Tässä siis se klassisin elokuvaversio vuodelta 1945. Ensi viikolla Dorian Gray tavataan uudelleen, mutta lievästi ilmaistuna erilaisessa ympäristössä...
Kirjallisuuteen perehtyneille juoni on tuttu. Kuvankaunis nuori mies Dorian Gray istuu mallina maalariystävälleen Basil Hallwardille, kun hän kohtaa Hallwardin ystävän lordi Henryn. Lordi Henry on paheellinen, kyyninen keikari, joka istuttaa nopeasti moraalisen rappion siemenen viattoman nuorukaisen päähän. Vain kauneus ja nuoruus ovat tärkeitä, hän korostaa. Dorian Gray ymmärtää molempien ominaisuuksien olevan katoavaisia ja tekee kohtalokkaan toivomuksen: kunpa hänen muotokuvansa vanhenisi ja muuttuisi hänen sijastaan. Kunpa hän itse saisi säilyä ikuisesti nuorena ja pitää kauneutensa.
Vuosien saatossa Dorian Grayn ulkomuoto säilyy nuorekkaana, eikä hän tunnu vanhenevan päivääkään, vaikka yhä skandaalimaisemmat huhut hänen yksityiselämästään kiertävät ympäri Lontoota. Muotokuva on piilotettu suljettuun ullakkohuoneeseen, jossa se kaikessa yksinäisyydessä vanhenee ja muuttuu yhä kammottavammaksi ihmisen irvikuvaksi. Maalaus kantaa Dorian Grayn synnit ja kuvastaa hänen sielunsa rappiota.
Elokuva on kuitenkin huolellisesti toteutettu ja tyylikkäästi kuvattu. Hurd Hatfieldin tulkitsema Dorian Gray on hieman pettymys. Kirjassa Dorian on eloisa, turhamainen ja usein innokas, kun taas elokuvan Dorianista ei saa oikein mitään irti. Kenties puupökkelömäinen olemus kertoo miehen sieluttomuudesta, mutta minua ilmeettömyys jäi häiritsemään. Ei ihme, että tarinaan tarvitaan kertojanääntä selittämään, mitä Dorian milloinkin tuntee! George Sandersin lordi Henry on kuitenkin aikalailla sellainen, jollaiseksi hänet kuvittelin kirjaa lukiessani.
Ymmärrän toki sen, että kirjan muuttaminen elokuvaksi vaatii tiettyjä muutoksia ja kompromisseja, mutta joidenkin kohtien muuttamista en vain kertakaikkiaan tajua. Muotokuvamaalari Basil Hallwardille on luotu sukulaistyttö, joka rakastuu Dorianiin. Kaksikko on jopa menossa naimisiin! Dorianin ensirakkaus Sibyl Vane on laulaja rähjäisessä vaudevillessa, ei loistava Shakespearen tulkitsija syrjäkujan teatterissa. Kirjassa Dorian suuttuu nuorikkoonsa, koska rakkaus Dorianiin on tuhoamassa hänen uransa. Elokuvassa lordi Henry heittää Dorianille ehdotuksen kummallisesta viattomuuskokeesta, jossa Sibyl epäonnistuu.
Kirjaa lukiessani näin selvästi edessäni edellytykset mahtavaan, visuaaliseen elokuvaan ja mielestäni nämä turhalta tuntuvat muutokset häiritsivät leffaan keskittymistä. Erityisesti se helvetin kissajumala. Huh, miten huono idea! Elokuvaa piristävät kuitenkin komean kuvauksen lisäksi Dorianista tehty maalaus, joka nähdään mustavalkoisen elokuvan keskellä Technicolor-väreissä. Turmeltuneessa maalauksessa on mieletöntä voimaa! Maalauksen tekeminen kesti (muistaakseni) vuoden päivät ja se on todella hätkähdyttävää katsottavaa.
Kotikatsomossa istui siis kirjan lukeneen lisäksi hyvä vertailuhenkilö, eli
Dorian Grayn muotokuva (The Picture of Dorian Gray, 1945)
Ohjaus: Albert Lewin
110 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.2/10
Jeap, ovat ajat muuttuneet: ennenvanhaan elokuvia tehtiin ihmisille, jotka eivät lue kirjoja; nykyään tehdään päinvastoin eli sama tuote myydään samalle yleisölle multimediaalisesti.
VastaaPoistaMainio teksti!
Haaste elokuvabloggareille! http://elokuvainnollisesti.blogspot.fi/2013/09/10-elokuvaa-hyllystasi-jotka-kuvaavat.html
VastaaPoista