Farewell, Disney Animated Classics

Disney-projekti päättyi siis jokunen aika sitten ja kaiken kattava loppupostaus jäi vähän venymään. Vaikka projekti jatkuu ehkäpä ikuisuuden uusien julkaisujen muodossa, nyt olisi hyvä aika listata ne hyvät ja huonot.

Otetaan ensin listat alta pois ja kaivaudutaan sitten syvemmälle tämän projektin parhaimpiin ja pahimpiin hetkiin.


Ne hyvät

1. Leijonakuningas (The Lion King, 1994), 9.4/10
2. Aladdin (1992), 8.9/10
3. Kaunotar ja Hirviö (The Beauty and the Beast, 1991), 8.8/10
4. Viidakkokirja (The Jungle Book, 1967), 8.4/10
5. Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland, 1951), 8.4/10
6. Peter Pan (1953), 8.4/10
7. Räyhä-Ralf (Wreck-It-Ralph, 2012), 8.4/10
8. Mulan (1998), 8.2/10
9. Kaksin karkuteillä (Tangled, 2010), 8.2/10
10. Prinsessa ja sammakko (The Princess and the Frog, 2009), 8.2/10

Ei kovin yllättävä lista. Nostalgialla on paikkansa top kympissä, sillä puolet elokuvista on niitä, jotka olen katsonut noin tuhat kertaa lapsesta lähtien. Leijonakuninkaan katsominen 6-vuotiaana ilman vanhempien seuraa elokuvateatterin pimeydessä oli mieletön kokemus. Kaunotar ja Hirviö oli se elokuva, joka sytytti rakkauteni Disney-klassikoita kohtaan. Olin sen katsoessani vain neljän vanha ja olihan se ihan hemmetin pelottavakin. Lumouduin siitä niin täysin, että Aladdin oli pakko saada, kun se VHS-kassuna julkaistiin.

Vanhoista klassikoista sydäntä lämmittävät erityisesti Viidakkokirja ja Peter Pan, jotka myös näin lapsena. Muistan yhä millaisessa kääressä Peter Pan-VHS oli, kun sitä synttäreillä paketista avasin. Liisa Ihmemaassa-klassikon taisin katsoa ensikerran vasta aikuisiällä, samoin Mulanin, jota kuitenkin pidän lähes lapsuuden suosikkiklassikoiden veroisena.

Uusista, 2000-luvun klassikoista listalle pääsivät Räyhä-Ralf (hieman ehkä yllättäen?), Kaksin karkuteillä ja Prinsessa ja sammakko.

Huonojen listalle pääsee tavanomaisen viiden sijasta kuusi tekelettä. Dinosauruksen sijoitus klassikoiden listalla on vieläkin vähän niin ja näin. Se lisättiin listaan vasta jälkeenpäin eikä se todellakaan ole paikkaansa ansainnut. Jätin aikoinaan teoksen tyystin ilman järjestysnumeroa.

Ne huonot

1. Dinosaurus (Dinosaur, 2000), 2.0/10
2. Hiidenpata (The Black Cauldron, 1985), 3.1/10
3. Oppitunti (Saludos Amigos, 1942), 3.4/10
4. Iskelmäparaati (Make Mine Music, 1946), 3.8/10
5. 3 Caballeroa (The Three Caballeros, 1944), 3.9/10
6. Pikku Kananen (Chicken Little, 2005), 4.6/10

Voi hyvänen. Olin jo autuaasti unohtanut miten tuskaa noiden 1940-luvun vaikeiden vuosien pilipalianimaatioiden katsominen oli. Oppitunti, Iskelmäparaati ja 3 Caballeroa pukattiin ilmoille vähän väkisin, vaikka sodan vuoksi rahaa ja työvoimaa oli niukasti. Kaikki kolme koostuvat lyhyistä animaatiosketseistä ja/tai musikaalinumeroista. Ja ne ovat aivan helvetin uuvuttavia jokainen. Oppitunnin ja 3 Caballeroa-pätkäkokoelman tarkoitus oli luoda parempia suhteita Etelä-Amerikkaan päin ja esitellä sikäläistä kulttuuria.

Hiidenpata... Huh. Mikä karmea ja omituinen etappi tässä projektissa. En onneksi muista elokuvasta juuri muuta kuin pelottavan (ja sikäli onnistuneen) pahiksen ja sen oudon karvaturrin, jota kuvailin karvaiseksi klonkuksi. Pikku Kananen on Dinosauruksen ohella heikointa 2000-luvun tuotantoa. Sellaista tavaraa, jota ei voi lämmöllä suositella kenellekään. Varsinkin Dinosauruksen tietokoneanimointi on vanhentunut aivan helvetisti, eikä mitenkään erityisen ilahduttavalla tavalla.

Tässä projektissa on paljon potentiaalia erilaisien listojen väsäämiseen. Parhaat pahikset, prinsessat ja sidekick-hahmot ansaitsisivat kaikki omat top-listansa. Seuraavaksi siis vuorossa:

DISNEY AWARDS

eli parhaiden hetkien ja hahmojen arvostustuokio. Rullasin läpi koko projektin kaikki postaukset ja jaoin sen perusteella kuvitteellisia palkintoja milloin mistäkin asiasta. Tässäpä saldo.

Parhaimman pahiksen pysti menee Prinsessa Ruususen (Sleeping Beauty, 1959) Pahattarelle. Hands down. Kunniamaininnan saavat Lumikin (Snow White, 1937) paha äitipuoli, dalmatialaisia vainonnut Cruella de Vil sekä Aladdinin luihu Jafar.

Ihastuttavimmat prinsessat löytyvät 80- ja 90-lukujen molemmin puolin. Silloin Disneyn päänaisissa alkoi olla omapäistä ytyä, kun aiemmin prinsessat keskittyivät olemaan nättejä. Varsinaisen palkinnon annan Pienen Merenneidon (The Little Mermaid, 1989) Arielille. Kunniamaininnan saa nimihahmo elokuvassa Pocahontas (1995).

Itkettävin hetki? Tämä on paha. Leijonakuningas ja Mufasan kuoleman nousevat varmasti ykkössijalle, mutta kunniamainintoja on paljon. Esimerkiksi se, kun vanha mummeli joutuu päästämään Tessu-kettunsa vapaaksi elokuvassa Topi ja Tessu (The Fox and the Hound, 1981). Sydäntäsärkevää! Samoin kurkkua kuristaa yksi kaikkien aikojen ikonisimpia animaatiokohtauksia eli Bambin (1942) äidin kuolema.

Parhaan soundtrackin palkinto menee Kaunottarelle ja Hirviölle. Alan Menkenin säveltämä musiikki on upeaa kuunneltavaa. Aladdin tulee kakkosena, siinäkin Menkenin musiikki.

Parhaat laulut puolestaan luikautetaan Leijonakuninkaassa. 

Myös parhaan sidekick-hahmon pystiä on vaikea jakaa, kun ehdokkaita on vaikka kuinka. Oman paikkansa sydämessäni on kuitenkin vallannut Mulanin Mushu-lohikäärme. Kunniamaininta Keisarin uusien kuvioiden (The Emperor's New Groove, 2000) Kronkille tuulihattuineen. Frozenista tuttu Olaf-lumiukkomies ei myöskään jää kauas taakse.

Parhaan ääninäyttelyn pysti on helppo jakaa. Vaikka katsoin kaikki klassikot englanniksi, mikään ei voita Vesa-Matti Loirin suomenkielistä taiturointia Aladdinin Henkenä. Jo tuossa suorituksessa on tarpeeksi syytä katsoa leffa uudestaan ja uudestaan.

Paras alkukohtaus löytyy Leijonakuninkaasta. Ihan hemmetin siistiä, että leffaa ehditään katsoa kokonaisen mahtipontisen musiikkinumeron verran ennen kuin leffan nimi paukahtaa ruutuun. Circle of Life eli Elämän tie on vaikuttava alku muutenkin eeppiselle eläinelokuvalle.

Kasvatuksellisesti epäilyttävimmät hetket löytyvät Pinokkiosta (1940). Siellä ne lapset tupruttelevat sikareita, ryyppäävät ja pelaavat uhkapelejä. Voi noita vesseleitä.

Parasta psykedeliaa tarjoilee Dumbo (1941) ja sen tanssivat pinkit elefantit. Ja nekin ovat ryyppäämisen tulosta. Hyvä Disney! Erityismaininnan tässä kategoriassa saa Liisa Ihmemaassa (1951), joko on kokonaisuudessaan yhtä psykedeliatykitystä.

Paras musikaalikohtaus lienee Velhon oppipoika-lyhäri alkuperäisessä Fantasiassa (1940). Eeppisiin mittoihin yltävä kohellus kestää monta katselukertaa, vaikka koko Fantasia putkeen katsottuna saattaakin pitemmän päälle puuduttaa.

Maalauksellisimmat taustat löytyvät Bambista. Maalauksellista animaatiotyötä löytyy myös kaikkien aikojen ensimmäisestä klassikosta, Lumikista.

Parhaan eläinpahiksen kuvitteellisen pytyn nappaa tikittävä krokotiili Peter Panista (1953). Voi hemmetti sitä krokoa. Ihan mahtava hahmo. Ei niinkään pelottava, vaan ihan helvetin hauska. Klassista komediaa tuo tikitys ja kulmien kohottelu samaan tahtiin.

Riemastuttavin hyvän mielen musikaalinumero löytyy Viidakkokirjasta (The Jungle Book, 1967). Se on oikeastaan kahden kappaleen välinen taisto, sillä sekä Baloo-karhun Bare Necessities että apinakuninkaan I Wanna Be Like You mahtuvat samaan kategoriaan. Erityismaininta letkeästä musisoinnista menee Aristokateille (The Aristocats, 1970) ja kappaleelle Everybody Wants to Be a Cat.

Parasta maailmanparannusta tarjoaa Pocahontas musiikkinumerollaan Colors of the Wind eli Tuulen värit. Ollaan kaikki yhtä luonnon ja toistemme kanssa, jookos?

Kuvitteellisten palkintojen jälkeen on aika jakaa kuvitteellisia erikoismainintoja.

Hahmojen kierrätyksestä erityismaininnan saa The Adventures of Ichabod and Mr. Crane (1949). Oikeastaan tämä leffa ei itsessään vielä kierrättänyt oikein mitään, vaan sen hahmoja otettiin mukaan tuleviin klassikoihin ja muualle Disney-universumiin. Erityisen hämmentävä oli hetki, jolloin Kaunottaresta ja Hirviöstä tutut Gaston ja hullujenhuoneen johtajamies tekevät cameonsa.

Periamerikkalaista asehulluutta edustaa Martinien ja McCoyden hillbilly-haulikkosota elokuvassa Iskelmäparaati. Ja tällä vielä potkaistiin koko elokuva käyntiin!

Disney-klassikoissa on nähty myös erikoista erotiikkaa. Notre Damen kellonsoittajassa (The Hunchback of Notre Dame, 1996) viettelevä mustalaisnainen Esmeralda saa mukahyveellisen Rollon kieriskelemään syntisissä ajatuksissa. Tuloksena on harvinaisen väkevä musiikkinumero, jossa Rollo syyttää Esmeraldaa Saatanan kätyriksi.

Oudointa piirrostyyliä edustaa veistoksellinen Herkules (Hercules, 1997). Mitä nuo korvapuustikorvat oikein ovat?

Yksi kajahtaneimmista kirjamukaelmista lienee Aarreplaneetta (Treasure Planet, 2002), joka perustuu aika helvetin löyhästi Robert Louis Stevensonin Aarresaareen. Nyt vain liikutaan tulevaisuudessa ja avaruudessa ja cyborgien keskuudessa.

Omalaatuisin alkuperäistarina puolestaan on Lilo ja Stitch (Lilo and Stitch, 2002). Havaijille sijoittuva semi-scifi-pläjäys Elvis-viboilla on vähintäänkin erikoinen cocktail. Myös Keisarin uudet kuviot yllättää erikoisuudellaan.

Pähein erikoisskillssi lienee Kaksin karkuteillä-elokuvan Rapunzelin hohtava taikatukka.

Karmeinta inhimillistämistä löytyy Oppitunnista (1942), jossa isä- ja äitilentokone passittavat lentokonepoikasensa lentokonekouluun. Aaaaargh! Erityismaininta tässä kategoriassa Säveltuokiolle (Melody Time, 1948), jossa hinaajaperhe seikkailee.

Karmein hahmon nimi löytyy Hiidenpadasta. Fflewddur Fflamin? Mitä? Siis oikeasti, mitä?

Kaunein ihminen missään klassikossa? No, ehdottomasti tämä newyorkilainen hodarikauppias. Erikoismaininnan arvoinen olento löytyy elokuvasta Oliver ja kumppanit (Oliver and Company, 1988).

Uusille elokuville awardeja ei juurikaan napsu, vaikka useimmissa niissä ei mitään vikaa olekaan. Niissä on vain ainakin näin yhden katselun perusteella huomattavasti vähemmän jotain sellaista erikoista, joka jäisi erikseen mieleen. Ehkä tulevaisuudessa nekin alkavat näyttää eriltä, kunhan vähän vanhenevat.

Siinäpä se tältä erää. Palaillaan projektin pariin sitten kun jotain uutta katsottavaa pistetään julkaisuun.