Hei me rokataan! (This Is Spinal Tap, 1984)
Epäonnisen rock-bändin tarinan kertova "dokumentti" tuskin kaipaa suurempia esittelyjä. Spinal Tap on unholaan hitaasti, mutta varmasti vajoava yhtye, joka tekee pitkästä aikaa Amerikan rundin. Samalla julkaistaan myös bändin uutuuslätty, jylhästi rokkaava Smell the Glove. Bändin mukana kulkee kuvausryhmä, jota ohjaa Marty DiBergi (leffan ohjaaja Rob Reiner).Kaikki tai oikeastaan mikään ei mene suunnitelmien mukaisesti ns. nappiin, vaan kommellukset seuraavat toisiaan. Nimmaritilaisuuteen ei tule ketään, keikkapaikat ovat mitä sattuu eikä lavarekvisiittakaan toimi halutulla tavalla. Edes levyä ei saada ulos aiotulla kansikuvalla. Tai ylipäätään millään kansikuvalla. Bändin välit alkavat rakoilla viimeistään siinä vaiheessa, kun laulaja-kitaristi David St. Hubbinsin tyttöystävä Jeanine liittyy mukaan kiertueelle.
Dokumentin aikana seurataan suurimmaksi osaksi itse rundia, mutta käydään myös läpi bändin historiaa, joka onkin värikäs. Rumpaleita on kuollut oudoissa onnettomuuksissa ja välillä bändi on hairahtunut soittamaan kukkamusiikkia. Hienoja rokkikappaleita ei tietenkään sovi unohtaa. Herkät biisit, kuten Sex Farm, Big Bottom ja Heavy Duty ovat instant klassikoita. Stonehenge -esitys on oma suosikkini.
This Is Spinal Tap on komedian ja mockumentaryn (anteeksi, rockumentaryn) klassikko ja varsinainen ilmiö. En ollut nähnyt leffaa vuosiin ja moni vitsi tuntui tosi freesiltä tauon jälkeen. On harvinaista, että jollekin komedialle nauraisi ääneen vielä useamman katselukerran jälkeen. Leffassa on monta loistavaa gagia, joista osa on vuosien saatossa alkanut elää omaa elämäänsä. Spinal Tapin vakijäseniä esittävät Christopher Guest, Harry Shearer ja Michael McKean vetävät roolinsa sellaisella antaumuksella ja tilanteeseen sopivalla vakavuudella, että oksat pois. After all, rock is fucking serious business! Feikkibrittiaksentit ovat myös erittäin jees.
Kuuleman mukaan iso osa repliikeistä on improa (ei mikään yllätys) ja matskua tuli kuvatessa järisyttävät määrät. Alan jo harkita pitäisikö seuraavaksi etsiä käsiin se neljän ja puolen tunnin versio tästä leffasta. Jos joku ei ole vielä Spinal Tapia nähnyt, niin nyt paikkamaan aukkoa sivistyksessä! Ne, joille tämä leffa on jo tuttu, voivat seuraavaksi tutustua "tosielämän Spinal Tapiin" eli katsoa muutaman vuoden takaisen dokkarin Anvil! The Story of Anvil (2008) ja todeta että Kanadan papat ne jaksaa rokata. Suosittelen.
Ai niin, pakko sanoa. Leffan suomenkielinen nimi on perseestä. Ilmeisesti historiassa oli ajanjakso, jolloin jonkun mielestä oli hauskaa antaa joka toiselle komedialle nimeksi Hei me tehdään jotain. Fuck you.
Hei me rokataan! (This Is Spinal Tap, 1984)
Ohjaus: Rob Reiner
82 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.1/10
Osmosis Jones (2001)
Ihmiskehon toiminnot on aiemminkin valjastettu animaatioseikkailuksi. Suomalaisittain tunnetuin kehoseikkailu lienee Olipa kerran ihminen (Il étant une fois... la vie, 1986) TV-sarja. No, itselleni se ainakin on tutuin. Osmosis Jones luottaa samaan teemaan, mutta sillä on täysin eri tatsi. Leffa on yhdistelmä live action- ja piirrosmatskua. Ulkoapäin ihmiset ovat, no, oikeita ihmisiä, mutta sisältä animaatiota. Cool.Alussa tapaamme Bill Murrayn näyttelemän Frankin ja tämän tyttären Shanen. Shane on huolissaan isänsä ruokailutavoista ja syystäkin. Mieshän on täysi sika. Suurimman osan aikaa Frankin syöpöttely ja epäterveellisyys menevät ihan naurettavalle tasolle. Shane yrittää joka kohtauksessa vieressä jankuttaa, että liikkuisit ja söisit salaattia, mutta Frank se vaan vetelee kanankoipia ja snäksejä. Ihme mäntti.
Frankin kehon sisällä kuitenkin kuhisee. Kun tämä ihmissika vetäisee ns. tuulensuojaan apinan suussa olleen ja sitten vielä maahan pudonneen kananmunan (!!!), pöpöt alkavat jyllätä. Frank saa elimistöönsä Thraxin (Laurence Fishburne), eli anthraxin, ja superbakteeri vannoo kaatavansa pömppömasun kahden päivän sisällä. Thraxin suunnitelmista pääsee jyvälle valkoinen verisolu Osmosis Jones (Chris Rock), joka yrittää selvittää keissin yhdessä flunssalääke Drixin (David Hyde Pierce) kanssa. Samaan aikaan Frankin Kaupungin (eli Frankin elimistön) pormestarin vaalit ovat tulossa, eikä istuva pormestari (William Shatner) aio luopua paikastaan. Pormestari välittää enemmän itsestään kuin Frankista ja saa välinpitämättömyydellää lopulta miehen hengenvaaraan.
Juoni kuulostaa tietysti täydeltä hötöltä ja välillä se sitä onkin. Hauskoja oivalluksiakin on kuitenkin tehty. Thrax on ihan kelpo pahis, mutta leffa on suureksi osaksi moottoriturpa Chris Rockin show. Animaatiopuoli toimii muutenkin paremmin, kuin live action, joka on välistä puuduttavaa paikallaan polkemista. Bill Murraykaan ei hommaa piristä. Live action toitottaa liikaa samaa opetusta: syö terveellisesti, harrasta liikuntaa, älä syö roskaruokaa, paranna elintapasi, älä hommaa sydäriä... Animaatiopuolessa taas on actionia, ihan hyviä hahmoja, varsin jees ääninäyttelyä, muutama hyvä gagi ja muuta siistiä.
Shane yrittää suostutella laiskuri-isäänsä syömään rehuja.
Yllättäen pieruhuumorilta ei voi tällaisen aiheen kanssa välttyä.
Varmaan mielenkiintoisin kohtaus leffassa ovat Frankin unet, joita elimistön asukit (eli solut yms.) voivat käydä katsomassa elokuvateatterissa ns. livenä eli miehen nukkuessa. Lisäksi Thrax eksyy vahingossa pahojen unien varastoon, jossa painajaisia tarjoillaan ruutukaupalla.
Ihan kelpo leffa, joka olisi varmasti parempi pelkkänä animaationa. Milloin nämä live action/animaatio -fuusiot ovat ylipäätään toimineet?
Osmosis Jones (2001)
Ohjaus: Bobby Farrelly & Pete Farrelly
95 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.4/10
Huom., koska katsoin leffat VHS-kassulta, en saanut niitä itse screencapattua, kuten aiemmissa postauksissa. Tämän postauksen kuvat (julisteita lukuunottamatta) tulevat täältä: AllMoviePhoto.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti