Hyvä ja uskollinen palvelija
(Hachiko Monogatari, 1987)
Myönnän, että olen lykännyt tämän katsomista jo vuosikausia. Olen ihan hirveä elokuvissaitkijä ja juuri tällaiset nyyhkypätkät riipaisevat jostain syvältä sydämen mutkasta. Jossain mielenhäiriössä katsoin kuitenkin amerikkaversion viime vuonna. Sen siirappisuus alkoi ärsyttää siinä määrin, että pakkohan alkuperäinenkin on viimein katsoa. Ja pakkohan tämän on olla parempi, hemmetti soikoon.
Hachikon tositarina lienee tuttu ainakin kaikille Tokiossa reissanneille. Uskollinen akita-koira odotti isäntäänsä, professori Uenoa, töistä Shibuyan asemalla vielä yhdeksän vuotta sen jälkeen, kun Ueno oli työmatkallaan kuollut. Hachikon kunniaksi Shibuyan asemalle on pystytetty koirapatsas sille paikalle, jossa se isäntäänsä odotti. Joku huhtikuun 8. päivä ihmiset kerääntyvät koirineen asemalle kunnioittamaan Hachin muistoa.
Elokuvassa Hachikon elämää seurataan sen alusta loppuun saakka. Pohjois-Japanissa syntynyt akitarotuinen Hachiko päätyy Tokioon professori Uenon perheeseen. Hyväsydäminen professori kiintyy koiraan kovasti (ehkä vähän liikaakin?), vaikka vaimon mielestä koiran hankkiminen oli huono idea. Alun perin pariskunnan tyttären piti ottaa koira hoidettavakseen, mutta äkillinen avioliitto muuttaa suunnitelmia.
Joka päivä Ueno kulkee töihin junalla Shibuyan asemalta. Hän ottaa Hachikon mukaan asemalle, jonne tämä palaa illalla odottamaan, kun professori tulee töistä. Kaksikko on erottamaton parivaljakko. Eräänä päivänä Ueno kuitenkin lähtee töihin eikä palaakaan enää takaisin. Hän saa aivoverenvuodon kesken työpäivän ja menehtyy.
Professorin vaimo antaa Hachikon pois ja myy pariskunnan yhteisen kodin, mutta Hachi palaa sinne takaisin kerta toisensa jälkeen. Hachikosta tulee pian heittopussi, jota nakellaan isännältä toiselle olosuhteiden ja milloin minkäkin syyn pakosta. Mihin tahansa Hachiko viedäänkin, aina se palaa Shibuyan asemalle odottamaan isäntänsä kotiinpaluuta.
Lopulta elokuvan juoni on hyvin yksinkertainen. Uenon kuoleman jälkeen seurataan vain Hachia paikasta toiseen. Tarinankerronta ja draaman kaari ei olekaan tässä avainasemassa, vaan kaiken yhteensitovaksi voimaksi nousee koko homman sydäntäsärkevyys. Pitää olla aika paatunut ihmiskivi ettei liikuttuisi edes vähääkään Hachin tarinasta.
Elokuvan alkupuolelta löytyy silti rutkasti huumoria. Professori Ueno on melkoinen persoona ja hänen suhteensa koiraansa on vähintäänkin erikoinen. Aluksi perhe pitää etäisyyttä Hachiin, koska ei ole aikeissa pitää koko koiraa. Uenon suunnitelmat koirasta luopumisesta häviävät kuitenkin pian kuin tuhka tuuleen. Uenon poistuminen näyttämöltä järsii tarinasta kaiken kepeyden, mikä varmasti on tarkoituskin. Koska mies on niin leppoisa ja selvästi hemmetin mukava tyyppi, myös katsoja jää kaipaamaan häntä. Richard Gere ei pärjää tälle tyypille edes unissaan.
Alkuperäis-Hachiko välttää amerikkaversion pahimmat siirappikuopat koskettavuudestaan huolimatta. Ehkä Japaniin sijoittuminen tuo siihen vähän enemmän etäisyyttä. Koskettavuudella mehustellaan muutenkin vähemmän, eikä jokaista itkuista käännettä hangata väen väkisin naamaan. Tästä toki iso plus. Weepie nimittäin lakkaa olemasta itkun arvoinen siinä vaiheessa, kun se menee liian yrittämisen puolelle.
Akita oli rotuna vielä tositarinan tapahtuma-aikoihin harvinainen. Sen suosio suorastaan räjähti 1930-luvulla, kun uutiset uskollisesta Hachikosta pölähtivät lehtiin pitkin saarivaltiota. Suosiota on myöhemmin lisännyt suomalaisillekin tuttu Hopeanuoli (Ginga Nagareboshi Gin), joka kertoo rohkeasta akitasta, joka taistelee koiralauman kanssa pelottavia karhuja vastaan.
Hyvä ja uskollinen palvelija (Hachiko Monogatari, 1987)
Ohjaus: Seijiro Koyama
107 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.3/10
Professorin vaimo antaa Hachikon pois ja myy pariskunnan yhteisen kodin, mutta Hachi palaa sinne takaisin kerta toisensa jälkeen. Hachikosta tulee pian heittopussi, jota nakellaan isännältä toiselle olosuhteiden ja milloin minkäkin syyn pakosta. Mihin tahansa Hachiko viedäänkin, aina se palaa Shibuyan asemalle odottamaan isäntänsä kotiinpaluuta.
Lopulta elokuvan juoni on hyvin yksinkertainen. Uenon kuoleman jälkeen seurataan vain Hachia paikasta toiseen. Tarinankerronta ja draaman kaari ei olekaan tässä avainasemassa, vaan kaiken yhteensitovaksi voimaksi nousee koko homman sydäntäsärkevyys. Pitää olla aika paatunut ihmiskivi ettei liikuttuisi edes vähääkään Hachin tarinasta.
Elokuvan alkupuolelta löytyy silti rutkasti huumoria. Professori Ueno on melkoinen persoona ja hänen suhteensa koiraansa on vähintäänkin erikoinen. Aluksi perhe pitää etäisyyttä Hachiin, koska ei ole aikeissa pitää koko koiraa. Uenon suunnitelmat koirasta luopumisesta häviävät kuitenkin pian kuin tuhka tuuleen. Uenon poistuminen näyttämöltä järsii tarinasta kaiken kepeyden, mikä varmasti on tarkoituskin. Koska mies on niin leppoisa ja selvästi hemmetin mukava tyyppi, myös katsoja jää kaipaamaan häntä. Richard Gere ei pärjää tälle tyypille edes unissaan.
Alkuperäis-Hachiko välttää amerikkaversion pahimmat siirappikuopat koskettavuudestaan huolimatta. Ehkä Japaniin sijoittuminen tuo siihen vähän enemmän etäisyyttä. Koskettavuudella mehustellaan muutenkin vähemmän, eikä jokaista itkuista käännettä hangata väen väkisin naamaan. Tästä toki iso plus. Weepie nimittäin lakkaa olemasta itkun arvoinen siinä vaiheessa, kun se menee liian yrittämisen puolelle.
Akita oli rotuna vielä tositarinan tapahtuma-aikoihin harvinainen. Sen suosio suorastaan räjähti 1930-luvulla, kun uutiset uskollisesta Hachikosta pölähtivät lehtiin pitkin saarivaltiota. Suosiota on myöhemmin lisännyt suomalaisillekin tuttu Hopeanuoli (Ginga Nagareboshi Gin), joka kertoo rohkeasta akitasta, joka taistelee koiralauman kanssa pelottavia karhuja vastaan.
Hyvä ja uskollinen palvelija (Hachiko Monogatari, 1987)
Ohjaus: Seijiro Koyama
107 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.3/10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti