Killing that bear won't make you a man

Disney-projektissa katsellaan jo kymmenen vuoden takaisia elokuvia ja nykyaika lähestyy.


42. Aarreplaneetta (Treasure Planet, 2002)
Aarreplaneetta kuuluu jälleen niihin hieman isommille lapsille tarkoitettuihin piirrettyihin.

Leffan nimestä saattaa jo päätellä, että kyseessä on scifi-versio Robert Louis Stevensonin seikkailuklassikosta Aarresaari. Teini-ikäinen Jim Hawkins (äänenä Joseph Gordon-Levitt) on paikkaansa maailmassa etsivä, kapinoiva nuori joka ajautuu vaikeudesta toiseen. Eräänä päivänä hän saa avaruusaluksen kapteenilta pallon, joka paljastuu aarreplaneetan kartaksi. Perheystävä, koirannaamainen tohtori Delbert Doppler (äänenä David Hyde Pierce) järjestää laivan ja miehistön ja lähtee yhdessä Jimin kanssa aarreplaneetan etsintään.

Laivan erikoinen miehistö tuo välittömästi mieleen Disneyn aiemman Atlantiksen, jossa myöskin etsittiin myyttistä paikkaa eksentrisen joukon voimin. Yhtäläisyyksiä löytyy vielä enemmänkin, kun pian huomataan, ettei kaikilla miehistön jäsenillä ole puhtaat jauhot pussissa. Jimin isähahmoksi muodostuva laivakokki John Silver onkin petollinen kyborgi, joka on myöskin aarteen perässä. Apureiksi palkattu miehistö on tosiasiassa joukko Silverin kätyreitä, avaruuden merirosvoja.

Aarreplaneettaa ei vain voi katsoa ajattelematta välillä Atlantista. Eroja on totta kai helvetisti, mutta yhtäläisyyksiä juuri niin paljon, että toinen leffa tulee jatkuvalla syötöllä mieleen. Aarreplaneetta kuitenkin jää selväksi kakkoseksi leffojen välisessä miettelössä. Itse asiassa leffan palauttaminen mieleen näin jälkeenpäin on yllättävän haastavaa, sillä aika vähän tästä on jäänyt muistiin. Se on oikeastaan pahempi kuin se, että leffa olisi huono. Elokuva on ennalta-arvattava ja usein tylsä. Ihan tuskaa sen katsominen ei ole, mutta rahkeet eivät millään riitä edes 2000-luvun Disney-leffojen kärkikastiin.

Visuaalisesti leffa on ihan komea, joskin hieman outo. Vähän kuin 1800-luvun loppu/1900-luvun alku olisi nakattu avaruuteen. Ihmisillä on nykyaikaan verrattuna vanhanaikaiset vaatteet, talojen sisustus näyttää olevan samalta aikakaudelta ja kaiken huipuksi hi-tech-avaruusalukset on mallinnettu puisten purjelaivojen mukaan. Mitä täällä tapahtuu? Robert Louis Stevenson kirjoitti kirjansa vuonna 1883, joten aikalaistyylillä on kai haettu yhtymäkohtaa alkuperäisteokseen. Kahden eri aikakauden ja tyylin sekamelska saa välillä pään vähän sekaisin.

Lopputulos olisi voinut olla eheämpi, jos Aarresaaresta olisi otettu vain tarinan runko ja kaikessa muussa olisi menty pää edellä ihan uusiin ulottuvuuksiin. Avaruuteen sijoittuvassa tarinassa olisi niin paljon potentiaalia ja mahdollisuuksia vetää vähän ylikin. Jos joka tapauksessa aletaan muokkailemaan vanhaa tarinaa uusiin kehyksiin, niin miksei saman tien vedetä överiksi? Keksitä ihan uudenlaisia avaruusaluksia, tulevaisuuden merirosvoja sun muuta? Vaikka nytkin merirosvot ovat kyborgeja ja outoja örkkejä, niissäkin on selkeä liittymäkohta vanhan ajan piraatteihin, oikein pukeutumista myöten. Musiikkikin on hyvin perinteistä, aavistuksen mahtipontista seikkailu/sankaridiipadaapaa.

Hahmoissaan ei juuri ole hurraamista. Parhaaksi tyypiksi nousee lopulta vieraalta planeetalta löytyvä hajamielinen robotti B.E.N., jonka äänenä toimii Martin Short. Silverin sidekick, vaaleapunainen löllerö (ks. kuva yllä) lienee ainoa oikeasti omaperäinen olento. Mikä hitto se edes on?

Aarreplaneetta (Treasure Planet, 2002)
Ohjaus: Ron Clements & John Musker
95 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 5.5/10


43. Karhuveljeni Koda (Brother Bear, 2003)
Karhuveljeni Koda palaa Disneylle tuttuun aiheeseen: ihmisen ja luonnon väliseen suhteeseen. Nuori

inuiittipoika Kenai on jo kauan odottanut suurta päivää. Hän saa toteemin, puisen eläinmerkin, joka kuvastaa hänen tulevaa polkuaan elämässä. Pettymys on suuri, kun Kenai saa toteemikseen rakkauden karhun. Veljien toteemit, Sitkan johtajuus ja Denahin viisaus saavat rakkauden tuntumaan vähäpätöiseltä. Kenain elämä muuttuu pian täysin, kun hän joutuu vastakkain oikean karhun kanssa. Taistelussa metsänpedon kanssa Sitka saa surmansa ja Kenai vannoo kostoa.

Kostoretkellään Kenai saa karhun satimeen ja surmaa sen. Samassa tapahtuu jotain outoa. Kenai muuttuukin itse karhuksi! Ja saa saman tien peräänsä vihaisen Denahin, joka luulee menettäneensä karhulle molemmat veljensä. Kenai törmää metsässä emostaan eksyneeseen Kodaan ja lähtee yhdessä pennun kanssa matkalle kohti vuoria, joita valo koskettaa. Siellä Kenai voi muuttua takaisin ihmiseksi.

Karhuveljeni Koda vaikuttaa nettikirjoittelujen perusteella melkoisen mielipiteitä jakavalta elokuvalta. Osa tykkää, osaa ärsyttää. Haukkuja ja kehuja tulee erinäisten hahmojen, kuten hirvi-sidekickien, lisäksi höttöisen hattaraisesta juonesta, ihminen-luonto -teemasta ja Leijonakuninkaan apinoimisesta. Tuo viimeinen on kyllä mielestäni jo melkoisen kaukaa haettu. Vaikka molemmissa on tiettyjä samoja teemoja niin onhan tässä nyt selvästi kyseessä kaksi täysin eri leffaa.

Suurin osa kritiikistä on ihan ymmärrettävää. Tekijät ovat menneet usein siitä, mistä aita on matalin ja tuloksena on tehokeinoja ja juonenkäänteitä, jotka saattavat tuntua kekseliäältä niistä, jotka eivät ole koskaan katsoneet elokuvia. Silmiinpistävin tehokeino on kuvasuhteen ja värimaailman täysmuutos samalla kun Kenai muuttuu karhuksi. Ei yhtään alleviivaavaa? Onhan se hienoa olla nalle. Ja ihmiset ovat tietysti eläinten silmissä hirveitä raakalaisia, niitä todellisia petoja.

Hahmot ovat ihan jees, mutta niitä on loppujen lopuksi melko vähän. Keskiössä ovat Kenai ja Koda, kaikki muut tulevat ja menevät. Hirvisidekickit ja karhuja jahtaava Denahi tekevät säännöllisiä visiittejä. Vitsit ovat välillä todella huonoja ja hirvien keskinäinen jutustelu varmasti joku ärsyttää tai huvittaa. Suomiversiossa Savon murretta suoltavat sarvipäät toimivat mielestäni paremmin kuin alkuperäisversion hirvet. Enkkuversiossa tollohirvet ovat huomattavasti rasittavampaa katsottavaa.

Vioistaan huolimatta Karhuveljeni Koda on sympaattinen leffa ja ihan piristävä näin Aarreplaneetan jälkeen. Värikylläinen maailmakin on mukavaa katsottavaa. Phil Collinsin musiikista tosin pitkä miinus. Suomiversiossa Timo Kotipellon balladitulkinnasta vielä pitempi. Onneksi kuoron tulkitsema Transformation pelastaa musiikkipuolen omalta osaltaan.

Karhuveljeni Koda (Brother Bear, 2003)
Ohjaus: Aaron Blaise & Robert Walker
85 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.9/10


Seuraavassa projektipostauksessa Disneyt lähtee maalle, kun vuorossa on Lehmäjengi ja Pikku Kananen. Näiden jälkeen päästääkin sitten jo sellaisiin leffoihin, joita en ole vielä kertaakaan nähnyt.

Blogihaaste: 10 elokuvaa

Sain kutsun vastata blogihaasteeseen, jossa listataan kymmenen omaan elämään/elokuvamakuun suuresti vaikuttanutta teosta, jotka löytyvät omasta elokuvakokoelmasta. Mielenkiintoinen juttu! Tykkään tehdä listoja ja tämähän on mainio tekosyy tehdä sellainen. Tässä siis minun kymmenen elokuvaani. Valitsin leffat sillä perusteella, että ne vaikuttivat minuun katsomishetkellä syvästi, syystä tai toisesta. Kaikki elokuvat sattuvat yhä olemaan sellaisia joista pidän, mutta tämä ei ole silti mikään omien leffamieltymysten top 10. Elokuvat ovat aikajärjestyksessä, eli se, jonka näin ensin on myös listalla ensimmäisenä.


1. Kultakuume (The Gold Rush, 1925)
Oli sekä helppo että vaikea valita listalle yksi Chaplinin elokuvista, sillä lähes kaikki miehen ohjaamat pitkät mykkikset ovat vaikuttaneet minuun jotenkin. Kultakuume on kuitenkin ensimmäinen, jonka muistan nähneeni. Katsoin isän kanssa pienenä paljon mykkäleffoja ja vanhoja suomalaisia komedioita. Isä oli illat töissä ja päivät kotona ja leffoja tuli luultavasti Yleltä aina iltapäivisin. Kultakuumeen alkukohtaus on syöpynyt mieleeni lähtemättömästi. Eikä mikään piristä niin kuin Chaplinin sämpylätanssi.

2. Leijonakuningas (The Lion King, 1994)
Leijonakuningas on yksi ensimmäisiä leffoja, jotka kävin katsomassa leffateatterissa ja ensimmäinen jonka kävin katsomassa yksin. Kokemus oli huikea! Muistan miten pidättelin itkua, kun Mufasa kuoli ja miten jännittävä lopputaistelu oli. Vielä nykyäänkin saan kylmiä väreitä jo leffan alkumetreillä. Tässä vaan pelittää kaikki! Leijonakuningas on katsottu vasta myös Disney Animated Classics -projektissa ja postaus löytyy täältä.


3. Tromeo & Julia (Tromeo & Juliet, 1996)
Tämä leffa ei päässyt kuvaan mukaan, sillä VHS-kassu lienee yhä kotona porukoiden luona. Tämä olikin hyvä muistutus käydä hakemassa se talteen omaan hyllyyn! Tromeo & Julia on legendaarisen Troman versiointi Shakespearen klassikkonäytelmästä. Olen kertonut tästä jo aiemminkin ja koko jutun voi lukea täältä. Tromeo & Julia oli ensimmäinen kosketukseni kunnon roskaelokuviin ja rakkaus on vain syventynyt vuosien saatossa. Ensinäkemältä se aiheutti pelonsekaista innostusta (olin silloin vielä ala-asteikäinen), mutta vuosi vuodelta arvostan tätä leffaa enemmän ja enemmän.


4. Uhrilampaat (The Silence of the Lambs, 1991)
Olen suuri Hannibal Lecter -fani. Hyllystä löytyy kaikki Thomas Harrisin alkuperäisteokset (paitsi se uusin, jonka lukemisen jälkeen myin, mutta se olikin ihan paska). Uhrilampaat nousi kerralla suosikkileffakseni, kun näin sen kesällä 2002. DVD:n ostin samana kesänä Helsingin reissulta ja se maksoi ihan helvetisti. Oi niitä aikoja, kun DVD-lätyt olivat ihan uusi juttu ja maksoivat mansikoita! Uhrilampaat on kirjana hyvä, mutta leffana melkeinpä parempi - ja se on harvinaista se. Kaikki DVD:n ekstratkin on tullut katsottua, luultavasti vieläpä moneen otteeseen.

5. Cube - Kuutio (Cube, 1997)
Olen käsitellyt blogissa ilmeisen ahkerasti vanhoja suosikkielokuviani, sillä Kuutiostakin löytyy postaus täältä. Leffa alkoi kiehtoa minua jo julkaisuvuonna, kun näin sen trailerin Jyrkissä. DVD tupsahti vihdoin eteen jostain halpalaarista kymmenisen vuotta sitten ja hetihän se piti ostaa. Odotukset palkittiin, sillä leffa on omaperäinen ja jännittävä - ainakin tällaiselle nörtille. Joitakin kavereitani teini-iän Cube-fanitukseni tuntui kummastuttavan ja moni ikätoverini piti sitä ärsyttävänä matikkaelokuvana. Harva elokuva on kiehtonut minua näin ja paljon ja näin monta vuotta.


6. Epäillyt (The Usual Suspects, 1995)

Elokuvahulluus singahti ihan nextille levelille tämän leffan myötä kymmenisen vuotta sitten. Olin nähnyt ihan tolkuttoman monta huonoa elokuvaa, eikä mieli tehnyt katsoa oikein mitään. Bongasin Epäillyt TV-lehdestä ja jossain mielenhäiriössä päätin ottaa sen nauhalle. Lähdin kaverin kanssa ulos ja tulin yöllä kotiin. Jossain toisessa mielenhäiriössä aloin katsoa leffaa väsyneenä keskellä yötä ja puolet meni yli hilseen, koska nukahtelin ja keskittyminen oli muutenkin mitä oli. Ehdin jo manailla nauhoittaneeni mitäänsanomattoman paskaleffan, kunnes seuraavana päivänä annoin sille uuden mahdollisuuden - ja se pyöräytti sukat jalassani. Tämä on niitä leffoja, jotka on tullut katsottua niin moneen kertaan, että repliikit tulevat ulkomuistista.


7. Takaikkuna (Rear Window, 1954)
Hitchcockin teoksiakin olisin voinut valita listalle useamman. Muita suuren vaikutuksen tehneitä ovat mm. Linnut, Rebekka ja Köysi (josta onkin blogin puolella jo juttua täällä). Takaikkuna on kuitenkin ensimmäinen, jonka näin. Jotenkin Hitchcock tuotantoineen oli mennyt multa ihan ohi ja katsoin ensimmäisen teoksen vasta 16-vuotiaana. Takaikkuna teki lähtemättömän vaikutuksen ja johti Hitchcock-maraton -viikonloppuun, kun katsoimme kaverin kanssa boksillisen miehen ohjaustöitä putkeen. Psst, Köysi tulee muuten tänään Yle Teemalta kello 18.00. Katso se jos et ole nähnyt!

8. Hevosen sulat (Horse Feathers, 1932)
Myös Marx-veljekset ovat tehneet blogivisiitin jo parisen vuotta sitten, juttua täällä. Hevosen sulat oli ensimmäinen näkemäni veljesten elokuva ja se yllätti minut täysin. Groucho, Harpo, Chico ja Zeppo olivat aiemmin tuttuja vain niminä. Hevosen sulat ei ole Marxin veljesten paras elokuva, mutta se on loistava aloitus kauniille ystävyydelle. Koirankeksit ja Neljä naurettavaa naapuria ovat vuosien saatossa tulleet rakkaimmiksi, mutta Hevosen sulat on silti ansainnut ikuisen paikan elokuvamuistoissani.


9. La Strada - Tie (La Strada, 1954)

Federico Fellinin klassikko suorastaan puhutteli minua jonkin tavaratalon DVD-osastolla. Ostin leffan aika summassa, sillä ohjaaja oli kyllä tuttu, mutta leffasta ei ollut juurikaan etukäteen tietoa. DVD oli vielä sieltä kalliimmasta päästä, mutta jokin sai minut tuhlaamaan siihen viimeiset euroni. La Stradalle lämpenin täysin oikeastaan vasta toisella katsomiskerralla, mutta jo ensivilkaisulla siinä oli jotain maagista ja selittämättömällä tavalla viehättävää. Taitavasti rakennetussa, näennäisen yksinkertaisessa leffassa on lopulta paljon tasoja ja useampi katsomiskerta menee ihan kevyesti. Gelsomina on upea hahmo, johon ihastuin täysin. Myös muut hahmot ovat omalla tavallaan todella sympaattisia - myös Zampano. La Strada lienee tämän listan leffoista ainoa, joka pääsee myös kaikkien aikojen parhaimpien elokuvien top 10 -listalleni.


10. Garden State (2004)

Kappas vain, Garden Statestakin on juttua ennestään, täällä. Garden State on go-to-lohtuelokuvani. Kun maailma potkii päin pläsiä ja Disney-elokuvat ovat vähän liikaa, Garden State tulee hätiin. Pelastin leffan jostain Anttilan parin euron alelaarista joitakin vuosia sitten. Suurin syy katsomiselle oli Scrubsista aiemmin tutuksi tullut Zach Braff. Odotukset eivät olleet kovin korkealla monestakaan syystä, mutta Garden State pamahti kerralla suosikkielokuvieni joukkoon. Elokuvassa on jotain hirveän lohdullista, ainakin minulle. Siinä on omat pienet virheensä, mutta olen valmis antamaan ne anteeksi.


Siinäpä ne! Kymmenen valitseminen oli tosi haastavaa, sillä kovasti minuun ja elokuvamakuuni vaikuttaneita leffoja on vaikka millä mitalla. Kaikkia ei toki löydy hyllystä, joten se nyt edes vähän rajasi.

Santoilun päättymisen jälkeen blogipuolella on tullut vähän laiskoteltua, mutta ei hätää - eiköhän tämä tahti tästä hitusen kiihdy. Uusien leffojen katsomisprojektia olen sysännyt koko ajan myöhemmäksi, sillä tämän vuoden tekeleet vaikuttavat lähes poikkeuksetta hirveiltä räpellyksiltä. Disney-projekti sentään jatkuu pian.

Adios, Santo

Lupasin viimeisen Santo-postauksen syyskuulle ja ehdin juuri ja juuri! Santolle jätettiin hyvästit syyskuun viimeisenä viikonloppuna, kolme vuotta ja kaksi viikkoa projektin aloituspäivästä. Ja alle viikon sisällä Santon 96. syntymäpäivästä. Hieno sattuma!

En todellakaan tiedä mitä ajattelin aloittaessani tämän projektin. Olin nuori ja tyhmä. Tämä projekti on ollut tuskaa, naurua, iloa, kyyneleitä, humalaa ja krapulaa. Santo on kavereineen tarjonnut meille hienoja yllätyksiä ja kuluneita kliseitä. Nyt on aika nostaa malja tälle hienolle miehelle, katsoa viimeinen elokuva ja listata projektin parhaat ja pahimmat.

Ensin teemme kunniaa itse miehelle. Hirveästi Santo-tietoutta ei netissä ole, mutta jotain sentään. Rodolfo Guzmán Huerta eli El Santo syntyi 23.9.1917. Mies oli painijalegenda jo ennen elokuvauraansa, joka alkoi vasta 50-luvun puolella, Santon ollessa lähes 40-vuotias. Toisin kuin monissa muissa urheilulajeissa, lucha libressä ikä ei tunnu olevan este, sillä Santo jatkoi painiuraansa elokuvien ohella 80-luvulle asti, siis aikalailla nykyiseen viralliseen eläkeikään saakka.

Ennen elokuvia Santo teki aluevaltauksen sarjakuvissa, kun Santo-sarjakuvalehteä alettiin julkaista 50-luvun alussa. Sarjis teki Santosta hitin ja lehden julkaisua jatkettiin vielä muutaman vuoden ajan hänen kuolemansa jälkeenkin. Pari ensimmäistä, Kuubassa kuvattua leffaa eivät juuri menestyneet (eikä ihme, koska ne ovat ihan paskoja), mutta pian Santo-elokuvistakin tuli hyvin suosittuja. Parhaimmillaan ne ovatkin kuin liikkuvia sarjakuvalehtiä: Santo mätkii turpaan hirviöitä, marsilaisia, vampyyreja, ihmissusia...

Ei siis epäilystäkään, etteikö Santo olisi todellinen meksikolaisen viihdeteollisuuden legenda. Santo teki lucha librestä elokuvailmiön ja monet muut painijat seurasivat hänen esimerkkiään. Hyvä esimerkki Santon jalanjäljissä seuraavista on Blue Demon, jonka elokuvia tässäkin projektissa nähtiin muutama. Myös Mil Mascaras on näytellyt omissa elokuvissaan ja lucha libre -elokuvia tehdään yhä tänäkin päivänä - joskin tuntuvasti vähemmän kuin Santon kultavuosina.

Elokuvien, sarjakuvien ja painiuran lisäksi Santo jätti jälkeensä peräti kymmenen lasta, jotka kaikki ovat syntyneet hänen avioliitostaan María de los Ángeles Rodríguez Montañon kanssa. Pari meni naimisiin jo ennen Santon kuuluisuuden päiviä. Kuten jo aiemmin mainittu, lapsista nuorin, Jorge, on seurannut isänsä jalanjäljissä lucha libre -kehään - ja myös elokuviin. Jorge nähtiin yhdessä isänsä kanssa edellisessä Santo-batchissa. Jorge painii yhä nimellä El Hijo del Santo, Santon poika. Jorgen poika, El Nieto del Santo eli Santon pojanpoika on lähetetty painioppiin Japaniin. Hopeamaskit eivät koskaan kuole!

Lucha libre menetti suosiotaan 70-luvun lopulla, mutta Santo jatkoi rikollisten ja hirviöiden jahtaamista elokuvissa vuoteen 1982 saakka. Samoihin aikoihin hän jäi myös eläkkeelle painijan hommista, tavallaan. Kokonaanhan mies ei malttanut esiintymistä lopettaa ennen kuin sydänkohtaus vei Santon pois tästä maailmasta 5.2.1984, vain viikko sen jälkeen kun hän oli ensimmäistä kertaa ikinä paljastanut kasvonsa televisiossa. Mies haudattiin omasta pyynnöstään hopeamaskissaan. Epäilemättä sankarimme painii nyt galaktisia hirviöitä vastaan jossain toisessa maailmassa.

Mitkä sitten ovat tämän projektin huippuhetket? On paljon elokuvakohtauksia, joita muistelen erityisellä lämmöllä ja jotka ovat jääneet elävästi mieleen. Lukaisin vasta kaikki kirjoittamani lähes parikymmentä projektipostausta ja voi niitä muistoja! Tangokuningas-Dracula ja disco-Chewbacca, Santon panoalbumi, mateleva pressuhirviö, jouskarilla ihmisiä ampuva muumio, maaginen telkkari... Voi pojat mitä tykitystä!

Kun miettii, missä kaikessa Santokin on ollut mukana, ei voi kun nostaa hattua. Mies on Interpolin agentti, mystinen supersankari, hänen verensä takaa ikuisen nuoruuden ja Santon aivojen avulla pahis voi valloittaa vaikka koko maailman. Santon painiskillsit ovat niin kovaa kamaa, että koko maailma olisi pulassa jos pahikset saisivat sankarimme ohjelmoitua puolelleen. Santon esi-isät olivat sankareita, mutta myös vastuuttomia kusipäitä, joiden sekoilujen takia sekä Santo että tämän painijakaverit joutuvat kärsimään. Jos pahisnaiset ovat tarpeeksi kauniita, Santo vie ne risteilylomalle ennen vankilaa. Ja mikäpä olisi parempaa aktiviteettiä kauniiden naikkosten kanssa kuin vesihiihtäminen? Joskus rikosten selvittäminen unohtuu ja uhri jää kidnappaajien armoille, kun tiedossa on kosteat bailut Ecuadorissa. Santo on niin mahtava, että hänen seinällään on muotokuva hänestä itsestään. Santo pystyy pakenemaan maahan haudatusta ruumisarkusta puskemalla arkun kantta perseellään. Santo on paininut ihmisten lisäksi pantterien ja krokotiilien kanssa, kävellyt viidakossa ihan tolkuttomia matkoja ja voittanut muutaman tusinan tärähtäneitä professoreja, jotka yrittävät vallata maailman milloin milläkin tavalla.

Kun Santo painii, hänen salainen aseensa on rautainen kestävyys. Turpaan otetaan, toki, mutta kukaan ei ota turpaansa kuin Santo. Santoa saa lätkiä nyrkillä vaikka tunnin, eikä tunnu missään. Sitten kun Santo vihdoin saa yhden hyökkäyksen sisään, vastustaja on mennyttä. Santo on niin vahva, että pysäyttää lentoon lähtevän lentokoneen paljain käsin. Santo on matkannut Tuonelaan ja käynyt pumppuleikkauksessa, puolustanut kylää spitaalisilta ja tapellut yhtä aikaa kääpiötä, pahaa professoria, vampyyria, paria naisvampyyria, muumiota, Frankensteinin hirviötä, ihmissutta ja kyklooppia vastaan.

Santoiluun on lähes alusta saakka kuulunut kiinteänä osana meksikolainen ruoka - joka on muuten sotkuisuutensa vuoksi usein surkeinta leffaruokaa ikinä. Kaikki keskittyminen menee siihen, että ruoan saa suuhun syliin kippaamisen sijaan. En ihmettelisi vaikka sohvan uumenista löytyisi vieläkin tacokuorien palasia vuodelta 2011. Viimeisen Santo-illan eväinä vetelimme tuulensuojaan hyvin juustoisen nachosetin ja tequila-drinkkejä. Viva Santo!

Gurr.

52. Fist of Death (El puño de la muerte, 1982)

Tämä projekti kohtaa arvoisensa päätöksen, kun käy ilmi, että kaksi viimeistä leffaa on katsottu väärässä järjestyksessä. Fury of the Karatecas on oikeasti Fist of Deathin jatko-osa. Sinänsä on ihan sama missä järjestyksessä nämä hutut katsoo, sillä leffat ovat keskenään melko itsenäisiä. Ja yllättävää kyllä, niissä ei ole juurikaan uudelleenkäytetty toisen kuvamatskuja! Voisiko tästä päätellä, että 52 leffan aikana Santojen tekijät ovat oppineet jotain? Ensimmäiset kaksi leffaahan olivat käytännössä toistensa kopioita, sillä erotuksella, että toisessa soitti meksikolainen tanssibändi ja toisessa ei.

Fist of Deathissa Santo saa telepaattisen viestin Kungyanilta ja Ragurilta. Kungyanin paha, Saatanalle sielunsa myynyt sisko Queria yrittää estää kiinalaisen prinssin ja Viidakkotytön väliset hääsuunnitelmat. Tässä leffassa häitä siis vasta suunnitellaan, Fury of the Karatekasissa ne sitten pidetään. Santohan ryntää paikalle kuin tuulispää - tai oikeastaan ei. Ensin Santo matkustaa ponttooniveneellä, sitten pienlentokoneella ja lopuksi moottoriveneellä. Ja arvatkaa näytetäänkö niitä siirtymäkohtauksia ihan helvetisti?

Kun Santo vihdoinkin pääsee sidekickeineen perille, avuntarvitsijat ovatkin lähdössä. Kantajat vievät Viidakkotytön ja Kungyan syvälle viidakkoon johonkin meditaatiomestaan, jonne Santonkin tulee seurata myöhemmin, kunhan nyt ensin lepää. Eihän olisi mitään järkeä näyttää tuota matkaa vain kerran. Ensin matkalla ovat siis naiset ja prinssi. Ensin kantajien kanssa, sitten veneessä... Santo vähän lepäilee ja lähtee perään. Kantajien kanssa, veneessä... Syvä huokaus.

Yksi piristys siirtymissä sentään on. Ilmeisesti kaikkien kulkuneuvojen ohjaus lähtee ihan lapasesta heti kun niitä päin ammutaan puhallusnuolilla tai niitä päin heitellään keppejä. Montakohan kertaa se ponttoonivene kiepsahti villisti ympäri, ihan vain nuolien takia.

Muutakin onneksi on. Querian ketkuttelutanssit viidakkossa jatkuvat random-aikoina. Välillä näytetään ihmisiä matkaamassa viidakossa ja sitten muutama minuutti Querian ketkutusta, ihan muuten vain. Tissien ja perseen heiluttelun avulla Queria pystyy muuttumaan tiikeriksi ja käärmeeksi ja hyökkäämään matkalaisten kimppuun. Nainen pystyy myös muuttumaan karvatuppomieheksi, joka on vieläkin yksi omituisimpia juttuja Santo-leffoissa ikinä.

Fist of Death on vähän niin kuin edellinen leffa, mutta siitä on poistettu lähes kaikki taistelukohtaukset ja ne on korvattu kävelyllä ja tanssilla. Sanoisin, että aika paska diili. Leffassa on myös hahmoja, joita jatko-osassa ei nähty, kuten Viidakkotytön lemmikki"susi" ja tyttöön ihastunut palvelija. Yksi huima tappelukohtaus kuitenkin löytyy - ja huomattavasti gorempi kuin Santojen tappelut yleensä. Juuri kun Santo on sidekickeineen astumassa lentokoneeseen, heidän kimppuunsa hyökätään. Like a boss Santo sinkoaa yhden hyökkääjän lentokoneen potkuriin - ja tämä menee keskeltä kahtia. No, oikeastaan Santo ei edes heitä sitä tyyppiä, vaan väistää vain ovelasti niin, että mies juoksee potkuriin itse... Mutta hei, sinne päin!

Minun piti varastaa kivi, joten toin koko pöydän. 

En edes tiedä mitä sanoisin. 

Taistelu- ja painikohtausten vähenemiselle on todennäköisesti syy myös Santon heikkenevässä terveydessä. Kuusikymppinen sankarimme sai ensimmäisen sydänkohtauksensa hieman näitä leffoja aiemmin painimatsissa. Hyvässä kunnossahan Santo noin muuten on ikäisekseen. Leffoja katsoessa en ole oikeastaan koskaan antanut ajatusta Santon iälle, sillä naamiossaan ja painitrikoissaan mies on melko ajaton. Öljytty kroppa ei ole kauheasti vuosien saatossa muuttunut.

Leffa on siinä tuskaisen rajamailla, mutta hämmentävät hahmot ja ympäristöt pitävät mielenkiintoa yllä. Ketä nämä ihmiset oikein ovat? Santo liihottelee lentokoneella ja nämä ihmiset käyttävät ihmiskantajia liikkuakseen paikasta A paikkaan B! Karvabikineitä, kiinalaisia (?) ihmisiä, Viidakkotyttö, susia, powerrangereita... Kenen idea tämä oikein oli? 10-vuotiaan pojan?

Lopulta Fist of Death menee samoille viivoille Karate-leffan kanssa. Ei niin hyvää, mutta ei niin huonoakaan. Karatessa sentään tapellaan enemmän, joten onhan se nyt parempi. Näiden leffojen nimet on kyllä päätetty ihan noppaa heittämällä. Fist of Death? Täh?

Viimeisen leffan kunniaksi bonus-screencappeja!

Karvatuppomiehen paluu! 

Paras onnentoivotus ikinä.

Fist of Death (El puño de la muerte, 1982)
Ohjaus: Alfredo B. Crevenna
85 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 5.0/10


Siinä se nyt oli, kaikkien aikojen 52. Santo. Ilta ei kuitenkaan loppunut vielä tähän, vaan tequilakippistelyn jälkeen katsoimme YouTubesta parit Santo-dokkarit, joita suosittelen myös muille kiinnostuneille. Tämän meksikolaisen TV-dokkarin saa Google Translate -enkkuteksteillä, kun klikkaa alareunasta teksityksen -> käännä -> englanti. Tekstityksen pitää olla päällä, jotta käännöksen voi tehdä. Lopputuloksesta saa joten kuten jotain tolkkua.

YouTuben uumenista löytyy neljään osaan pätkittynä myös brittiläisen Jonathan Rossin The Incredible Strange Film Shown jakso, joka kertoo hopeamaskisesta sankaristamme. Osa 1, Osa 2, Osa 3, Osa 4. Noin 40-minuuttinen dokkari kannattaa katsoa jo pelkästään Blue Demonin katkeran tilityksen vuoksi. Miehelle jäi selvästi jotain hampaankoloon, kun Santo sai aina olla sankari ja Blue Demon itse pelkkä pökkelöinen statisti joka ei saa edes naisia. Jopa Blue Demonin omassa leffassa Santo tulee ja pelastaa päivän!

Sokerina tämän postauksen pohjalla ovat listat. Mitkä ovat olleet projektiin parhaat ja tuskaisimmat teokset?


Ensin TOP 10:

1. Operation 67 (Operacion 67, 1967), 7.5/10
2. Santo ja marsilaisten hyökkäys (Santo contra la invasion de los marcianos, 1967), 7.2/10
3. Santo versus the Diabolical Brain (Santo contra el cerebro diabolico, 1963), 6.9/10
4. Santo vs the Riders of Terror (Santo contra los jinetes del terror, 1970), 6.5/10
5. Santo and Blue Demon vs the Monsters (Santo y Blue Demon contra los monstrous, 1970), 6.4/10
6. Santo vs the Kidnappers (Santo contra los secuestradones, 1973), 6.4/10
7. Santo vs the She-Wolves (Santo contra las lobas, 1976), 6.3/10
8. The Revenge of the Crying Woman (La Venganza de la Llorana, 1974), 6.1/10
9. Santo in the Anonymous Death Threat (Santo en anonimo mortal, 1975), 5.8/10
10. Santo vs Dr. Murder (Santo contra Dr. Muerte, 1973), 5.8/10

Ja sitten huonoimpien viiden kärki:

1. Chanoc and Son of Santo vs the Vampire Killers (Chanoc y el Hijo del Santo contra los vampiros asesinos, 1981), 1.5/10
2. Santo vs the Infernal Men (Santo contra hombres infernales, 1961), 2.0/10
3. Santo and the Tigress in The Royal Eagle (Santo y La Tigresa en el aguila real, 1973), 2.2/10
4. Santo in the Suicide Mission (Mision Suicida, 1973), 2.7/10
5. Baron Brakola (El baron Brakola, 1967), 2.9/10

Listoilla ei nyt varsinaisesti ole mitään suuria ylläreitä. Parhaiden kolmossija tosin yllätti, sillä olin pitkälti unohtanut koko leffan. Kyseessä on yksi alkupään Santoja, jotka muuten loistavat top-listalla poissaolollaan. Huonoimmasta päästä niitä sen sijaan löytyy. Santo vs the Infernal Men on juuri se sarjan toinen leffa, joka oli pitkälti koostettu ensimmäisestä elokuvasta. Ja silti Chanoc and Son of Santo vs the Vampire Killers on sitä huonompi!

Projektista löytyy onneksi myös sellaisia leffoja, jotka voisin ihan hyvin katsoa joskus uudestaan. Näitä ovat mm. Operation 67, Santo ja marsilaisten hyökkäys ja Santo and Blue Demon vs the Monsters. Epäilemättä tämä kolmikko tuleekin vielä joskus tsekattua uudestaan. Marsilaisten hyökkäyksen YLE Teema on jopa joskus esittänyt, joten laittakaahan nyt pikapikaa viestiä sinne - ehkä tämä kulttuuriteko vielä uusitaan. 

Vaikka projekti nyt päättyykin, Santoa emme unohda koskaan - eivätkä unohda muutkaan. Miehelle on tehty hyvin kunniaa kotikaupungissaan Tulancingossa, josta löytyy Santo-patsas. Myös kaupungin pääkatu on nimetty Boulevard Rodolfo Guzmán Huerta, El Santoksi. True story. Kaupungissa sijaitsee myös Museo de El Santo.

Sankarimme on ollut myös hämmentävän suosittu Turkissa. Kyllä, Turkissa. Kuulemani mukaan erään istanbulilaisen elokuvateatterin edessä on jopa oma Santo-patsas! Santo teki invaasion myös turkkilaisiin elokuviin, kun elokuva 3 Dev Adam eli 3 Brave Men julkaistiin vuonna 1973. Leffa tunnetaan myös nimellä - vetäkää syvään henkeä - Captain America and Santo vs Spider-Man. Huh huh! Oikeaa Santoahan tässä leffassa ei tietenkään nähdä, vaan hopeamaskin on vetänyt ylleen joku turkkilainen näyttelijä. Turkkilaiset tosiaan diggailivat Santosta!

Ja kukapa ei? Kaikista kököimmistäkin leffoista huolimatta tätä miestä on pakko rakastaa.

Dorian Gray goes trash

Kuten viime viikon Dorian Grayn muotokuva -postauksessa lupailin, nyt legendaarinen tarina menee ihan uusiin sfääreihin.

The Secret of Dorian Gray 

(Das Bildnis des Dorian Gray, 1970)

Pääpiirteittäin juoni on tietysti sama, mutta nykyaikaan (eli tässä tapauksessa 1970-luvun alkuun) sijoitettuna. Ei liene vaikeaa arvata millaisia Dorian Grayn synnit ovat, kun leffa on tehty heti 60-luvun seksuaalisen vallankumouksen jälkimainingeissa.

Elokuva on monikansallinen eurooppalainen tuotanto. Näyttelijät ovat vähän mistäsattuupäin mannerta, moni on itävaltalainen. Leffan alkuperäisnimi on useimmiten englanniksi tai saksaksi, mutta tekijät ovat italialaisia ja koko komeus on puhuttu englanniksi (ja dubattu myös italiaksi). Tarina myös tietysti sijoittuu Englantiin ja mukana on myös brittinäyttelijöitä. Tuotanto on silti merkitty italialaiseksi tekijäkaartinsa vuoksi.

Leffa alkaa, kun Dorian kohtaa Sybilin, joka tällä kertaa on ihan ihka oikea Shakespeare-näyttelijä surkeassa teatterissa. Vasta myöhemmin nuorukaisen maalaus on valmis ja hän esittää kohtalokkaan toiveensa tavattuaan Henry Wottonin. Alkuperäistä tarinaa on tietysti jouduttu muokkaamaan rutkasti, koska 1890-luvun sosiaalinen koodisto suurilta osin vanhentunut 80 vuodessa. Dorianin ja Sybilin 70-luvun suhde on - totta kai - häpeilemättömän fyysinen. Seksiä ja puolialastomia naisia nähdään enemmänkin, mutta seksploitaatioleffalle melko maltillisesti.

Henry Wottonin ja Dorianin suhde puolestaa on välillä avoimenkin homoseksuaalinen ja pari nähdään mm. yhdessä suihkussa. 70-luvun versio ei häpeile korostaa homoseksuaalisia vivahteita, jotka vuoden 1945 versio häivytti tarinasta täysin. Pientä lesboiluakin on saatu liimattua mukaan!

Tuskin tarvitsee kertoa, että leffa poikkeaa kirjasta ihan helvetisti. Dorian Gray syömässä hodaria on sellainen kuva, jota en uskonut koskaan näkeväni. Maailma on muuttunut ihan helvetisti kirjan kirjoittamisen ja tämän leffan välillä, vaikka siinä välissä on tosiaan vain 80 vuotta. Leffan Dorianin synnit ovat selkeästi nähtävillä, eikä niiden ympärille ole luotu sellaista mystisyyden verhoa kuin kirjassa. Seksiähän ne suurimmaksi osaksi tietysti ovat ja pettämistä. Dorian myös poseeraa jonkin XX-lehden mallina.

Leffa ei ole mitään tuskastuttavaa katsottavaa, mutta mutta... No, näyttelijäsuoritukset näin ensinnäkin. Dorian Grayn näyttelijä tavallaan näyttää enemmän siltä Dorianilta, jonka kuvittelin kirjaa lukiessani, suureksi osaksi sen takia, että sekä kirjan että leffan Dorianit ovat blondeja. Doriania näyttelevä itävaltalainen Helmut Berger ei vain ole kummoinen näyttelijä. Useimmissa kohtauksissa näyttelyn voi sivuuttaa ja jättää huomioimatta, mutta ne kohdat, kun Dorian suuttuu ovat aika kivuliaita myös katsojalle.

Toinen kipuilua aiheuttava juttu on leffan hirveät musiikit. Eipä ole diipadaapampaa scorea hetkeen kuultu. Yhdessä kohtauksessa Dorian ja Sybil tekevät syntiä Englannin maaseudun raikkaassa ulkoilmassa ja taustalla soi musiikki, jonka tahtiin voisi kuvitella piirretyn karhuperheen lähtevän piknikille.

Jos pystyy katsomaan huonon näyttelyn ja järkyttävän huonon musiikin ohitse, leffa on ihan kelpo viihdettä. Välillä vähän junnataan ja välillä kaikki menee pikakelauksella, mutta niinhän siinä helposti käy kun itse juonen lisäksi pitää keksiä tekosyitä näyttää tissit ja/tai puolialastomia miehiä. Sinänsähän Dorian Grayn tarina sopii loistavasti dekadentin seksploitaatioleffan aiheeksi. Harmi vain, että viime hetkellä The Secret of Dorian Gray alkaa aina nynnyillä, eikä mitään kovin dramaattista tai järkyttävää nähdä. Tässähän olisi ollut aineksia vaikka mihin!

The Secret of Dorian Gray (Das Bildnis des Dorian Gray, 1970)
Ohjaus: Massimo Dallamano
97 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 5.5/10

Ikuisen nuoruuden pauloissa

Lueskelin tässä vasta Oscar Wilden klassikkoteoksen Dorian Grayn muotokuva (The Picture of Dorian Gray, 1890). Samalla aloin miettiä teoksesta tehtyjä elokuvaversiota - niitähän on taatusti useampi ja ainakin Britanniassa kirjaa on versioitu myös TV-näytelmäpuolella. Tarina on hyvin visuaalinen ja kirja maalaa mieleen melko selkeät mielikuvat niin henkilöiden kuin maisemienkin puolesta, joten ajattelin, että olisi kiinnostavaa kerrankin katsoa leffaversio heti tuoreeltaan kirjan lukemisen jälkeen.

Tässä siis se klassisin elokuvaversio vuodelta 1945. Ensi viikolla Dorian Gray tavataan uudelleen, mutta lievästi ilmaistuna erilaisessa ympäristössä...

Dorian Grayn muotokuva 

(The Picture of Dorian Gray, 1945)

Kirjallisuuteen perehtyneille juoni on tuttu. Kuvankaunis nuori mies Dorian Gray istuu mallina maalariystävälleen Basil Hallwardille, kun hän kohtaa Hallwardin ystävän lordi Henryn. Lordi Henry on paheellinen, kyyninen keikari, joka istuttaa nopeasti moraalisen rappion siemenen viattoman nuorukaisen päähän. Vain kauneus ja nuoruus ovat tärkeitä, hän korostaa. Dorian Gray ymmärtää molempien ominaisuuksien olevan katoavaisia ja tekee kohtalokkaan toivomuksen: kunpa hänen muotokuvansa vanhenisi ja muuttuisi hänen sijastaan. Kunpa hän itse saisi säilyä ikuisesti nuorena ja pitää kauneutensa.

Vuosien saatossa Dorian Grayn ulkomuoto säilyy nuorekkaana, eikä hän tunnu vanhenevan päivääkään, vaikka yhä skandaalimaisemmat huhut hänen yksityiselämästään kiertävät ympäri Lontoota. Muotokuva on piilotettu suljettuun ullakkohuoneeseen, jossa se kaikessa yksinäisyydessä vanhenee ja muuttuu yhä kammottavammaksi ihmisen irvikuvaksi. Maalaus kantaa Dorian Grayn synnit ja kuvastaa hänen sielunsa rappiota.

Aluksi täytyy todeta, että olin yllättynyt siitä, miten erilainen leffaversio oli kirjaan verrattuna. Kehykset ovat toki samat, sekä kaikki merkittävät juonenkäänteet, mutta leffa sisältää myös yllättäviä lisäyksiä - jopa kokonaisia henkilöhahmoja, joista ei kirjassa ole tietoakaan. Ja mitä ihmettä, mikä helvetin egyptiläinen kissajumala? Kirjaa lukemattomalle kanssakatsojalle teki mieli koko ajan tähdentää, että tuota kissajuttua ei sitten ollut siinä kirjassa. Elokuva vihjaa, että Dorianin toive olisi täyttynyt juurikin tuon pienen egyptiläisen patsaan johdosta ja jopa turmeltunut maalaus sisältää kuvan kissasta. Suorastaan santomainen käänne! Ja mitä ne ihmeen Buddha-jutut oli?

Elokuva on kuitenkin huolellisesti toteutettu ja tyylikkäästi kuvattu. Hurd Hatfieldin tulkitsema Dorian Gray on hieman pettymys. Kirjassa Dorian on eloisa, turhamainen ja usein innokas, kun taas elokuvan Dorianista ei saa oikein mitään irti. Kenties puupökkelömäinen olemus kertoo miehen sieluttomuudesta, mutta minua ilmeettömyys jäi häiritsemään. Ei ihme, että tarinaan tarvitaan kertojanääntä selittämään, mitä Dorian milloinkin tuntee! George Sandersin lordi Henry on kuitenkin aikalailla sellainen, jollaiseksi hänet kuvittelin kirjaa lukiessani.

Ymmärrän toki sen, että kirjan muuttaminen elokuvaksi vaatii tiettyjä muutoksia ja kompromisseja, mutta joidenkin kohtien muuttamista en vain kertakaikkiaan tajua. Muotokuvamaalari Basil Hallwardille on luotu sukulaistyttö, joka rakastuu Dorianiin. Kaksikko on jopa menossa naimisiin! Dorianin ensirakkaus Sibyl Vane on laulaja rähjäisessä vaudevillessa, ei loistava Shakespearen tulkitsija syrjäkujan teatterissa. Kirjassa Dorian suuttuu nuorikkoonsa, koska rakkaus Dorianiin on tuhoamassa hänen uransa. Elokuvassa lordi Henry heittää Dorianille ehdotuksen kummallisesta viattomuuskokeesta, jossa Sibyl epäonnistuu.

Kirjaa lukiessani näin selvästi edessäni edellytykset mahtavaan, visuaaliseen elokuvaan ja mielestäni nämä turhalta tuntuvat muutokset häiritsivät leffaan keskittymistä. Erityisesti se helvetin kissajumala. Huh, miten huono idea! Elokuvaa piristävät kuitenkin komean kuvauksen lisäksi Dorianista tehty maalaus, joka nähdään mustavalkoisen elokuvan keskellä Technicolor-väreissä. Turmeltuneessa maalauksessa on mieletöntä voimaa! Maalauksen tekeminen kesti (muistaakseni) vuoden päivät ja se on todella hätkähdyttävää katsottavaa.

Kotikatsomossa istui siis kirjan lukeneen lisäksi hyvä vertailuhenkilö, eli sivistymätön moukka katsoja, jolle kirja ja oikeastaan koko tarina oli alun alkaen outo. Hän piti leffasta huomattavasti enemmän. Mikään huono teos ei kyseessä olekaan, mutta pettymys voi olla kova, jos odottaa ehdottomampaa uskollisuutta alkuperäisteokselle. Kaikista vaikeinta oli tottua Dorian Grayn ilmeettömyyteen ja elottomuuteen.

Dorian Grayn muotokuva (The Picture of Dorian Gray, 1945)
Ohjaus: Albert Lewin
110 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.2/10