Torstai 17.3.
Luulin ensin etten mitenkään ehdi kaikkiin kolmeen torstaille kaavailemaani näytökseen. Onneksi koulupäivä päättyi kuitenkin reilusti odotettua aiemmin ja pääsin mukaan menoihin jo iltapäivästä. Ensimmäiset kolme elokuvaa olivat jo melkoista pyöritystä, kun musiikki vei katsojan maailmanympärimatkalle Japanista Puolan kautta aina Jamaikalle saakka.
Ranskalainen dokumentti ottaa tähtäimeensä kourallisen japanilaisia avant-garde muusikkoja, jotka rikkovat rajoja kukin tyylillään. Yksi on löytänyt vähintään 101 luovaa tapaa käyttää selloa, toinen käyttää instrumenttina omaa sydäntään kontrolloimalla sen lyöntejä erityisellä hengitystekniikalla.
Elokuva koostuu artistien esiintymisistä ja musisoinnista sekä mustavalkoisista osuuksista, joissa artistit istuvat yhteisen pöydän ääressä keskustelemassa taiteestaan ja tekemistään ratkaisusta. On vaikea päättää kumpi on mielenkiintoisempaa, sillä nähtävää ja kuultavaa riittää molemmissa osioissa. On kiinnostavaa kuulla omaperäisten taiteilijoiden kommentteja omista ja muiden tekemisistä.
Välillä luotu musiikki kuulostaa vain sarjalta eritasoisia pirinöitä ja pörinöitä, mutta onnistuu silti olemaan omalla tavallaan kaunista. Moni artisteista ammentaa inspiraatiota ympäristön normaaleista äänistä. Ja ympäristön ääniähän Tokiossa riittää! Minua on juuri aina kiehtonut arkipäivän äänet ja huomaamatta syntyvät rytmit. Elokuva inspiroi ilmeisesti minuakin, sillä ympäristö tuntui kummasti heräävän henkiin heti kun astuin Valveelta ulos. Autojen hurina, rekan peruutusäänet ja ihmisten puhe tuntuivat soljuvan yhteen muodostaen oman, toimivan äänimaailmansa.
Elokuvan nimi We Don't Care About the Music Anyway kuvaa kenties sitä, kuinka kukaan artisteista ei ainakaan myönnä osaavansa soittaa mitään "oikeaa" soitinta. Heidän tekemänsä musiikki on mitä suurimmissa määrin esittävää taidetta, eikä se välttämättä edes toimi levyltä soitettuna. Nämä muusikot tekevät omaa juttuaan, normeista välittämättä.
Myös itse dokumentin tyyli on samankaltainen kuin musiikki josta se kertoo. Kiehtova teos, joka vaatii avointa mieltä ja luovaa ajattelua.
We Don't Care About Music Anyway (2009)
Ohjaus: Cédric Dupire & Gaspard Kuentz
80 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.4/10
Beats of Freedom kertoo puolalaisesta rokista ja siinä rinnalla maan yrityksestä päästä kommunismin ikeestä. 1960-luvulla, samalla kun Amerikassa hippiliike kukoisti, Puolan tilanne oli surkea. Köyhyys oli kova ja kommunistihallinto ankara. Silti maassa oli marginaaliryhmä hippejä, jotka hallitus esitti syrjäytyneinä rikollisina. Pienin askelin rock-musiikki rantautui Puolaan ja paikalliset nuoret ottivat sen avosylin vastaan.
Rockista ja punkista Puolan nuoret saivat väylän käsitellä turhautumistaan ja vapauden kaipuutaan. Suurin osa ajan rock-musiikista oli protestilauluja, joissa arvosteltiin maan politiikkaa. Sensuuri oli kuitenkin kovaa ja kaikki laulujen sanoitukset tuli antaa tarkistettavaksi ennen levyn nauhoittamista.
1970-luvulla nuoret saivat luvan pitää oman rock-festivaalinsa, ensimmäisen laatuaan maassa. Jarinco -festivaali toi yhteen koko maan nuorison, joka pääsi näin kerran vuodessa olemaan vapaa. Monikaan Jarincossa esiintyneistä bändeistä ei koskaan saanut levyään ulos sensuurin vuoksi. Dokumentissa on videomateriaalia festivaaleilta. Osalla yleisöstä oli mukanaan kasettinauhurit, joilla he nauhoittivat keikkoja ja kopioivat niitä kavereilleen. Dokumentin kiinnostavinta antia onkin videomateriaali sorron vuosilta.
1980-luvulla Puolassa tapahtui samankaltainen mullistus, kuin USA:ssa pari vuosikymmentä aiemmin. Musiikki synnytti nuorisokulttuurin ja sai nuoret tuntemaan yhteenkuuluvuutta keskenään. Vanhan videomatskun lisäksi kiinnostavaa on kuulla tuon ajan muusikkojen muistoja. Vaikka rokkarit saattoivat olla todella kuuluisia, he olivat silti yhtä köyhiä kuin muukin kansa. Joku muistelee rakentaneensa itse omat soittimensa ja vahvistimensa, sillä merkkikitaraa varten olisi saanut säästää rahaa vuosikausia. Siinä valossa tuntui absurdilta, että välillä edes roskia ei saanut viedä rauhassa ulos, kun fanit olivat jo hyökkäämässä kimppuun. Muusikot olivat kaikkien tuntemia kerjäläisiä.
Beats of Freedom on musiikin voiman ylistys. Musiikki saa ihmiset kokoontumaan yhteen, se saa ihmiset toimimaan yhdessä. Se voi jopa vaikuttaa kokonaisen kansakunnan tulevaisuuteen. Ainoa selkeä miinus teokselle tulee siitä, että se tuntui loppuvan jotenkin kesken. Olisin kaivannut vielä jonkinlaista loppurykäystä. Muutenkin dokumentti on aika lyhykäinen, vartti lisää olisi voinut tehdä ihan hyvää. Aihe on kuitenkin niin mielenkiintoinen, että se olisi hyvin kantanut vielä hetken.
Beats of Freedom (2010)
Ohjaus: Leszek Gnoinski & Wojciech Slota
73 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.7/10
Dokumentti kertoo Jamaikasta, rastafari -kulttuurista ja reggae-musiikista sekä niiden historiasta ja merkityksestä. Haastateltavaksi on valikoitu nimekkäitä reggae-artisteja ja alan asiantuntijoita.
Olin itse asiassa hieman yllättynyt, miten kaukaistakin historiaa elokuvassa valotettiin. En tiedä olinko jo hieman väsynyt, kun olin ollut koko päivän liikkeessä, vai oliko asioiden käsittely jokseenkin sekavaa muutenkin. Loppujen lopuksi itse reggae-musiikkiin keskityttiin verrattaen vähän ja kaikista suurin rooli oli rastafari -liikkeellä ja sen historialla. Reggaehan tosin on juuri rastafari-kulttuurin aikaansaannosta, joten sikäli musiikkia sivuttiin koko ajan.
Rastafari on 1930-luvulla alkunsa saanut elämäntapa, johon liittyy usko siitä, että edesmennyt Etiopian keisari Haile Selassie I (1882-1975) oli messias, Jumalan inkarnaatio. Termi rastafari tulee Selassien syntymänimestä Ras Tafari Makonnen. Aluksi rastafarit joutuivat Jamaikalla sorron ja syrjinnän kohteeksi, heitä jopa pelättiin. Monet rastafarit pitivät majojaan muun asutuksen ulkopuolella.
Reggae syntyi 1960-luvulla, edeltäjinään ska ja rocksteady. Dokumentissa reggaeta käsitellään oikeastaan vasta loppupuolella ja omasta mielestäni liian lyhyesti. Kuten aiempi Beats of Freedom, myös Holding on to Jah on viesti musiikin yhdistävästä vaikutuksesta. Ihan kiinnostava dokkari, mutta ehkä itse musiikilla olisi voinut olla isompi rooli. Lisäksi turhaa toistoa tuli jonkin verran, pieni karsiminen olisi ollut paikallaan. Täytyy silti ihailla jamaikalaisten rastafarien ja reggae-muusikoiden letkeää elämänasennetta ja meininkiä. Kelpo dokkari, joskaan ei itselläni yltänyt ihan samanlaisiin tuntoihin kuin kaksi aiempaa.
Holding on to Jah (2010)
Ohjaus: Roger Landon Hall
98 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.5/10
Tänään ja huomenna olisi tarkoitus käydä vielä tsekkailemassa leffa tai pari. Tätä kirjoittaessa olo on hieman heikko kovan päänsäryn vuoksi, mutta jospa tuo jomotus lakkaisi iltaan mennessä ja pääsisin katsomaan ne leffat mitkä aioinkin.
Kaikki nämä kolme elokuvaa kilpailevat MusiXinen kilpasarjassa, jonka voittaja julkistetaan lauantai-iltana. Beats of Freedom on mahdollista käydä vielä tsekkaamassa Valveen elokuvateatteri Studiossa lauantaina 12.00 alkaen ja We Don't Care About Music samassa osoitteessa kello 16.00. Voittajaelokuva esitetään 45 Specialissa lauantaina 20.00.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti