Dokumentteja x 3

Aluksi pahoittelen sitä, että postaustahti todennäköisesti hidastuu melkoisesti ainakin seuraavan kuukauden ajaksi. Opinnot alkavat olla finaalissa ja työlista tuntuu pitkältä kuin nälkävuosi. Portfolion ja opinnäytetyön viimeinen palautuspäivä on siis tasan kuukauden kuluttua ja mm. viimeisen näytön viimeistely on vielä edessä. Saa nähdä miten bloggaaja tästä savotasta selviää!

Nyt kuitenkin dokumentteja! Jo pienimuotoiseksi perinteeksi muodostunut dokkaripaketti tulee taas. Kolme elokuvaa viihteen, ah, niin monimuotoisesta maailmasta, olkaa hyvät!


Tackle Happy (2000)

Oikeasti, mikä nyt olisi hauskempaa kuin joukko aikuisia miehiä vääntelemässä pippeleitään? Eipä juuri mikään, kai. Tackle Happy kertoo tarinan australialaisesta äijäporukasta ja heidän showstaan The Puppetry of the Penis. Kaverukset Simon Morley ja David Friend muotoilevat sukuelimistään vaikka minkälaisia hahmoja ja asioita ja yleisö hurraa. Naisista pippelit on tietysti aina hassuja ja miehet käyvät esityksen jälkeen vessassa kokeilemassa minkälaisiin muodostelmiin omat vehkeet saa venytettyä.

Mikään menestystarina duon alkuajoista kertova Tackle Happy ei kuitenkaan ole, sillä miehillä on (ymmärrettävistä syistä) suuria vaikeuksia saada esityksensä buukattua järkeviin paikkoihin. Dokumentti seuraa miehiä heidän vuoden 1998 kiertueellaan, jonka varrelle mahtuu niin onnea kuin epäonneakin. Nykyään The Puppetry of the Penis -show'sta on tullut jättimenestys, joka on vienyt keksijänsä kiertueelle ympäri maailmaa. Pippelinvääntelystä on saatu nauttia myös Euroopassa. Viime marraskuussa Morley ja Friend toivat penisorigaminsa myös Helsinkiin ja duo esiintyi Kulttuuritalo Gloriassa kahtena peräkkäisenä iltana.

Varsinkin dokumentin alkupuolella "dick tricksit" jaksavat naurattaa ihan kunnolla, mutta meno hyytyy melkoisesti loppua kohden. Kerronta ei vain jaksa kantaa koko 75 minuutin keston ajan. Materiaalia olisi voinut helposti karsia poiskin. Vaikka dokkari onkin ihan hauska, lopulta jokin estää pääsemästä täysillä siihen mukaan. En oikein osaa sanoa, mikä se jokin on. Aihe on hyvä, mutta kokonaisuus jää keskinkertaiseksi, eikä dokkarista oikein jää muistikuvia mistään muusta kuin peniksistä hullunkurisissa asennoissa.

Tackle Happy (2000)
Ohjaus: Mick Molloy
75 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.6/10


The Kid Stays in the Picture (2002)

Elokuvatuottaja Robert Evansin elämä on ollut värikäs ja tapahtumarikas. Näyttelijänä aloittanut Evans huomasi pian olevansa aika huono tai korkeintaan keskinkertainen suoriutuja ammatissaan. Alan vaihto oli siis edessä. Evansia lykästi, sillä hän pääsi jo kolmikymppisenä aloittelevan Paramount -elokuvastudion pomoksi. Kun Paramount pääsi menestyksen makuun hittielokuvilla Rosemaryn painajainen (Rosemary's Baby, 1968), Love Story (1970) ja Kummisetä (The Godfather, 1971), Evans siirtyi yksityiseksi tuottajaksi. Hänen ensimmäinen oma tuotantonsa oli suurmenestys Chinatown (1973), jonka ohjasi Roman Polanski.

Vaikka Evansin elämässä oli paljon onnea ja aivan helvetisti tuuria, mikään ei ollut pysyvää. Seottuaan huumeisiin Evans menetti pikku hiljaa kaiken, vain kerätäkseen sen sisullaan takaisin.

The Kid Stays in the Picture on hyvin elokuvamaisesti toteutettu ja on helppo unohtaa täysin katsovansa dokumenttia. Suurin osa kuvasta koostuu Evansin henkilökohtaisista valokuvista ja hänen menestyselokuvistaan leikatuista pätkistä. Loppua kohden nähdään myös pätkiä TV-esiintymisistä. Evans itse toimii tarinansa kertojana. Kuulin, että hänen selostuksensa on otettu suoraa hänen omaelämäkertansa äänikuunnelmalta. Evans on värikäs kertoja ja juuri ääniraita on yksi elokuvan kantavia tekijöitä. Veikkaisin, että idea dokumentista on tullut juuri Evansin kerrontaa kuunnellessa.

Olin itse asiassa täysin yllättynyt miten mukaansa tempaava dokkari lopulta oli, tylsyydestä sitä ei ainakaan voi syyttää. Toteutus toimii kaikin puolin todella mallikkaasti. Vaikka itse miehestä ei niin välittäisi, elokuvahistoriafriikeille dokkarilla on taatusti jotain tarjottavaa. 

The Kid Stays in the Picture (2002)
Ohjaus: Nanette Burstein & Brett Morgen
93 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.3/10


I Think We're Alone Now (2008)

Nyt mennään jonnekin kelpojen dokumenttielokuvien ja 4D-sarjan kaltaisen roskan hämärille rajamaille. I Think We're Alone Now kertoo kahdesta erilaisesta henkilöstä, jotka ovat syvästi (ja suorastaan pelottavasti) rakastuneet kasaripoppari Tiffanyyn.

Jeff Turner on aikoinaan saanut jopa lähestymiskiellon ahdisteltuaan teinitähteä. Parinkymmenen vuoden aikana Jeff on kerännyt valtaiset arkistot Tiffany-lehtileikkeitä ja tutkinut erilaisia keinoja saada naiseen yhteys telepaattisesti. Aspergerin syndroomasta kärsivä mies on vakuuttunut, että Tiffany rakastaa häntä takaisin. Jeff on myös varma siitä, että Tiffany osaa matkustaa ajassa ilman aikakonetta. Ja Tiffanyn poseeraaminen Playboyssa oli suora rakkausviesti Jeffille. Ja Jeffiä ympäröivät turvamiehet Tiffanyn konserteissa ovat vain osoitus siitä, miten kovasti laulajatar yrittää häntä suojella. Puhuessaan ihmisille Tiffanysta Jeff käyttää sellaisia termejä, kuten läheinen tai hyvä ystäväni.

Kelly puolestaan on Denverissä asuva hermafrodiitti, joka haaveilee paitsi oikeaksi naiseksi tulemisesta myös tulevaisuudesta Tiffanyn kanssa. 80-luvulla Kelly joutui pahaan onnettomuuteen ja makasi pari viikkoa koomassa. Herättyään hän kertoi nähneensä ilmestyksen Tiffanysta ja on sen jälkeen ollut vakuuttunut heidän yhteisestä kohtalostaan.

Aluksi dokkarille ja sen henkilöille naureskelee vähän, mutta sitten pudotus maan päälle tulee pian. Katsojalle valkenee, miten suurien henkisten ongelmien kanssa Jeff ja Kelly todella painivat. Alkaa tulla tukala ja epämukava olo. On vaikea sanoa missä määrin dokumentti on silkkaa eksploitaatiota. Siitä kuitenkin puuttuvat TV:n tirkistelydokkareista tutut, spekuloivat kertojanäänet, jotka esittävät kohteensa entistä huonommassa valossa. Loppujen lopuksi Kelly ja Jeff esiintyvät kameran edessä sellaisina kuin he oikeasti ovatkin ja saavat itse kertoa asiansa. Helppoa katsottavaa tämä ei silti ole ja omalla kohdallani dokkari menee liian tirkistelyksi. Luulisin, ettei tekijöiden tarkoituksena ollut tehdä sosiaalipornoa, mutta lähellä rajaa kyllä mennään. Plussaa kuitenkin kiehtovasta aihevalinnasta.

I Think We're Alone Now (2008)
Ohjaus: Sean Donnelly
70 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 5.2/10