Uutta teemaa oli jo hieman työläs keksiä, kun vampyyrit, mutanttivauvat, brassikauhut, alienit ja leirislasherit on niin nähty. Mutta mikäs sopii kauhuleffojen kanssa yhteen kuin hanska käteen? No vanha kunnon rock 'n roll tietysti! Tässä blogissa on jo aiemmin nähty upea KISS-leffa Phantom of the Park. Salaa toivon, että tänäänkin päädytään samalle rimanalitustasolle.
Nyt siis luvassa trio kämäisiä, mutta ah, niin upeita rokkikauhuja.
Monster Dog (Leviatan, 1984)
Voi, Alice Cooper. Joku blogia aiemmin lukenut saattaa muistaakin minut pitkän linjan Cooper Trooperina. Hurahdin Cooperin 12-vuotiaana ihan täysillä ja 13-vuotiaana pyörin jo ensimmäisellä keikalla ihan hukassa hevareiden keskellä.Monster Dog kuuluu miehen vähemmän mairitteleviin hetkiin. Jossain kasarin kokkelipöllyjen jälkimainingeissa Cooperille tarjottiin roolia espanjalaisessa matalan budgetin kauhupläjäyksessä. Miehen itsensä mukaan lupauksena oli, että filkka päätyisi esitykseen korkeintaan Filippiineille, mutta kuinkas kävikään. Nyt Monster Dogilla on kyseenalainen kunnia viihdyttää meitä illan ensimmäisenä elokuvana.
Megarokkitähti Vincent Raven (Cooper) palaa vanhaan kotikartanoonsa kuvaamaan uusimman hittibiisinsä musiikkivideota. Tönöä asuttaa enää talonmies - miehen vanhemmat ovat jo aikoja sitten kuolleet. Mukana seurueessa on kuvaajana toimiva tyttöystävä ja muuta sekalaista sakkia. Kaikkien tehtävät eivät edes loppujen lopulta oikein selviä. Kai ne vaan hengailee.
Jo matkalla tapahtuu kummia. Seriffit pysäyttävät porukan matkailuauton ja varoittavat seuduilla liikkuvista pelottavista koiralaumoista, jotka ovat jo surmanneet pari ihmistä. Hetken kuluttua auto törmääkin koiraan. Ja paikalle ilmestyy mystinen, kummallisuuksia höpöttävä verinen äijä. Perillä kartanossa ketään ei olekaan paikalla, mutta pöydältä löytyy silti pari lautasellista voileipiä. Seurueeseen kuuluva näyttelijätyttönen miettii pelottavan veriäijän sanoja siitä, miten he kaikki kuolisivat ja näkee yöllä kammottavia painajaisia. Raven paljastaa naiselleen, että kyläläiset epäilivät hänen isäänsä ihmissudeksi.
Kun musiikkivideota vihdoinkin aletaan kuvata, lisää kummallisuuksia tapahtuu. Ruumiita ilmestyy, koirat hyökkäävät ja näyttelijäneito lähtee harhailemaan erämaahan. Sekopäiden kyläläisten joukko ottaa lopun seurueesta panttivangeikseen. He ovat varmoja, että Raven on isänsä tapaan ihmissusi ja vihaisen koiralauman johtaja. Ravenille on varattu oma hopealuoti läpi sydämen.
Olin melkeinpä positiivisesti yllättynyt. Tämä leffahan ei ole edes täyttä tuskaa! Hämmennystä lisää englanninkielinen dubbaus, joka on lisätty leffaan jälkeenpäin. Tuntuu kummalta katsoa Cooperia, joka puhuu ihan jonkun eri miehen äänellä - hän ei nimittäin tehnyt jälkidubbausta itse. Lipsync on myös välillä dubbauksesta johtuen vähän mitä sattuu.
Elokuvassa kuullaan kaksi Cooperin biisiä, joita ei koskaan julkaistu missään muualla (paitsi Life and Crimes of Alice Cooper -CD-boksilla). Heti alkuun ilmoille kajahtaa Identity Crisises, jolla on hassutteleva video. Jos tällä on yritetty pönkittää Ravenin asemaa rokkitähtenä niin pieleen menee. Toinen leffassa kuultava biisi on aavemainen See Me in the Mirror, johon porukka on kuvaamassa videota. Ei mitään megahittejä kumpikaan, mutta tietyssä kontekstissa näitäkin osaa arvostaa.
Tykeimmät paukut on säästetty aivan loppumetreille, mikä on vähän harmi. Kyllähän ne koirat pari kertaa säikyttelee pitkin leffaa, mutta vähän säännöllisemmin meininkiä olisi voinut jakaa. Tylsäksi leffa ei kuitenkaan kerkeä käydä, kun kestokin on sopivan lyhyt. Positiivinen ylläri!
Monster Dog (Leviatan, 1984)
Ohjaus: Claudio Fragasso
84 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 5.2/10
Henki vaarassa (Trick or Treat, 1986)
En tiedä kumpi on suosikkini, alkuperäisnimi vai sen suomennos. Kumpikaan ei kerro leffasta oikeastaan yhtikäs mitään.
Tämän leffan missasimme joitakin vuosia takaperin IIKissä ja siitä saakka on harmittanut ihan vietävästi. Syytä en enää muista, mutta se oli joko se, että leffa oli osa kauhujen yö-maratonia (en muista oliko) tai se, että tämän ja edellisen leffan välillä olisi ollut turhan pitkä odotus Iin hektisessä yöelämässä. Muistapa näitä. Nyt tämä Gene Simmonsin ja Ozzy Osbournen - huh helvetti - tähdittämä elokuva saa kuitenkin esityksen tässä huushollissa. Kannattikohan tätä odottaa?
No, itse asiassa, ei ole mitään harhaanjohtavampaa kuin sanoa, että Gene Simmons ja Ozzy Osbourne tähdittävät tätä leffaa. Molemmilla on leffassa pieni cameo ja pääosassa on teini-ikäinen Marc Price, joka on täysi karismavakuumi. Aina ei voi voittaa.
Price esittää Eddietä, teinihevaria, jolla on kovanluokan idoli, shokkirokkari Sammi Curr. Curr on paitsi kunnon stara, myös Eddien kotikaupungin kasvatti. Pojun maailmalta putoaa pohja eräänä aamuna, kun hän saa kuulla Currin kuolleen tulipalossa. Hän hakee lohtua tutulta radiojuontajalta (Simmons), joka antaa pojalle kopion Currin viimeisestä äänityksestä. Se on määrä soittaa radiossa ensimmäistä kertaa Halloweenina puolitaöin. Eddie saa kuulla biisin ennakkoon.
Eddien innostus vaihtuu pian kauhuksi, kun nauha onkin kirottu. Currin sielu ei ole saanut lepoa, ja kun Eddie soittaa nauhaa takaperin, hän alkaa saada idoliltaan viestejä. Aluksi Curr tekee Eddielle palveluksen ja auttaa tätä kostamaan koulukiusaajilleen. Pian tapahtumat kuitenkin riistäytyvät käsistä, kun Curr haluaa takaisin elävien kirjoihin. Levytys osoittautuu jopa hengenvaaralliseksi, kun yksi koulun opiskelijoista kuuntelee sitä ja joutuu sairaalahoitoon. Curr vaatii, että Eddie soittaa sen koulun Halloween-juhlissa, jotta Curr saa kostonsa. Kaiken lisäksi levy aiotaan soittaa keskiyöllä radiossa. Eddien täytyy estää ketään enää kuulemasta levyä.
Odotin tältä leffalta ehkä hieman liikaa. Odotin kunnon perseilyä ja sitä, että Simmonsilla ja Osbournella olisi edes jotkin maininnan arvoiset roolit. Osbourne esittää telkkarissa ohimennen vilahtavaa televangelistaa, joka kauhistelee nuorison rokkivillitystä. Oujee. Simmonsin rooli radiojuontajanakin jää noin minuutin mittaiseen pätkään leffan alkupuolella.
Ensinnäkin, leffa on ihan hyvin tehty. Ja se on oikeastaan tässä tapauksessa enemmän huono kuin hyvä juttu. Curr ei ole erityisen jännä pahis, etenkään kun suurimman osan ajasta hän kommunikoi pelkän takaperin soitetun levyn avulla. Eddie ei ole erityisen jännä päähahmo tai sankari. Sivuhahmoissa ei ole mitään jännää. Kaikkea tätä karisman puutetta sietäisi paikata kovalla arsenaalilla käppäisiä erikoistehosteita ja menoa ja meininkiä, mutta ei.
Puolen välin tienoilla leffa alkaa puuduttaa tosissaan. Visuaalisesti leffassa ei ole oikein mitään jännää, tuntuu kuin katselisi puolitoista tuntia pelkkiä harmaan eri sävyjä. Loppukamppailussa on jotain yritystä, mutta sekin jää turhan vähäiseksi. Harmillisen tylsä tekele.
Henki vaarassa (Trick or Treat, 1986)
Ohjaus: Charles Martin Smith
98 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 2.9/10
Rock 'n' Roll Nightmare (1987)
Yleensä nämä useamman leffan maratonit päättyvät siihen perseisimpään tekeleseen, eikä tämäkään
Leffan nimi oli alun perin The Edge of Hell, mikä on myös Thorin edellisvuonna julkaistun älppärin nimi. Jostain syystä porukka päätti, että Rock 'n' Roll Nightmare olisi jotenkin raflaavampi. Juupa juu. Filkka kuvattiin Kanadassa ja ainakin USA:ssa se meni suoraan videolle. En ollut ihan varma tämän tekeleen direct to video -meiningeistä, joten otin sen kuitenkin mukaan viimeiseksi leffaksi.
Triton-yhtye vetäytyy nauhoituspuuhiin maalaistaloon jossain huitsin helvetissä. Mukana on itse bändin ja tuottajan lisäksi koko sakin tyttöystävät tai vaimot. Jon Mikl Thor esittää porukan päätä eli bändin laulajaa, John Tritonia. Thorilla on kyllä mielikuvitus lentänyt tätä kirjoittaessa.
Kun bändi alkaa soittaa talon piharakennuksessa, kummia alkaa hiljakseen tapahtua - kuinkas muutenkaan. Talossa majailee myös jokin selittämätön paha voima, jonka valtaan seurue ajautuu yksitellen. Lopulta jäljellä on vain Triton, jonka tehtävä on mitellä helvetillistä pahaa vastaan.
Juu. Siinäpä se juoni olikin. Heti kärkeen yksi asia, joka yllätti positiivisesti: erikoistehosteet. Niissä on sentään oikeasti yritystä. Hirviöt ja demonit ovat mukavan käppäisiä ja ihan omaperäisen näköisiäkin. Ja ehdottomasti enemmän huvittavia kuin kamalia tai pelottavia. Päätin laittaa tästä leffasta ekstra-screencappeja ihan vain noiden örkkien vuoksi. Katsokaa nyt noita hemmetti! Upeaa!
Sidekickeihin on yritetty kirjoittaa jotain persoonaa, mutta huti menee. Ihan törkeän huonolla aussiaksentilla puhuvan hemmon pikaista kuolemaa toivoo alkumetreiltä saakka. Näytteleminen on karmeaa, mikä on odotettavissa, kun roolisuorituksista vastaavat aika pitkälle ohjaajan kaverit. Thor ei ole minulle millään tapaa tuttu bändi, ja oli hämmentävää jälkikäteen kuulla, että leffassa kuullut Tritonin biisit ovat ihan oikeita Thor-hittejä. Mitä vittua? We Live to Rock? Ei mitään ironiaa? Ei parodiaa tukkahevibändeistä? Itkettää.
Kuten DVD-kansikuvasta voi päätellä, Thor itse hilluu puolet elokuvasta ilman paitaa, esitellen irvokkaita bodarilihaksiaan. Yrgh. Koko leffan karmaisevinta katsottavaa onkin legendaarisen päräyttävä lopputaisto, jossa Thor hengaa pelkissä nahkaisissa niittibikineissä. No, oikeastaan lopputaisto on ainoa kohtaus, joka tästä leffasta aivan aidosti kannattaa katsoa. Pahis heittelee Thorin syliin muovailuvahasta tehtyjä kyklooppimustekaloja ja mies käy päälle silkalla brutaalilla voimalla.
Uskomatonta, mutta totta - leffalla on vuonna 2005 julkaistu jatko-osa. Se sentään meni oikeasti suoraan videolle.
Traileria en tälle komeudelle löytänyt, mutta Rifftrax on tehnyt tästä kommenttiraitaversion, jonka näyteklippi sen sijaan löytyi. Joten katsokaa vaikka se. Se kertoo nimittäin kaiken oleellisen.
Rock 'n' Roll Nightmare (1987)
Ohjaus: John Fasano
86 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 3.6/10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti