lauantai 22. lokakuuta 2011

It's a jungle out there!

Disney Animated Classics -projektissa on aika palata elokuvien pariin. Tänään luvassa kahdenlaisia svengaavia rytmejä.


19. Viidakkokirja (The Jungle Book, 1967)
Vaikka Walt Disney kuoli ennen Viidakkokirjan julkaisua, se on viimeinen elokuva joka on tehty hänen valvovan silmänsä alla.

Näin Viidakkokirjan pienenä vain kerran, mutta muistan samannimisen VHS-animesarjan, josta pidin valtavasti. Minulla oli ostokassuna myös vuonna 1994 tehty live action Viidakkokirja, joka oli sekin Disneyn tuotantoa. Siitäkin pidin ala-asteella. Puhumattakaan Viidakkokirja videopelistä (Sega Megadrivelle?), jota hakkasin aika paljon. No, se  elokuva sitten...

On tavanomainen rauhallinen päivä Intian viidakossa. Pantteri Bagheera kuulee lapsen ääntelyä ja löytää pienen ihmisvauvan korista joen rannalta. Bagheera ei henno jättää lasta yksin, vaan vie tämän kasvatettavaksi susipariskunnalle, joka on vasta saanut omiakin pentuja. Ihmisenpentu kasvaa yhdessä sudenpentujen kanssa. Ihmisen paikka ei kuitenkaan ole viidakossa ja jos tiikeri Shere Khan löytää hänet, hänen päivänsä ovat luetut. Niinpä susilauma joutuu lähettämään nyt jo hieman isommaksi kasvaneen ihmislapsen, Mowglin, pois. Bagheera lähtee johdattamaan Mowglia kohti ihmisten kylää, mutta poika on vastahakoinen ja haluaisi jäädä viidakkoon ikuisiksi ajoiksi.




Matkalla Bagheera suuttuu ihmislapsen jääräpäisyyteen monet kerrat. Mowglille taas tulevat tutuiksi muut viidakon asukit, kuten leppoisa bailukarhu Baloo, apinoiden kuningas Louie ja hypnoottinen käärme Kaa, joka haikailee syövänsä Mowglin päivälliseksi. Shere Khan ei myöskään jää pelkäksi legendaksi.

Viidakkokirjan ote on rennon letkeä, eikä vähiten musiikkinsa ansiosta. Leffa tarjoileekin tähän mennessä parhaita Disney-biisejä. Animointi on upeaa kuten aina. Erityistä ihastusta herättävät taustat, kuten niin monessa muussakin luontoon sijoittuvassa Disney-klassikossa. Jälleen kerran taustat ovat parhaimmillaan maalausmaisia, yksityiskohtaisia ja uskomattoman kauniita. Ne herättävät viidakon henkiin. Kiitosta saavat myös ääninäyttelijät. Erityisesti Shere Khan teke äänensä vuoksi vaikutuksen.




Jokseenkin hitaan startin jälkeen homma alkaa todella toimia Baloo-karhun astuttua mukaan remmiin. Muutamaa heikompaa kohtausta (esim. elefanttien marssi) lukuunottamatta juoni rullaa sulavasti. Yllätyin miten vähän muistin elokuvasta, vaikka viimenäkemästä onkin tietysti vuosikausia aikaa. Muut aikoinaan vuokratut Disney-klassikot ovat jääneet paremmin päähän. Silti, nyt katsottuna, Viidakkokirja kuuluu klassikot-sarjan kärkiteoksiin, ainakin tähän mennessä.

Viidakkokirja sai jatko-osan vuonna 2003. Sitä aiemmin osa hahmoista, mm. Baloo ja Louie esiintyivät Disneyn ysärianimaatiosarjassa Pilipalipilotit (TaleSpin, 1990-1991). Kun sarjan juonikuvausta lukee nyt, se tuntuu oudoimmalta idealta ikinä. Baloo lentäjänä lähettifirmassa? Mitä helvettiä? Viidakkokirja -elokuvassahan inhimillisimmätkin eläimet ovat selkeästi eläimiä eläimillisine maneereineen. Ehkäpä sarjaan vielä jossain törmää ja pääsee todistamaan sen ihmeellisyyttä. Miten ihmeessä pummilla elävästä viidakkonallesta tulee lentokoneella lentelevä (eli siis töitä tekevä!) ilmojen karhu? Tai apinojen kuninkaasta baarin pitäjä? Ehkä näitä ei pitäisi miettiä liikaa...


Viidakkokirja (The Jungle Book, 1967)
Ohjaus: Wolfgang Reitherman
78 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.4/10


20. Aristokatit (The Aristocats, 1970)
Eletään 1900-alkua Pariisissa. Eläkkeelle jäänyt näyttelijätär Madame asuu suuressa kartanossaan kissansa Herttuattaren ja tämän kolmen pennun, Marien, Toulousen ja Berliozin kanssa. Kartanon hovimestarin hommaa hoitaa uskollinen ikääntyvä palvelija Edgar. Kisut ovat todellisia aatelisia, joilla on oltavat kuin herroilla. Herttuatar opettaa pentujaan mm. maalaamaan, soittamaan pianoa ja laulamaan.

Eräänä päivänä Madame kutsuu luokseen asianajajansa. Tarkoituksena on luoda Madamen testamentti. Edgar kuuntelee salaisen putken kautta kaksikon keskustelua ja saa kuulla, että kissat perivät vanhan eukon suuren omaisuuden ennen häntä. Edgarille tie rikkauksiin aukenee vasta kun katit kuolevat. Epätoivo valtaa hovimestarin. Hän huumaa ja kidnappaa kisulit kuljettaakseen ne mahdollisimman kauas Pariisista.

Herttuatar herää pentuineen kaukana Ranskan maaseudulla, joen varrelta. Selvittyään yön yli kissaperhe kohtaa Thomas O'Malleyn, letkeän kujakatin, joka ihastuu oitis Herttuattareen. O'Malley lupaa auttaa kaupunkikisut takaisin Pariisiin. Matkalla he törmäävät O'Malleyn kujakattiystäviin ja näiden rentoon orkesteriin, sekä pariin Englannista Ranskaan matkanneeseen hanheen, joiden setä on melkoinen juoppo.




Aristokatit ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini. Olen nähnyt sen lyhyen elämäni aikana jo kuitenkin monen monta kertaa, sillä VHS-kassu on löytynyt hyllystä 90-luvun alun uusintajulkaisusta saakka. Klassikoiden sarjassa Aristokateilla on omasta mielestäni enemmänkin täyteprojektin status. Hauskoja pikkujuttuja leffassa on useita, mutta kokonaisuutena teos laahaa. Hahmoista oikeastaan yksikään ei ole tarpeeksi kiinnostava, jotta leffaa jaksaisi seurata täydellä keskittymisellä. Aristokatit itse ovat niin tyhjiä, että ihan ärsyttää.

Parhaana hetkenä voisi mainita kahdenlaisten kaupunkikattien kohtaamisen kun hienostunut Herttuatar kohtaa pentuineen O'Malleyn soittajaystävät. Hauskuutta tuo myös Madamen hupsu asianajaja. Muuta mainittavaa erityistä leffassa ei sitten olekaan. Huokaus-tason keskinkertaisuutta taas löytyy ja paljon. Niinpä leffasta on loppujen lopuksi vaikea olla mitään mieltä ja tuon välinpitämättömyys on ehkä jopa pahempaa kuin leffan inhoaminen. Mitään ei synny, ei inhoa, ei rakkautta. Sen takia tästä leffasta ei ole kummempaa sanottavaakaan.




Aristokatit (The AristoCats, 1970)
Ohjaus: Wolfgang Reitherman
78 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.4/10

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti