maanantai 3. lokakuuta 2011

Irish Film Week III

Oulun irkkufestarit (The Irish Festival of Oulu) pyörähtivät käyntiin jo kuudetta kertaa ja toivat kolmatta kertaa mukana myös Valveen The Irish Film Weekin. Aiemmin ei ole tullutkaan kyseiseen pippaloihin otettua osaa, joten päätin korjata asian tänä vuonna ja kävin katsomassa muutaman irlantilaisen elokuvan.


Kings (2007)
Hieman harkitsin lähtisinkö ollenkaan katsomaan alun perin suunnitelmissa ollutta Kingsiä. Tiistaina Oulussa nimittäin riehui varsinainen myrsky ja jo pelkkä 10 minuutin kävely kauppaan tuotti vaikeuksia. Lopulta päätimme tehdä kompromissin ja mennä autolla. Yksi niitä harvoja kertoja kun autosta on tässä kaupungissa jotain hyötyä.

Kings oli Irlannin ehdokas Oscareihin parhaan ulkomaisen elokuvan sarjaan. Ja taitaa muuten olla ensimmäinen lähes täysin iiriksi puhuttu elokuva, jonka olen nähnyt. Elokuva perustuu Jimmy Murphyn näytelmään, jonka nimen olen jo unohtanut.

Kuuden ystävyksen ryhmä muutti Irlannista onnen perässä Englantiin vuonna 1977. Nykyajassa he asuvat yhä Lontoossa, mutta kaikkien kohdalla elämä ei mennyt haavekuvien mukaan. Työttömät alkoholistit Git ja Jap jakavat asunnon betonimurjussa. Maírtín ei meinaa päästä ryyppytavoistaan eroon mikä aiheuttaa ongelmia vaimon kanssa. Shay pitää hedelmä- ja vihanneskojua kadunkulmassa. Ainoa todella menestynyt on Joe, jolla on oma firma ja raha-asiat kunnossa.

Eräänä iltana porukan nuorin, Jackie, jää junan alle. Elokuva kertoo päivästä, jolloin vanhat ystävykset kohtaavat taas hautajaisten merkeissä. Ruumiinvalvojaisissa vanhassa kantakapakassa he juovat ja laulavat ja muistelevat menneitä, mutta katkerat alaviitteet eivät ole kadonneet. Joe tuntee syyllisyyttä, ettei pitänyt huolta Jackiesta, kuten lupasi tämän isälle, vaan hylkäsi muun porukan Lontoossa ja muutti Manchesteriin etsimään omaa onneaan. Tunteet kärjistyvät entisestään, kun Git kertoo, ettei Jackien kuolema ollut mikään vahinko, vaan itsemurha. Jackie oli jo pitkään puhunut outoja ja ollut masentunut. Hän oli päässyt eroon viinasta, mutta joutunut samalla eroon myös yhä ryypiskelevistä kumppaneistaan. Jap ei suostu uskomaan totuutta ja suututtaa ystävänsä. Yhtä on silti pidettävä, ettei henki menisi muiltakin.

Ensimmäiset puoli tuntia elokuvaan oli hieman vaikea päästä mukaan. En osaa sanoa johtuiko se juonen rikkonaisuudesta, siitä, ettei hahmoja vielä tuntenut vai iirinkielestä. Ehkä vähän kaikista. En tiennyt elokuvan perustuvan näytelmään, se olisi kieltämättä selittänyt paljon. Varsinkin loppua kohden ote on näytelmämäinen ja dialogipainotteinen, mistä pidän ja silloin pääsinkin juoneen parhaiten mukaan. Näyttelijäsuoritukset olivat kauttaaltaan hyviä. Erityismaininnan ansaitsevat pääparina hääräävät Git (Brendan Conroy) ja Jap (Donal O'Kelly), jotka huokuvat eräänlaista hiljaista epätoivoa.

Aluksi ajattelin, että hahmojen elämästä on tehty oikein tekemällä ylisurkeaa, mutta olin onneksi väärässä, sillän alun surkuttelu tasapainottui loppua kohden ja muuttui jotenkin inhimillisemmäksi. Mikään piristävä elokuva tämä ei silti välttämättä ole, vaikka lopussa nähdäänkin pienen pieniä toivon pilkahduksia. Ystävyydestä kertovia elokuvia on tässä maailmassa tuhansittain, mutta kaikessa karuudessaan Kings onnistuu erottumaan joukosta.

Kings (2007)
Ohjaus: Tom Collins
88 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.6/10


The Pipe (2010)


The Pipe ja sitä seurannut keskustelutuokio olivat Irish Film Weekin pääohjelmistonumero tänä vuonna.

Dokumentti kertoo pienestä kyläyhteisöstä Irlannin länsirannikolla. Kun merenpohjasta löytyy öljyä, iso öljy-yhtiö Shell aikoo rakentaa kylään öljyputken, joka yltää merestä 9km maata pitkin öljynjalostamoon. Asukkaat ovat kauhuissaan. Putkella voi olla pahimmillaan katastrofaaliset seuraukset ympäristölle ja terveydelle. Se voi jopa tuhota useamman ihmisen elinkeinon. Vaaravyöhykkeellä on mm. kalastajien toimeentulo.

Yhteisö alkaa osoittaa mieltään yhtiön suunnitelmia vastaan, mutta kohtaavatkin karun totuuden. Rauhanomaiset mielenosoittajat saavat kimppuunsa poliisit, jotka lyövät ihmisiä maahan ja jopa pidättävät täysin viattomia kyläläisiä. Viisi heistä joutui olemaan vankilassa kolme kuukautta vastustettuaan kotiseutunsa silpomista. Paitsi ulkoapäin, tilanne repii yhteisöä rikki myös sisällä, sillä kaikki eivät ole valmiita edes kompromisseihin.

Yhteisö vetoaa niin Irlannin kuin EU:nkin lakiin ajaakseen asiaansa. Valitettava totuus on silti se, ettei Shell juuri tästä välitä. Kun rahaa on tarpeeksi, itsensä voi maksaa ulos mistä vain. Kyläläiset laitetaan selkä seinää vasten. Viimeinen pisara on, kun öljyputkia muuallakin maailmassa asettanut alus Solitaire saapuu lahdelle. Kalastajat alkavat mielenosoituksiin, joiden keskiössä ovat lapsuudesta asti kalastanut Pat O'Donnell ja hänen poikansa Jonathan. He palaavat veneillään lahdelle joka päivä ja uhmaavat Solitairea, joka on viemässä heiltä elämäntyön.

On hälyttävää nähdä omin silmin, miten kylän asukkaita estetään puolustamasta kotiaan, miten heidät yritetään hiljentää. Osalle Shellin maksama korvausraha kelpaakin, mutta suurin osa kyläläisistä ymmärtää, ettei se riitä. On jotain rahaa tärkeämpää: oma koti, oma ja perheen turvallisuus, luonnon rikkaus. Niitä ei rahalla korvata. Taistelu asian tiimoilta jatkuu edelleen.

Ohjaaja Risteard O'Domhnaill saapui Valveelle vieraaksi kertomaan tarkemmin elokuvan tekemisestä ja vastaamaan yleisön kysymyksiin. Päivätyössään O'Domhnaill on uutiskuvaaja, eikä elokuvan tekeminen ollut alun perin miehen suunnitelmissa. Häntä ärsytti median esittämä negatiivinen, sensaatiohakuinen kuva kyläläisten mielenosoituksista. Heidät esitettiin ihmisinä, jotka toimivat pelkkinä kehityksen jarruina. O'Domhnaillilla on sukua alueella ja hän alkoi viettää yhä enemmän aikaa kuvaamassa kyläyhteisön taistoa oikeuksistaan. Jälkitöihin heltisi jo ulkopuolistakin rahoitusta ja The Pipe on nyt maailmanvalloitusmatkallaan.

Ottaen huomioon, ettei elokuvan tekeminen ollut alun alkujaan suunnitelmissa, kuvamateriaali on usein hyvinkin elokuvallista. Ainoa hieman häiritsevä seikka on käsivaralla kuvatut kohtaukset kalastajien aluksilla, sillä kovasta merenkulusta johtuen kuva keikkuu ja heiluu aivan hulluna. Viittä vaille tulee itsekin merisairaaksi. O'Domhnaillille kuitenkin propsit siitä, että on tuonut tämän tarinan suuren yleisön tietoisuuteen. Toivottavasti se auttaisi myös kyläläisiä jaksamaan painostuksen alla ja öljysota saataisiin vielä loppumaan.

The Pipe (2010)
Ohjaus: Risteard O'Domhnaill
82 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.4/10


Oilean Thorai (2002)


Oilean Thorai eli Toryn saari on kaukaisin asuttu saari Irlannin rannikolla, n. 15 kilometrin päässä Irlannista. Saari on oikeastaan täysin puuton, aukea alue merellä, 5 kilometriä pitkä ja 3 kilometriä leveä. Vuonna 2010 siellä asui enää 96 ihmistä, dokumentin aikaan vielä reippaasti yli sata.

N. tunnin mittainen dokumentti Oilean Thorai kertoo saaresta ja sen asukkaista enempiä selittelemättä. Kertojanääntä tai tekemällä tehtyä dramatiikkaa ei ole, vaan asukit saavat avautua kameralle rauhassa. Tahti on verkkainen, kuten todennäköisesti saaren asukkaiden päivittäinen elämäkin. Olen nähnyt useampia samantyylisiä dokumentteja ja pitänyt niistä, mutta Oilean Thoraissa ei ole ihan kaikki yhtä mallillaan. Se jokin punainen lanka puuttuu. Dokkari tuntuu enemmäkin sarjalta yksittäisiä pikkujuttuja kuin yhtenäiseltä kokonaiselta elokuvalta.

Sisällöltään dokumentti on silti omiaan nostattamaan haluja elämän yksinkertaistamiseen. Vaikka saarella asuminen ei olekaan täysin mutkatonta, on jokapäiväinen elämä silti ihailtavan leppoisaa. Pienellä maankappaleella kaikki tuntevat toisensa ja yhteisö on vahva. En kyllä silti pystyisi koskaan asumaan saarella. Dokumentin alussa kerrottiin myrskystä, joka riehui merellä 1970-luvun puolivälissä ja laivayhteys saarelle katkesi lähes kahdeksi kuukaudeksi. Saari on lisäksi niin pieni, että oikein kova myrsky voisi pyyhkäistä meren saaren yli. Vanha pariskunta kertookin eräästä aamusta, kun meri kirjaimellisesti tuli makuuhuoneeseen.

Vaikka dokumentti sinällään oli mielenkiintoinen, jotain jäi puuttumaan. Jonkilainen rytmi tai jatkuvuus. Saaren asukkaiden juttuja kuuntelee ihan mielellään, mutta jonkinlaista yhdistävää tekijää jää kaipaamaan.

Oilean Thorai (2002)
Ohjaus: Pat Collins
52 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 5.8/10


Alun perin tarkoitus oli käydä katsomassa lauantaina vielä Bloody Sunday, mutta päätimme sittenkin jättää leffan välistä. Pidimme kämpillä Irish Film Weekin "jatkot" jotka pysyivät irkkuhenkisinä ehkä ensimmäiset 20 minuuttia, kun kuuntelimme vinyyliltä irlantilaisia klassikkoja ja joimme Magnersia ja irlantilaisia oluita.

Irish Film Week inspiroi minua myös kirjoittamisen puolesta. Inhoan elokuvissa lörpöttelijöitä ja näistä elokuvista 2/3 kärsi tuosta infernaalisesta ongelmasta. Hei, te kaikki jotka tykkäätte puhua elokuvateatterissa ja vilkuilla kännykkää koko ajan: olette perseestä. Jos ette osaa pitää suutanne tukossa ja kännykkäänne taskussa edes alle tunnin mittaisen leffan aikana, katsokaa elokuvanne kotona. Voi olla että tässä jossain vaiheessa syntyy vielä postaus elokuvateatterien ihanuudesta ja kamaluudesta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti