IIK!! 2010

IIK!! -kauhuelokuvafestivaalit järjestettiin Iissä jo 9. kerran. Itse olin nyt mukana vasta toista kertaa. Viime vuonnakin tosin tuli festaroitua vain lauantaina kahden leffan verran. Tällä kertaa tuli hengailtua menossa mukana molempina päivinä ja mukavata oli. Nyt siis katsauksessa tänä vuonna tsekatut festarikauhut.

Perjantai 5.11.2010

Yön silmät (The Hills Have Eyes, 1977)
Ekana leffana katsoimme Wes Cravenin kauhuklassikon Yön silmät. Enpä olisi odottanut ihan tällaista ilotulitusta! Loistava kokemus.

Asuntovaunun kanssa liikkellä oleva Carterin perhe eksyy erämaahan matkallaan kohti Kaliforniaa. Pysähtyessään seudun ainoalla bensa-asemalla aseman omistaja Fred varoittelee heitä seudun vaarallisuudesta ja kehoittaa kääntymään takaisin. Kun perhe lähtee takaisin ajomatkalle, seuraa hämmentävien tapahtumien sarja, jonka seurauksena isukki ajaa auton ojaan ja akseli menee rikki. Matka ei siis tule hetkeen jatkumaan. Isä Bob, äiti Ethel, heidän kaksi tytärtään Lynne ja Brenda ja poikansa Bobby sekä toisen tyttären aviomies Doug ja heidän pieni vauvansa Katy jäävät loukkuun keskellä ei-mitään. Pienen harkinnan jälkeen Bob ja Doug lähtevät kukin taholleen etsimään apua. Illan tullen vain Doug saapuu takaisin leiriin.

Pian porukalle (ja katsojalle) selviää, että erämaan piiloissa asuu kannibaalien klaani, joka terrorisoi seutua ja tappaa kaiken tielleen osuvan. Päitä alkaa putoilla yksi kerrallaan. Jäljelle jäävien perheen jäsenten ja kannibaaliperheen välillä alkaa tiukka asemasota, jossa kaksi klaania yrittää saada toisensa päiviltä. Loppua en paljasta muuten kuin sanomalla, että kovaa kamaa tämä on ihan alkumetreiltä hikiseen loppuhuipennukseen asti.

Yön silmille on tehty pari jatko-osaa ja remake, jolla on oma jatko-osansa. Remaket eivät juuri kiinnosta, mutta jatko-osat voisivat olla ihan hauskaa katsottavaa. Kakkososaa varsinkin on haukuttu ihan hulluna ja itse ohjaaja Wes Cravenkin kielsi oman elokuvansa. Craven myönsi tehneensä jatko-osan saadakseen rahaa, eikä ollut tekosestaan yhtään ylpeä.

Yön silmät oli erityisen hyvä kokemus samanhenkisen ryhmän kanssa. Naurua riitti ja kaikilla oli kivaa. Oma suosikkijuttuni koko leffassa oli varmaan the bunny of mass distraction. Parikin kertaa maisemiin ilmestyy söpö pupu, joka varastaa kaikkien huomion ja sitten jotain pahaa tapahtuu.

Ennen itse leffaa näytettiin kela, joka oli löytynyt samasta laatikosta (muistaakseni) Black Sabbathin kelojen kanssa. Ilmeisesti edes festariväki ei tiennyt mitä kela sisältää. Sisältö paljastui leffan Death on the Run traileriksi. Leffan nimi tuli ainakin selväksi, kun se trailerissa lävähti ruutuun varmaan kymmenen kertaa.

Yön silmät (The Hills Have Eyes, 1977)
Ohjaus: Wes Craven
89 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.2/10


Seuraava leffa alkoikin heti Yön silmien jälkeen, joten jaloitteluaikaa jäi vain vähän. Ennen kasarislasheria näytettiin Aki Mäkiahon lyhäri Kehto (2009). Kehto kertoo metsien keskellä asuvasta pariskunnasta, Ainosta ja Eskosta, joilla on pieni vauva, Vilho. Esko pelkää sairaalloisesti susien vievän lapsen kehdostaan. Aino taas alkaa pelätä Eskon vainoharhaista sekoilua. Ihan ok pätkis, joka parani loppua kohden. Ei mitään suuria tunteita. Ehkä lyhyeen kestoon oli yritetty ujuttaa hieman liikaa teemoja, sillä tuntui, että jotain jäi pahasti puuttumaan.


Jouluyö, murhayö (Silent Night, Deadly Night, 1984)
No niin, joulupukkislasher! Tässäpä lapsuuden joulupukkitraumaa kerrakseen. Nuori Billy on käynyt vanhempiensa ja pikkuveljensä kanssa katsomassa isoisää hoitokodissa. Ukki pelottelee poikaa joulupukilla ja kertoo pukin rankaisevan tuhmia lapsia. Illan hämärissä kotiin ajeleva perhe näkee tiellä huitovan joulupukin ja pysäyttää auton, Billyn vastusteluista huolimatta. Pukki vetäiseekin pukunsa suojista käsiaseen ja alkaa tulittaa kohti viatonta perhettä. Isä saa surmansa ensimmäisenä. Billy pakenee, mutta näkee piilopaikastaan joulupukin murhaavan äitinsä. Trauma on syntynyt.

Lopun lapsuudestaan Billy viettää nunnien ylläpitämässä orpokodissa. Joulut ovat aina vaikeaa aikaa ja joulupukkitrauma vainoaa. 18-vuotiaana Billy pääsee töihin lelukauppaan. Aluksi työ on mukavaa, mutta kun joulu on tulossa Billyn pahimmat painajaiset käyvät toteen: hän joutuu esittämään joulupukkia. Pukiksi pukeutuneen Billyn traumatisoitunut mieli naksahtaa pahemman kerran. Nuori mies lähtee killing spreelle kirveen kanssa ja veri lentää. Loppuhuipennus on omiaan aiheuttamaan traumoja tulevillekin sukupolville.

Leffa oli aikoinaan kielletty Suomessa ja se aiheutti USAssakin paljon hälinää. Monet kriitikot ja elokuva-alan ammattilaiset tuomitsivat elokuvan. Eihän joulua saa häväistä tekemällä siitä kauhuelokuvaa, hyi! Leffa itsessään on ihan ok, mutta äksöniä ei nyt niin hirveästi ole. Kunnon splatterkreiseily puuttuu ja sitä olisi hieman kaivannut. Alussa käytetään melko kauan aikaa Billyn kasvun kuvaamiseen ja elämään orpokodissa. Käsittämättömästi leffalle on tehty vielä neljä jatko-osaa, kaikesta kohusta huolimatta. Viimeisin niistä on valmistunut vuonna 1991 ja kolme viimeistä menivät suoraan videolle (tietysti). Pitäisiköhän nämä katsoa sitten jouluentryä tehdessä. :)

Jouluyö, murhayö (Silent Night, Deadly Night, 1984)
Ohjaus: Charles E. Sellier Jr.
79 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 5.2/10


Jouluslasherista selvittyämme oli tarkoitus marssia baariin jatkoille ennen festaribussin lähtöä kohti Oulua. Meinasimme mennä Ravintola Iisakkiin, mutta sinne olisi ollut vitosen pääsymaksu ja karaoke (eeeeiiii!). Käytiin sitten samassa baarissa kuin viime vuonnakin, Pub Tuuliajossa. Pääsymaksu 4e ja karaoke. Ilmeisesti tältä ei voi Iissä välttyä. Onneksi paikasta löytyi myös täysin tyhjä discopuoli, jonne karaoke ei niin kuulunut. Kyllä sitä nyt aina mieluummin discohelvetissä viihtyy kuin karaokea kuuntelee.

Mää ja mun ihana naama Iissä.

Festaribussi starttasi kahden aikoihin ja pitkän kiertelyn ja kaartelun jälkeen saapui vihdoin perillä. Taidettiin olla kämpillä kolmen maissa. Ja ulkona oli kylmä! Ainakin nukahdin kyllä heti sänkyyn kaaduttuani. Lauantaina nousin lopullisesti vasta puolilta päivin ja silti väsytti hulluna. Illalla taas uusi reissu Iihin ja festarien kohokohta, mykkäelokuva Tri Caligarin kabinetti!

Lauantai 6.11.2010

Tri Caligarin kabinetti (Das Cabinet des Dr. Caligari, 1920)

Koko festarien suosituin näytös oli tietysti ikimuistoinen kauhuklassikko Tri Caligarin kabinetti, jota säesti Ukulele Igor & Antti Utriainen Duo. Sali tuli ääriään myöten täyteen. 185-päinen yleisö rikkoi myös IIKin katsojaennätyksen. Eläköön mykkäelokuvat!

Kauhuelokuvafaneille ja elokuvaharrastajille Caligari lienee tuttu tapaus. Nyt jo 90-vuotias saksalaisleffa on innoittanut jos jonkin sortin taiteilijaa vuosien saatossa. Elokuvassa Franzis kertoo tarinansa puistonpenkillä istuvalle miehelle. Hän kertoo rakkaudestaan Janeen ja ystävästään Alanista. Alan ja Franzis kävivät markkinoilla Tri Caligarin näytöksessä, jossa mukana oli mystinen, ennustava unissakävelijä Cesare. Cesare ennusti Alanin kuolevan aamunkoitteessa ja kuinka ollaakaan, mies murhattiin samana yönä. Franzis on varma, että Caligari ja Cesare liittyvät tapaukseen ja ryhtyy selvittämään keissiä.

Visuaalisesti Caligari on upea. Lavasteet ja propsit ovat ihanasti vinksallaan, kaikki kuvastaa omalta osaltaan elokuvan hullua maailmaa. Parhaimmillaan tunnelma on unenomaisen utuinen. Caligari on kauhuelokuvien edelläkävijä, mystinen mestariteos ja tärkeä pala elokuvahistoriaa.

Säestys vaihteli perinteikkäästä mykkäelokuvamusiikista mielenkiintoisiin revittelyihin. Paras mykkäelokuvan livesäestys mitä olen kuullut! Ukulele Igor & Antti Utriainen Duon meininki sopi elokuvaan täydellisesti. Musiikkiin ei kuitenkaan kiinnittänyt liikaa ylimääräistä huomiota, mikä onkin hyvän säestyksen merkki. Musiikin tehtävähän on tukea elokuvan rytmiä ja kulkua, eikä suinkaan peittää pääasiaa tylysti alleen.

Tri Caligarin kabinetti (Das Cabinet des Dr. Caligari, 1920)
Ohjaus: Robert Wiene
71 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 9.3/10


Caligarin jälkeen oli yhden elokuvan mittainen tauko omassa ohjelmistossamme, joten ajattelimme käydä ns. välikaljalla. Päädyttiin sitten paikkaan, jossa ei taatusti ole karaokea: huoltsikan baariin. Ii is love.

Ennen viimeistä leffaa julkistettiin myös Iikka -patsaan voittaja, sekä lyhärikilpailun yleisösuosikki ja tuomarien valitsema voittaja. Iikka meni tänä vuonna Kati-Aurora Kuuskoskelle tanssiteoksesta IIK! Olen nainen. Lyhärikisan voitti Christopher Marinsin ohjaama Painajainen (Mardröm) ja yleisön suosikiksi nuosi Joonas Kesäniemen Huvila.


Uskomaton kudossiirto (The Incredible 2-headed Transplant, 1971)
Perinteinen loppukevennyselokuva oli tänä vuonna Uskomaton kudossiirto. Hieno suominimi -leffalla. :)

Tiedemies Roger luo assistenttinsa kanssa kotilaboratoriossaan kaksipäisiä eläimiä. Tai siis, siirtää eläimille ylimääräisiä päitä. Mies on varma keksintönsä loistavuudesta ja sen tuomista mahdollisuuksista ihmiskunnalle. Työhullu tiedemies laiminlyö vaimoaan Lindaa. Rogerin ja Lindan talolla on töissä kiinteistönhuoltaja, jolla on jälkeenjäänyt poika Danny. Poika on suurikokoinen, mutta mieleltään 8-vuotiaan tasolla. Sellainen lempeä jättiläinen siis. Farkkuhaalareissaan ja punaisessa paidassaan kuin groteski Ville Vallaton.

Leppoisaa elämää saapuu häiritsemään murhaajaraiskaaja Cass, joka tappaa Dannyn isän ja kaappaa Lindan. Roger lähtee assarinsa kanssa takaa-ajoon ja ampuu lopulta Cassia selkään pelastaakseen vaimonsa. Illalla kotonaan Roger saa huikean idean. Hän päättää irroittaa Cassin pään kuolevasta kehosta ja siirtää sen Dannyn valtaisalle olkapäälle. Uskomaton kudossiirto tapahtuu, mutta kun hirviö herää, Cassin pää päättää lähtä uudelleen killing spreelle. Dannyn vahvasta kehosta on murhamiehelle pelkkää hyötyä, eikä järjeltään vajavaisesta Dannysta ole estämään Cassin hirmutöitä. Pian kaksipäinen hirviö terrorisoikin kaupunkia. Vaan kuka saa hirviön ensimmäisenä kiinni, poliisi vai Roger?

Odotin hieman synkemmän sävyistä leffaa ja enemmän perseilyä, joten hieman petyin Kudossiirtoon. Ei sillä, etteikö hauskuutta olisi tässäkin piisannut. Ei mitenkään tuskallisen huono, mutta hieman siinä pelkästään huonon ja hauskasti huonon rajamailla. Pääpiirteittäin murhat menevät näin: Cass murhaa ja raiskaa ja Dannya ahdistaa. Cassin pää nauraa maanisesti, Dannyn pää itkee hiljaa vieressä. Mitään supergraafista gorea ei tästä kuitenkaan löydy. Ns. erikoisefektit ovat hulvattomia. Ai niin, ja leffajuliste on ihan loistava.

Leffalle on tehty myös itsenäinen jatko-osa, Kaksipäinen hirviö (The Thing with Two Heads, 1972), joka noudattaa hieman samaa kaavaa. Siinä tosin valkoisen miehen pää liitetään mustan miehen kehoon. Kaksipäinen hirviö onkin kuulemma näistä kahdesta se parempi, vaikka tuskin mikään mestariteos sekään.

Uskomaton kudossiirto (The Incredible 2-headed Transplant, 1971)
Ohjaus: Anthony M. Lanza
87 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 1.7/10




Hienot festarit, kiitokset järjestäjille ja nähdäänpä taas ensi vuonna!

When I see an elephant fly...

Alkuun pieni ilmoitus. Niille, jotka ovat jotain kautta havainneet, että nämä Disney -postaukset saattavat näkyä jo ns. etukäteen lukulistalla/Blogilistalla, vaikka itse linkit eivät toimi. Olen pari kertaa onnistunut kämmäämään niin, että kun on pitänyt kirjoittaa iso P -kirjain, olenkin painanut vahingossa Ctrl+P, mikä on pikakomento tekstin julkaisulle. Kyseinen pikakomento onnistuu aiheuttamaan harmia ainakin kerran parissa viikossa, joten jos joku tietää saako tuon pois päältä niin olisin tosi kiitollinen. Käy vähän kismittämään, kun pitää sitten äkkiä poistaa keskeneräinen postaus, ettei sitä kukaan ehdi lukemaan. Näin kävi mm. eilen illalla tämän postauksen kanssa. En tiedä tosiaan ehtiikö moka näkyä listoilla, mutta jos ehtii niin pahoittelen ja yritän tästä lähtien vähän katsoa mihin sormeni työnnän.

Joka tapauksessa, tässäpä Disney Animated Classics -projektin toinen osa ja kaksi seuraavaa elokuvaa:


3. Fantasia (1940)
Fantasialla Disney otti animaatioissaan aivan uuden suunnan. Teemoiltaan erilaisista animaatiopätkistä koostuva elokuva on kuin sarja musiikkivideoita klassiselle musiikille. Ainoa dialogi on kertoja Deems Taylor, joka valottaa seuraavan animaation tarinaa orkesterin keskeltä ennen soiton alkua. Animaatiot on orkestroitu käymään yhteen kulloinkin soitettavan klassisen kappaleen kanssa niin liikkeiltään kuin väreiltäänkin. Välillä mieli alkaa kuvitella, että musiikki olisi sävelletty varta vasten animaatioita varten, niin hyvin ne käyvät parhaimmillaan yhteen.

Kuten kertoja elokuvan alussa selittääkin, Fantasia koostuu kolmenlaisista animaatioista. Yksi on tarinallinen animaatio, jossa on jokin juoni. Toinen on sarja kauniita kuvia ja kolmas abstrakti, erilaisten muotojen ja värien show. Kuuluisin näistä animaatiopätkistä on tietysti ikoninen Mikki Hiiri taikurin oppipoikana. Välillä mennään jopa historian laidoille, kun Stravinskin tahtiin käsitellään maailmanhistoria yksisoluisista eliöistä dinosaurusten sukupuuttoon. Eeppistä ja komeaa.

Fantasia ei oikeastaan suuremmin kärsi parituntisesta pituudestaan, vaikka muutama heikompikin piirretty sarjasta löytyy. Oma suosikkini on  Tsaikovskin Pähkinänsärkijään sovitettu tanssi, joka nähdään jo elokuvan alkumetreillä. Elokuvan musiikista vastaa Leopold Stokowskin johtama Philadelphian sinfoniaorkesteri. 2000-luvun DVD julkaisu oli tietääkseni ensimmäinen kerta elokuvan teatterikierroksen jälkeen, kun mukana olivat myös kertojanosuudet. Itse olisin selvinnyt ilman niitäkin ja leffakin olisi lyhentynyt ja tiivistynyt hieman.

Fantasia on yksi Disneyn rohkeimmista elokuvista. Elokuva ei voittanut yleisöä puolelleen toivotulla tavalla ja jättikin Disneyn kärvistelemään rahaongelmien kanssa. Riskin otto kuitenkin kannatti, sillä elokuvaa pidetään nykyään yhtenä loisteliaimmista koskaan tehdyistä animaatioista. Fantasia kuuluu kiistatta genrensä kirkkaimpiin klassikoihin. 38. Disneyn klassikko on muuten Fantasian uudelleenlämmittely Fantasia 2000, joka yrittää yltää samaan huippuihin uusilla animaation ja klassisen musiikin fuusiollaan. Sinne on kuitenkin tässä projektissa vielä matkaa, saa nähdä miten uusintaversio toimii. Mieli on skeptinen.

Ette muuten varmana arvaa mikä tämä on.

Fantasia (1940)
Ohjaus: James Algar, Samuel Armstrong, Ford Beebe, Norman Ferguson, Jim Handley, T. Hee, Wilfred Jackson, Hamilton Luske, Bill Roberts, Paul Satterfield & Ben Sharpsteen
125 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.6/10


4. Dumbo (1941)
Näin Dumbon ensi kertaa samoihin aikoihin kuin Pinokkionkin. Leffa ei tehnyt suurta vaikutusta silloin, joten ihan mielelläni annoin sille nyt uuden mahdollisuuden. Yritin olla ajattelematta jo valmiiksi negatiivisesti, mutta ei minusta kyllä Dumbo -fania saa tekemälläkään.

Elokuvan alussa useat sirkuksen eläimet saavat jälkikasvua saman yön aikana. Haikarilla on kova homma karhunpentujen ja kengurunpoikasten kuskaamisessa. Mahtaa sirkuksen budjetti mennä tiukille kun kaikki elukat lisääntyvät samaan aikaan. Myös Jumbo -elefantti odottaa poikasta, mutta joutuu odottamaan muita eläimiä kauemmin. Norsunpoikanen meinaa olla liian tuhtia kannettavaa kevytrakenteiselle haikaralle. Lopulta haikara tuo Jumbolle nyytin, josta löytyy suurikorvainen pikkuelefantti, Jumbo Jr. Muut sirkuksen elefantit pilkkaavat tulokasta sen valtavien korvien vuoksi ja haukkuvat tätä Dumboksi. Lopulta ihmisten ja muiden eläinten pilkka suututtaa Jumbon kunnolla ja mammafantti joutuu eristykseen raivokohtauksensa vuoksi.

Avuksi saapuu Timothy -hiiri, joka lohduttaa Dumboa. Hiirulainen haluaa auttaa tekemään Dumbosta tähden. Yöllä Timothy käy kuiskimassa sirkustirehtöörin korvaan ja suggestoi tämän tekemään Dumbosta esityksensä loppuhuipennuksen. Epäonnistuttuaan tirehtöörin ideoimassa kunnianhimoisessa tempussa isokorvainen fantti kuitenkin alennetaan pelleksi. Seuraa kuuluisa kohtaus, kun Dumbo ja Timothy juovat itsensä räkäkänniin ja näkevät jengikaupalla vaaleanpunaisia elefantteja. Aamulla krapulassa herätessään he huomaavat Dumbon osaavan lentää korviensa avulla. Tämä jos mikä on hieno ja inspiroiva tarina kelle tahansa.

Elokuvassa on muutama hieno kohtaus. Omia suosikkejani ovat sirkuseläimet rakentamassa sirkustelttaa, sekä tuo kuuluisa känniharhakohtaus (josta en ekalla katsomiskerralla muuten pitänyt yhtään). Muuten vaikuttaa siltä, ettei Disneyn väki olisi jaksanut kauheasti tähän panostaa. Piirrosjälki ei ole yhtä tasaista ja sulavaa kuin aiemmissa teoksissa. Elokuva kärsii myös liian pitkistä kohtauksista, joista osa vaikuttaa väkisin venytetyiltä.

Itse asiassa, myöhemmin leffasta lukiessani olen kuullut, että Dumbo tehtiin nopeasti ja pienellä budjetilla, jotta Disney saisi taloutensa takaisin balanssiin kalliiksi käyneen Fantasian jälkeen. Ei siis ihme, että leffa näyttää hassulta. Ja että se kestää vain tunnin. Laulutkaan eivät ole oikein mistään kotoisin, poikkeuksena klassikko When I See an Elephant Fly. Dumbo ei ollut ihan niin huono kuin muistelin, mutta ei tästä kyllä voi hurjana tykätäkään. Joku kuitenkin tykkää, sillä Dumbokin luokitellaan yhdeksi Disneyn suurista onnistumisista.

Dumbo (1941)
Ohjaus: Samuel Armstrong, Norman Ferguson, Wilfred Jackson, Jack Kinney, Bill Roberts & Ben Sharpsteen
61 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.7/10


Seuraavan postauksen leffat tulevat olemaan Bambi (1942) ja Oppitunti (Saludos Amigos, 1942).

Paskaa Halloweenia!

Freaky Halloween 2010!!

How queer! - Pienen elokuvablogin ensimmäinen (toivottavasti vuotuiseksi muodostuva) Halloween -postaus! Tämän karmivan muovilepakkojuhlan kunniaksi valitsin katseltavaksi The Vampire Collection -boksin, joka sisältää kolme (erittäin huonoa) vampyyrileffaa: John Carpenterin Vampyyrit (John Carpenter's Vampires, 1998), Vampires: Los Muertos (2002) ja Vampires: The Turning (2005).

Ostin tämän boksin käytettynä joskus muutama vuosi sitten, kun halusin kokoelmaani enemmän kauhuleffoja. Sain juuri ja juuri katsottua John Carpenterin Vampyyrit, mutta tuo Los Muertos oli jo pakko jättää kesken. Vampyyrileffa jossa on Jon Bon Jovi! Tuossa pitäisi olla jo tarpeeksi syytä olla katsomatta koko filkkaa. The Turning jäi sitten katsomatta kokonaan ja on pysynyt kiltisti kotelossaan tähän päivään saakka. Nyt, Halloweenin teemaan sopien, aion katsoa nämä hirvitykset vielä kerran. Sitten voikin kuskata paketin hyvillä mielin kirpparille.


John Carpenterin Vampyyrit (John Carpenter's Vampires, 1998)
Oikeastaan olen nähnyt tämän n. 1.5 kertaa. Toinen (puolikas) kerta oli viime joululomalla, kun olimme Teron kanssa Berliinissä. Ei tämä ollut yhtään parempi pikkuhiprakassa katsoessa, vaikka oli überhienot saksadubbaukset ja kaikki.

Ensinnäkin propsit paskasta leffannimestä. Erittäin original.

Itse leffa sitten. James Woods esittää vampyyrienmetsästäjä Jack Crow'ta (taas aika omaperäinen nimi?), joka vampire slayer -tiiminsä kanssa etsii kaikkien vampyyrien johtajaa Valekia. Porukan motellibileet muuttuvat verilöylyksi, kun Valek itse saapuu paikalle ja silppuaa vampire slayerin toisensa jälkeen. Yksin monipäistä tappojengiä vastaan käyvä Valek tekee porukasta selvää kädenkäänteessä. Vampyyrien kuningas myös imaisee vähän Katrina -nimisen vosun verta muuttaakseen tämän vampyyriksi. Teurastusjuhlasta onnistuvat pakenemaan ainoastaan porukan kovimmat tunnevammaiset Jack ja Anthony (Daniel Baldwin), sekä Katrina (Sheryl Lee).

Miehet päättävät ottaa Katrinan mukaan jatkaessaan Valekin etsintää, sillä muuttuessaan vampyyriksi hän saa telepaattisen yhteyden Valekiin ja voi kertoa tappajille pedon sijainnin. Kätevää. Sitten vain vampyyreita metsästämään! Pian käy ilmi, että Valek on itsekin hakumatkalla. Hän etsii mustaa ristiä, muinaista aarretta, jonka avulla hän saa voiman kulkea päivänvalossa. Aika tiukkaa tavaraa.

Vampyyrit voi tappaa klassisilla tavoilla: auringonvalo tappaa, samoin vaarna sydämen läpi. Auringonvalossa vampyyreiden kaapujen sisällä olevat raketit syttyvät ja lopulta koko tyyppi leimahtaa tuleen. Tai siltä se ainakin näyttää. Parhaassa tapauksessa ihmispeto räjähtää arskan voimasta tsiljoonaksi kappaleeksi. Ennen kuin porukka pääsee Valekin jäljille on tietysti mätkittävä turpaan jos jonkinmoista tusinavampyyria ja karjuvaa torahampaista amatööriä. Ja selitettävä hulluna taustoja siitä miksi Jackista tuli vampyyrintappaja ja muuta perussettiä.

Leffa ei ainakaan parantunut toisella katselukerralla. Ei mikään John Carpenterin merkkiteos. Välillä typeristä repliikeistä ja hahmoista onnistuu kiskomaan jotakin hauskaa camp -henkeä, välillä meno tuntuu suorastaan vaivaannuttavalta. Näyttelijät ovat luku sinänsä. Daniel Baldwin on Anthonyna typerä urpo, jota tekisi mieli leipoa turpaan koko leffan ajan. Vika on kuitenkin enemmän huonosti kirjoitetussa ja ontossa hahmossa, kuin Baldwinissa itsessään. En ota suurempaa kantaa miehen näyttelijänkykyihin, kun muita leffoja ei ole tullut edes nähtyä. Twin Peaksin Laura Palmerina tutuksi tullut Sheryl Lee keskittyy roolissaan lähinnä tärisemään maanisesti. Onhan Katrina tietysti pahan vallassa, ei siinä. Kai sitä vähempikin pistäisi tutisemaan. Välillä vain toivoo, että Sheryl olisi pysynyt siinä muovikääreessä, jonka sisästä Twin Peaksin alussa löytyi.

James Woods on... no, James Woods.

Kaiken kaikkiaan Vampyyrit on mielenkiinnoton tekele, joka jättää tyhjän olotilan. Jotenkin ihmeellisesti näinkin höttö teos on onnistuttu venyttämään tunnin ja 45 minuutin kestoon. Huh. Enpä haluaisi nähdä niitä kohtauksia, jotka jäivät leikkaushuoneen lattialle. Vai jäiköhän sellaisia edes? Jopa Santo vs the Vampire Women on parempi vampyyrileffa kuin tämä!

John Carpenterin Vampyyrit (John Carpenter's Vampires, 1998)
Ohjaus: John Carpenter
105 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 2.7/10



Vampires: Los Muertos (2002)
Tämän siis jätin pari vuotta sitten kesken. Voi syvä huokaus... Ihan oikeasti, vampyyrileffa, jossa on Jon Bon Jovi! Onko tätä pakko kommentoida mitenkään muuten? Luulisi, että itsesuojeluvaistoinen henkilö tajuaisi jo mistä on kyse ja pysyisi ihan helvetin kaukana tästä leffasta.

Lyhyesti sanottuna Los Muertos on samaa paskaa kuin Vampyyrit, mutta hieman eri kääreessä. Vampire slayerin roolia vetää Jon Bon Jovi ja kaikkien vampyyrien kingi on nainen, mutta muuten mennään aika samoilla asetuksilla. Los Muertos onkin itsenäinen jatko-osa Vampyyreille.

Bon Jovi on siis vampyyrien metsästäjä Derek Bliss (ei helvetti näitten nimien kanssa oikeesti), jonka tulee kasata itselleen vahva tiimi voittaakseen Unan, vampyyrien johtajan. Joukkoon liittyvät Zoe, joka taistelee lääkkeiden avulla vampyyriksi muuttumista vastaan, Isä Rodrigo ja teinipoika Sancho. Myös muita apureita vilahtelee mukana tilanteen tullen. Unakin etsii sitä legendaarista mustaa ristiä ja tahtoo suorittaa rituaalin, jonka jälkeen vampyyrit voivat kulkea auringonvalossa. Ensimmäinen yritys kuitenkin epäonnistuu, vaikka risti on saatukin hankittua. Etsiessään uutta tapaa kulkea päivänvalossa, Una kidnappaa Zoen saadakseen tämän anti-vampyyri lääkityksen. Muu tiimi aloittaa pelastusoperaation, joka on tekniikoiltaan hyvin samanlainen, kuin edellisen leffan viimeinen taistelu Valekin kanssa.

Mikä tässä on sitten erilaista, näyttelijöitä ja hahmoja lukuunottamatta? No, sävyiltään leffa on valoisampi, visuaalisesti. Unassa on enemmän särmää kuin Valekissa. Bon Jovi ei ole särmää nähnytkään. Näyttelijäsuoritukset ovat vielä surkeampia. Tällä kertaa erityinen paskuusmaininta menee (ilmiselvän Bon Jovin lisäksi) Zoea näyttelevälle Natasha Gregson Wagnerille.

Sinänsä Los Muertos on vielä ensimmäistä osaa huonompi, mutta siitä löytyy enemmän koomisia huonoja repliikkejä, kuvia ja leikkauksia. Eli siinä mielessä viihdyttävämpi katsottava. Lisäksi Los Muertos on ymmärretty jättää puolitoista tuntiseksi, siitä iso plussa. Kumpaakaan leffaa en kyllä katsoisi enää vapaaehtoisesti uusiksi.

Loppuhuomautuksena: leffan on ohjannut Tommy Lee Wallace, joka on ohjannut myös toisen surkean Carpenter -jatko-osan. Miehen ensiohjaus nimittäin on yksi maailman huonoimpia elokuvia, Halloween III - Pahuuden yö (Halloween III - Season of the Witch, 1982).

Vampires: Los Muertos (2002)
Ohjaus: Tommy Lee Wallace
90 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 2.5/10


Vampires: The Turning (2005)
Yli kaksi vuotta katsomatta laatikossaan lojunut filkka. Lieköhän tähän joku syykin.

Leffaa on mainostettu jatko-osana kahdelle edelliselle leffalle, mutta tosiasiassa sillä ei ole oikeastaan mitään tekemistä kummankaan kanssa. John Carpenter ei liity asiaan mitenkään, saati sitten vampyyrintappajat Etelä-Amerikassa.

The Turning sijoittuu Thaimaahan, jossa kaksi vampyyrien klaania käyvät yöllistä sotaa keskenään. Toinen porukka on luvannut olla imemättä ihmisverta ja tappaa veriuhreikseen eläimiä. Toinen taas päristelee moottoripyörillä ja pureksii ihmisiä kauloista minkä ehtii rokin soidessa taustalla. Kaikki varmaan jo tajuavat kumpi klaani on se paha ja kumpi hyvä. Ja kumpaan klaaniin sitä silti mieluummin kuuluisi.

Amerikkalaisturisti Connor joutuu keskelle verenimijöiden sotaa kun hänen tyttöystävänsä Amanda kidnapataan pahisvampyyrien toimesta. Kamppailulajejakin taitava Connor lyöttäytyy nössömpien vampyyrien leiriin ja aikoo ottaa osaa edessä olevaan suureen sotaan saadakseen Amandan takaisin. Oikeastaan Amanda on jo käytännössä Connorin ex-tyttöystävä, sillä nainen jätti äijänturjakkeensa juuri ennen napatuksi joutumistaan. Enkä usko, että hän juuri haluaa Connoria takaisin sen jälkeen, kun mies meni panemaan sitä hemaisevaa thaivampyyria... No, ei paljasteta liikaa.

Tässä leffassa vampyyrienmetsästäjät ovat kusipäitä ja vampyyreitakin siis on kahta lajia, hyviä ja pahoja. Tietokoneella animoitu veri lentää ja moottoripyörät pärisevät. Vampyyrit ovat naurettavia kiilusilmiä, eikä Thaimaa tuo juttuun yhtään eksotiikkaa. Kaksi ensimmäistä elokuvaa alkavat näyttää mestariteoksilta. The Turning viljelee jälleen tahatonta huumoria, jopa vielä enemmän kuin kaksi edellistä leffaa, mutta se on myös ainakin triplasti puuduttavampi. Loppukin on ihan uskomattoman paska.

The Turningista voi löytää jotain hauskaa kaveriporukalla pikkuhiprakassa, kun paskoille erikoistehosteille ja kököille näyttelijöille on kiva nauraa, mutta muuten ei voi suositella.

Vampires: The Turning (2004)
83 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 1.8/10


Paskaa Halloweenia siis kaikille! Muistakaa pysyä erossa huonoista vampyyrileffoista.

P.S.: Halloweenin teema jatkuu ensi viikollakin, sillä IIK!! -kauhuelokuvafestivaalit järjestetään Iissä 5.-6.11. ja sinne olisi jälleen tarkoitus suunnata. Pyrin kirjoittamaan jonkinlaista huurteista raporttia häppeningeistä mahdollisimman pian itse festarien jälkeen.

Yksi kasetti, kaksi leffaa

Jes, nyt on syysloma! Loman alussa käväisin vanhempieni luona ja tongin samalla VHS -kokoelmaani. Ostettuja leffoja on pieni kaapillinen, mutta telkkarista nauhoitettua matskua löytyi vielä enemmän. Osaa ei ole tullut katsottua vuosikausiin. Hauskaa nauhoitetuissa videoissa on se, että samalla kasetilla saattaa olla putkeen pari täysin erilaista leffaa. Raaka actionpätkä ja herttainen perhe-elokuva mahtuvat näppärästi samalle kassulle. Ihan noin julkeaa kontrastia ei löytynyt, mutta kovin erilainen parivaljakko tuli silti katsottua.

Hei me rokataan! (This Is Spinal Tap, 1984)
Epäonnisen rock-bändin tarinan kertova "dokumentti" tuskin kaipaa suurempia esittelyjä. Spinal Tap on unholaan hitaasti, mutta varmasti vajoava yhtye, joka tekee pitkästä aikaa Amerikan rundin. Samalla julkaistaan myös bändin uutuuslätty, jylhästi rokkaava Smell the Glove. Bändin mukana kulkee kuvausryhmä, jota ohjaa Marty DiBergi (leffan ohjaaja Rob Reiner).

Kaikki tai oikeastaan mikään ei mene suunnitelmien mukaisesti ns. nappiin, vaan kommellukset seuraavat toisiaan. Nimmaritilaisuuteen ei tule ketään, keikkapaikat ovat mitä sattuu eikä lavarekvisiittakaan toimi halutulla tavalla. Edes levyä ei saada ulos aiotulla kansikuvalla. Tai ylipäätään millään kansikuvalla. Bändin välit alkavat rakoilla viimeistään siinä vaiheessa, kun laulaja-kitaristi David St. Hubbinsin tyttöystävä Jeanine liittyy mukaan kiertueelle.

Dokumentin aikana seurataan suurimmaksi osaksi itse rundia, mutta käydään myös läpi bändin historiaa, joka onkin värikäs. Rumpaleita on kuollut oudoissa onnettomuuksissa ja välillä bändi on hairahtunut soittamaan kukkamusiikkia. Hienoja rokkikappaleita ei tietenkään sovi unohtaa. Herkät biisit, kuten Sex Farm, Big Bottom ja Heavy Duty ovat instant klassikoita. Stonehenge -esitys on oma suosikkini.

This Is Spinal Tap on komedian ja mockumentaryn (anteeksi, rockumentaryn) klassikko ja varsinainen ilmiö. En ollut nähnyt leffaa vuosiin ja moni vitsi tuntui tosi freesiltä tauon jälkeen. On harvinaista, että jollekin komedialle nauraisi ääneen vielä useamman katselukerran jälkeen. Leffassa on monta loistavaa gagia, joista osa on vuosien saatossa alkanut elää omaa elämäänsä. Spinal Tapin vakijäseniä esittävät Christopher Guest, Harry Shearer ja Michael McKean vetävät roolinsa sellaisella antaumuksella ja tilanteeseen sopivalla vakavuudella, että oksat pois. After all, rock is fucking serious business! Feikkibrittiaksentit ovat myös erittäin jees.

Kuuleman mukaan iso osa repliikeistä on improa (ei mikään yllätys) ja matskua tuli kuvatessa järisyttävät määrät. Alan jo harkita pitäisikö seuraavaksi etsiä käsiin se neljän ja puolen tunnin versio tästä leffasta. Jos joku ei ole vielä Spinal Tapia nähnyt, niin nyt paikkamaan aukkoa sivistyksessä! Ne, joille tämä leffa on jo tuttu, voivat seuraavaksi tutustua "tosielämän Spinal Tapiin" eli katsoa muutaman vuoden takaisen dokkarin Anvil! The Story of Anvil (2008) ja todeta että Kanadan papat ne jaksaa rokata. Suosittelen.

Ai niin, pakko sanoa. Leffan suomenkielinen nimi on perseestä. Ilmeisesti historiassa oli ajanjakso, jolloin jonkun mielestä oli hauskaa antaa joka toiselle komedialle nimeksi Hei me tehdään jotain. Fuck you.

Hei me rokataan! (This Is Spinal Tap, 1984)
Ohjaus: Rob Reiner
82 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.1/10

Osmosis Jones (2001)
Ihmiskehon toiminnot on aiemminkin valjastettu animaatioseikkailuksi. Suomalaisittain tunnetuin kehoseikkailu lienee Olipa kerran ihminen (Il étant une fois... la vie, 1986) TV-sarja. No, itselleni se ainakin on tutuin. Osmosis Jones luottaa samaan teemaan, mutta sillä on täysin eri tatsi. Leffa on yhdistelmä live action- ja piirrosmatskua. Ulkoapäin ihmiset ovat, no, oikeita ihmisiä, mutta sisältä animaatiota. Cool.

Alussa tapaamme Bill Murrayn näyttelemän Frankin ja tämän tyttären Shanen. Shane on huolissaan isänsä ruokailutavoista ja syystäkin. Mieshän on täysi sika. Suurimman osan aikaa Frankin syöpöttely ja epäterveellisyys menevät ihan naurettavalle tasolle. Shane yrittää joka kohtauksessa vieressä jankuttaa, että liikkuisit ja söisit salaattia, mutta Frank se vaan vetelee kanankoipia ja snäksejä. Ihme mäntti.

Frankin kehon sisällä kuitenkin kuhisee. Kun tämä ihmissika vetäisee ns. tuulensuojaan apinan suussa olleen ja sitten vielä maahan pudonneen kananmunan (!!!), pöpöt alkavat jyllätä. Frank saa elimistöönsä Thraxin (Laurence Fishburne), eli anthraxin, ja superbakteeri vannoo kaatavansa pömppömasun kahden päivän sisällä. Thraxin suunnitelmista pääsee jyvälle valkoinen verisolu Osmosis Jones (Chris Rock), joka yrittää selvittää keissin yhdessä flunssalääke Drixin (David Hyde Pierce) kanssa. Samaan aikaan Frankin Kaupungin (eli Frankin elimistön) pormestarin vaalit ovat tulossa, eikä istuva pormestari (William Shatner) aio luopua paikastaan. Pormestari välittää enemmän itsestään kuin Frankista ja saa välinpitämättömyydellää lopulta miehen hengenvaaraan.

Juoni kuulostaa tietysti täydeltä hötöltä ja välillä se sitä onkin. Hauskoja oivalluksiakin on kuitenkin tehty. Thrax on ihan kelpo pahis, mutta leffa on suureksi osaksi moottoriturpa Chris Rockin show. Animaatiopuoli toimii muutenkin paremmin, kuin live action, joka on välistä puuduttavaa paikallaan polkemista. Bill Murraykaan ei hommaa piristä. Live action toitottaa liikaa samaa opetusta: syö terveellisesti, harrasta liikuntaa, älä syö roskaruokaa, paranna elintapasi, älä hommaa sydäriä... Animaatiopuolessa taas on actionia, ihan hyviä hahmoja, varsin jees ääninäyttelyä, muutama hyvä gagi ja muuta siistiä.

Shane yrittää suostutella laiskuri-isäänsä syömään rehuja.

Yllättäen pieruhuumorilta ei voi tällaisen aiheen kanssa välttyä.

Varmaan mielenkiintoisin kohtaus leffassa ovat Frankin unet, joita elimistön asukit (eli solut yms.) voivat käydä katsomassa elokuvateatterissa ns. livenä eli miehen nukkuessa. Lisäksi Thrax eksyy vahingossa pahojen unien varastoon, jossa painajaisia tarjoillaan ruutukaupalla.

Ihan kelpo leffa, joka olisi varmasti parempi pelkkänä animaationa. Milloin nämä live action/animaatio -fuusiot ovat ylipäätään toimineet?

Osmosis Jones (2001)
Ohjaus: Bobby Farrelly & Pete Farrelly
95 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.4/10


Huom., koska katsoin leffat VHS-kassulta, en saanut niitä itse screencapattua, kuten aiemmissa postauksissa. Tämän postauksen kuvat (julisteita lukuunottamatta) tulevat täältä: AllMoviePhoto.com

"Oh, master, I'm so happy!"

Maid-Droid

(Rojin to Rabudoru: Watashi ga Shocho ni Natta Toki, 2008)

Nytpä on käsissä päräyttävin leffa vähään aikaan. En edes tiedä mistä tämän postauksen aloittaisi. Aloituskohdan löytäminen on sikälikin vaikeaa, että vain himppasen päälle tunnin pituiseen leffaan on yritetty saada mahtumaan useampikin juoni. Oikeastaan on vaikea määritellä, mistä tämä elokuva ylipäätään kertoo.

Leffan alussa katsellaan eläkeläistä vanhusta, Uenoa, joka asuu yhdessä taloudenhoitajarobottinsa eli maid-droidinsa Marian kanssa. Marian Ueno on saanut vanhemmiltaan jo pienenä poikana, kun vanhemmat joutuivat olemaan paljon poissa kotoa ja tarvitsivat lapselleen kaitsijan. Melkoista vapaata kasvatusta, lykätä nyt jälkikasvunsa robotin syliin. No joo. Nyt, vuosikymmenien jälkeen, Marian patterit ovat kuitenkin loppuneet ja lolitamainen robotti tyytyy vain istumaan paikoillaan silmät kiinni. Ueno hoivaa Mariaa pesemällä tämän ja juttelemalla tälle.

Ueno on teini-ikäisestä asti ollut ihastunut Mariaan, eikä ole kaivannut elämäänsä muita naisia. Koska Maria on prototyyppi, häneen ei ole voitu päivittää seksin mahdollistavaa teknologiaa (!!!), vaikka Ueno piti prioriteettinaan moisen hankkimista. Mies on kuitenkin elämänsä aikana ollut varsin tyytyväinen robottinsa muihin palveluksiin. Krhm. Nyt hän metsästää Marialle uutta patteria, jotta voisi jatkaa yhteistä elämäänsä lovedollinsa kanssa.

Samaan aikaan toisaalla isokokoinen robottikoira raiskaa naisia Tokion öisillä kaduilla ja ihmiset miettivät, kuinka mekaaniset pedot saadaan pysäytettyä. Leffaan liittyy myös vähän muista irrallinen kohtaus, jossa yksinäinen luuseri testaa uuden maid-droidin seksitoimintoja myyjän selostaessa vieressä robotin uusia ominaisuuksia.

Outo nukkemies selittää miten raiskaajakoira napataan.

Että näin. Kuten arvata saattaa, kyseessä ei ole mikään ajaton elokuvaklassikko. Tässä on kuitenkin erittäin viihdyttävä ja outo huono elokuva, joka kaikessa huonoudessaan onnistuu jopa olemaan hyvä, aina välillä. Hölmistyneitä ilmeitä ja hämmentynyttä, lähes ahdistunutta naurua tätä katsellessa kyllä piisasi. Maid-Droid on hyvä huono elokuva, joka ansaitsisi sellaisten harrastajilta enemmänkin huomiota. Tissejäkin on. Mitä pitäisi vielä haluta? Yhtenäistä, loogista juonta? Pyh.

Alussa näyttelijäsuoritukset (erittäin löyhä termi tätä elokuvaa ruotiessa) ja elokuvan yleisilme aiheuttavat huonoudellaan suoranaista myötähäpeää ja tekee mieli jättää koko leffa kesken. Loppua kohden menoon joko turtuu tai siihen tottuu. Tai sitten se... paranee? Juonenkäänteet ainakin muuttuvat hupaisimmiksi. Kuten kuvista huomaa, maid-droideja näyttelevät ihmiset, eikä niissä ole muuta mekaanista, kuin liikkumisesta aiheutuvat robottiset äänet. Robotin roolia ei ole kuitenkaan muuten huomioitu näyttelijöiden liikkeissä, vaan elokuvan mukaan nämä robotit pystyvät olemaan yhtä notkeita kuin oikeat ihmiset.

Jotkut ovat keskustelupalstoilla miettineet, suututtaako elokuva HC-feministit. Naoyuki Tomomatsun ohjaaman elokuvan miehet haukkuvat ihmisnaisia ja hehkuttavat mekaanisia, ikinuoria lelujaan. Itseäni tuo ei juuri hetkauttanut, enkä ymmärrä miksi olisi edes pitänyt. En kyllä luokittele itseäni edes feministiksi, saati sitten HC-feministiksi.

Nyt tekisi kieltämättä kyllä mieli nähdä enemmänkin Naoyuki Tomomatsun elokuvia. Pienen researchin jälkeen vaikuttaisi siltä, että lisää vielä parempaa perseilyä olisi luvassa. Erityisesti alkoi kutkuttaa toimintaleffa Vampire Girl vs Frankenstein Girl. Tarvitseeko edes selittää?

Maid-Droid (Rojin to Rabudoru: Watashi ga Shocho ni Natta Toki, 2008)
Ohjaus: Naoyuki Tomomatsu
65 minuuttia
IMDb. Traileria ei löytynyt, harmi. Ainoa mitä löysin oli tämä pätkä. Kai tämäkin jotain kertoo.
Oma arvosana: 5.5/10