikivanhasta kansantarinasta. Disney on versioinut sitä ennenkin. Avaruusoliot ja pop-musiikki tuovat modernia twistiä. Animointi ei tosiaan ollut se Lehmäjengin suurin vika, eikä tietokoneanimointiin siirtyminen tee Pikku Kanasesta sen parempaa. Taaskaan leffa ei ole mikään sysipaska, mutta ei erityisen hyväkään. Juoni on aika yhdentekevä, hahmot kliseisiä (läski sika) tai muuten vaan tyhmiä (kala vesikypärä päässä), musiikki muuten vaan hirveää tai sekin ihan yhtä tyhjän kanssa. Disney yrittää ilmeisesti hakea animaatioihinsa muutakin modernia kuin animoinnin. Musiikki ei ole enää samaa musikaaliosastoa kuin aiemmissa leffoissa ja perinteisiä pop-palojakin soitellaan. Sika ja sorsa laulavat karaokessa duettona Spice Girlsin Wannaben. Se ei ole plussa.
Tällaiset Disney-klassikot ovat ärsyttävämpiä arvioida, koska niistä ei jää oikein mitään käteen. Kumpikin tämän postauksen leffoista on äärimmäisen keskinkertaisia. Jos ärsyttäisi tai jopa vihastuttaisi niin sekin olisi parempi. Pikku Kananen kuitenkin osoittaa hienosti sen, ettei menestystä ja kunniaa saa pelkällä uuteen tekniikkaan siirtymisellä. Pikku Kananen katkaisi Disneyn pitkän tappioputken, mutta leffa ei ollut arvostelijoiden tai (kommenteista päätellen) oikeastaan yleisönkään mieleen. Leffaa ei pidetä nykyisin ainakaan mainittavasti parempana kuin floppejakaan. Leffan hyvyyttä tuskin koskaan on mitattu pelkillä katsojaluvuilla ja box office-tienesteillä.
Tässäkin leffassa näyttelijäsuoritus pelastaa lähestulkoon koko leffan. Zach Braff sopii päähenkilön rooliin kuin nenä päähän. Harvaa yksittäinen ääninäyttelysuoritus kuitenkaan niin kauheasti kiinnostaa, joten tämän leffan voi ihan hyvillä mielin skipata.
Silloin kun näin leffan ensikerran joskus vuosia sitten, olin niin pettynyt että päätin lopettaa koko Disneyn klassikot -sarjan seuraamisen siihen paikkaan. Niinpä en ole katsonut yhtäkään Pikku Kanasen jälkeen ensi-iltaan tullutta klassikkoa. Toivottavasti uusien leffojen joukosta löytyy jotain parempaa.
Pikku Kananen (Chicken Little, 2005)
Ohjaus: Mark Dindal
81 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.6/10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti