tiistai 21. kesäkuuta 2011

Sodankylän elokuvajuhlat 2011, osa 1

No niin, nyt on tämän vuoden Sodis valvottu ja juhlittu. Olin tänä vuonna Sodankylässä kolmatta kertaa ja ensimmäistä kertaa talkoolaisena. Oma duunini oli AV-tekniikka, eli käytännössä eri laitteiden kytkeminen ja digibeta-muotoisten elokuvien esittäminen sekä festariklubin elokuvateatterin pyörittäminen. Työ oli jaettu aika sopivasti, eikä sitä ollut liikaa, mutta olisin silti halunnut ehtiä katsomaan muutaman elokuvan lisää. Omalla mukavuudenhalullakin oli aikataulutukseen oma vaikutuksensa, sillä jätin itselleni myös vähän aikaa nukkua, syödä ja käydä suihkussa. Niin turhia kuin nämä toiminnot festarien aikana ovatkin...

Ajattelin postata oman festarijuttuni kolmessa osassa. Ensin mietin, etten jaksa alkaa kirjoittamaan jokaisesta katsotusta elokuvasta, mutta muutin mieltäni. Palan halusta kirjoittaa kaikesta näkemästäni, joten mennään suoraan asiaan!


Keskiviikko 15.6.


Saavuin Sodankylään jo maanantaina alkuillasta, Tero huristeli Oulusta Lappiin vasta keskiviikkoiltana. Halusin ehtiä 20.00 näytökseen katsomaan elokuvan Saattokeikka (The Last Detail, 1973), mutta valitettavasti työvuoroni osui juuri sen päälle. Tero puolestaan halusi hieman levätä pitkän automatkan jälkeen, joten pääsimme elokuviin vasta yöllä. Vuorokauden rajat ovat Sodiksessa hämärät, joten vaikka elokuva esitettiin torstain puolella, asettelen sen itse tähän keskiviikon alle.


Bird on a Wire (1974)
Yksi festivaalivieraista oli ohjaaja Tony Palmer. Palmerin ohjaama dokumentti Leonard Cohenin Euroopan kiertueesta esitettiin Lapinsuussa 1.15 yöllä ja olin melko väsynyt, sillä olin herännyt aamulla aikaisin, eikä unirytmi ollut vielä ehtinyt muokkautua festariin sopivaksi.

Palmer itse kävi kertomassa elokuvasta ennen näytöksen alkua. Bird on a Wiren luultiin kadonneen lopullisesti, sillä elokuvaa ei ollut nähty 70-luvun jälkeen. Ohjaaja sai jatkuvasti ihmisiltä kyselyitä elokuvan perään ja kadonneesta filmistä tuli sisäpiirin vitsi Palmerin ja Cohenin kesken. Elokuva löytyi kuin löytyikin lopulta pienissä pätkissä hylätyn materiaalin keskeltä. Niinpä nyt nähty elokuva oli koostettu sadoista pienistä filminpätkistä, jotka Palmer oli muistinsa mukaan asetellut alkuperäiseen soundtrackiin sopivaksi. Uusi ensi-ilta Bird on a Wirella oli viime vuonna.

Cohen itse ei pitänyt elokuvasta ja suostui alunperinkin sen aiheeksi varsin vastahakoisesti. Elokuvan pääpointti ei niinkään ole itse kiertueessa, vaan Cohenin runoissa ja lauluissa, sekä laulajan tuittupäisessä luonteessa, josta voi olla montaa mieltä. Välillä Cohen kieltäytyy esiintymästä tai jättää keikan kesken, koska fiilistä ei löydy ja ilman oikeaa fiilistä kappaleet eivät hänen mukaansa kuulosta miltään. Cohenilla on vahva usko omaan taiteeseensa, joka vaatii tietynlaista tulkintaa. Mikään ylimielinen kusipää mies ei silti ole. Kun fanit kiertueen viimeisessä konsertissa laulavat Cohenille tämän omia kappaleita laulajan keskeytettyä keikkansa, hän liikuttuu kyyneliin asti. Ja kun saksalaiset fanit valittavat äänentoiston huonoudesta, Cohen haluaa maksaa heille lippurahat takaisin omasta taskustaan.

Elokuva alkoi vahvasti ja onnistui pitämään mielenkiinnon yllä loppumetreille saakka, mutta aivan lopussa sorrutaan turhaan venyttämiseen. Nasevampi lopetus olisi ollut kovasti paikallaan. Cohenin ääntä kuuntelee tietysti mielellään, mutta väsyneen pää alkaa nuokahdella, kun loppua ei ala kuulua. Dokumentti näyttää Cohenista mielenkiintoisen puolen, joka tekee hänestä persoonana entistä kiinnostavamman. Välillä elokuvasta huomaa täytekuvien käytön, eli kohdan, jossa Palmer ei todennäköisesti ole löytänyt alun perin filmiin kuuluvaa materiaalia, vaan tilkinnyt tuon tyhjän tilan jollain toisella kuvalla. Pahasti nämä kohdat eivät kuitenkaan pääse häiritsemään.

Harmi, että lopun junnaaminen hieman latistaa kokemusta. Tässä olisi ollut selkeät mahdollisuudet parempaan. Suosittelen silti musiikkidokkareiden faneille, leffa sisältää varsin vaikuttavaa matskua. Omissa suosikkikohdissani Cohen lukee omia runojaan. Toimii!

Bird on a Wire (1974)
Ohjaus: Tony Palmer
105 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.2/10


Torstai 16.6.


Katkera voitto (Bitter Victory, 1957)
Peter von Bagh kävi isossa teltassa esittelemässä Nicholas Rayn sotakuvauksen Katkera voitto, joka oli aikoinaan kovastikin suomalaisten suosiossa. Rayn tunnetumpi elokuva on tietysti Nuori kapinallinen (Rebel Without a Cause, 1955), joka myös esitettiin festivaaleilla. Molemmat elokuvat kuuluivat festareilla esitettyyn CinemaScope-elokuvien sarjaan.

1940-luvulla Toinen Maailmansota ylsi Pohjois-Afrikkaan, jossa Egyptin ja Libyan välisellä aavikolla käytiin aavikkosotaa (Läntisen aavikon taistelut). Katkeran voiton alussa haastatellaan miehiä vaarallisen operaation johtoa varten. Lopulta kaksi miestä, Majuri Brand ja Kapteeni Leith, valitaan mukaan, mutta Brandille annetaan komento. Miesten välillä on jo ennestään tiukka kilpailuasetelma, sillä Brandin vaimo Jane on Leithin entinen heila. Suhde päättyi aikanaan, kun Leith teki Janelle niin sanotusti oharit. Lisäksi Leith on taidoiltaan Brandia kyvykkäämpi, sillä hän puhuu arabiaa ja tuntee paikallisen oppaan, josta on apua suunnistamisesta alueella. Brandilla taas ei ole tarvittavaa kielitaitoa tai paikallistuntemusta.

Operaation tarkoitus on löytää ja ryöstää vastapuolen salaiset asiakirjat ja tuoda ne takaisin päämajaan. Itse operaatio sujuu hyvin, mutta paluu tulee vaikeaksi väijytyksen takia. Miehet joutuvat taivaltamaan pitkän matkan aavikolla jalan ja Brandin ja Leithin kilpailu vain kiristyy tiukoissa olosuhteissa. Operaation aikana Brandin oli tarkoitus surmata vartija, mutta jänisti ja tehtävä jäi Leithille. Miesten palatessa päämajaan Leith voi paljastaa Brandin pelkuriksi, mikä kalvaa Brandin mieltä.

Myönnän heti, etten ole mikään suuren suuri sotaelokuvien ystävä, vaikka Toiseen Maailmansotaan sijoittuvat elokuvat sinänsä kiinnostavatkin. Heti elokuvan jälkeen annoin arviokseni ihan hyvä, mutta Katkera voitto jätti pohtimaan itseään joksikin aikaa. Mitä enemmän juuri näkemääni mietiskelin ja tutkailin, sitä enemmän elokuvasta lopulta pidin. Kuviltaan elokuva on vaikuttava ja hienoja kohtauksia nähdään useampi. Kolmiodraama tuo väkisin mieleen Casablancan (1942), vaikka lopulliset teemat ovatkin erit. Richard Burton tekee hyvän roolisuorituksen pelkurimaisena Brandina. Brandin ja Leithin hahmot ovat muutenkin sopivan kompleksiset, kummankaan kohdalla ei sorruta karikatyyrimaiseen yksiulotteisuuteen.

Loppujen lopuksi varsinaisia toimintakohtauksia elokuvassa on melko vähän ja kerronnassa on psykologinen, tunnepitoinen ote. En ole varma kummanlaisia elokuvankatsojia leffa miellyttää enemmän: sotaelokuvien vai vahvojen draamojen ystäviä. Katkera voitto tarjoaa varmasti molemmille jotain.

Katkera voitto (Bitter Victory, 1957)
Ohjaus: Nicholas Ray
102 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 7.3/10


Sodakylässä nähtiin Kaurismäen Le Havren Suomen ensi-illan lisäksi toinenkin ensi-ilta, tällä kertaa peräti maailman ensi-ilta. Elokuvaa pidettiin salassa ja festarivieraita jännityksessä torstaihin asti. Ohjaaja Tony Palmer paljasti elokuvan Bird on a Wiren yönäytöksessä. Ainutlaatuinen esitys oli hänen ohjaamansa dokumentti Vangelis and the Journey to Ithaka, joka oli valmistunut jo pari vuotta sitten. Vangelis itse vihasi elokuvaa ja oli asettanut sen esityskieltoon aikalailla kaikkialla. Siitä välittämättä elokuva esitettiin Sodankylässä ja se veti koulun salin ainakin lähes täyteen.

Itse saavuin esitykseen sen puolivälissä työvuoroon ja näin viimeisen tunnin elokuvasta. Dokumentiksi elokuva oli pitkä, yli kaksituntinen ja varsinkin juuri ennen loppua yleisöä poistui salista kymmenittäin. Suuri syy poistumiseen oli välittömästi Vangeliksen perään alkanut säestetty mykkäelokuva Metropolis (1927). Tunti, jonka elokuvasta näin oli ihan mielenkiintoinen, mutta toi habitukseltaan enemmän mieleen TV-dokkarin kuin elokuvan. Lisäksi välillä keskityttiin liikaa sivuaiheisiin, kuten elokuviin, joihin Vangelis on säveltänyt musiikin. Ainutlaatuinen esitys joka tapauksessa.

Työvuoroni jatkui vielä Vangeliksen jälkeen ja katsoin ensimmäisen puolikkaan seuraavasta koulun salilla esitetystä elokuvasta, romanialaisesta Aurorasta (2010). Välillä ihan kiinnostava, mutta lähes liian raskaskulkuinen elokuva ei saanut minua tarpeeksi tarkkaavaiseksi ja huomasin miettiväni aivan muita asioita elokuvan aikana.

Tero kävi katsomassa Metropoliksen (lucky bastard) ja seuraavan kerran menimme yhdessä elokuviin yöllä.


Murhan sävel (Fingers, 1978)
Kuvaaja Michael Chapman lukeutui myös Sodankylän tämänvuotisiin vieraisiin. Murhan sävel esitettiin isossa teltassa yhdeltä yöllä ja Chapman esitteli elokuvansa itse. Esittely jäi tosin melko lyhyeksi, sillä veteraanikuvaaja myönsi, ettei muista elokuvasta oikeastaan mitään. Hän odotti itsekin innolla teoksen näkemistä, sillä ei ollut kuulemma katsonut sitä kertaakaan sitten 70-luvun.

Harvey Keitel tekee loistavan roolisuorituksen lupaavana pianistinalkuna Jimmynä, joka tasapainottelee elämässään koronkiskuri-isänsä ja hermoheikon äitinsä välillä. Äiti toivoo pojasta menestyvää konserttipianistia, mutta isä nakittaa tälle jatkuvasti keikkoja lainojen perijänä. Herkkyys ja raakuus ovat kaksi vastakkaista puolta hänen elämässään, jotka uhkaavat mennä pahasti sekaisin.

Myös naisseikkailut kuuluvat nuorukaisen elämään. Uusin valloitus on salaperäinen Carol. Taiteen, työn ja seksin kolmiossa Jimmyä revitään useaan eri suuntaan. Lähestymässä on myös Jimmyn elämän tärkein päivä, sen lopun määrittelevä hetki: koe-esiintyminen, joka voi aloittaa tai päättää hänen uransa pianistina.

Jimmy on hahmona erittäin mielenkiintoinen ja mutkikas. Hän kulkee joka paikkaan kasettimankka olalla soittaen vanhoja hittibiisejä, mikä ärsyttää useita. Vanhat, menneiden vuosikymmenten rallatukset ovat omiaan antamaan elokuvalle persoonallisen loppusilauksen. Koko elokuva, sen kohtaukset ja etenkin viimeiset kuvat jäävät mieleen pitkiksi ajoiksi. Kaikista festareilla näkemistäni elokuvista Murhan sävel on se, jonka haluan eniten nähdä uudelleen. James Tobackin esikoisohjaus on pahasti aliarvostettu helmi, joka onnistuu tuomaan sanottavansa esille ilman turhaa alleviivaamista.

Miinustakin toki löytyy, vaikkakaan ei mitään erityisen merkittävää. Itseäni häiritsivät (ehkä hieman yllättäen) epärealistiset ja tökkivät (heh heh) panokohtaukset. Joka tapauksessa, pidin leffasta ihan valtavasti ja aion ehdottomasti katsoa sen joskus uudelleen. Yksi kiehtovimpia elokuvia koko festivaalin aikana, lämpimät suositteluni.

Murhan sävel (Fingers, 1978)
Ohjaus: James Toback
90 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.9/10

1 kommentti:

  1. Fingers on erittäin hyvä, mutta kannattaa myös tutustua Jacques Audriardin uusintaversioon Kun sydän lakkaa lyömästä. Kyseessä on ehdottomasti 2000-luvun parhaita uusintaversioita. Psykopaatin kaksijakoinen suhtautuminen ensinnäkin intohimoisesti musiikkiin ja toisaalta ihmisten hyväksikäyttämiseen (niin kiristyksessä, seksissä kuin kostossakin) on teema, joka on saanut 70-luvulta nykypäivään siirtyessä vain yhä uusia kerroksia.

    VastaaPoista