Sokea miekkamies (ja hieroja!) Zatoichi on yksi Japanin pitkäikäisimpiä moderneja fiktiohahmoja. Hahmon loi kirjailija Kan Shimozawa ja sen oli alun perin tarkoitus jäädä pelkäksi sivuhahmoksi. Alkuperäinen elokuvasarja tehtiin vuosina 1962-1989 ja kaikkien niiden nimiosaa näytteli Shintaro Katsu. Katsu toisti roolinsa neljän kauden ajan myös spinoff-tv-sarjassa ja ohjasi sarjan päätöselokuvan vuonna 1989. Leffasarja oli jäänyt 25 osan pituiseksi ja päättynyt vuonna 1973 - kahden viimeisen leffan välillä on siis peräti 16 vuoden paussi. Katsun yksityiselämä oli päihteiden sävyttämä ja vähintäänkin myrskyinen. Siitä kuitenkin lisää joskus toiste.
Zatoichi-sarjan uusintaversioista yksi tunnetuimpia lienee "Beat" Takeshi Kitanon versiointi vuodelta 2003, Zatoichi - Sokea samurai. Nyt siis katselussa alkuperäinen sarja, joka starttaa tässä postauksessa ekalla leffalla. Jatkossa Zatoichia katsotaan kaksi per postaus.
1. The Tale of Zatoichi (Zatoichi Monogatari, 1962)
Hahmona Zatoichi on hyvä esimerkki siitä, miten ulkonäkö pettää. Sokea, leppoisanoloinen mies on ovelampi kuin kukaan osaisi olettaa. Vastustaja yllättyy, kun hitaasti köpöttelevästä Zatoichista paljastuukin maailmanluokan miekkamestari, jonka tarkkuus ja nopeus on vertaansa vailla.
Yakuza-johtaja Sukegoro on Zatoichin vanha tuttu. Kun sokea samurai saapuu hänen kaupunkiinsa, Sukegoro päättää palkata hänet mukaan taisteluun kilpailevaa jengiä vastaan. Vastustajien johtaja Shingezo palkkaa myös hyvämaineisen kiertävän samurain, Hiraten. Myös Hiratella on ongelmansa - mies on hiljalleen menehtymässä tuberkuloosiin. Yllättäen Zatoichin ja Hiraten välille muodostuu orastava ystävyys. Molemmat ovat nöyriä, taitavia ja ylenkatsottuja. Ystävyydestään huolimatta he tietävät, että taistelun alkaessa heidän on asetuttava toisiaan vastaan. Dilemma on tuttu ja japanilaisessa kerrontakulttuurissa suosittu juonikuvio: ystävyys vai velvollisuus?
Jo alusta saakka on selvää, että nyt liikutaan huomattavasti syvemmillä vesillä kuin Santoissa koskaan. The Tale of Zatoichi on rauhallinen, verkkaisesti etenevä tarina, jossa hahmot ovat tärkeitä. Roolisuoritukset ovat tasaisen hyviä, kuvat paikoittain upeita. Ensimmäisestä kohtauksesta lähtien on myös selvää, mikä Zatoichi on miehiään. Sokea mies pesee kilpakumppaninsa mennen tullen noppapelissä ja ymmärtää ihmisluonnon heikkoudet. Zatoichia ei väheksytä pelkästään hänen sokeutensa vuoksi, sillä miehen siviiliammatti - hieroja - oli Edo-kauden Japanissa yksi alimman kastin duuneja.
Ainoa juttu mikä itselläni mättää aikalailla kaikissa Edo-kauteen (tai muuten vaan Japanin menneisyyteen) sijoittuvissa pätkissä: kun kaikilla on valittavinaan noin kaksi eri hiustyyliä ja kaksi eri asua (nekin hyvin samanlaisia keskenään), tällainen uuvatti menee sakepäissään helposti päästään pyörälle. Loppujen lopuksi hahmoja ei edes ole kovin montaa ja silti isommissa joukkokohtauksissa pitää hetki miettiä kuka oli kuka ja mitä mitä. Mustavalkoisuus ei juuri auta asiaa, saati se, että sisäkuvat ovat melko tummia.
Vaikka kuvat ovat tosiaan kauniita, niitä vaivaa välillä pieni ahtaus. Se voi olla myös tottumiskysymys ja Japanissa tapa rajata kuvaa voi olla erilainen. Ahtaus haittaa vain jos sitä pysähtyy ajattelemaan. Myös musiikin käyttö poikkeaa tyypillisestä. Herkemmissä kohdissa soi haikea kappale, kun taas taistelukohtausten äänimaailmaa värittää vain taistelijoiden huuto ja miekkojen kalske. Tehokeinoja osataan käyttää hyvin.
Zatoichista tulee varmasti mielenkiintoinen projekti. Sarja on kotimaassaan rakastettu ja se tarjoaa ikkunan japanilaiseen 60- ja 70-lukujen elokuvakulttuuriin. Hahmona Zatoichissa on paljon perijapanilaisia piirteitä. Hahmo on syvällinen ilman liikaa paatosta. Zatoichi on lahjakas, mutta nöyrä ja osaa laittaa pröystäilijöille ja huijareille luun kurkkuun. Seuraavassa Zatoichi-postauksessa katsotaan siis kaksi seuraavaa leffaa, joista toinen on vielä mustavalkoinen ja tehty samana vuonna kuin tämä. Projektin leffat ovat vähän tylsästi nimettyjä. The Tale of Zatoichia seuraavat tietysti The Tale of Zatoichi Continues ja New Tale of Zatoichi.
The Tale of Zatoichi (Zatoichi Monogatari, 1962)
Ohjaus: Kenji Misumi
96 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 7.3/10
Zatoichi-sarjan uusintaversioista yksi tunnetuimpia lienee "Beat" Takeshi Kitanon versiointi vuodelta 2003, Zatoichi - Sokea samurai. Nyt siis katselussa alkuperäinen sarja, joka starttaa tässä postauksessa ekalla leffalla. Jatkossa Zatoichia katsotaan kaksi per postaus.
1. The Tale of Zatoichi (Zatoichi Monogatari, 1962)
Yakuza-johtaja Sukegoro on Zatoichin vanha tuttu. Kun sokea samurai saapuu hänen kaupunkiinsa, Sukegoro päättää palkata hänet mukaan taisteluun kilpailevaa jengiä vastaan. Vastustajien johtaja Shingezo palkkaa myös hyvämaineisen kiertävän samurain, Hiraten. Myös Hiratella on ongelmansa - mies on hiljalleen menehtymässä tuberkuloosiin. Yllättäen Zatoichin ja Hiraten välille muodostuu orastava ystävyys. Molemmat ovat nöyriä, taitavia ja ylenkatsottuja. Ystävyydestään huolimatta he tietävät, että taistelun alkaessa heidän on asetuttava toisiaan vastaan. Dilemma on tuttu ja japanilaisessa kerrontakulttuurissa suosittu juonikuvio: ystävyys vai velvollisuus?
Jo alusta saakka on selvää, että nyt liikutaan huomattavasti syvemmillä vesillä kuin Santoissa koskaan. The Tale of Zatoichi on rauhallinen, verkkaisesti etenevä tarina, jossa hahmot ovat tärkeitä. Roolisuoritukset ovat tasaisen hyviä, kuvat paikoittain upeita. Ensimmäisestä kohtauksesta lähtien on myös selvää, mikä Zatoichi on miehiään. Sokea mies pesee kilpakumppaninsa mennen tullen noppapelissä ja ymmärtää ihmisluonnon heikkoudet. Zatoichia ei väheksytä pelkästään hänen sokeutensa vuoksi, sillä miehen siviiliammatti - hieroja - oli Edo-kauden Japanissa yksi alimman kastin duuneja.
Ainoa juttu mikä itselläni mättää aikalailla kaikissa Edo-kauteen (tai muuten vaan Japanin menneisyyteen) sijoittuvissa pätkissä: kun kaikilla on valittavinaan noin kaksi eri hiustyyliä ja kaksi eri asua (nekin hyvin samanlaisia keskenään), tällainen uuvatti menee sakepäissään helposti päästään pyörälle. Loppujen lopuksi hahmoja ei edes ole kovin montaa ja silti isommissa joukkokohtauksissa pitää hetki miettiä kuka oli kuka ja mitä mitä. Mustavalkoisuus ei juuri auta asiaa, saati se, että sisäkuvat ovat melko tummia.
Vaikka kuvat ovat tosiaan kauniita, niitä vaivaa välillä pieni ahtaus. Se voi olla myös tottumiskysymys ja Japanissa tapa rajata kuvaa voi olla erilainen. Ahtaus haittaa vain jos sitä pysähtyy ajattelemaan. Myös musiikin käyttö poikkeaa tyypillisestä. Herkemmissä kohdissa soi haikea kappale, kun taas taistelukohtausten äänimaailmaa värittää vain taistelijoiden huuto ja miekkojen kalske. Tehokeinoja osataan käyttää hyvin.
Zatoichista tulee varmasti mielenkiintoinen projekti. Sarja on kotimaassaan rakastettu ja se tarjoaa ikkunan japanilaiseen 60- ja 70-lukujen elokuvakulttuuriin. Hahmona Zatoichissa on paljon perijapanilaisia piirteitä. Hahmo on syvällinen ilman liikaa paatosta. Zatoichi on lahjakas, mutta nöyrä ja osaa laittaa pröystäilijöille ja huijareille luun kurkkuun. Seuraavassa Zatoichi-postauksessa katsotaan siis kaksi seuraavaa leffaa, joista toinen on vielä mustavalkoinen ja tehty samana vuonna kuin tämä. Projektin leffat ovat vähän tylsästi nimettyjä. The Tale of Zatoichia seuraavat tietysti The Tale of Zatoichi Continues ja New Tale of Zatoichi.
The Tale of Zatoichi (Zatoichi Monogatari, 1962)
Ohjaus: Kenji Misumi
96 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 7.3/10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti