lauantai 25. kesäkuuta 2011

Sodankylän elokuvajuhlat 2011, osa 2

Perjantai 17.6.


A Useful Life (La vida útil, 2010)
Uruguaylainen A Useful Life ei kuulunut niihin elokuviin, jotka alunperin kiinnostivat minua. Tarkoitukseni oli mennä katsomaan Mika Kaurismäen dokumentti Miriam Makebasta, Mama Africa, mutta näytös oli loppuunmyyty. Tero oli menossa pieneen telttaan katsomaan A Useful Lifen, joka alkoi juuri samaan aikaan, joten juoksin minkä jaloistani pääsin ja ehdinkin esitykseen ajoissa. Onneksi välimatkat Sodankylässä ovat niin helvetin lyhyitä.

Federico Veirojin ohjaamassa elokuvassa pääosassa on elokuville elämänsä omistanut Jorge, joka on töissä paikallisessa elokuvateatterissa. Hän tahtoisi uskaltaa pyytää kaunista Paolaa treffeille, mutta onnistuu vain kutsumaan tämän elokuvateatterinsa näytöksiin. Kaikki kuitenkin muuttuu pian. Elokuvateatterin rahoittaja on tullut siihen tulokseen, ettei toiminta enää ole kannattavaa ja Jorge menettää työpaikkansa elokuvateatterin sulkiessa ovensa viimeistä kertaa. Tästä alkaakin elämänmuutos, uusi elämä, jota elokuvat eivät varjosta, vaan edesauttavat.

Veirojin teos on eräänlainen cinefilian kuvaelma, jonka elokuvien ystävät varmasti ymmärtävät. Mustavalkoinen elokuva pääsi taatusti festarikansan nähtävillä oikeuksiinsa. Möhkälemäistä Jorgea esittävä kaima Jorge Jellinek suoriutuu roolistaan uskottavasti ja hahmolle avautuukin helposti tie katsojan sydämeen. Teos kuuluu sarjaan suuret elokuvat pienessä paketissa: vain 70 minuutin pituiseen filmiin on onnistuttu saamaan mukaan kaikki tarvittava. Olisin ehkä toivonut tarinalle hieman erilaista rytmitystä, mutta muuten kyseessä on harvinaisen ihastuttava pieni elokuva.

A Useful Life (La vida útil, 2010)
Ohjaus: Federico Veiroj
70 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.2/10


Mykkäelokuvanäytöksiä tämän vuoden festareilla oli kolme: Metropolis (1927), Panssarilaiva Potemkin (Bronenosets Potyomkin, 1925) ja Äiti Krausen matka onneen (Mutter Krausens Fahrt ins Glück, 1929). Päätin valita yhden ja järjestää työvuoroni niin, että varmasti pääsisin näkemään sen. Valitsin Panssarilaiva Potemkinin, jonka kohdalla minulla on ollut aukko sivistyksessä jo aivan liian kauan. Muutenkin Potemkin kiinnosti minua eniten. Se oli se yksi elokuva, jonka halusin ehdottomasti näillä festareilla nähdä.

Pääsin staff-lippujonoon vasta melko myöhään työjuttujen takia, enkä tiennyt saisinko lippua näytökseen, sillä edelläni oli useampi muukin staffilainen. Olin jo aiemmin päivällä yrittänyt ostaa lippua näytökseen, mutta niitä ei enää myyty. Tero oli ostanut oman lippunsa jo keskiviikkona. Odotin hyvin surullisena mahdollisuutta siitä, etten näkisi kauan odottamaani esitystä. Kun lipun ostaneiden jono alkoi liikkua verkkaisesti sisään telttaan, tiesin jo, että jos saisin lipun, saisin myös huonoimman mahdollisen istumapaikan. Tero oli seissyt jonossa tunnin, mutta päästyään kohdalleni hän ojensi oman lippunsa minulle. Liikutuin melkein kyyneliin asti. Kaksi elokuvahullua ymmärtävät aina toisiaan ja kahden elokuvahullun rakkaus voi olla maailman kaunein asia.


Panssarilaiva Potemkin (Bronenosets Potyomkin, 1925)
Sodankylässä Potemkinin säesti Silva Sound Creators ja säestys oli se alkuperäinen, jonka tuella elokuva nähtiin 1920-luvulla. Iso orkesteri oli taidokkaasti tiivistetty kolmeen soittajaan.

Tarina perustuu löyhästi vuonna 1905 panssarilaiva Potjomkinilla tapahtuneeseen kapinaan. Matruuseille tarjotaan laivalla pilaantunutta lihaa, mikä nostaa entisestään jo virinnyttä kapinamielialaa. Komentaja määrää mielivaltaisesti osan miehistöstä ammuttavaksi, kun nämä kieltäytyvät syömästä tarjottua ruokaa. Matruusi Vakulintsuk vetoaa muuhun miehistöön, etteivät nämä ampuisi veljiään ja lopullinen kapina syttyy. Taistelun tuoksinassa Vakulintsuk saa surmansa.

Potemkinista ja matruusi Vakulintsukista tulee kapinan ja kansannousun symboleita. Kun tieto kapinasta kantautuu Odessaan, kaupunkilaiset antavat Potemkinille täyden tuen lähettämällä laivalle ruokatavaraa ja tarvikkeita. Kansa ei kuitenkaan vielä ole voittanut sortajaansa, sillä pian armeija hyökkää Odessaan.

Niillekin, jotka Potemkinia eivät ole nähneet, on taatusti tuttu sen kuuluisin osa: Odessan portaat, joka kuvaa kuvitteellista verilöylyä. Monet puhuvat tapahtumasta kuin se olisi todellinen, niin vaikuttava kohtaus elokuvassa on. Kohtaus on omiaan aiheuttamaan tunneryöpyn katsojan sisimmässä: epätoivoa, paniikkia, kauhua. Panikoivien ihmisten jalkoihin jäävä lapsi, armeijaa uhmaava äiti, lastenvaunut vyörymässä alas portaita ihmisjoukkoon... Kohtaus on täynnä upeaa kuvastoa ja vahvaa tulkintaa. Se todella ansaitsee paikkansa yhtenä elokuvahistorian vaikuttavimmista ja ikimuistoisimmista yksittäisistä kohtauksista.

Elokuva pääsi todella oikeuksiinsa myös alkuperäisen musiikin vuoksi, sillä se sopi elokuvaan saumattomasti ja varsinkin loppukohtauksissa onnistui saamaan aikaan jännittävän, odottavan ilmapiirin katsomossa. Nekin, useat, katsojat, joille Potemkin oli ennestään tuttu, eläytyivät tapahtumiin täydellä tunteella ja lopulta elokuva ja sen säestäjät saivat ansaitusti seisovat aplodit.

Vaikka olenkin hieman nolona siitä, että tällainen suurelokuva on voinut jäädä minulta näkemättä, olen onnellinen, että näin sen ensi kertaa näinkin hienoissa olosuhteissa. Elokuva jätti niin suuren määrän kuvia, kohtauksia ja ajatuksia mieleeni, että aion katsoa sen pian uudelleen. Harmi vain, että monesti uudelleenjulkaisussa mykkäelokuviin liitetään mitäänsanomaton diipadaapa-musiikki. Kertokaapa jos tiedätte, onko Potemkinista useita eri DVD-julkaisuja ja onko niiden ääniraidoissa eroa?

Panssarilaiva Potemkin (Bronenosets Potyomkin, 1925)
Ohjaus: Sergei Eisenstein
75 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 9.0/10


Saattokeikka (The Last Detail, 1973)
Michael Chapmanin kuvaama elokuva esitettiin jo festarien avajaisnäytöksenä, mutta silloin en ehtinyt mukaan. Saattokeikka kuitenkin uusittiin perjantaiyönä koulun salissa. Nappasimme evääksi pullon El Tiempoa ja suuntasimme elokuviin.

Alussa kuvanlaatuun oli vähän tottumista, sillä filmikopio oli ruusunpunaiseksi haalistunut. Loppua kohden väriä ei oikeastaan edes niin huomioinut, kun itse tarina vei päähuomion.

Jack Nicholson esittää seiloria, Billy Budduskya, jota on paiskattu lempinimellä Badass. Billy onkin laivaston ryyppäävä, sikaria imeskelevä renttu. Hän saa yhdessä kollegansa "Mule" Mulhallin (Otis Young) tehtäväksi saattaa varkaana tuomittu Meadows (Randy Quaid) vankilaan. Meadowsille on langetettu kahdeksan vuoden tuomio ja hänet on erotettu laivastosta, koska hän varasti 40 dollaria polio-hyväntekeväisyysrahastosta. Meadows jäi kiinni itse teossa. Billy ja Mule kauhistelevat kohtuuttoman pitkää tuomiota ja surkuttelevat sitä, että Meadows joutuu haaskaamaan nuoruutensa vankilassa.

Kolmikolla on useampi päivä aikaa ehtiä päämääräänsä, joten he päättävät Billyn johdolla pitää vähän hauskaa. Pitäähän nuorelle Meadowsille näyttää vähän elämänmenoa ennen kuin tämä joutuu kiven sisään. Hauska käsittää tässä tapauksessa järjettömän määrän olutta pikkuruisessa hotellihuoneessa, ilotyttöjä ja yleistä bilettämistä.

Ilman näyttelijöiden keskenäistä kemiaa tämä elokuva tuskin olisi sitä mitä se nyt on. Kolmikko pelaa loistavasti yhteen. Punaviinipullo tyhjeni leffan aikana hyvään tahtiin ja sopi siihen täydellisesti. Draamakomediaksi luokiteltu elokuva sisältää useita äärimmäisen hauskoja kohtauksia, jotka on onnistuttu toteuttamaan juuri asiaan kuuluvasti. Ajoitus ja leikkaus pelaavat erittäin hyvin ja tekevät elokuvan huumorista poikkeuksellisen toimivaa. Paras komedia pitkään aikaan!

Erityismaininta menee tietysti Jack Nicholsonille, joka tekee leffassa ihan mielettömän roolisuorituksen. Nicholson tuo Billyn, Badassin, henkiin ja antaa hahmolle elämän. Tässä oikeastaan onkin sen hienous: kertaakaan leffaa katsoessa ei tule ajateltua Jack Nicholsonia.

Saattokeikka (The Last Detail, 1973)
Ohjaus: Hal Ashby
105 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.7/10


Lauantai 18.6.


Lauantai alkoi työvuorolla ja Lapinsuussa esitetyllä Souleymane Cissén elokuvalla Tell Me Who You Are (Min Ye, 2009). Olin odottanut eniten juuri Cissén elokuvien näkemistä. Lopulta ehdin seurata elokuvasta vain noin puolet pätkinä sieltä täältä ja nekin Lapinsuun projektorihuoneen pienestä luukusta. Vaikka elokuva olikin hienon näköinen ja värikäs, siitä puuttui se jokin, mitä olin odottanut. Elokuvan pointti oli ihan hyvä, mutta juoni oli lopulta liian peruskauraa. Myöhemmin samana päivänä tuli käytyä katsomassa myös toinen Cissén teos.


Work (Baara, 1980)
Work oli elokuva, joka pelasti Souleymane Cissén, hänen omin sanoin. Aiemman teoksen herättämän kohun jälkeen Work otettiin hyvin vastaan ja se turvasi Cissén myöhemmät projektit. Sosiaalinen kommentaari työstä, korruptiosta ja vanhojen perinteiden unohtamisesta ei ole elokuvana sieltä helpoimmasta päästä.

Work jatkaa samoilla teemoilla kuin Panssarilaiva Potemkin: työläisten sortamista, korruptiota ja kapinointia. Kehittyvässä maassa todellisen työn tekevät köyhät rivityöntekijät, mutta tulot uivat silti vain suurten pomojen taskuun. Aihe on aina ajankohtainen jossakin päin maailmaan, eikä tuloerojen kasvu ole Suomessakaan outo ilmiö. 

Tämä on ehkä festarien vaikein elokuva kommentoida ja kirjoittaa, sillä on hankalaa pukea näkemäänsä sanoiksi. Myönnän myös heti näin alkuun, etten ehkä ollut niin keskittyneessä kunnossa leffaa katsoessa kuin olisin voinut olla.

Kuten jo aiemmin sanoin, odotin festareilta eniten juuri Cissén elokuvia. Malilaisen ohjaajaan elokuvissa on vahvaa yhteiskuntakritiikkiä ja sanomaa. Olin silti hieman pettynyt Workiin, sillä se tuntui niin tavanomaiselta. Olin odottanut jotain uutta, mitä en olisi koskaan aiemmin nähnyt. Lopulta kiinnostavimmiksi seikoiksi Workissa nousevat ajankuva ja kulttuuri. Kuten Cissé itse alussa sanoi, Workin hyvä vastaanotto pelasti hänen uransa. Siinä valossa Work onkin hyvä uraratkaisu: elokuva, joka vetoaa helposti kansaan.

Lopulta siis Workia vaivaa sama kuin aiemmin näkemääni Cissén elokuvaa Tell Me Who You Are. Sosiaalinen kommentaari on vahva ja tärkeä, mutta kääräisty niin keskinkertaiseen pakettiin, ettei se pääse täysin oikeuksiinsa. Huono elokuva Work ei ole, mutta ehkä odotukseni olivat liian korkealla.

Work (Baara, 1980)
Ohjaus: Souleymane Cissé
90 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 7.1/10


Napapiirin sankarit (2010)
En ole alkujaankaan ollut kovin innoissani Napapiirin sankareista, viime vuoden hittileffasta. Kaikenlaiset tuotemainonnat ja teemanmukaiset limpparimainokset saavat helposti näkemään punaista ja välttelemään koko leffaa viimeiseen hengenvetoon. Samoin leffan mainoksissa soiva kauhea Leevi and the Leavings -coveri. Ajattelin, että jos tämä elokuva jossain toimii, se olisi juurikin Lapinsuussa yhden jälkeen yöllä, joten päätimme antaa tällekin sitten mahdollisuuden.

Ohjaaja Dome Karukoski kävi itse esittelemässä elokuvansa sekä suomeksi että englanniksi. Yleisössä oli festariväen lisäksi myös melko paljon paikallisia ja nuoria. Tunnelma oli alusta asti tällaiseen sekoilukomediaan sopivan letkeä.

Saamaton Janne (Jussi Vatanen) asuu avovaimonsa Inarin (Pamela Tola) kanssa Kolarissa. Kun Inari lähettää miehen ostamaan digiboksia ja antaa tälle viisikymppisen kouraan, Janne meneekin kavereiden, Kapun (Jasper Pääkkönen) ja Räihäsen (Timo Lavikainen) kanssa baariin. Osa rahoista menee olueen ja kodinkoneliikekin ehtii sulkea ovensa. Illalla Inari kohtaa juopottelevan kolmikon ja kasaamattoman TV-tason ja uhkaa muuttaa etelään, jos digiboksia ei aamuun mennessä ala asunnosta löytyä. Janne, Kapu ja Räihänen lähtevät yölliselle matkalle kohti Rovaniemeä, tarkoituksenaan tienata rahat boksiin matkalla. Kuullessaan rakastavaisten ongelmista, Inarin ex-poikaystävä Pikku-Mikko (Kari Ketonen) lähtee valloitusretkelle.

Olin aikalailla oikeassa elokuvan suhteen: ei tämä varmaan kotisohvalla toimisi, mutta festaritunnelmissa muutaman siiderin jälkeen jaksoi kyllä viihdyttää, vaikka mistään mestariteoksesta ei olekaan kyse. Vatanen ja Lavikainen tekevät perushyvää työtä rooleissaan, samoin Pamela Tola, joka onkin elokuvan valopilkku. Pääkkösen hahmo, Kapu, on epäuskottavin ja pinnallisin. Epäuskottavuuteen vaikuttavat sekä kehno näytteleminen että huonosti kirjoitettu henkilöhahmo, joka on itse asiassa ärsyttävin asia koko elokuvassa. Potentiaalia olisi, mutta yritys ei riitä. Eikä ole ensimmäinen kerta kun Pääkkösellä menee roolin kanssa puurot ja vellit sekaisin.

Hömppäkomediana Napapiirin sankarit onnistuu, sillä muutamat hyvät naurut lennokkaista tapahtumista irtoaa. Vaikka mitään täysin omaperäistä ei oikeastaan nähdä, vanhaa kierrätetään tarpeeksi freesillä otteella. Elokuvan loppu on kuitenkin pettymys kaikessa latteudessaan. Alkoi melkein vituttaa, kun muuten niin energinen leffa pitää lopettaa noin mitäänsanomattomasti. Silti, kivuttomampi kokemus kuin mitä odotin.

Napapiirin sankarit (2010)
Ohjaus: Dome Karukoski
95 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.3/10


Sodankylä-postaukseeni tulee vielä kolmas osa, joka sisältää festarien viimeisen elokuvan ja loppufiilistelyt.

2 kommenttia:

  1. Pitää tsekata toi Napapiirin sankarit se vaikuttaa harvinaisen hauskalta noin suomalaiseksi leffaksi.

    VastaaPoista
  2. Jos vauhdikasta hömppää tekee mieli niin tuo kyllä ajaa asiansa ihan hyvin.

    VastaaPoista