Muuton ja valmistumisen kiireissä en ole ehtinyt katsoa yhtään elokuvaa viikkoon (pitkä aika minulle), joten ajattelin jakaa hieman elokuvamuistojani Sodankylästä. Tänä vuonna olen menossa festareille talkoolaiseksi, joten Sodankylässä tulee vietettyä kokonainen viikko. Toivottavasti pohjoisen yöstä löytyy jälleen uusia tuttavuuksia.
Kaksi vuotta sitten, kun ensimmäistä kertaa olin festareilla mukana, yksi päävieraista oli ohjaaja John Boorman. Omana festivaalien avausleffana kävin katsomassa miehen varsin päräyttävän elokuvan Zardoz (1974). Boorman esitteli elokuvansa itse elokuvateatteri Lapinsuussa. "Kun kerran olet tehnyt menestyselokuvan, he antavat sinun tehdä mitä vain," Boorman sanoi viitaten paria vuotta aiemmin julkaistuun elokuvaansa Syvä joki (Deliverance, 1972). Zardoz oli mitä mainioin aloituselokuva kaikessa outoudessaan.
Samoilla festareilla kiinnostuin myös ensimmäistä kertaa iranilaisesta elokuvasta. Vieraana oli iranilainen ohjaaja Samira Makhmalbaf ja toiveenani oli ehtiä katsomaan edes yksi hänen elokuvansa. Ainakin yhdellä yrityksellä näytös oli jo loppuunmyyty, mutta lopulta sunnuntaina aamupäivällä kävin esitysteltassa katsomassa elokuvan Omena (Sib, 1998). Ulkona satoi ja tunnelma oli muutenkin vähän ikävä, sillä leirintäalueella kylmässä teltassa majailu oli aiheuttanut minulle kovan flunssan. Elokuva oli kuitenkin erittäin vaikuttava. Sittemmin olen nähnyt myös Makhmalbafin toisen ohjauksen, Blackboards (Takhte siah, 2000).
Myös huonoja elokuvia tuli katsottua. Itselleni Jim Jarmuschin tuore, pohjoismaisen ensi-iltansa festareilla saanut elokuva The Limits of Control (2009) ei tarjonnut oikeastaan mitään. Ei ilmeisesti usealle muullekaan, sillä moni käveli teltasta ulos kesken esityksen. Itse sinnittelin loppuun asti, vaikka tiukkaa tekikin. Myöskään Michelle Williamsin tähdittämä Wendy and Lucy (2008) ei iskenyt toivotulla tavalla, vaikka leirintäalueen nuotiopaikkakeskusteluissa osa festarivieraista leffaa kehuikin.
Koko festivaalin oudoin esitys oli ehkä Katsastuksen (1988) dialogikaraoke. Ei siitä sen enempää...
Viime vuonna festivaalimme avasi The Beatles-elokuva Yeah! Yeah! Tässä me tulemme (A Hard Day's Night, 1964), jonka musiikkinumerot vedetiin karaokena. Muutenkin musiikki tuntui olevan festivaalien punainen lanka, ainakin meille. Perjantai-illan ja -yön pitkä, mutta antoisa elokuvarupeama oli kokonaan musiikkipainotteinen. Trion muodostivat klassikkomusikaali Cherbourgin sateenvarjot (Les paraplouies de Cherbourg, 1964), iranilaisista muusikoista kertova, Bahman Ghobadin ohjaama No One Knows About Persian Cats (Kasi az gorbehaye irani khadar nadareh, 2009) ja rock-dokumentti Anvil! The Story of Anvil (2008).
Bahman Ghobadin piti saapua myös vieraaksi Sodankylään, muttei päässytkään paikalle. Kävimme katsomassa festarien viimeisenä elokuvana hänen toisen teoksensa Half Moon (Niwemang, 2006), joka teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Pidän suuresti Ghobadin tyylistä ja hänen elokuvansa A Time for Drunken Horses (Zamani braye masti ashba, 2000) olikin tämän blogin ensimmäinen arvostelu. Mitään piristysruiskeita nämä elokuvat eivät todellakaan ole, mutta suosittelen suurella lämmöllä.
Kuten jo sanoin, odottelen tämän vuoden festareita suurella innolla. Ellei mitään täysin yllättävää tapahdu, minut voi bongata festareilta erilaisista talkootehtävistä. Tietysti toivoisin saavani tehdä jotain omaa alaani sivuavaa hommaa, mutta paikan päällä sitten katsellaan mille aletaan. Toivottavasti ehtisin katsomaan ainakin jonkun säestetyistä mykkäelokuvista.
Raporttia festareista tulee sitten jälkeenpäin ja toivottavasti tänä viikonloppuna saisimme elokuvat pyörimään myös uudessa asunnossa. Valkokangas odottelee ripustusta ja videotykki kytkemistä. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti