perjantai 14. lokakuuta 2011

Santo contra cirugía a corazón abierto

Vaikea uskoa, että Santo-projektin aloittamisestakin on jo yli vuosi! Ensimmäinen postaus näki päivänvalon 13.9.2010. Eikä loppua ole vielä näkyvissä. Puolivälin tienoilla aletaan silti jo olla.

Useimmat Santot on tullut katsottua muutaman siiderin/oluen/viinilasin voimin, mutta siinä sivussa on syntynyt myös toinen tapa katsoa näitä meksikolaisia helmiä. Muutama leffa on nimittäin tullut katsottua asianmukaisen pöperön, eli meksikohenkisen ruuan kanssa. Toimii ihan hyvin, mitä nyt muutama ruokalaji on ollut sen verran haastavaa syötävää, että leffaan keskittyminen on hetkeksi herpaantunut. Miten meksikolaiset onnistuvatkin tekemään niin hankalia ruokia? Oikeasti, miten tacot saa syötyä ilman että sotkee itseään/sohvaa/pöytää/lattiaa/kaikkea parin metrin säteellä? Vuoden jatkuneen santoilun aikana on tullut testattua tacoja (sen yhden kerran, toista tuskin tulee), tortilloja eri täytteillä, chili con carnea ja lukuisia eri maissilastuja ja tietysti salsaa eri makuvariaatioina. Tämän satsin keskimmäistä leffaa varten kanssaeläjä teki enchiladoja, jotka ovat periaatteessa tortilloja, mutta uunissa paistettuna, juustoraasteella ja chilisoosilla kuorrutettuna. Nacholautasen tekeminen on myös ollut monesti haaveena, saa nähdä milloin saadaan aikaiseksi. Lisää Meksiko- ja Santo-henkisiä reseptejä otetaan ilomielin vastaan!

Itse elokuvissa on päästy lopullisesti värielokuvien kirkkaaseen (no, okei, joskus ihan helvetin suttuiseen) maailmaan. Onko 70-luku tuonut valoa meksikolaisen elokuvahistorian hopeisimpaan tähteen?


25. Santo vs Blue Demon in Atlantis (Santo contra Blue Demon en la Atlantida, 1970)
Santo ja Blue Demon, jälleen yhdessä!

Sekoboltsi professori (?) haaveilee omasta ikinuoresta superihmisten rodusta. Emmekö me kaikki? Rotuun valittaisiin vain ihmiskunnan eliitti, fyysisesti ja henkisesti täydelliset yksilöt. Sitten nämä superihmiset vietäisiin avaruuteen asuttamaan uutta planeettaa. Maan voisikin sitten kelpaamattomine ihmisapinoineen räjäyttää taivaan tuuliin.

Ihmiskunnalla on hyvä syy ottaa sekopään puheet tosissaan. Proffalla on nimittäin halussaan ison luokan megapommeja. Heti elokuvan alussa hän osoittaa olevansa tosissaan ampumalla raketin kuuhun ja laukaisemalla sitten raketista yhden ohjuksen, joka tuhoaa täysin pari valtameren saarta. Interpol lähettää agenttinsa Santon proffan perään. Avukseen muskelimies saa hehkeän nuoren naisen, joka myös työskentelee Interpolille. Blue Demonin osa on taas joutua pulaan, sillä hän eksyy professorin piilopaikkaan ja hänet hypnotisoidaan discopallolla osaksi eliitti-ihmisten joukkoa.

Hypnotisoitu Blue Demon on tietysti Santo vastustaja, ei kaveri. Proffan tavoitteena on napata Santo elävänä voidaakseen hypnotisoida myös maailman vahvimman painijan eliittirotuunsa.




Kokonaisuutena Atlantis on aika puuduttava, vaikka muutama ihan hauskakin kohtaus löytyy. Tappelukohtaukset ovat ottaneet askeleen hauskempaan suuntaan. Eräässäkin kohtauksessa Santo painii jonkun proffan apurin kanssa asunnossa ja pistää siinä sivussa paikan sisustuksen uusiksi. Santo joutuu myös vastakkain feikki-Santon kanssa. Ja tietysti viholliseksi hypnotisoitu Blue Demonkin yrittää välillä hyökkiä kimppuun maassa, ilmassa ja merellä

Elokuvan alku ja loppu ovat kuin eri elokuvasta (ja ehkäpä oikeasti ovatkin, en ihmettelisi). Alussa nähdään avaruusrakettimatskua ja pitää ihan muistutella itselleen mitä leffaa tässä oltiinkaan katsomassa. Lopussa, kun Santo (totta kai) ottaa voiton proffasta, räjähdyskuvaa näytetään kyllästymiseen asti jokaisesta mahdollisesta kuvakulmasta. Sekopää professori nyt ei ole kovin kiinnostava pahis ja sinänsä hyvä idea superrodusta ja maailman tuhoamisesta muuttuu pian aika latteaksi. Santo, pystyt parempaankin!



Santo vs Blue Demon in Atlantis (Santo contra Blue Demon en la Atlantida, 1970)
Ohjaus: Julian Soler
85 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 4.9/10


26. Santo and Blue Demon in the World of the Dead (Santo y Blue Demon en el mundo del los muertos, 1970)
Nämä kaksi naamiosankaria ne eivät vaan malta pysyä toisistaan erossa. Blue Demonin rooli World of the Deadissa on tosin varsin marginaalinen. Elokuvan voisi jakaa tylysti kolmeen erilliseen osaan.

1. osa: 1600-luku.
Paholaiselle sielunsa myyneet noidat riehuvat Meksikossa. Heitä vastaan taistelevat kaksi jaloa sankaria, Hopeanaamioinen Ritari ja Sininaamioinen Ritari. Sininaamioinen joutuu kuitenkin noitien kaappaamaksi ja muuttuu pahikseksi (yllättävä Blue Demon plot twist). Hopeanaamioinen osoittaa sankaruutensa ja vangitsee nuoren naisen, joka poltetaan roviolla noituudesta. Nainen vannoo palaavansa maan päälle 300 vuoden kuluttua ja kostavansa Hopeanaamioisen Ritarin sekä hänet kuolemaan tuominneiden miesten jälkeläisille.

2. osa: "nykyaika" 1970
Santon tyttöystävä (ja puheista päätellen tuleva vaimo!) Alicia joutuu pahan hengen riivaamaksi. Damiana, tuo roviolla poltettu noita, ottaa hänet valtaansa ja käyttää tämän ruumista kostonsa välineenä. Alicia on siis Damianan suvun viimeinen jälkeläinen (ja selvyyden vuoksi Damianan kanssa täysin identtinen). Päitä alkaa putoilla ja pikkuhiljaa asioiden todellinen laita selviää Santolle. Papin avustuksella hän matkaa tuonpuoleiseen vapauttamaan Alician sielun.

3. osa: tuonpuoleinen, tuonela
Santo saapuu punaisissa väreissä hehkuvaan tuonelaan, jossa mönjät kuplivat lammikoissa ja riippusillat ovat pitkiä. Hän seuraa Aliciaa värikyllästetyssä maisemassa ja estää tätä hukuttautumasta jokeen. Ihan simppeli pelastusoperaatio ei kuitenkaan ole, sillä jos Santo ei saa Aliciaa pois tiettyyn aikarajaan mennessä, he molemmat jäävät tuonpuoleiseen ikuisiksi ajoiksi.




Toistoa tässä leffassa on aivan helvetisti. Elävät kuolleet, jotka Damiana herättää apureikseen ilmaantuvat jatkuvasti samalla tavalla ja häipyvät, kun joku vähän vilauttaakin ristiä. Jo pelkästään tuo sama kuvio toistuu kyllästymiseen asti. World of the Dead kierrättää myös muita Santo-leffoja varsin kiitettävästi. Jaa, vai että eläviä kuolleita... Santon muinaisia esi-isiä... Taasko?

Paitsi muita Santoja, World of the Dead kierrättää myös muita elokuvia. Alun kuvat, joissa limaiset, luurankomaiset zombiet nousevat haudoistaan ovat aivan selvästi täysin eri elokuvasta. Sitä paitsi, tämän elokuvan zombiet eivät edes ole mitään limaisia luurankoja (olisivatkin), vaan tavallisia paidattomia miehiä harmaassa vartalomaalissa. Kiitos vaan harhaanjohtavasta kiusaamisesta! "Uu, kerrankin hienon näköisiä limazombeja! ... Ei ku mitäs helvettiä?"




World of the Deadin tekee mielenkiintoiseksi oikeastaan vain yksi, äärimmäisen hämmentävä kohtaus. Santo saa zombielta turpaan kehässä (+ tikarin rintaan) ja joutuu leikkaukseen. Leikkaus näytetään leffassa. Siis oikeasti. Menee hetki tajuta että tässä taidetaan tosiaan nyt katsoa ihan ihkaoikeaa sydänleikkausta. Kohtaus kestää suorastaan piinaavan kauan. Sitten se loppuu, eikä kukaan mainitse sitä enää sanallakaan - ikinä. Eli mitä järkeä tässä kohtauksessa nyt sitten oli? Ei kai muuta kuin saada yleisö kiemurtelemaan tuoleissaan, sykkivä ihmissydän edessään koko ruudun kokoisena.


Santo menee pumppuleikkaukseen -kohtausta lukuunottamatta World of the Deadissa nähdään lähinnä niitä samoja juttuja kuin aina ennenkin. Zombeja, naisia pulassa, iivil noitanaisia, muinaisia esi-isiä, aikakausi-matskua vuosisatojen takaa... Operaatiokohtauksen lisäksi mielenkiintoa herättää oikeastaan vain Santon matka tuonpuoleiseen. Ai niin, ja tappelukohtaus, jonka esi-isä-Santo käy esi-isä-Blue Demonin kanssa 1600-luvulla. En ole pitkiin aikoihin nauranut Santo-leffassa niin paljon. Ei kai kukaan voi vahingossa tehdä noin hauskaa kohtausta? Toivoisin NIIN kovasti, että tämä löytyisi YouTubesta. Muutenkin tappelukohtauksia vaivaa (?) sama juttu kuin niin monia Santo-tappelukohtauksia jo aiemmin: musiikki on kuin mykkäkomediasta.

Jos turhan toiston tilalle olisi keksitty jotain uutta ja repäisevää, tämä olisi ollut paljon viihdyttävämpi kokemus. Valitettavasti vaikuttaa pahasti siltä, että Santolla jää nyt kierrätysvaihe päälle ja pahasti. Pitää vain toivoa että jotain omaperäistä vielä joskus tulee eteen.

Santo and Blue Demon in  the World of the Dead (Santo y Blue Demon en el mundo del los muertos, 1970)
Ohjaus: Gilberto Martinez Solares
79 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 4.3/10


27. Santo vs the Riders of Terror (Santo contra los jinetes del terror, 1970)


Riders of Terror saattaa olla ensimmäinen Santo, joka sijoittuu täysin menneisyyteen. En muista enää oliko varhaisissa musta-valko-Santoissa täysin tiettyyn menneeseen aikakauteen sidottua leffaa. Juoneenkin on keksitty omaperäistä twistiä, mikä piristää näin projektin puolivälissä.

Eletään 1800-lukua pienessä meksikolaisessa kylässä. Kylässä sijaitsee lepraa sairastavien suljettu sairaala, josta eräänä iltana karkaa pieni joukko sairaita. Kyläläiset ovat välittömästi paniikin kourissa, sillä lepra on tarttuva, parantumaton sairaus. Kaikki haluavat suojella itseään ja läheisiään. Kylän sheriffi pelkää paniikinlietsomisen johtavan sairaiden tappamiseen ja yrittää rauhoitella asukkaita. Pahin paniikinlietsoja, sheriffin vastustaja, taas yrittää saada kyläläiset lynkkausjoukkoihinsa.

Oikeasti pelottelijalla on tietysti omat ilkeät suunnitelmansa, joiden toteuttamiseksi hän aikoo hyödyntää lepraa sairastavaa karkurijoukkoa. Pelottelija on nimittäin myös roisto, jolla on oma rikollisjengi. Jos leprat liittyvät joukkoon, he saavat peloteltua ihmiset luopumaan omaisuudestaan. Rahat jaetaan näennäisesti tasan leprojen ja rikollisten kesken ja lisäksi rosvojoukko tuo tovereilleen näiden piilotteluluolaan viiniä ja ruokaa. Oikeana suunnitelmana on tietysti kerätä leprojen avulla suuret summat rahaa ja murhata (tai murhauttaa) sitten koko lössi.



Kylän sheriffi kutsuu paikalle myyttisen hyväntekijän Santon, jonka tarkoitus on löytää leprat ja palauttaa heidän turvassa sairaalaan. Kun rosvot ja leprat alkavat tehdä yhteistyötä, ihmisten viha sairaita kohtaan vain yltyy.

Ensinnäkin propsit kaikkien normaalien Santo-juonikuvioiden puuttumisesta. Ei zombeja (no leprat kyllä välillä melkein on...), ei aikamatkustelua (vaikka menneisyydessä nyt taas ollaankin)... Kehäpainiakin on vain yhden kohtauksen verran. Tappelussa Santo osoittaa jälleen, mikä hänen valttinsa kehässä on. Kaikki naamiosankarin iskut eivät ehkä mene perille ja vastustaja saattaa olla kaksi kertaa hänen kokoisensa, mutta Santo jaksaa ottaa turpaan vaikka tuntikausia putkeen. Lopulta isompikin korsto väsähtää.




Ennen Santon ilmestymistä paikalle meinasin jo unohtaa tämän olevan Santo-elokuva. Ehkäpä siksi, että heti alussa tatsi oli aika elokuvamainen. Normaalisti Santoissa on ollut sellainen hutiloiva meininki heti ensisekunneilla. Propsit myös piristävän erilaisesta juonesta. Enpä ole kovin montaa leffaa nähnyt, joissa juoni pyörisi leprojen ympärillä. Riders of Terror onkin melko epätyypillinen Santo. Kehäpainia on sen yhden matsin verran ja ainoa toistuva teema on aikamatkailu (vaikka ajassa ei koskaan tullakaan nykyaikaan).

Ehdottomasti satsin viihdyttävin Santo. Niin monta hienoa asiaa! Santo ratsastaa hevosella villin lännen tyyliin, flashbackissa yksi sairaista muistelee kosineensa tyttöystäväänsä ilman paitaa ja nunnat kannustavat Santoa painimaan jättiläismäisen, voittamattoman korston kanssa. Vau. Lisäksi lopussa, kun Santo vihdoin ratkaisee erimielisyydet kyläläisten ja sairaiden välillä, vihainen, soihtuja heilutteleva väkijoukko muuttuukin hetkessä kukkia heitteleväksi kunniakulkueeksi. Tämä jos mikä on upeaa!

 Tosimiehet kosii ilman paitaa!

Santo vs the Riders of Terror (Santo contra los jinetes del terror, 1970)
Ohjaus: Rene Cardona
77 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 6.5/10

1 kommentti: