Painajainen perheessä, 50-luvun tyyliin

Parents

(1989)

Lokakuu on täydellinen kuukausi kauhuelokuville. Puut karistavat viimeisetkin lehtensä, illat ovat pimeääkin pimeämpiä kun luntakaan ei vielä ole ja kauhuteemaisen muovikrääsän luvattu juhla Halloweenkin lähestyy. IIK!! jatkaa kauhuteemaa vielä ensi kuun puolellekin. Blogin oma Halloween -postaus näkee päivän valon (toivon mukaan) jo sitä ennen.

Viime viikolla paistoimme ajankuluksi erän hunajasuklaalettuja, nappasimme muutamat virkistävät juomat käteen ja katsoimme kasarikauhua. Parents on vuonna 1989 valmistunut, 50-luvulle sijoittuva elokuva perheestä, jonka poika alkaa epäillä vanhempiaan kannibaaleiksi.

Laemlen perhe muuttaa rauhalliseen lähiöön. Isä käy töissä Toxico-kemikaalitehtaalla ja äiti on 50-lukulaisen kotiäidin stereotyyppi, joka häärää keittiössä kellohelmaisine mekkoineen. Perheen 10-vuotias poika Michael on hiljainen ja ujo. Hän näkee toistuvia verisiä painajaisia ja pienet arkielämän vihjeet saavat hänet ajattelemaan vanhempiensa olevan ihmissyöjiä. Michael alkaa vaivihkaa tutkia äitinsä ja erityisesti isänsä tekemisiä ja pääsee kammottavan salaisuuden jäljille.

Elokuvan näkökulma on Michaelin. Tapahtumat etenevät ensimmäisen kahden kolmasosan ajan turhankin verkkaasti ja katsojaa alkaa jo kyllästyttää. Mitään mainittavaa ei oikeastaan tapahdu. Ilmeisesti tehokeinona on yritetty käyttää juuri hidasta etenemistä ja vinkkien antamista verellä mässäilyn sijaan. Pidän juuri tuollaisesta lähestymistyylistä, mutta näköjään senkin voi ryssiä. Juju on nimittäin siinä, että vinkkailu ja odotuksen pitkittäminen ei saa käydä liian tylsäksi.

Elokuvan genreksi kerrotaan komedia / jännitys / kauhu, mutta itselleni ei oikein auennut mikään näistä. Kertaakaan n. 80 minuuttisen leffan aikana ei naurattanut, jännittänyt tai pelottanut. Ehkä vika oli osaksi myös väärissä odotuksissa. Leffajulisteen ja lukemani perusteella odotin enemmän splatter-henkistä kauhukomediahassuttelua, jota ei sitten tullutkaan. Vasta viimeisen vartin aikana leffa alkoi olla sellainen, jollaiseksi sen päässäni etukäteen kuvittelin ja silloin oli jo liian myöhäistä.

Muutama seikka tekee kuitenkin tästäkin elokuvasta jossain määrin mielenkiintoisen. Ne ovat lapsen näkökulma, se, että osa musiikista on Angelo Badalamentin käsialaa ja tietysti 50-luvun amerikkalaisen ihanneperheen kodin muuttaminen turvattomaksi, verentahrimaksi helvetiksi. Kuviltaan elokuva on usein kekseliäs ja jaksaa ylläpitää kiinnostusta sen verran, että leffa tulee katsottua loppuun saakka. Loppuratkaisu ei tosin odotusta palkitse, joten olo jää kaiken kaikkiaan varsin pettyneeksi.

Parents (1989)
Ohjaus: Bob Balaban
82 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 5.8/10

It's a jungle out there!

Disney Animated Classics -projektissa on aika palata elokuvien pariin. Tänään luvassa kahdenlaisia svengaavia rytmejä.


19. Viidakkokirja (The Jungle Book, 1967)

Vaikka Walt Disney kuoli ennen Viidakkokirjan julkaisua, se on viimeinen elokuva joka on tehty hänen valvovan silmänsä alla.

Näin Viidakkokirjan pienenä vain kerran, mutta muistan samannimisen VHS-animesarjan, josta pidin valtavasti. Minulla oli ostokassuna myös vuonna 1994 tehty live action Viidakkokirja, joka oli sekin Disneyn tuotantoa. Siitäkin pidin ala-asteella. Puhumattakaan Viidakkokirja videopelistä (Sega Megadrivelle?), jota hakkasin aika paljon. No, se  elokuva sitten...

On tavanomainen rauhallinen päivä Intian viidakossa. Pantteri Bagheera kuulee lapsen ääntelyä ja löytää pienen ihmisvauvan korista joen rannalta. Bagheera ei henno jättää lasta yksin, vaan vie tämän kasvatettavaksi susipariskunnalle, joka on vasta saanut omiakin pentuja. Ihmisenpentu kasvaa yhdessä sudenpentujen kanssa. Ihmisen paikka ei kuitenkaan ole viidakossa ja jos tiikeri Shere Khan löytää hänet, hänen päivänsä ovat luetut. Niinpä susilauma joutuu lähettämään nyt jo hieman isommaksi kasvaneen ihmislapsen, Mowglin, pois. Bagheera lähtee johdattamaan Mowglia kohti ihmisten kylää, mutta poika on vastahakoinen ja haluaisi jäädä viidakkoon ikuisiksi ajoiksi.

Matkalla Bagheera suuttuu ihmislapsen jääräpäisyyteen monet kerrat. Mowglille taas tulevat tutuiksi muut viidakon asukit, kuten leppoisa bailukarhu Baloo, apinoiden kuningas Louie ja hypnoottinen käärme Kaa, joka haikailee syövänsä Mowglin päivälliseksi. Shere Khan ei myöskään jää pelkäksi legendaksi.

Viidakkokirjan ote on rennon letkeä, eikä vähiten musiikkinsa ansiosta. Leffa tarjoileekin tähän mennessä parhaita Disney-biisejä. Animointi on upeaa kuten aina. Erityistä ihastusta herättävät taustat, kuten niin monessa muussakin luontoon sijoittuvassa Disney-klassikossa. Jälleen kerran taustat ovat parhaimmillaan maalausmaisia, yksityiskohtaisia ja uskomattoman kauniita. Ne herättävät viidakon henkiin. Kiitosta saavat myös ääninäyttelijät. Erityisesti Shere Khan teke äänensä vuoksi vaikutuksen.

Jokseenkin hitaan startin jälkeen homma alkaa todella toimia Baloo-karhun astuttua mukaan remmiin. Muutamaa heikompaa kohtausta (esim. elefanttien marssi) lukuunottamatta juoni rullaa sulavasti. Yllätyin miten vähän muistin elokuvasta, vaikka viimenäkemästä onkin tietysti vuosikausia aikaa. Muut aikoinaan vuokratut Disney-klassikot ovat jääneet paremmin päähän. Silti, nyt katsottuna, Viidakkokirja kuuluu klassikot-sarjan kärkiteoksiin, ainakin tähän mennessä.

Viidakkokirja sai jatko-osan vuonna 2003. Sitä aiemmin osa hahmoista, mm. Baloo ja Louie esiintyivät Disneyn ysärianimaatiosarjassa Pilipalipilotit (TaleSpin, 1990-1991). Kun sarjan juonikuvausta lukee nyt, se tuntuu oudoimmalta idealta ikinä. Baloo lentäjänä lähettifirmassa? Mitä helvettiä? Viidakkokirja -elokuvassahan inhimillisimmätkin eläimet ovat selkeästi eläimiä eläimillisine maneereineen. Ehkäpä sarjaan vielä jossain törmää ja pääsee todistamaan sen ihmeellisyyttä. Miten ihmeessä pummilla elävästä viidakkonallesta tulee lentokoneella lentelevä (eli siis töitä tekevä!) ilmojen karhu? Tai apinojen kuninkaasta baarin pitäjä? Ehkä näitä ei pitäisi miettiä liikaa...

Viidakkokirja (The Jungle Book, 1967)
Ohjaus: Wolfgang Reitherman
78 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.4/10


20. Aristokatit (The Aristocats, 1970)

Eletään 1900-alkua Pariisissa. Eläkkeelle jäänyt näyttelijätär Madame asuu suuressa kartanossaan kissansa Herttuattaren ja tämän kolmen pennun, Marien, Toulousen ja Berliozin kanssa. Kartanon hovimestarin hommaa hoitaa uskollinen ikääntyvä palvelija Edgar. Kisut ovat todellisia aatelisia, joilla on oltavat kuin herroilla. Herttuatar opettaa pentujaan mm. maalaamaan, soittamaan pianoa ja laulamaan.

Eräänä päivänä Madame kutsuu luokseen asianajajansa. Tarkoituksena on luoda Madamen testamentti. Edgar kuuntelee salaisen putken kautta kaksikon keskustelua ja saa kuulla, että kissat perivät vanhan eukon suuren omaisuuden ennen häntä. Edgarille tie rikkauksiin aukenee vasta kun katit kuolevat. Epätoivo valtaa hovimestarin. Hän huumaa ja kidnappaa kisulit kuljettaakseen ne mahdollisimman kauas Pariisista.

Herttuatar herää pentuineen kaukana Ranskan maaseudulla, joen varrelta. Selvittyään yön yli kissaperhe kohtaa Thomas O'Malleyn, letkeän kujakatin, joka ihastuu oitis Herttuattareen. O'Malley lupaa auttaa kaupunkikisut takaisin Pariisiin. Matkalla he törmäävät O'Malleyn kujakattiystäviin ja näiden rentoon orkesteriin, sekä pariin Englannista Ranskaan matkanneeseen hanheen, joiden setä on melkoinen juoppo.

Aristokatit ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini. Olen nähnyt sen lyhyen elämäni aikana jo kuitenkin monen monta kertaa, sillä VHS-kassu on löytynyt hyllystä 90-luvun alun uusintajulkaisusta saakka. Klassikoiden sarjassa Aristokateilla on omasta mielestäni enemmänkin täyteprojektin status. Hauskoja pikkujuttuja leffassa on useita, mutta kokonaisuutena teos laahaa. Hahmoista oikeastaan yksikään ei ole tarpeeksi kiinnostava, jotta leffaa jaksaisi seurata täydellä keskittymisellä. Aristokatit itse ovat niin tyhjiä, että ihan ärsyttää.

Parhaana hetkenä voisi mainita kahdenlaisten kaupunkikattien kohtaamisen kun hienostunut Herttuatar kohtaa pentuineen O'Malleyn soittajaystävät. Hauskuutta tuo myös Madamen hupsu asianajaja. Muuta mainittavaa erityistä leffassa ei sitten olekaan. Huokaus-tason keskinkertaisuutta taas löytyy ja paljon. Niinpä leffasta on loppujen lopuksi vaikea olla mitään mieltä ja tuon välinpitämättömyys on ehkä jopa pahempaa kuin leffan inhoaminen. Mitään ei synny, ei inhoa, ei rakkautta. Sen takia tästä leffasta ei ole kummempaa sanottavaakaan.

Aristokatit (The AristoCats, 1970)
Ohjaus: Wolfgang Reitherman
78 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.4/10

Santo contra cirugía a corazón abierto

Vaikea uskoa, että Santo-projektin aloittamisestakin on jo yli vuosi! Ensimmäinen postaus näki päivänvalon 13.9.2010. Eikä loppua ole vielä näkyvissä. Puolivälin tienoilla aletaan silti jo olla.

Useimmat Santot on tullut katsottua muutaman siiderin/oluen/viinilasin voimin, mutta siinä sivussa on syntynyt myös toinen tapa katsoa näitä meksikolaisia helmiä. Muutama leffa on nimittäin tullut katsottua asianmukaisen pöperön, eli meksikohenkisen ruuan kanssa. Toimii ihan hyvin, mitä nyt muutama ruokalaji on ollut sen verran haastavaa syötävää, että leffaan keskittyminen on hetkeksi herpaantunut. Miten meksikolaiset onnistuvatkin tekemään niin hankalia ruokia? Oikeasti, miten tacot saa syötyä ilman että sotkee itseään/sohvaa/pöytää/lattiaa/kaikkea parin metrin säteellä? Vuoden jatkuneen santoilun aikana on tullut testattua tacoja (sen yhden kerran, toista tuskin tulee), tortilloja eri täytteillä, chili con carnea ja lukuisia eri maissilastuja ja tietysti salsaa eri makuvariaatioina. Tämän satsin keskimmäistä leffaa varten kanssaeläjä teki enchiladoja, jotka ovat periaatteessa tortilloja, mutta uunissa paistettuna, juustoraasteella ja chilisoosilla kuorrutettuna. Nacholautasen tekeminen on myös ollut monesti haaveena, saa nähdä milloin saadaan aikaiseksi. Lisää Meksiko- ja Santo-henkisiä reseptejä otetaan ilomielin vastaan!

Itse elokuvissa on päästy lopullisesti värielokuvien kirkkaaseen (no, okei, joskus ihan helvetin suttuiseen) maailmaan. Onko 70-luku tuonut valoa meksikolaisen elokuvahistorian hopeisimpaan tähteen?


25. Santo vs Blue Demon in Atlantis (Santo contra Blue Demon en la Atlantida, 1970)

Santo ja Blue Demon, jälleen yhdessä!

Sekoboltsi professori (?) haaveilee omasta ikinuoresta superihmisten rodusta. Emmekö me kaikki? Rotuun valittaisiin vain ihmiskunnan eliitti, fyysisesti ja henkisesti täydelliset yksilöt. Sitten nämä superihmiset vietäisiin avaruuteen asuttamaan uutta planeettaa. Maan voisikin sitten kelpaamattomine ihmisapinoineen räjäyttää taivaan tuuliin.

Ihmiskunnalla on hyvä syy ottaa sekopään puheet tosissaan. Proffalla on nimittäin halussaan ison luokan megapommeja. Heti elokuvan alussa hän osoittaa olevansa tosissaan ampumalla raketin kuuhun ja laukaisemalla sitten raketista yhden ohjuksen, joka tuhoaa täysin pari valtameren saarta. Interpol lähettää agenttinsa Santon proffan perään. Avukseen muskelimies saa hehkeän nuoren naisen, joka myös työskentelee Interpolille. Blue Demonin osa on taas joutua pulaan, sillä hän eksyy professorin piilopaikkaan ja hänet hypnotisoidaan discopallolla osaksi eliitti-ihmisten joukkoa.

Hypnotisoitu Blue Demon on tietysti Santo vastustaja, ei kaveri. Proffan tavoitteena on napata Santo elävänä voidaakseen hypnotisoida myös maailman vahvimman painijan eliittirotuunsa.

Kokonaisuutena Atlantis on aika puuduttava, vaikka muutama ihan hauskakin kohtaus löytyy. Tappelukohtaukset ovat ottaneet askeleen hauskempaan suuntaan. Eräässäkin kohtauksessa Santo painii jonkun proffan apurin kanssa asunnossa ja pistää siinä sivussa paikan sisustuksen uusiksi. Santo joutuu myös vastakkain feikki-Santon kanssa. Ja tietysti viholliseksi hypnotisoitu Blue Demonkin yrittää välillä hyökkiä kimppuun maassa, ilmassa ja merellä

Elokuvan alku ja loppu ovat kuin eri elokuvasta (ja ehkäpä oikeasti ovatkin, en ihmettelisi). Alussa nähdään avaruusrakettimatskua ja pitää ihan muistutella itselleen mitä leffaa tässä oltiinkaan katsomassa. Lopussa, kun Santo (totta kai) ottaa voiton proffasta, räjähdyskuvaa näytetään kyllästymiseen asti jokaisesta mahdollisesta kuvakulmasta. Sekopää professori nyt ei ole kovin kiinnostava pahis ja sinänsä hyvä idea superrodusta ja maailman tuhoamisesta muuttuu pian aika latteaksi. Santo, pystyt parempaankin!

Santo vs Blue Demon in Atlantis (Santo contra Blue Demon en la Atlantida, 1970)
Ohjaus: Julian Soler
85 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 4.9/10


26. Santo and Blue Demon in the World of the Dead (Santo y Blue Demon en el mundo del los muertos, 1970)

Nämä kaksi naamiosankaria ne eivät vaan malta pysyä toisistaan erossa. Blue Demonin rooli World of the Deadissa on tosin varsin marginaalinen. Elokuvan voisi jakaa tylysti kolmeen erilliseen osaan.

1. osa: 1600-luku.
Paholaiselle sielunsa myyneet noidat riehuvat Meksikossa. Heitä vastaan taistelevat kaksi jaloa sankaria, Hopeanaamioinen Ritari ja Sininaamioinen Ritari. Sininaamioinen joutuu kuitenkin noitien kaappaamaksi ja muuttuu pahikseksi (yllättävä Blue Demon plot twist). Hopeanaamioinen osoittaa sankaruutensa ja vangitsee nuoren naisen, joka poltetaan roviolla noituudesta. Nainen vannoo palaavansa maan päälle 300 vuoden kuluttua ja kostavansa Hopeanaamioisen Ritarin sekä hänet kuolemaan tuominneiden miesten jälkeläisille.

2. osa: "nykyaika" 1970
Santon tyttöystävä (ja puheista päätellen tuleva vaimo!) Alicia joutuu pahan hengen riivaamaksi. Damiana, tuo roviolla poltettu noita, ottaa hänet valtaansa ja käyttää tämän ruumista kostonsa välineenä. Alicia on siis Damianan suvun viimeinen jälkeläinen (ja selvyyden vuoksi Damianan kanssa täysin identtinen). Päitä alkaa putoilla ja pikkuhiljaa asioiden todellinen laita selviää Santolle. Papin avustuksella hän matkaa tuonpuoleiseen vapauttamaan Alician sielun.

3. osa: tuonpuoleinen, tuonela
Santo saapuu punaisissa väreissä hehkuvaan tuonelaan, jossa mönjät kuplivat lammikoissa ja riippusillat ovat pitkiä. Hän seuraa Aliciaa värikyllästetyssä maisemassa ja estää tätä hukuttautumasta jokeen. Ihan simppeli pelastusoperaatio ei kuitenkaan ole, sillä jos Santo ei saa Aliciaa pois tiettyyn aikarajaan mennessä, he molemmat jäävät tuonpuoleiseen ikuisiksi ajoiksi.

Toistoa tässä leffassa on aivan helvetisti. Elävät kuolleet, jotka Damiana herättää apureikseen ilmaantuvat jatkuvasti samalla tavalla ja häipyvät, kun joku vähän vilauttaakin ristiä. Jo pelkästään tuo sama kuvio toistuu kyllästymiseen asti. World of the Dead kierrättää myös muita Santo-leffoja varsin kiitettävästi. Jaa, vai että eläviä kuolleita... Santon muinaisia esi-isiä... Taasko?

Paitsi muita Santoja, World of the Dead kierrättää myös muita elokuvia. Alun kuvat, joissa limaiset, luurankomaiset zombiet nousevat haudoistaan ovat aivan selvästi täysin eri elokuvasta. Sitä paitsi, tämän elokuvan zombiet eivät edes ole mitään limaisia luurankoja (olisivatkin), vaan tavallisia paidattomia miehiä harmaassa vartalomaalissa. Kiitos vaan harhaanjohtavasta kiusaamisesta! "Uu, kerrankin hienon näköisiä limazombeja! ... Ei ku mitäs helvettiä?"

World of the Deadin tekee mielenkiintoiseksi oikeastaan vain yksi, äärimmäisen hämmentävä kohtaus. Santo saa zombielta turpaan kehässä (+ tikarin rintaan) ja joutuu leikkaukseen. Leikkaus näytetään leffassa. Siis oikeasti. Menee hetki tajuta että tässä taidetaan tosiaan nyt katsoa ihan ihkaoikeaa sydänleikkausta. Kohtaus kestää suorastaan piinaavan kauan. Sitten se loppuu, eikä kukaan mainitse sitä enää sanallakaan - ikinä. Eli mitä järkeä tässä kohtauksessa nyt sitten oli? Ei kai muuta kuin saada yleisö kiemurtelemaan tuoleissaan, sykkivä ihmissydän edessään koko ruudun kokoisena.

Santo menee pumppuleikkaukseen -kohtausta lukuunottamatta World of the Deadissa nähdään lähinnä niitä samoja juttuja kuin aina ennenkin. Zombeja, naisia pulassa, iivil noitanaisia, muinaisia esi-isiä, aikakausi-matskua vuosisatojen takaa... Operaatiokohtauksen lisäksi mielenkiintoa herättää oikeastaan vain Santon matka tuonpuoleiseen. Ai niin, ja tappelukohtaus, jonka esi-isä-Santo käy esi-isä-Blue Demonin kanssa 1600-luvulla. En ole pitkiin aikoihin nauranut Santo-leffassa niin paljon. Ei kai kukaan voi vahingossa tehdä noin hauskaa kohtausta? Toivoisin NIIN kovasti, että tämä löytyisi YouTubesta. Muutenkin tappelukohtauksia vaivaa (?) sama juttu kuin niin monia Santo-tappelukohtauksia jo aiemmin: musiikki on kuin mykkäkomediasta.

Jos turhan toiston tilalle olisi keksitty jotain uutta ja repäisevää, tämä olisi ollut paljon viihdyttävämpi kokemus. Valitettavasti vaikuttaa pahasti siltä, että Santolla jää nyt kierrätysvaihe päälle ja pahasti. Pitää vain toivoa että jotain omaperäistä vielä joskus tulee eteen.

Santo and Blue Demon in  the World of the Dead (Santo y Blue Demon en el mundo del los muertos, 1970)
Ohjaus: Gilberto Martinez Solares
79 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 4.3/10


27. Santo vs the Riders of Terror (Santo contra los jinetes del terror, 1970)

Riders of Terror saattaa olla ensimmäinen Santo, joka sijoittuu täysin menneisyyteen. En muista enää oliko varhaisissa musta-valko-Santoissa täysin tiettyyn menneeseen aikakauteen sidottua leffaa. Juoneenkin on keksitty omaperäistä twistiä, mikä piristää näin projektin puolivälissä.

Eletään 1800-lukua pienessä meksikolaisessa kylässä. Kylässä sijaitsee lepraa sairastavien suljettu sairaala, josta eräänä iltana karkaa pieni joukko sairaita. Kyläläiset ovat välittömästi paniikin kourissa, sillä lepra on tarttuva, parantumaton sairaus. Kaikki haluavat suojella itseään ja läheisiään. Kylän sheriffi pelkää paniikinlietsomisen johtavan sairaiden tappamiseen ja yrittää rauhoitella asukkaita. Pahin paniikinlietsoja, sheriffin vastustaja, taas yrittää saada kyläläiset lynkkausjoukkoihinsa.

Oikeasti pelottelijalla on tietysti omat ilkeät suunnitelmansa, joiden toteuttamiseksi hän aikoo hyödyntää lepraa sairastavaa karkurijoukkoa. Pelottelija on nimittäin myös roisto, jolla on oma rikollisjengi. Jos leprat liittyvät joukkoon, he saavat peloteltua ihmiset luopumaan omaisuudestaan. Rahat jaetaan näennäisesti tasan leprojen ja rikollisten kesken ja lisäksi rosvojoukko tuo tovereilleen näiden piilotteluluolaan viiniä ja ruokaa. Oikeana suunnitelmana on tietysti kerätä leprojen avulla suuret summat rahaa ja murhata (tai murhauttaa) sitten koko lössi.

Kylän sheriffi kutsuu paikalle myyttisen hyväntekijän Santon, jonka tarkoitus on löytää leprat ja palauttaa heidän turvassa sairaalaan. Kun rosvot ja leprat alkavat tehdä yhteistyötä, ihmisten viha sairaita kohtaan vain yltyy.

Ensinnäkin propsit kaikkien normaalien Santo-juonikuvioiden puuttumisesta. Ei zombeja (no leprat kyllä välillä melkein on...), ei aikamatkustelua (vaikka menneisyydessä nyt taas ollaankin)... Kehäpainiakin on vain yhden kohtauksen verran. Tappelussa Santo osoittaa jälleen, mikä hänen valttinsa kehässä on. Kaikki naamiosankarin iskut eivät ehkä mene perille ja vastustaja saattaa olla kaksi kertaa hänen kokoisensa, mutta Santo jaksaa ottaa turpaan vaikka tuntikausia putkeen. Lopulta isompikin korsto väsähtää.

Ennen Santon ilmestymistä paikalle meinasin jo unohtaa tämän olevan Santo-elokuva. Ehkäpä siksi, että heti alussa tatsi oli aika elokuvamainen. Normaalisti Santoissa on ollut sellainen hutiloiva meininki heti ensisekunneilla. Propsit myös piristävän erilaisesta juonesta. Enpä ole kovin montaa leffaa nähnyt, joissa juoni pyörisi leprojen ympärillä. Riders of Terror onkin melko epätyypillinen Santo. Kehäpainia on sen yhden matsin verran ja ainoa toistuva teema on aikamatkailu (vaikka ajassa ei koskaan tullakaan nykyaikaan).

Ehdottomasti satsin viihdyttävin Santo. Niin monta hienoa asiaa! Santo ratsastaa hevosella villin lännen tyyliin, flashbackissa yksi sairaista muistelee kosineensa tyttöystäväänsä ilman paitaa ja nunnat kannustavat Santoa painimaan jättiläismäisen, voittamattoman korston kanssa. Vau. Lisäksi lopussa, kun Santo vihdoin ratkaisee erimielisyydet kyläläisten ja sairaiden välillä, vihainen, soihtuja heilutteleva väkijoukko muuttuukin hetkessä kukkia heitteleväksi kunniakulkueeksi. Tämä jos mikä on upeaa!

 Tosimiehet kosii ilman paitaa!

Santo vs the Riders of Terror (Santo contra los jinetes del terror, 1970)
Ohjaus: Rene Cardona
77 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 6.5/10

10 vuotta suoraa huutoa!

Aika taas mainostaa paikallisia tapahtumia.

Iin kauhuelokuvafestivaali IIK!! juhlistaa 10-vuotissynttäreitään pitämällä festarit yhden sijasta kahtena perättäisenä viikonloppuna. Wohoo! Tänä vuonna kauhutunnelmia siis luvassa 5.-6.11. ja 11.-12.11. Jo aiemmin syksyllä järjestettiin ulkoilmanäytöksenä Trollhunter osana juhlavuoden ohjelmaa, kuten blogia seuraavat varmaan muistavat.

Festivaalin aikataulu julkaistiin eilen ja mielenkiintoiselta näyttää. Erityisenä uutena ohjelmanumerona nähdään 5.-6.11. välisenä yönä Kauhujen yö-leffamaraton, jossa esitetään lähes putkeen Dario Argenton Deep Red (1975), Evil Dead 2: Dead by Dawn (1987), Texas Chainsaw Massacre 2 (1986) sekä Hobo with a Shotgun (2011). 25 euroa maksava maratonlippu sisältää myös paluumatkan Ouluun seuraavana aamuna klo 7.45.

Muutakin jännää ohjelmaa on tietysti tarjolla. Perinteisenä säestettynä mykkäelokuvana nähdään Vampyr (1932), jota ei tietenkään passaa missata. Myös uutta verta on luvassa, kun The Thing (2011), prequel Carpenterin kauhuklassikolle, esitetään ennakkonäytöksenä viikkoa ennen virallista Suomen ensi-iltaa. Carpenterin The Thing (1982) nähdään myös, samoin Howard Hawksin The Thing From Another World (1951).

Itse nappaan bussin Iihin todennäköisesti molempina viikonloppuina. Raha- ja jaksamistilanteesta riippuen olisi hienoa osallistua myös leffamaratoniin. Jos ei koskaan ole vielä näillä kinkereillä käynyt, nyt on hyvä tilaisuus ensivisiitille. Tulkaahan siis vähän kauempaakin! Oulustahan bussit kulkee Iihin niin nätisti, että olisi suorastaan typerää jättää festarit välistä. Takaisinkin pääsee viimeisen leffan jälkeen starttaavalla festaribussilla joka yö.

Nähdään Iissä! Odotellessa voi tsekata viime vuoden IIK-postauksen.

Jättiläinen mieheksi

Yhdeksäs Disney Animated Classics-projektin osa on omistettu Walt Disneylle, joka menehtyi ennen järjestyksessään seuraavan elokuvan julkaisua.

Walt Disney on todellinen amerikkalainen elokuvaikoni. 59 Oscar-ehdokkuutta ja 31 pystiä haalinut mies oli monitaituri, joka työskenteli elinaikanaan tuottajana, ohjaajana, käsikirjoittajana, ääninäyttelijänä ja animaattorina. Tässä postauksessa ajattelin syventää projektiani luomalla katsauksen elokuvien taakse, mieheen, joka toimi todellisena tienraivaajana animaation saralla. Walt Disney Companyn muihin toimiin tai Disneyn kuoleman jälkeiseen aikaan suuremmin en ota kantaa.

Disney perusti ensimmäisen firmansa jo vuonna 1920, vain 19-vuotiaana. Iweks-Disney Commercial Artistsin taival jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä Disney lähti pian tienaamaan rahaa Kansas City Film Ad Companyyn. Siellä hän kiinnostui entisestään animaatiosta ja teki lopullisen päätöksen perustaa oma studionsa. Laugh-O-Ram Studios perustettiin Kansasiin ja se nauttikin alueella melkoista suosiota. Sen tulot eivät silti riittäneet animaattoreiden suurehkojen palkkojen maksamiseen ja yhtiö ajatui velkoihin. Konkurssin jälkeen Disney käänsi nokkansa kohti Hollywoodia.

Disney perusti seuraavaksi studion yhdessä veljensä Royn kanssa. Disney Brothers Studio teki aluksi valmiiksi Kansasissa aloitetut Liisa Ihmemaassa-lyhärit, jotka yhdistelivät live actionia ja animaatiota. Lyhärit saivat kohtuullisesti huomiota, mutta piirroshahmot kiinnostivat yleisöä live action-Liisaa enemmän. Tuohon aikaan Disneylla oli levityssopimus Universalin kanssa ja juuri tuo sopimus johti lopulta siihen, että Disney menetti oikeudet useisiin varhaisiin hahmoihinsa. Disney lähti New Yorkiin pyytämään yhtiöltä korkeampaa palkkaa animaattoreilleen, mutta saikin eteensä vaikean valinnan: joko Universal pienentää Disneyn palkkoja rajusti, tai se palkkaa itselleen kaikki Disneyn animaattorit ja perustaa oman studionsa. Disney kieltäytyi tarjouksesta ja menetti yhtä lukuunottamatta kaikki työntekijänsä. Myös Universalin aikana tehtyjen animaatioiden oikeudet jäivät tuolle isommalle yhtiölle ja osa niistä saatiin takaisin vasta 2000-luvulla, 80 vuotta myöhemmin.

Pian tehtyään eron Universalin kanssa, Disney loi kuuluisimman piirroshahmonsa. Lokakuussa 1928 Mikki Hiiri esiintyi ensimmäistä kertaa omassa animaatiolyhärissään Höyrylaiva Ville (Steamboat Willie). Se oli myös kaikkien aikojen ensimmäinen animaatio, jossa oli synkronoitu ääniraita. Lyhäristä tuli välitön hitti ja se pelasti Disneyn yhtiön. Mikki nousi todelliseen kansansuosioon kuitenkin vasta 1930-luvun alussa. Disney itse antoi äänen hiirulaiselleen vuoteen 1947 asti. Alkuperäiset Mikki Hiiri-sarjat tehtiin väreissä vuodesta 1935 alkaen ja ne synnyttivät joukon suosittuja sivuhahmoja, jotka saivat myöhemmin omat sarjansa. Näitä olivat mm. Aku Ankka, Hessu Hopo ja Pluto.

Disney ei pelännyt ottaa riskejä. Kun yhtiö oli vihdoinkin vakavarainen, kiitos Mikin ja kumppanien, Disney alkoi suunnitella täyspitkää animaatioelokuvaa. Alun perin projektille povattiin kuitenkin epäonnistumista ja Disneytä päiviteltiin hulluksi. Jopa Disneyn vaimo Lillian epäili projektin järkevyyttä. Roy Disney yrtti puhua veljensä luopumaan elokuvastaan. Ihmisten epäusko ei sinänsä ollut täysin perusteetonta, sillä projektin kolmisen vuotta kestänyt tuotanto käytti studion kaikki rahavarat. Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs) sai ensi-iltansa 1937 ja aloitti Disney klassikot -elokuvasarjan, joka jatkuu vielä tänäkin päivänä. Se oli maailman ensimmäinen täyspitkä värillinen animaatioelokuva ja jo sikäli osa elokuvahistoriaa.

Disney esittelee Lumikin kääpiöystäviä elokuvan teosta kertovalla videolla.

Lumikki on yhä, inflaatio huomioituna, maailman eniten myynyt animaatio. Rahoilla Disney perusti entistä suuremman studion Burbankiin, Kaliforniaan. Kunnianhimo nousi uudelle levelille ja kaksi uutta pitkään animaatioelokuvaa Pinokkio (Pinocchio) ja Fantasia seurasivat Lumikkia elokuvateattereihin 1940-luvun alussa. Molempien tuotto oli pettymys, erityisesti Fantasian. Parituntinen klassista musiikkia ja animaatiopätkiä yhdistelevä kokeellinen teos ei uponnut aikalaisyleisöön toivotulla tavalla. Disney piti sitä silti yhtenä uransa merkkipaaluista. Dumbo tehtiin halvalla paikkaamaan Fantasian syömiä rahoja, mutta sen aikana tapahtunut animaattoreiden lakko vahingoitti Disneyn suhdetta työntekijöihinsä suuresti.

Kun USA lähti mukaan toiseen maailmansotaan, Disney jatkoi elokuvien tekoa. Osa animaattoreista lähti rintamalle ja Disneyn Klassikot-sarja saatiin rullaamaan lähinnä Silly Symphonies-henkisten animaatiokokoelmien voimin. Disneyn animaatioita käytettiin myös propagandamateriaalina sotahengen nostattamiseksi. Nykyään pätkät on useimmiten sensuroitu, mutta ne löytyvät täydellisinä YouTubesta ja ainakin osalta kokoelma-DVD:istä. Kun olin lapsi, meillä oli videollinen TV:stä nauhoitettuja Aku-lyhäreitä. Näin ne niin monta kertaa, että muistin ne jo ulkoa. Olinpa yllättynyt, kun jokin aika sitten törmäsin yhden niistä sensuroimattomaan versioon, jossa Aku on sotaretkellä tappaakseen japanilaisia. Lisäksi YouTubesta löytyy mm. natsi-vastainen Aku-lyhäri, jossa Aku näkee painajaista. Unessa hän on töissä tehtaalla natsi-Saksassa. Kun Aku herää, hän puhkuu isänmaallisuutta ja kiittää onneaan, että asuu niinkin hienossa ja vapaassa maassa kuin Amerikan Yhdysvalloissa. Tuo lyhäri, Der Führer's Face, on saanut kulttimainetta animaatioharrastajien keskuudessa. Sen julisteessa Aku heittää Hitleriä tomaatilla. Haluaisin sen seinälleni.

Kun sota loppui ja asiat alkoivat pikkuhiljaa normalisoitua, oli uuden riskin vuoro. Tuhkimo (Cinderella) julkaistiin vuonna 1950 ja se toisti hieman pienemmässä mittakaavassa Lumikin aiemman menestystarinan. Tuhkimo oli yhtiön ensimmäinen pitkä satuelokuva kahdeksaan vuoteen ja sen menestys pelasti Disneyn studion. Tuhkimosta saadut voitot käytettiin oman levitysyhtiön perustamiseen, TV-tuotannon aloittamiseen ja Disneylandin suunnitteluun ja rakentamiseen. Jos Tuhkimo taas ei olisi menestynyt, Disneyn studio olisi todennäköisesti ajautunut velkoinensa konkurssiin. Kalifornian Disneylandin avajaisia juhlittiin viisi vuotta elokuvan julkaisun jälkeen.

1960-lukuun mennessä Disneyn yhtiöstä oli tullut maailman mittakaavassa todellinen viihdejättiläinen. Animaatioiden lisäksi menestystä toi mm. Maija Poppanen (Mary Poppins, 1964). Walt Disney Productions oli laajentunut käsittämään animaatioiden ohella siis myös live action -elokuvat, luontodokumentit ja TV-sarjat. Disney oli menestyksensä huipulla, kun hänellä todettiin keuhkosyöpä vuonna 1966. Hänen toinen keuhkonsa poistettiin kokonaan ja sen myötä lääkärit lupasivat hänelle jopa pari vuotta elinaikaa aiemman puolen vuoden sijaan. Disneyn vointi kuitenkin heikkeni nopeasti ja hän menehtyi lopulta 15.12.1966 vietettyään pari viikkoa sairaalassa.

Veli Roy jatkoi Waltin työtä Floridan Disney Worldissa, joka nimettiin Walt Disney Worldiksi hänen veljensä kunniaksi. Walt Disney oli ostanut maapalan Floridasta uutta huvipuistoa varten juuri ennen kuolemaansa. Disney itse piti huvipuistoja tärkeimpinä luomuksinaan. Hän vannoi, ettei Disneyland olisi koskaan valmis, vaan jatkuvassa kehityksessä. Moni uskoi rakennusvaiheessa, että Disneyland oli hankkeena liian kunnianhimoinen. Ihmiset unohtaisivat paikan vuodessa ja kohta laitettaisiin lappua luukulle. Kuten kaikki tiedämme, näin ei kuitenkaan käynyt.

Koko uransa ajan Disneylle oli tärkeää tuoda perheet yhteen, oli se sitten elokuvateatterissa, huvipuistossa tai kotisohvalla. Hän loi asioita, joista nauttivat niin lapset kuin aikuisetkin. Nykyään Disneyn animaatiot ja esimerkiksi Pixarin tuotokset vaikuttavat itsestäänselvyyksiltä, mutta ennen Disneyn klassikoita ja klassisia lyhäreitä lasten elokuvat olivat suurimmaksi osaksi tylsämielisiä ja yksiulotteisia räpellyksiä. Osa on sitä vieläkin. Se, että tekee elokuvia lapsille ei ole tekosyy tehdä huonoa työtä. Tiedän mistä puhun. Katsoin lapsena aivan naurettavat määrät lasten TV-ohjelmia, myyntikasetteja ja elokuvia. Jo ennen kuin osasin käsittää, että Peter Pan, Lumikki ja Tuhkimo olivat saman firman tuotoksia, ne erottuivat joukosta edukseen. Niissä oli viehätystä, jota ei muista löytynyt. Huolellisuutta, yksityiskohtia, persoona. Iän myötä olen huomannut, etten pidä niistä nyt yhtään vähemmän kuin silloin ennen. Sanna 23 vee tykkää Disneyn klassikoista aivan valtavasti!

Klassikoiden lisäksi suosikkejani olivat aina Aku-lyhärit. Aku on yksi epätäydellisimpiä ja epäkorrekteimpeja animaatiohahmoja ikinä. Piirretty, ja vielä aikuinen hahmo lastenelokuvissa, joka raivoaa, paiskoo tavaroita ja huutaa? Aku on kuin täysi vastakohta Mikin ylilempeälle (ja joskus siksi ärsyttävälle) olemukselle. Heti kun opin kirjoittamaan, kirjoitin äitini kanssa omia Aku Ankka-tarinoita sivukaupalla. Osa on vieläkin tallessa.

Disneyn merkitys koko lastenkulttuurille on kiistaton. Hän on animaattoreineen luonut lukemattomia unohtumattomia hahmoja ja tullut antaneeksi oletuskuvituksen useille perinteisille satuklassikoille. Etenkin Mikki Hiiri ja Aku Ankka ovat jo niin tuttuja suurelle yleisölle, että harva edes muistaa aikaa ennen niitä. Disney oli edelläkävijä, joka luotti omiin projekteihinsa silloinkin, kun kaikki muut epäilivät. Usein riskit tuottivat tulosta. Disney ei halunnut seurata muiden jalanjäljissä, sillä mitä järkeä on tehdä asioita, jotka on jo tehty. Niinpä Disney kokeili jatkuvasti uutta ja tarjosi yleisölle ennennäkemättömiä kokemuksia, luottaen siihen, että yleisö haluaa nähdä uutta vanhan sijaan.

Nyky-Disneystä yhtiönä voin sanoa vain olevani hieman pettynyt, sillä Disney on siirtynyt edelläkävijästä perässähiihtäjäksi, joka pelaa mielellään varman päälle. Tekemisestä puuttuu se innovatiivisuus ja kekseliäisyys, joka Walt Disneyn elinaikana oli aina läsnä. Vaikka yhtiöllä olisikin varaa ottaa riskejä (toisin kuin yli puoli vuosisataa sitten), se vaikuttaa siihen haluttomalta. Ja siksipä minulla on Waltia ikävä.

"Milloin ihminen lakkaa olemasta lapsi? Voitteko sanoa, ettei aikuisessa ole lainkaan lasta? Mielestäni oikeanlainen viihde vetoaa jokaiseen, vanhoihin ja nuoriin."
- Walt Disney

Irish Film Week III

Oulun irkkufestarit (The Irish Festival of Oulu) pyörähtivät käyntiin jo kuudetta kertaa ja toivat kolmatta kertaa mukana myös Valveen The Irish Film Weekin. Aiemmin ei ole tullutkaan kyseiseen pippaloihin otettua osaa, joten päätin korjata asian tänä vuonna ja kävin katsomassa muutaman irlantilaisen elokuvan.


Kings (2007)

Hieman harkitsin lähtisinkö ollenkaan katsomaan alun perin suunnitelmissa ollutta Kingsiä. Tiistaina Oulussa nimittäin riehui varsinainen myrsky ja jo pelkkä 10 minuutin kävely kauppaan tuotti vaikeuksia. Lopulta päätimme tehdä kompromissin ja mennä autolla. Yksi niitä harvoja kertoja kun autosta on tässä kaupungissa jotain hyötyä.

Kings oli Irlannin ehdokas Oscareihin parhaan ulkomaisen elokuvan sarjaan. Ja taitaa muuten olla ensimmäinen lähes täysin iiriksi puhuttu elokuva, jonka olen nähnyt. Elokuva perustuu Jimmy Murphyn näytelmään, jonka nimen olen jo unohtanut.

Kuuden ystävyksen ryhmä muutti Irlannista onnen perässä Englantiin vuonna 1977. Nykyajassa he asuvat yhä Lontoossa, mutta kaikkien kohdalla elämä ei mennyt haavekuvien mukaan. Työttömät alkoholistit Git ja Jap jakavat asunnon betonimurjussa. Maírtín ei meinaa päästä ryyppytavoistaan eroon mikä aiheuttaa ongelmia vaimon kanssa. Shay pitää hedelmä- ja vihanneskojua kadunkulmassa. Ainoa todella menestynyt on Joe, jolla on oma firma ja raha-asiat kunnossa.

Eräänä iltana porukan nuorin, Jackie, jää junan alle. Elokuva kertoo päivästä, jolloin vanhat ystävykset kohtaavat taas hautajaisten merkeissä. Ruumiinvalvojaisissa vanhassa kantakapakassa he juovat ja laulavat ja muistelevat menneitä, mutta katkerat alaviitteet eivät ole kadonneet. Joe tuntee syyllisyyttä, ettei pitänyt huolta Jackiesta, kuten lupasi tämän isälle, vaan hylkäsi muun porukan Lontoossa ja muutti Manchesteriin etsimään omaa onneaan. Tunteet kärjistyvät entisestään, kun Git kertoo, ettei Jackien kuolema ollut mikään vahinko, vaan itsemurha. Jackie oli jo pitkään puhunut outoja ja ollut masentunut. Hän oli päässyt eroon viinasta, mutta joutunut samalla eroon myös yhä ryypiskelevistä kumppaneistaan. Jap ei suostu uskomaan totuutta ja suututtaa ystävänsä. Yhtä on silti pidettävä, ettei henki menisi muiltakin.

Ensimmäiset puoli tuntia elokuvaan oli hieman vaikea päästä mukaan. En osaa sanoa johtuiko se juonen rikkonaisuudesta, siitä, ettei hahmoja vielä tuntenut vai iirinkielestä. Ehkä vähän kaikista. En tiennyt elokuvan perustuvan näytelmään, se olisi kieltämättä selittänyt paljon. Varsinkin loppua kohden ote on näytelmämäinen ja dialogipainotteinen, mistä pidän ja silloin pääsinkin juoneen parhaiten mukaan. Näyttelijäsuoritukset olivat kauttaaltaan hyviä. Erityismaininnan ansaitsevat pääparina hääräävät Git (Brendan Conroy) ja Jap (Donal O'Kelly), jotka huokuvat eräänlaista hiljaista epätoivoa.

Aluksi ajattelin, että hahmojen elämästä on tehty oikein tekemällä ylisurkeaa, mutta olin onneksi väärässä, sillän alun surkuttelu tasapainottui loppua kohden ja muuttui jotenkin inhimillisemmäksi. Mikään piristävä elokuva tämä ei silti välttämättä ole, vaikka lopussa nähdäänkin pienen pieniä toivon pilkahduksia. Ystävyydestä kertovia elokuvia on tässä maailmassa tuhansittain, mutta kaikessa karuudessaan Kings onnistuu erottumaan joukosta.

Kings (2007)
Ohjaus: Tom Collins
88 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.6/10


The Pipe (2010)

The Pipe ja sitä seurannut keskustelutuokio olivat Irish Film Weekin pääohjelmistonumero tänä vuonna.

Dokumentti kertoo pienestä kyläyhteisöstä Irlannin länsirannikolla. Kun merenpohjasta löytyy öljyä, iso öljy-yhtiö Shell aikoo rakentaa kylään öljyputken, joka yltää merestä 9km maata pitkin öljynjalostamoon. Asukkaat ovat kauhuissaan. Putkella voi olla pahimmillaan katastrofaaliset seuraukset ympäristölle ja terveydelle. Se voi jopa tuhota useamman ihmisen elinkeinon. Vaaravyöhykkeellä on mm. kalastajien toimeentulo.

Yhteisö alkaa osoittaa mieltään yhtiön suunnitelmia vastaan, mutta kohtaavatkin karun totuuden. Rauhanomaiset mielenosoittajat saavat kimppuunsa poliisit, jotka lyövät ihmisiä maahan ja jopa pidättävät täysin viattomia kyläläisiä. Viisi heistä joutui olemaan vankilassa kolme kuukautta vastustettuaan kotiseutunsa silpomista. Paitsi ulkoapäin, tilanne repii yhteisöä rikki myös sisällä, sillä kaikki eivät ole valmiita edes kompromisseihin.

Yhteisö vetoaa niin Irlannin kuin EU:nkin lakiin ajaakseen asiaansa. Valitettava totuus on silti se, ettei Shell juuri tästä välitä. Kun rahaa on tarpeeksi, itsensä voi maksaa ulos mistä vain. Kyläläiset laitetaan selkä seinää vasten. Viimeinen pisara on, kun öljyputkia muuallakin maailmassa asettanut alus Solitaire saapuu lahdelle. Kalastajat alkavat mielenosoituksiin, joiden keskiössä ovat lapsuudesta asti kalastanut Pat O'Donnell ja hänen poikansa Jonathan. He palaavat veneillään lahdelle joka päivä ja uhmaavat Solitairea, joka on viemässä heiltä elämäntyön.

On hälyttävää nähdä omin silmin, miten kylän asukkaita estetään puolustamasta kotiaan, miten heidät yritetään hiljentää. Osalle Shellin maksama korvausraha kelpaakin, mutta suurin osa kyläläisistä ymmärtää, ettei se riitä. On jotain rahaa tärkeämpää: oma koti, oma ja perheen turvallisuus, luonnon rikkaus. Niitä ei rahalla korvata. Taistelu asian tiimoilta jatkuu edelleen.

Ohjaaja Risteard O'Domhnaill saapui Valveelle vieraaksi kertomaan tarkemmin elokuvan tekemisestä ja vastaamaan yleisön kysymyksiin. Päivätyössään O'Domhnaill on uutiskuvaaja, eikä elokuvan tekeminen ollut alun perin miehen suunnitelmissa. Häntä ärsytti median esittämä negatiivinen, sensaatiohakuinen kuva kyläläisten mielenosoituksista. Heidät esitettiin ihmisinä, jotka toimivat pelkkinä kehityksen jarruina. O'Domhnaillilla on sukua alueella ja hän alkoi viettää yhä enemmän aikaa kuvaamassa kyläyhteisön taistoa oikeuksistaan. Jälkitöihin heltisi jo ulkopuolistakin rahoitusta ja The Pipe on nyt maailmanvalloitusmatkallaan.

Ottaen huomioon, ettei elokuvan tekeminen ollut alun alkujaan suunnitelmissa, kuvamateriaali on usein hyvinkin elokuvallista. Ainoa hieman häiritsevä seikka on käsivaralla kuvatut kohtaukset kalastajien aluksilla, sillä kovasta merenkulusta johtuen kuva keikkuu ja heiluu aivan hulluna. Viittä vaille tulee itsekin merisairaaksi. O'Domhnaillille kuitenkin propsit siitä, että on tuonut tämän tarinan suuren yleisön tietoisuuteen. Toivottavasti se auttaisi myös kyläläisiä jaksamaan painostuksen alla ja öljysota saataisiin vielä loppumaan.

The Pipe (2010)
Ohjaus: Risteard O'Domhnaill
82 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.4/10


Oilean Thorai (2002)

Oilean Thorai eli Toryn saari on kaukaisin asuttu saari Irlannin rannikolla, n. 15 kilometrin päässä Irlannista. Saari on oikeastaan täysin puuton, aukea alue merellä, 5 kilometriä pitkä ja 3 kilometriä leveä. Vuonna 2010 siellä asui enää 96 ihmistä, dokumentin aikaan vielä reippaasti yli sata.

N. tunnin mittainen dokumentti Oilean Thorai kertoo saaresta ja sen asukkaista enempiä selittelemättä. Kertojanääntä tai tekemällä tehtyä dramatiikkaa ei ole, vaan asukit saavat avautua kameralle rauhassa. Tahti on verkkainen, kuten todennäköisesti saaren asukkaiden päivittäinen elämäkin. Olen nähnyt useampia samantyylisiä dokumentteja ja pitänyt niistä, mutta Oilean Thoraissa ei ole ihan kaikki yhtä mallillaan. Se jokin punainen lanka puuttuu. Dokkari tuntuu enemmäkin sarjalta yksittäisiä pikkujuttuja kuin yhtenäiseltä kokonaiselta elokuvalta.

Sisällöltään dokumentti on silti omiaan nostattamaan haluja elämän yksinkertaistamiseen. Vaikka saarella asuminen ei olekaan täysin mutkatonta, on jokapäiväinen elämä silti ihailtavan leppoisaa. Pienellä maankappaleella kaikki tuntevat toisensa ja yhteisö on vahva. En kyllä silti pystyisi koskaan asumaan saarella. Dokumentin alussa kerrottiin myrskystä, joka riehui merellä 1970-luvun puolivälissä ja laivayhteys saarelle katkesi lähes kahdeksi kuukaudeksi. Saari on lisäksi niin pieni, että oikein kova myrsky voisi pyyhkäistä meren saaren yli. Vanha pariskunta kertookin eräästä aamusta, kun meri kirjaimellisesti tuli makuuhuoneeseen.

Vaikka dokumentti sinällään oli mielenkiintoinen, jotain jäi puuttumaan. Jonkilainen rytmi tai jatkuvuus. Saaren asukkaiden juttuja kuuntelee ihan mielellään, mutta jonkinlaista yhdistävää tekijää jää kaipaamaan.

Oilean Thorai (2002)
Ohjaus: Pat Collins
52 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 5.8/10


Alun perin tarkoitus oli käydä katsomassa lauantaina vielä Bloody Sunday, mutta päätimme sittenkin jättää leffan välistä. Pidimme kämpillä Irish Film Weekin "jatkot" jotka pysyivät irkkuhenkisinä ehkä ensimmäiset 20 minuuttia, kun kuuntelimme vinyyliltä irlantilaisia klassikkoja ja joimme Magnersia ja irlantilaisia oluita.

Irish Film Week inspiroi minua myös kirjoittamisen puolesta. Inhoan elokuvissa lörpöttelijöitä ja näistä elokuvista 2/3 kärsi tuosta infernaalisesta ongelmasta. Hei, te kaikki jotka tykkäätte puhua elokuvateatterissa ja vilkuilla kännykkää koko ajan: olette perseestä. Jos ette osaa pitää suutanne tukossa ja kännykkäänne taskussa edes alle tunnin mittaisen leffan aikana, katsokaa elokuvanne kotona. Voi olla että tässä jossain vaiheessa syntyy vielä postaus elokuvateatterien ihanuudesta ja kamaluudesta.