MusiXine 2011, osa 2

MusiXine jäikin sitten omalta osaltani aiottua lyhyemmäksi kokemukseksi, sillä perjantainen kova pääkipu muutti suunnitelmia. Alun perin perjantaina oli tarkoitus käydä katsastamassa The Shukar Collective Project (2010) ja The White Stripes Under the Great White Northern Lights (2009), mutta huonon voinnin eli vuoksi nämä jäivät välistä. Onneksi lauantaina oli kuitenkin uusi päivä ja vaikka päässä jyskytti edelleen, jaksoin olla reipas ja käydä Studiossa tsekkaamassa Lemmyn.

Lauantai 18.3.

Lemmy (2010)
49% motherfucker, 51% son of a bitch.

Lemmy Kilmister on äijä, senhän tietää kaikki. Kaiken logiikan mukaan Motörheadin nokkamiehen hautajaisia olisi pitänyt viettää jo aikoja sitten, mutta Lemmy se vaan jatkaa rokkaamista. Lemmy on niitä harvoja, joille rankka rock n' roll -elämäntyyli päihteineen kaikkineen tuntuu sopivan. Tuskin mikään voisi kaata tätä järkälettä.

Viime vuonna julkaistu dokumentti Lemmy on aiheensa näköinen henkilökuva. Ei turhaa bullshittia, ei turhaa kiertelyä ja kaartelua. Haastateltavina on suuri joukko nimekkäitä artisteja, jotka ovat joko ammentaneet inspiraatiota Motörheadin musiikista tai Lemmyn henkilökohtaisia kavereita. Tai vähän molempia.

Lemmy on harvinainen nykymusiikin hahmo, jonka ympärillä tuntuu koko ajan leijuvan jonkinlainen erityinen aura. Jo se, että Lemmy kävelee ruudun läpi Motörheadin pauhatessa lujaa taustalla on mahtavaa katsottavaa. Kenestä pystyy sanomaan samaa?

Olin aluksi hieman skeptinen leffan pitkästä kestosta. Pitkät dokkarit muuttuvat helposti puuduttavaksi puuroksi tai pelkäksi sarjaksi puhuvia päitä, mutta onneksi tekijöillä on ollut aiheeseen hyvä ote. Hauskinta ovat ehdottomasti muusikoiden, kiertuecrew'n ja ystävien muistelut, jotka koskevat useimmiten vuosien varreilla sattuneita tapahtumia ja valottavat samalla hyvin Lemmyn off-stage persoonaa, sitä millainen hän oikeasti on.

Menneisyys ja Lemmyn henkilöhistoria käydään läpi aika lyhyesti ja dokumentti painottuu enemmän miehen persoonaan, josta paljastuu ehkä yllättäviäkin piirteitä. Vaikka Lemmyn elämäntyyli on kovin erilainen, kuin mitä koskaan toivoisin omani olevan, ihailen suuresti miehen no nonsense -asennetta. Lemmy tekee mitä haluaa, omalla tyylillään ja muut voivat joko seurata perässä tai häipyä, aivan sama. Olisi kieltämättä hienoa itsekin joskus olla noin päättäväinen oman tien kulkija. Varmasti juuri tuo lujatahtoisuus on osa Lemmyn ja Motörheadin suurta suosiota. Mieshän elää unelmaansa. Ihmiset kyllä huomaavat, kun joku tekee juuri sitä mitä on aina halunnut tehdä.

Lemmystä, niin elokuvasta kuin itse miehestäkin, on vaikea olla pitämättä. Leffan flow on hyvä, Lemmy on totta kai kiinnostava mies dokkarin aiheeksi ja haastattelut ovat mukavan rentoja ja tuttavallisia. Suosittelen niillekin, jotka eivät ole mitään suuria Motörhead -faneja. Tämän dokkarin jälkeen olette, uskokaa pois.

Lemmy (2010)
Ohjaus: Greg Olliver & Wes Orhoski
111 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.7/10


Kaikki näkemäni MusiXine-leffat olivat hyviä omassa lajissaan, mikä oli hieno yllätys. Usein, kun käy katsomassa elokuvia joista ei tiedä juuri mitään, tulee nähtyä muutama huonokin tekele. Festivaalit päättyivät eilen palkintojenjakoon ja voittajaelokuvan esitykseen 45 Specialissa. Voiton nappasi jo edellisessä postauksessa esiintynyt puolalaisdokumentti Beats of Freedom. Onnittelut palkinnon arvoiselle voittajalle!