maanantai 12. marraskuuta 2012

IIK!! 2012

Kuten jo aiemmin mainostinkin, viikonlopun ohjelmistossa oli IIK!! Kauhuelokuvafestivaali, jossa vierailin jo neljättä kertaa ja kolmannen kerran tämän blogin pitäjänä. Tämän kertaisesta festarista oli hieman ristiriitaiset fiilikset noin alkuunsa. Eniten kyrsi se, että pari eniten odottamaani elokuvaa oli heitetty Kauhujen yö-leffamaratoniin, johon taas ei minun unenlahjoillani osallistuta, vaikka aluksi sitä kovasti harkitsinkin. Se hanke kaatui lopullisesti rahanpuutteeseen ja siihen, etteivät muut maratonleffat olleet niin mahdottoman mielenkiintoisia. Niinpä näkemättä jäivät Death Weekend ja Frogs. No, sain ainakin hyviä leffavinkkejä tulevaisuuden varalle.

Uusia leffoja nähtiin myös aiempaa enemmän. Itseäni ne eivät niin hirveästi kiinnosta, joten siksi valinnat vähän harmittivat. Vaikka tietysti ymmärrän, että ohjelmiston on oltava monipuolinen ja miellytettävä muitakin kuin minua. Eniten ennakkoonvaratut leffat taisivat kuitenkin kaikki olla näitä vanhoja klassikkoja, joten se kertoo varmaan jotain myös muun yleisön mieltymyksistä.

Onneksi kaikki yksityiskohdista nillittäminen unohtui itse festareilla, kun leffavalinnat osuivat nappiin. Taas tuli nähtyä uusia elokuvatuttavuuksia, jotka toimivat festaripuitteissa täydellisesti.


Perjantai 9.11.


Phantom of the Paradise - Aavemusa (Phantom of the Paradise, 1974)
Aavemusan (kuulein suomennos ikinä) ohjaaja Brian de Palma tunnetaan lähinnä rikoselokuvistaan, mm. Scarface - Arpinaamasta ja Carlito's Waysta. Näin elokuvien rinnalla Aavemusa on kiehtova poikkeus. Se on modernisoitu versio Oopperan kummitus-tarinasta ja tuo väkisin mieleen vuotta myöhemmin kankaille pärähtäneen Rocky Horror Picture Shown.

Pianisti Winslow Leach (aiemmin tänä vuonna edesmennyt William Finley) ei ehkä ole se vetovoimaisin esiintyjä, mutta musiikkimoguli Swan näkee hänen musiikissaan potentiaalia. Aiemmin Swan on tuottanut imeliä poikabändejä, kuten The Juicy Fruits. Leach on aluksi innoissaan: hänen musiikkiaan tullaan kuulemaan ympäri maailman. Into vaihtuu kuitenkin pian katkeraksi pettymykseksi, kun Leach huomaa Swanin varastaneen hänen musiikkinsa. Leach tekee kaikkensa päästäkseen Swanin puheille. Lopulta Leach lavastetaan syylliseksi huumausainerikokseen ja siirretään pois uuden musiikkituotannon tieltä, Sing Singin vankilaan.

Kun Leach kuulee vankilan radiosta musiikkiaan The Juicy Fruitsin laulamana, hän saa totaalisen raivarin. Lennokkaassa kohtauksessa mies pakenee vankilasta ja lähtee riehumaan Swanin levy-yhtiön tiloihin. Tapahtuu kohtalokas onnettomuus, jossa Leachin kasvot tuhoutuvat. Hulluuden partaalla hän palaa Paradiseen, jossa Swan aikoo esittää hänen musiikkiaan. Hän pukeutuu naamioon ja viittaan ja jää kummittelemaan rakennuksen nurkkiin. Hän tekee ikuisen yhteistyösopimuksen Swanin kanssa saadakseen haluamansa laulajattaren esittämään musiikkiaan.

Aavemusa on jäänyt harmittavan vähälle huomiolle, itse en ollut ennen näitä kekkereitä koskaan törmännyt koko leffaan. Oletettavasti Rocky Horror Picture Show korjasi potin kotiin seuraavana vuonna ja jätti edeltäjänsä varjoonsa. Aavemusaa katsoessa on helppo unohtaa olevansa kauhuelokuvafestareilla, sillä varsinaista kauhua on todella vähän ja elokuva onkin ensisijaisesti musikaalinen komedia.

Yksi elokuvan vahvuuksista on sen näyttelijöissä ja roolihahmoissa. Vaikka hahmot eivät mitään erityisen syvällisiä olekaan, kaikki näyttelijät tuntuvat löytäneen juuri sen oikean tavan esittää heitä. Hahmot ovat omalla tavallaan karikatyyrisia, jopa naurettavia, mutta ilman kantavia roolisuorituksia ne jäisivät hyvin latteiksi. William Finley on pääroolissaan ilmeikäs melkein liiallisuuksiin asti ja rokkitähti Beefia näyttelevä Gerrit Graham vetää supertähden elkeet ilahduttavasti yli. Kaikki tämä olisi jossain toisessa elokuvassa kömpelöä ja häiritsevää, mutta Aavemusaan ne sopivat kuin nenä päähän.

Musiikkinumerot ovat ihan hyviä, mutta jäävät sivuseikaksi. Vain muutama musiikkikohtaus jäi mieleen erityisen hyvänä, enkä niistäkään muista enää niitä itse lauluja. Tässä saattaakin olla yksi elokuvan heikkouksista. Kaikki musikaalit ja musiikkielokuvat tarvitsevat mieleenpainuvia lauluja, jotka jäävät soimaan päähän tai spektaakkelimaisia esityksiä, joita ei voi unohtaa. Onneksi paikat, hahmot ja näyttelijät luovat elokuvaan niin oman maailmansa, että tällainen seikka on helppo antaa anteeksi.

Phantom of the Paradise - Aavemusa (Phantom of the Paradise, 1974)
Ohjaus: Brian de Palma
92 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.3/10


Seeding of a Ghost (Zhong gui, 1983)
Oudoimmat teokset tulevat useimmiten idästä ja sitä oli Iikissä todistamassa Shaw Brothers-tuotos Seeding of a Ghost, joka nähtiin aiemmin Night Visions-festarilla. Leffa oli Iikin yllätyselokuva, joka paljastettiin vasta aiemmin festariviikolla. Näin heti aluksi voin todeta olevani aivan helvetin onnellinen siitä, etten missannut tätä leffaa.

Nuori taksikuski Chau on ollut naimisissa vaimonsa Irenen kanssa vasta muutaman kuukauden. Eräänä iltana hän törmää mystiseen velhoon, joka ennustaa pahoja asioita tapahtuvaksi hänen elämässään. Vain muutamia päiviä tapauksen jälkeen kasinon kortinjakajana työskentelevä Irene ihastuu erääseen asiakkaaseen, Anthony Fangiin. Myös Anthony on tahollaan naimisissa. Salasuhde alkaa.

Eräänä iltana Anthonyn ja Irenen välille syntyy riitaa. Irene lähtee kävelemään yksin pimeässä illassa, kunnes hän kohtaa kaksi nuorta miestä, paikallista huligaania. Miehet jahtaavat Irenen hylättyyn kartanoon ja raiskaavat tämän. Myöhemmin tappelun tiimellyksessä Irene putoaa rakennuksen kattotasanteelta ja kuolee. Chau löytää vaimonsa ruumiin ja poliisit epäilevät häntä murhasta. Chau päättää lähteä hänet kironneen velhon puheille saadakseen oikeutta. Velho lupaa herättää Irenen henkiin, mutta varoittaa, että mustalla magialla voi olla tuhoisia seurauksia.

Ensimmäiset puolisen tuntia leffasta on enemmän parisuhdedraamaa kuin kauhua. Mitään tylsäilyä ei sekään silti ole, sillä alkuosakin sisältää monia hienoja yksityiskohtia. Kukapa voisi unohtaa äärimmilleen hidastetun yläosattoman baywatch-juoksun rannalla tai tuulikoneen makuuhuoneessa? Viimeinen puolituntinen onkin sitten hengästyttävää tehosteiden ilotulitusta, jossa tapahtuu jotain ihan mieletöntä melkein joka heti. Matojen oksentamista, aivojen syöntiä, aaveiden kanssa sekstailua, lonkerohirviöitä... Tässä leffassahan on kaikkea!

90 minuuttia suorastaan vilisee ohi tätä leffaa katsoessa, tylsää ei tule kertaakaan. Loppua kohden juoni keskittyy vain tulevan koston ympärille, joten varsinaista älyllistä (?) juonta on vain alkupuolella. Lopussa tapahtuu yksi yliluonnollinen juttu toisen jälkeen ja ihmeteltävää riittää niin paljon, ettei ymmärrä edes miettiä miksei juoni etene. Loppuratkaisu on aivan huikea!

En tosiaan ole varma, olisiko tätä leffaa tullut koskaan katsottua ilman IIKiä. En ole koskaan ollut mikään suuren suuri Hong Kong-leffojen fani. Kauhuelokuvan katsominen on harvoin tehnyt minut näin onnelliseksi. Seeding of a Ghost oli juuri se piristysruiske mitä kaipasin. Sanat eivät riitä kertomaan, kuinka paljon tästä leffasta pidin. Suosittelen lämpimästi!

Seeding of a Ghost (Zhong gui, 1983)
Ohjaus: Chuan Yang
90 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 7.7/10


Lauantai 10.11.


The Phantom of the Opera (1925)
Vuoden säestetty mykkis on jälleen todellinen elokuvaklassikko, Lon Chaneyn tähdittämä The Phantom of the Opera vuodelta 1925.

Pariisin Oopperatalo myydään uusille omistajille. Edelliset omistajat varoittelevat miehiä Oopperan Kummituksesta, mutta nämä vain nauravat moisille huhupuheille. Pian Kummitus alkaa kuitenkin puuttua Oopperan näytöksiin, erityisesti laulajavalintoihin. Salaperäinen hahmo on nimittäin mieltynyt suuresti Christine Daaeen, joka on sijaisnäyttelijänä Oopperan tähdelle, Carlottalle. Carlotta saakin pian kirjeitä, joissa hänen uraansa ja terveyttään uhkaillaan, ellei tämä kieltäydy esiintymästä ja jätä rooliaan Christinelle.

Kummitus puhuu Christinelle seinien läpi esityksen jälkeen ja houkuttelee tämän luokseen, piilopaikkaansa Oopperan kellareihin. Kun Christine kohtaa naamiokasvoisen kummituksen, hän kauhistuu. Kun naamio poistetaan ja Christinelle paljastuu Kummituksen todellinen ulkomuoto, hän anelee pääsyä takaisin maanpinnalle, rakastettunsa Raoulin luokse. Kummitus päästää Christinen menemään vain sillä ehdolla, ettei hän tapaa Raoulia enää koskaan. Christine ei tietysti taivu Kummituksen pyyntöön, vaan vapaaksi päästyään alkaa suunnitella Raoulin kanssa pakoa Pariisista. Kun Kummitus kidnappaa tytön takaisin luokseen, alkaa pelastusoperaatio ja ajojahti.

Itse elokuva on huolellisesti toteutettu ja visuaalisesti komea. Leikkaus ja rytmitys toimivat vielä nykyaikanakin ja on helppo todeta Phantomin olleen vuonna 1925 aikaansa edellä. Lon Chaney on loistava Kummituksena ja onnistuu olemaan karmiva vielä nyky-yleisöllekin. Muutenkin 90-vuotias elokuva toimii jopa yllättävän hyvin näin 2010-luvulla. Monet mykkäelokuvat ovat vanhentuneet aikojen saatossa niin paljon, että pitää ihan erikseen huomioida niiden olevan oman aikansa tuotoksia.

Musiikista vastasi tänä vuonna trio Musta Ruusu, joka oli huvennut festariin mennessä duoksi. Yksi soittajista oli sairastunut juuri ennen esitystä. Viululla ja pianolla toteutettu säestys oli hyvin perinteinen mykkäelokuvasäestys. Useimpiin kohtauksiin ja erityisesti alkupuolelle se toimi hyvin, mutta loppupuolen jännittävämmissä kohtauksissa olisin toivonut enemmän eläytymistä ja tunnelman luomista. Välillä olo oli ristiriitainen, kun ruudulla tapahtui jotain jännittävää, mutta musiikki oli samaa kuin aiemmissa rauhallisissa kohtauksissa.

Musta Ruusu piti myös monta täysin hiljaista kohtaa, enkä ole täysin varma miksi. Aluksi luulin, että pausseilla yritettiin saada aikaan dramatiikkaa ja parilla ensimmäisellä kerralla se toimikin, mutta mukana oli myös paljon hiljaisia kohtia, joilla ei mielestäni ollut mitään virkaa. Aloin pohtia johtuisivatko hiljaisuudet kenties huilistin sairastumisesta, mutta tämä jäänee arvoitukseksi.

The Phantom of the Opera (1925)
Ohjaus: Rupert Julian
93 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.2/10


The Werewolf vs the Vampire Woman (La noche de Walpurgis, 1971)
Espanjan Lon Chaneynakin tunnettu Paul Naschy teki uransa aikana tusinan ihmissusielokuvia, joissa hän näytteli pääosaa, Waldemar Daninskya. Jokaisessa elokuvassa annetaan eri syy sille, miksi Daninsky ylipäätään muuttuu ihmissudeksi. Vaikka kaikissa elokuvissa päähenkilö on sama, tarina alkaa oikeastaan aina alusta. The Werewolf vs the Vampire Woman on Naschyn sarjan tunnetuin elokuva, joka aloitti 70-luvun kauhubuumin Espanjassa. IIKissä leffasta nähtiin jenkkiversio.

Kaksi kaunista nuorta naista, Elvira ja Genevieve, eksyy Ranskan maaseudulle etsiessään mystisen murhaajattaren/vampyyrinaisen hautapaikkaa. Autosta loppuu bensa keskellä ei mitään ja naisten apuun saapuu mystinen Waldemar Daninsky. Daninsky majoittaa naiset kartanoonsa ja kiinnostuu suuresti heidän etsintänsä kohteesta ja lupaa auttaa etsinnöissä. Pian hautapaikka löytyykin. Luurangon rinnassa on hopearisti, jonka Genevieve vetää irti, päästäen samalla tietämättään pahuuden vapaalle jalalle.

Vampyyrinainen herää henkiin ja alkaa saalistaa nuoria naisia. Sattumoisin ainoat neidot lähimailla ovat juuri Elvira ja Genevieve. Samaan syssyyn Elvira rakastuu Daninskyyn ja tunne on molemminpuolinen. Miehen kauhea salaisuus on kuitenkin vielä paljastumatta. Ihmissuden muodossaan Daninsky joutuu kamppailemaan pahaa vampyyrinaista vastaan. Loppuhuipennuksessa itse Saatana tekee esiintymisen varjon ja möreän äänen muodossa.

En tiedä miten paljon jenkkiversio eroaa alkuperäisestä (luultavasti ainakin jonkin verran), mutta leffa oli lopulta yllättävän kesyä kamaa. Ehkäpä odotin enemmän jotain eksploitaatiohenkistä perseilyä. Yleisöä viihdytti eniten Daninskyn mekaanikko, joka ihastuu epäterveellisellä tavalla Elviraan. "People say I'm crazy... Do you think I'm crazy? I get angry when people call me crazy..." Dialogi nyt muutenkin on lievästi huvittavaa, mutta sehän on näiden leffojen suola.

Seksploitaatio/tissiosasto jää melko yllättäen vähäiseksi (ts. tissejä ei näy kertaakaan), vaikka vampyyriteemassa on vahvaa lesboeroottista vibaa. Niin joo, ja jostain syystä Genevieve on pakannut retkelle mukaan osittain läpikuultavan babydoll-yöasun... Epäloogisuuksia riittää niin paljon, ettei niiden luettelemisessa olisi enää edes mitään mieltä. Kaiken kaikkiaan Werewolf oli "ihan jees"-osastoa, mutta toimi festareilla erittäin hyvin. Kotisohvalla jankkaava juoni olisi varmaan alkanut jo vähän uuvuttaa. Tällainen elokuva vaatii usein hyvää seuraa ja sellaista IIKistä löytyy aina.

The Werewolf vs the Vampire Woman (La noche de Walpurgis, 1971)
Ohjaus: León Klimovsky
86 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.1/10

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti