Kansa pienoiskoossa

Lumottu kaupunki 

(Magic Town, 1947) 

Lumottu kaupunki on odottanut sopivaa katsomishetkeä jo parisen vuotta. Jostain syystä päätin, että näin vaalien alla olisi otollinen hetki katsoa elokuva, jonka synopsis kuulostaa hämmentävän tylsältä.

Tässä elokuvassa on oikeastaan paljonkin sellaista, mitä en kuollaksenikaan käsitä. Ensinnäkin, elokuvan nimi on Lumottu kaupunki - onko siis kyse jonkinlaisesta fantasiapläjäyksestä? Löytääkö päähenkilö Lawrence "Rip" Smith (James Stewart) matkoillaan maagisen paikan täynnä isosilmäisiä kesyjä eläimiä, taikureita ja suklaasta tehtyjä taloja?

Ehei, ei sinne päinkään.

Rip Smith on mielipidekyselyjen tekijä, joka mittaa työkseen kansalaisten tuntoja esimerkiksi politiikasta tai kulutustuotteista. Miehen firma on melkoinen floppi, kunnes nimessä mainittu lumottu kaupunki tulee kuvioihin. Lumottu vitun kaupunki on paikka, jossa kaikkien mielipide vastaa täysin koko maan kokonaismielipidettä, jetsulleen samalla prosentilla. Grandview'n demografia on täydellinen vastine koko Amerikalle. Se on kuin Amerikka pienoiskoossa, eikä Smithin siis tarvitse enää kysellä mielipidettä maan laajuisesti, kun koko maan keskivertomielipiteen löytää yhdestä kaupungista. Smith kumppaneineen muuttaa Grandview'hin vakuutusmyyjiä esittäen ja utelee siinä sivussa mielipiteitä milloin mihinkin.

Voi perkele! Tässä täytyy olla tylsin elokuvasynopsis ikinä. Hommaa ei edes yritetä myydä mitenkään. Elokuva floppasi julkaisun aikaan pahasti, enkä ole yllättynyt. Ainoa mutka Rip Smithin matkassa on itsepäinen toimittaja Mary, joka haluaisi muuttaa Grandview'n paremmaksi. Smithille on tärkeää, että kaupunki pysyy juuri sellaisena kuin se on ja hän alkaa torpata naisen kehityssuunnitelmia jo noin sekunti kaupunkiin saapumisensa jälkeen. Mitä tästä voi seurata? No romanssi tietenkin! Lopulta valheellinen identiteetti vakuutusmiehenä alkaa riipiä Smithiä ja omatunto kolkuttelee. Kun karmea totuus tulee ilmi, Maryn paikallislehteen kirjoittama paljastusjuttu leviää koko maahan ja kaikki innostuvat taikakaupungista, tuhoisin seurauksin.

Välillä on pakko muistutella itselleen, että tässä puhutaan nyt mielipidemittauksesta. Smithin omantunnon tuskat valehtelusta ja paljastuksen jälkeinen alkoholismiin luiskahtaminen ovat tähän nähden hitusen turhan dramaattisia. Samoin ylidramaattista on koko muun Amerikan reagointi ihmekaupungin löytymiseen. Ketä oikeasti kiinnostaa noin paljon? Jos nyt yhtäkkiä paljastuisi, että vaikkapa kotikaupunkini Haapavesi olisi Suomi pienoiskoossa, saisiko se aikaan yleisöryntäyksen? "Vau, täällä SDP:n kannatus on juuri samalla tasolla kuin koko Suomessa yhteensä! Ihmeellistä!"

Osaksi dramaattisia käänteitä selittää eräänlainen uutuudenviehätys. Mielipidemittaus oli ihan uusi juttu vuonna 1947. Ei liene tarpeellista edes erikseen mainita, että elokuva on vanhentunut moninkertaisesti todelliseen ikäänsä nähden. Huvittavaa on myös Grandview'n tuhoksi koitunut mielipidemittaus, jossa kysyttiin "Äänestäisitkö naista USA:n presidentiksi?" Peräti 79 prosenttia vastasi kyllä - tulos, joka oli täysin päinvastainen muuhun kansaan nähden ja teki Grandview'sta naurunalaisen. Vai että nainen presidentiksi, kaikkea sitä. Hulluja nuo Grandview'läiset.

Hauskinta elokuvassa on juuri ylidramaattisuus, mutta dramaattisuuden välillä ja sen jälkeen mennään vahvasti nukkumatti-osastolle. Ensimmäisellä puoliskolla elokuvassa ei tunnu tapahtuvan juuri mitään. Smith yrittää tutustua kaupunkilaisiin ja erityisesti Maryyn, mutta tässä nyt ei ole mitään jännää. Smith on persoonana niin miellyttävä, että mukavan uuden asukkaan esittäminen tuskin tuottaa suurempaa tuskaa muutenkaan. Petos ei siis ole mikään ihan valtava, varsinkaan kun ainoa valhe on vakuutusmyyjän esittäminen mielipidemittaajan sijaan. Elokuva on aikalaiskuvana ja kuriositeettina ihan hauska, mutta uudestaan en jaksaisi koko leffaa katsoa. Välillä draamaa on liikaa, välillä ei yhtään, eikä tasapainoa löydy mistään.

Ai niin, leffaa on mainostettu komediana, mutta hauskaa tässä on niin vähän, että itse näen Lumotun kaupungin enemmän draamana. Muutama hassunhauska hahmo ei vielä komediaa tästä tee.

Lumottu kaupunki (Magic Town, 1947)
Ohjaus: William A. Wellman
103 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 5.5/10

We're not all sex maniacs

Matkarakastaja 

(Secrets of a Door-to-Door Salesman, 1973)

Tämä brittihassuttelu tunnetaan myös nimellä Naughty Wives. Ja sillä on tyylikäs juliste, joka kertoo koko jutun juonen. Ei liene mikään mysteeri mistä tässä on kyse. Tässä blogissa on aiemminkin katseltu brittien 70-luvun seksihurjasteluja. Kukapa voisi unohtaa elokuvan Percy - Rakas leikkikalu, joka ei onnistunut olemaan oikein minkään genren täysiverinen edustaja. Seksikomedialta kättelyssä vaikuttava elokuva olikin lopulta melko diippiä draamaa. Löytyykö Matkarakastajasta samoja elementtejä?

Yllätyksekseni Matkarakastaja on aika pitkälti juuri sitä mitä lupaakin: paljasta pintaa ja toinen toistaan typerämpiä kaksimielisiä vitsejä. Hummerinkalastaja David menettää kalastajaisänsä traagisessa hukkumisonnettomuudessa. Surua kestää noin kaksi sekuntia, kunnes David tajuaa nyt olevansa vapaa tekemään mitä lystää, kun paineita perheyrityksen jatkamisesta ei ole. Tyttöystäväkin jää taakse, kun David matkaa vanhalla Albanylla Lontooseen etsimään uusia polkuja. Matkalla hän kohtaa pelkkään pyyhkeeseen verhoutuneen Martinan, joka jättää hetken kestävän vierailunsa aikana lähtemättömän jäljen miehen, no, sanotaan vaikka sydämeen.

Lontoossa David majoittuu - kas kummaa! - tyttöjen asuntolaan. Talon emäntä ei katso hyvällä miespuolisia majoittujia, mutta antaa Davidille majapaikan yllättävänkin helposti ja vähin uteluin. Talossa majoittuvat nuoret tyttöset ovat tietysti toinen toistaan hehkeämpiä ja vähäpukeisempia. Tyttäret päättävät auttaa Davidia uuden elämän alkuun etsimällä tälle työtä. Pornotähden pesti jää päivän mittaiseksi, mutta pölynimurikauppiaan homma sujuu jo paremmin. Ja näinhän monet pornoelokuvatkin alkavat, kun mies saapuu kotirouvan residenssiin myymään, korjaamaan tai tuomaan asian X.

Elokuva alkaa yllättäen aika ryminällä. Tissitkin näkyy jo alkutekstien aikana, sillä Britanniassa ei turhaan kursailla. Suvanto koittaa kuitenkin pian ja elokuva jatkuu melko kauan pelkkänä vihjailuna ja pikkutuhmana vitsailuna. Kun paljasta pintaa sitten näytetään, sitä todellakin näytetään eikä vain vilautella (vaikka vilautteluakin on ja paljon). Percyyn verrattuna Matkarakastaja onnistuu olemaan sitä mitä lupaakin. Siinä on enemmän seksiä ja huumoria ja se on puhtaammin komedia. Tässä ei edes yritetä olla jotenkin diippejä ja asiallisia ja ihan hyvä niin! Tässä ei ole mitään fiiniä ja taiteellista ja on hyvä kerrankin saada sitä mitä tilaa.

Toisaalta juonen kiinnostavuudesta voi olla montaa mieltä. Tai oikeastaan vain yhtä. Tylsähän tämä on, ei siitä mihinkään pääse. Irtovitsit ja muutama parit paljaita tissejä ja persposkia eivät tätä tarinaa pelasta. Miksipä keksiä mitään kerrottavaa, kun jo pelkkä lupaus pehmoirstailusta saa katsojat ruutujen eteen? David ja Martina eivät ole hahmoina erityisen karismaattisia tai kiinnostavia ja on aika yhdentekevää kuka vilauttaa ja missä.

Percy vetää lopulta pitemmän korren, vaikka jäikin ärsyttämään hitusen enemmän. Tai ehkä juuri siksi. Mikä tahansa tunne hakkaa välinpitämättömyyden. Matkarakastaja ei petä eikä yllätä. Meh.

Matkarakastaja (Secrets of a Door-to-Door Salesman, 1973)
Ohjaus: Wolf Rilla
79 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 4.3/10

Elokuvavuosi 2014 - Hittejä ja huteja

Ei helvetti mikä krapula. Ei saatana. Vuoden 2014 leffojen katsominen päättyi eilen loppuhuipennukseensa eli leffamaratoniin, jonka aikana katsottiin pari huonointa elokuvaa miesmuistiin. En kestänyt Nuija ja tosinuija kakkosta ja Kadotettua maailmaa ilman beer ja olo on sen mukainen. Ilolientä sai nimittäin tintata ihan kunnolla ja armollisesti nukahdin jälkimmäisen elokuvankuvatuksen loppupuoliskolla sohvalle. Aamulla sitten selvisi, että hei, minähän olen ihan liian vanha tällaiseen hommaan. Joku pienempi nisäkäs olisi tähänkin oloon jo kuollut.

Mennäänpä siis suoraan asiaan eli listojen kimppuun.


Ne hyvät

1. Näin koulutat lohikäärmeesi 2 (How to Train Your Dragon 2), 8.3/10
2. Super Duper Alice Cooper, 8.3/10
3. Gone Girl, 8.1/10
4. Lego Elokuva (The Lego Movie), 8.1/10
5. Edge of Tomorrow, 7.9/10
6. Kaiken teoria (The Theory of Everything), 7.6/10
7. Birdman, 7.3/10
8. Nightcrawler, 7.3/10
9. What We Do in the Shadows, 7.3/10
10. Whiplash, 7.2/10

Mitä ihmettä, Dreamworks-elokuva ykkössijalla? En suinkaan ole heittänyt järkeäni, vaan lohikäärmeseikkailun kakkososa oli ihan oikeasti kelpo elokuva. Blogia säännöllisesti lukevat tietävät jo mieltymykseni animaatioihin, eli eihän tämä ole mikään ylläri. Tämän vuoden leffojen taso oli huomattavasti tasaisempi kuin aiempina vuosina. Lähes aina olen onnistunut katsomaan edes yhden 9/10-arvosanan elokuvan, mutta tänä vuonna jäätiin kauas noista lukemista. Toisena animaationa listalle pääsi Lego Elokuva, jolta en odottanut yhtikäs mitään ja yllätyin ihan positiivisesti.

Myöskin listan kakkossijalla paistattelee oman puolueellisuuteni tuotos. Uutukainen Alice Cooper -dokkari miellytti suuresti tällaista vanhaa Cooper Trooperia, joka on pogoillut eturivissä jo aika monella miehen keikalla ja omistaa liki kaikki levyt. Aluksi vähän pelotti, että terä on mennyt tällaisista still-kuvilla ja arkistomateriaalilla sataprosenttisesti kuvitetuista teoksista, mutta onneksi olin väärässä.

Ei ole myöskään salaisuus, että David Fincher on yksi suosikkiohjaajiani, mutta Gone Girlin kolmossija ei silti ole mikään itsestäänselvyys. Tämä oli nimittäin ensimmäinen Fincher-leffa, josta oikeasti pidin sitten vuoden 2007 Zodiacin (eikä sekään ollut ihan niin hyvä kuin olisi voinut olla). En ole lukenut alkuperäisteosta, mutta leffasta jäi vähän chuckpalahniukmainen viba kaikkine käänteineen. Tolkuttoman pitkähän tämä on, liki kolmetuntinen, mutta jännitys pysyy silti ihan kivasti yllä. Loppu vähän lässähtää, mutta kaikkea ei voi saada.

Edge of Tomorrow vaikutti enemmän uhkalta kuin mahdollisuudelta, mutta yllätti positiivisesti. Edellisvuosien Cruise-leffat, etupäässä ärsyttävän huono Oblivion, eivät ole juuri vakuuttaneet. Eikä EoT:takaan kannata katsoa suurella vakavuudella, sillä se ei ota itsekään itseään kovin vakavasti. Stephen Hawking -elämäkertaleffa Kaiken teoria oli sen sijaan aikalailla juuri sellainen kuin odotinkin. Pidän miehestä ja tämän kirjoista kovasti. The Universe in a Nutshell tuli lukaistua kepeänä kesälukemisena muutama vuosi sitten ja A Brief History of Time löytyy hyllystä. Eddie Redmayne tekee häkellyttävän suorituksen pääosassa. Onhan tämä vähän turhan laskelmoitu elokuva, mutta ihan kelpo silti.

Birdman ja Nightcrawler sitten. Molemmista olen kuullut ihan tolkuttoman paljon kehuja, mutta ei nämä nyt vain itselle lähteneet niin kuin odotin. Birdmanissa oli rutkasti potentiaalia ja joitakin oikein hyviä kohtauksia, mutta ei se vain riitä. Yliyrittäminen paistaa läpi. Nightcrawler puolestaan yrittää hangata viestiään väkisin naamaasi läpi elokuvan, eikä onnistu käyttämään sinänsä kiinnostavien henkilöhahmojensa täyttä potentiaalia. Aineksia olisi siis kummassakin elokuvassa, mutta lopputulos ei ole niin erikoinen kuin lukuisat arvostelut antavat ymmärtää.

Sama kävi myös Whiplashille, mutta tämän leffan jälkeen mietin jo katsoinko täysin eri elokuvan kuin kaikki muut. Ei tästä nyt jäänyt käteen oikein mitään. Päähenkilö ei ole tarpeeksi kiinnostava eikä pahismainen mentor tarpeeksi karismaattinen. Tästäkin elokuvasta löytyy hienoja kohtauksia useampikin, mutta kun palapelin palaset eivät sovi yhteen, se ei riitä.

Yhtenä yllättäjänä listalta löytyy Flight of the Concords -miehien uusi komedia What We Do in the Shadows, jossa seurataan dokkarityyliin vampyyrien elämää modernissa kaupunkimiljöössä. Ei mikään täydellinen komedia, mutta toisaalta pieni rosoisuus miellyttääkin.


Ne huonot

1. Kadotettu maailma (Left Behind), 2.0/10
2. Earth to Echo, 3.0/10
3. Nuija ja tosinuija kaks (Dumb and Dumber To), 3.3/10
4. The Nut Job, 4.0/10
5. Mitt, 4.9/10

Kuten jo sanoin, pari tämän listan leffaa tuli katsottua vasta eilen eli lista muokkautui tällaiseksi aika viime hetkillä. Netflix-originaali Mitt on vähän siinä rajoilla kuuluuko se koko listalle, koska kyseessä ei ole varsinainen teatterilevityselokuva ja tähän olen yleensä vetänyt rajan. Netflixin omat tuotannot ovat kuitenkin sen verran uusi juttu, etten ole ehtinyt pohtia mitään kummempaa suhtautumista niihin ja siinä se Mitt nyt on. Kysymyksessä on tietysti republikaaninen presidenttiehdokas Mitt Romneysta ja erityisesti tämän vaalikampanjasta kertova dokkari. Odotin kiinnostavaa sisäpiirin kuvausta amerikkalaisen politiikan takahuoneista, mutta mitään erityisen mielenkiintoista ei esitetä - eikä se taatusti johdu siitä, että materiaalia ei löytyisi.

Tällekin listalle pääsi animaatio, The Nut Job. Mielikuvituksetonta tauhkaa, huonoja vitsejä ja kliseisiä ratkaisuja. Nuija ja tosinuija kaks oli suorastaan karmaisevan huono. Vitsit ovat odotetusti Ö-luokkaa, ei siinä mitään. Niistäkin saisi jotain hupia, jos timing olisi edes hitusen kohdillaan. Tässä on kaikki pielessä. Samaa voi sanoa lastenelokuva Earth to Echosta. Tässä on vielä erityinen ristiriita markkinoinnin ja lopullisen teoksen välillä. Leffan julistehan näyttää ihan siistiltä. Itse leffa on suurimmaksi osaksi päähenkilöiden itsensä taltioimaa käsivaraheilumista, joka näyttää halvalta ja surkealta joka mittapuulla.

Ja se viimeinen pökäle tämän paskakasan huipulla? Kadotettu maailma (Left Behind), miljoonia myyneisiin kristittyihin hittikirjoihin perustuva täydellinen huti. Kirjoja on versioitu jo aiemminkin surkealla budjetilla. Voiko Nicolas Cagen läsnäolo pelastaa tämän elokuvan? Are you fucking kidding me? Kuinka veloissa tuo mies on? Katsokaa nyt sen epäuskoista ilmettä tuossa elokuvajulisteessa! Mies näyttää siltä, että on vahingossa vaellellut paikalle etsiessään kahviautomaattia ja joku on sattumoisin napannut kuvan.

Meinasin tehdä tästä leffasta ihan oman postaukensa joskus tulevaisuudessa, mutta ei tästä kyllä saa revittyä mitään hupia yhden täyden postauksen ajaksi. Suurin osa varmasti tietääkin jo tarinan, sillä tätä on parodioitu ja versioitu ihan hirveästi. Raamatullinen armageddon iskee ja kaikki uskovaiset riipaistaan maan päältä taivaseen, samalla kun vääräuskoiset ja ateistit jäävät keskenään tarpomaan maan päälle. Usko pois, jo heti ensiminuuteilla tiedät kuka lähtee ja kuka jää. Ateistithan ovat tunnetusti kamalia ihmisiä. Ja tämä on kamala elokuva. Älä katso sitä.

Väliinputoajissa on tänä vuonna myös varsin nimekkäitä elokuvia. Disney teki Prinsessa Ruususesta tutulle Maleficentille (suom. Pahatar) oman live action -elokuva, joka toimi huomattavasti paremmin kuin olisin odottanut. No, ainakin tiettyyn pisteeseen asti. Juoni yrittää selittää Maleficentin pahuutta ensirakkauden tuottamalla pettymyksellä ja onnistuu puoliksi. Toinen puolisko onkin sitten aika cheesya tavaraa.

The Interview nousi otsikoihin, kun (oletettavasti) pohjoiskorealaiset hakkerit yrittivät estää elokuvan julkaisun. Tuloksena oli rutkasti ilmaista mainosta ja leffa keikkui hetken aikaa IMDb:n ykkösleffanakin, kun porukka äänesteli täysiä kymppejä supportin vuoksi. Mikään täyden kympin

elokuvahan tämä ei todellakaan ole, mutta hömppäviihteenä ihan katsottava. Muutama aidosti hauska hetki ja rutkasti lapsellista alapäähuumoria. Kukapa olisi arvannut?

Sin Cityn jatko-osa ei ollut erityisen inspiroiva, eikä se onnistunut uusimaan ykkösosan tunnelmaa. Angry Video Game Nerd -leffasta onkin jo ollut juttua. Yksi vuoden yllättäjistä oli Stretch. Toimintakomedia, joka oli ihan toimiva eikä ärsyttänyt juurikaan - harvinaista! Tositapahtumiin perustuva Million Dollar Arm kuului sen sijaan vuoden pettymyksiin. Odotin disneymäiseen tyyliin viihdyttävää perheleffapläjäystä, mutta aika kylmäksi tämä jätti.

Katsomattomista leffoista ehdottomasti eniten kiinnostaa Alan Turingista kertova The Imitation Game. Oikeastaan voisin sanoa sen olevan melkeinpä kiinnostavinta mitä tänä vuonna on tehty. Interstellar jäi välistä, mikä tavallaan harmittaa, mutta toisaalta ei tunnu missään. Kaipa sen ehtii vilkaista joskus myöhemminkin jos kiinnostusta riittää. Hype on ollut niin kova, että pettymys lienee väistämätön. Myös Boyhood on vielä näkemättä, samoin Steve Carellin matka vakavaan elokuvaan, Foxcatcher. Wes Andersonin The Grand Budapest Hotel ei näytä niin suuresti eroavan miehen muusta tuotannosta, että taidan jättääkin välistä.

Tässäpä tämä tältä kertaa. Hauskaa iltaa Oscareita seuraaville!

Doomsday and Armageddon just had a baby and it... is... ugly!

Disney Animated Classics -projekti uhkasi jälleen vähän venähtää, kun seuraava leffa ei ollutkaan sieltä mielenkiintoisimmasta päästä. Nalle Puh -uudelleenlämmittely ei vain kiinnosta yhtälailla kuin sitä ennen tai sen jälkeen tulleet teokset, mutta kai sekin on pakko tahkota pois alta.


50. Nalle Puhin elokuva: Uudet seikkailut Puolen hehtaarin metsässä (Winnie the Pooh, 2011)

Luulisi, että tämä Nalle Puh-luu on jo vähän loppuunkaluttu, mutta ei. Jaksan lämmetä Disneyn Puheille aika satunnaisesti. Itse Nalle Puh hahmona ei ole koskaan ollut omia suosikkejani, mistä saatoin avautua vähän jo aiemmassa Disney Classics -postauksessa, jossa katsottiin se klassikompi Puh vuodelta 1977. Sen sijaan osa sivuhahmoista on ihan loistavia, omana suosikkinani tietysti masennuksen kanssa kamppaileva Ihaa. Myös Pöllö ja Kani kuuluvat niihin kelpo hahmoihin.

Elokuva pohjautuu useampaan A. A. Milnen alkuperäistarinaan ja vetää mukaan vähän aiempia elokuvaversioitakin. Erilaisia lyhyitä tarinakokoisuuksia nivoo jälleen yhteen satukirja, joka puuttuu välillä tapahtumiin ehkä liikaakin. Aluksi Ihaa on kadottanut häntänsä ja muut auttavat häntä etsimään sitä. Väärinkäsityksen johdosta koko konkkaronkka alkaa luulla, että paha Backson on kaapannut Risto Reippaan ja valmistaa pedolle ansan - vain pudotakseen siihen itse.

Ihaan kadonnut häntä ja Nalle Puhin hunajanetsintä ovat pakettia kasassa pitävät kehystarinat. Aika paljon siinä välissä ehtiikin tapahtua. Elokuva on vauhdikas ja sopivan lyhyt, tunteroinen kuluu nopeasti. Silti on pakko todeta, että olen tainnut kasvaa ihan täysin ulos tämän tyylilajin piirretyistä.

Toisaalta vuoden 1977 Puh upposi huomattavasti paremmin kuin tämä. Tässä on jotain ärsyttävämmällä tavalla lapsellisempaa ja piirrostyyli on liian huoliteltu ja särmätön. Uuteen Nalle Puhiin on saatu kertojaksi John Cleese ja Risto Reippaasta on tullut aivan helvetin ärsyttävä. Kaikki muut hahmot ovat pysyneet aika tunnistettavina, miksi Ristosta piti tehdä tuollainen ylihyvin artikuloiva, rasittava kakara?

Ehkä kohderyhmä selittää asiaa osaltaan. Tuntuu, että nyky-Puh on suunnattu aina vain nuoremmille lapsille. Kaikesta on tehty mahdollisimman siistiä ja harmitonta, eikä 1970-luvun version surrealistisempia kohtia saisi tähän ympättyä millään. Lisäksi lauluja on liikaa. Tai no, niitä ylipäätään on, eivätkä ne ole hyviä. Oliko siinä 70-luvun Puhissa näitä jollotuksia lainkaan? Joko ei tai sitten olen ne armeliaasti unohtanut. Joka tapauksessa, ne ovat hirveitä ja jo yksistään hyvä syy olla katsomatta koko leffaa.

En yhtään tiedä millä perusteella tämä on Disney-klassikko. Ihan kelpoja leffoja D-firma on samoihin aikoihin puskenut ulos, joten hyvistä ideoista ei ainakaan ole tuntunut olevan pulaa. Kai tässä välissä on haluttu tehdä perheen pienimpiin vesseleihin vetoava teos, joka tahkoaa rahaa myös tuotepuolella.

Nalle Puhin elokuva: Uudet seikkailut Puolen hehtaarin metsässä (Winnie the Pooh, 2011)
Ohjaus: Stephen J. Anderson & Don Hall
63 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 5.9/10


51. Räyhä-Ralf (Wreck-It-Ralph, 2012)

Ah, olen odotellut tämän leffan katsomista vuodesta 2012 saakka. Mieleni teki katsoa se jo julkaisun aikoihin, mutta halusin katsoa kaikki Disneyt järjestyksessä ja tämä projekti oli silloin vasta lähtökuopissaan.

Räyhä-Ralf on pahis Fixari-Felix Jr.-nimisessä arcadepelissä, jossa Ralf rikkoo mestoja ja Felix korjaa. Ralf on kuitenkin kyllästynyt olemaan pahis. Kun pelihalli sulkeutuu ja lapset lähtevät, pelien hahmot alkavat elää, pitävät omia juhliaan ja vierailevat toinen toistensa luona. Kaikki pelkäävät Ralfia, eikä häntä kutsuta mukaan Felixin juhliin. Pelin 30-vuotisjuhlat ovat viimeinen niitti. Ralf päättää hankkia itselleen sankarin mitalin, jotta kaikki näkisivät hänen olevan todellisuudessa hyvä tyyppi.

Ralf saa kuin saakin mitalin, mutta hukkaa sen Sugar Rush -nimisessä pirteässä rallipelissä Nelli Karamellille, joka käyttää mitalia päästäkseen mukaan öisiin ajokisoihin. Nelli on todellisuudessa vain glitch, häiriö systeemissä, jota ei pitäisi olla olemassakaan. Ralf päätyy auttamaan Nelliä osallistumaan kisoihin, joissa päätetään, mitkä hahmot pääsevät seuraavana päivänä ihmispelaajien valittavaksi character selectiin. Muut hahmot yrittävät estää Nellin kisaamisen, sillä jos glitch pääsee mukaan peliin, hirveitä voi tapahtua.

Heti aluksi Räyhä-Ralf hurmaa kekseliäällä juonellaan. Pelihahmojen salainen elämä tuo hieman mieleen Toy Storyn, mutta pysyy silti omaperäisenä. Miten tätä ei ole keksitty aiemmin? Vai onko enkä vain tiedä sitä? Tällä konseptilla olisi saanut tehtyä parikin juustoista kasari-ysärileffaa, animaationa tai live actionina.

Juoni pysyy ihan kivasti kasassa kauttaaltaan, eikä homma mene liian tuotteistamiseksi, vaikka tuttuja hahmoja pyörii siellä täällä. Omaperäisyys kuitenkin lopahtaa aika äkkiä, kun päästään tuttuihin teemoihin. Hyvikseksi aikova pahis yrittää metsästää oikotietä onneen vain oppiakseen, että avaimet onnelliseen elämään löytyvät sisimmästä. Niin diippiä, niin kulunutta. Onneksi vauhdikkaita käänteitä riittää niin paljon, että tällaiset latteudet on helppo jättää omaan arvoonsa.

Katsoin tämän postauksen molemmat leffat melkein peräkkäin, mikä voi vaikuttaa tähän suosiolliseen arviooni Räyhä-Ralfista. Nalle Puhiin verrattuna tämä on loistava. Kaiken kaikkiaan Räyhä-Ralf on viihdyttävä animaatiopläjäys, joka olisi helppo katsoa uudemmankin kerran. Tämä menee suoraan siihen "katso lohdutukseksi sairaana/krapulassa"-osastoon.

Räyhä-Ralf (Wreck-It-Ralp, 2012)
Ohjaus: Rich Moore
101 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.4/10


Disney Animated Classics-projekti etenee kohti loppuaan. Tämän jälkeen luvassa on enää yksi postaus, ennen kuin projekti siirtyy "katsotaan ilmestyessä"-vaiheeseen. Eihän tämänkään projektin aloittamisesta ole kuin reilu kolme vuotta...

Robottilemmikki to the rescue!

C.H.O.M.P.S. 

(1979) 

Mitä tapahtuu, kun klassikkoanimaatioistaan tunnettu tuottajapari Hanna-Barbera (mm. Kiviset ja Soraset, Jetsonit) siirtyy live action -perheleffojen pariin? C.H.O.M.P.S. tapahtuu! Kaiken rehellisyyden nimissä pitää kuitenkin tähdentää, että William Hanna oli tarpeeksi fiksu jättäytymään pois koko projektista. Elokuvan tuotti aisapari Joseph Barbera, joka vastasi myös elokuvan alkuperäisideasta. Elokuvan oli tarkoitus olla ensimmäinen yhdeksästä American International Picturesin kanssa tuotetusta Barbera-elokuvasta, mutta kuinkas kävikään...

Nuori keksijänikkari Brian työskentelee Norton Securitylle ja luo duunikseen erilaisia kodinturvaohjelmistoja ja -systeemejä tai mitä lie. Kaikki keksinnöt eivät kuitenkaan ole ihan täyttä priimaa ja lisäksi kilpaileva yritys hengittää niskaan. Pomo-Norton antaa pojanklopille potkut. Pomon tytär Casey seurustelee Brianin kanssa ja on isänsä toiminnasta suivaantunut. Tämän pää täytyy saada käännettyä! Onneksi Brianin uusin keksintö on tähän astisista kaikista paras: C.H.O.M.P.S. eli Canine Home Protection System. Chomps on robottikoira, jolla on röntgenkatse ja varma vainu pahantekijöiden varalle.

Brian on mallintanut Chompsin oman koiransa mukaan. Sen vahvuus on siinä, ettei se näytä pelottavalta vahtikoiralta vaan harmittomalta, söpöltä karvaturrilta. Kun tieto uudesta keksinnöstä lähtee leviämään, kilpailevan firman sikarisuu haluaa sen itselleen - ja siitäkös soppa syntyy. Pian selviää, että Norton Securityssa on töissä kavaltaja, joka pelaa vastustajan piikkiin.

Mitähän tästä teoksesta edes sanoisi? No, ensinnäkin, musiikit räjäyttävät pään. Kuvittele typerimmät mahdolliset lasten animaatioleffan pilipalimusiikit ja lätki ne pitkin tätä kuvastoa. Mielellään niin, että sama rasittava tunnari soi joka kerta kun Chomps tekee jotain vähänkään sankarillista. Ei helvetti. Loppusuoralla alkaa jo järjen valo himmentyä. Ehkä ihan hyvä niin, sillä mistään mestariteoksesta ei muutenkaan ole kyse. Elokuva on täynnä toinen toistaan järjettömämpiä käänteitä. Miksi ihmeessä naapurin turrelle on annettu ajatteluääni, mutta Brianin koiralle ei? Se ei voi johtua ainakaan siitä, että naapurin koiran ajatukset olisivat jotenkin tulkitsemisen arvoisia. Tästä on vain yksi askel puhuviin eläimiin.

Entäs Chomps sitten? Sehän on tietysti ihan tavallinen koira, paitsi silloin kun se pönöttää pöydällä virtapiirit levällään. Koirulin kyvyt ovat tietysti superluokkaa. Otus pystyy aistimaan pahantekijät jopa seinien sisältä. Sitä en tiedä, miten koira tietää ketkä ovat niitä pahiksia (saati miten tällainen kyky piskiin ohjelmoidaan), mutta näitä kysymyksiähän ei tietenkään kannata edes kysyä. Sen kyllä haluaisin tietää, miksi kilpailevan firman pomomiehen sikari ei koskaan pala, vaikka roikkuukin suupielessä ilmeisesti 24/7.

Elokuva toimisi ihan hemmetin paljon paremmin piirrettynä, mikä ei liene yllätys. Huumori on haettu Hanna-Barbera-tyylin animaatioista eikä sen muuntaminen live action -elokuvaksi ole hyvä idea. Tuloksena on rasittava, ärsyttävä sekasotku, jota ei mikään määrä pörröisiä karvaturreja voi pelastaa. Myös maksava yleisö tajusi elokuvan paskuuden ja robottikoiran seikkailut olivat melkoinen floppi. Siihen loppui se kaavailtu yhdeksän elokuvan yhteistyö ja ehkä ihan hyvä niin. William Hanna lienee myhäillyt tyytyväisenä onnistuneelle valinnalleen.

Erityinen rasittavuusmaininta paskalle soundtrackille ja sille helvetin ääneen ajattelevalle koiralle. Typerä piski.

C.H.O.M.P.S. (1979)
Ohjaus: Don Chaffey
89 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 2.9/10

Painettu sana, 2014 edition

Tein viime vuonna ensimmäisen kerran elokuva-aiheisen kirjapostauksen loppiaisen jälkeen ja ajattelin jatkaa samalla tiellä, joskin tänä vuonna vähän myöhässä. Viime vuonna tuli lukaistua 109 kirjaa, joiden seassa oli myös elokuva-aiheisia teoksia sekä romaaneja, joiden pohjalta on tehty audiovisuaalisia tuotoksia. Tässä pientä rapsaa.


Elokuvista kertovat kirjat

Bacon, Henry: Audiovisuaalisen kerronnan teoria
Voi pyhä Sylvi. Piti lukea tämä elokuva-analyysikurssia varten, enkä halua enää koskea tähän puisevaan teokseen pitkällä tikullakaan. Sinänsä ymmärrän miksi tämä on kurssikirjaksi valittu, mutta pekonihenkka ei todellakaan ole mikään kätevin elokuvan selittäjä. Todiste siitä, että opiskelu voi tylsistyttää jopa rakkaimmatkin harrastukset. **/5

Pirilä, Kari & Kivi, Erkki: Leikkaus
Elävä ääni, elävä kuva -sarjan keskimmäinen osa pureutuu elokuvaleikkauksen perusteisiin ja esittelee erilaisia tyylejä ja tekniikoita. Näppärä perusteos, joka muistutti itseäni siitä, miksi viihdyn editissä. ****/5


Kirjat, joista on tehty elokuva, jonka olen nähnyt

Bloch, Robert: Psycho

Psycho toimii yllättävän hyvin kirjanakin, vaikka Hitchcock ottikin elokuvaansa taiteellisia vapauksia. Mielenkiintoinen pari elokuvalle – tämä on niitä kaksikkoja, joissa kirjallinen ja audiovisuaalinen tuotos tukevat toisiaan, eikä toinen pilaa toista. Jännittävyydestä on paha sanoa juuta tai jaata. Aikoinaan varmasti jännä, nykyään ei ehkä niinkään. Onneksi toimii silti yhä! ****/5

Clarke, Arthur C.: 2001 – Avaruusseikkailu (2001 – A Space Odyssey)
Myönnän, että olen nähnyt leffan viimeksi joskus teininä ja uusintakatsominen olisi paikallaan. Silti tässäkin elokuva-kirja -parissa käy hieman samoin kuin edellisessä ja teokset tukevat toisiaan. Kirja tuntui hämmentävän erilaiselta, kuin mitä leffasta muistin, mutta lopulta tuntui kuin kolikon toinen puolisko olisi löytynyt. ****/5

Doyle, Sir Arthur Conan: The Lost World
Doyle tunnetaan Sherlock Holmesin luojana, mutta mies itse olisi halunnut toisen hahmonsa, Professori Challengerin, olevan se, joka jää historiaan. Olen lukenut Challenger-tarinoita aiemminkin ja niihin nähden The Lost World oli todellinen pettymys. Mielikuvituksellisesta aiheestaan huolimatta dinosaurustarina jää etäiseksi ja tylsäksi. **/5

Dumas, Alexandre, nuorempi: Kamelianainen (La Dame aux Camelias)
Kamelianainen yllätti minut täysin. Romanttiset, historialliset romaanit eivät ole yhtään alaani, mutta tähän ihastuin. Filmiversioista tutuin on Greta Garbon tähdittämä saman niminen klassikko ja myös Moulin Rouge! on lainannut Dumas nuoremmalta kovasti. Alkuepäilyksistäni huolimatta liki täydellinen lajinsa edustaja. *****/5

Graysmith, Robert: Zodiac

David Fincherin ohjaama Zodiac perustuu tositapahtumiin, tarkemmin sanottuna tähän tositapahtumista kertovaan kirjaan. Sen kirjoittaja Robert Graysmith työskenteli San Francisco Chroniclessa murhaajan riehuessa alueella, teki omia itsenäisiä tutkimuksiaan, kirjoitti kirjan ja päätyi elokuvan päähenkilöksi. Välillä jännittävä, välillä puiseva, mutta rikosjutuista kiinnostuneille hyviäkin hetkiä tarjoava teos. ***/5

Hemingway, Ernest: Kirjava satama (To Have and to Have Not)
Olen suuri Hemingway-fani ja petyin hieman Kirjavaan satamaan. Elokuvan katsomisesta on jo kauan, mutta sen ikoniset kohtaukset jäivät mieleen paremmin kuin mikään alkuperäisteoksessa. Silti, huonoinkin Hemingway on parempi kuin monien parhaat kirjat. Ja myönnän ahmineeni tämäkin teoksen varsin nopeasti. ***/5

Mann, Patrick: Hikinen iltapäivä (Dog Day Afternoon)
Kirja ei ihan onnistu luomaan samaa jännitettä kuin Sidney Lumet’n ohjaama elokuva, josta tässä blogissakin on ollut juttua jo aiemmin. Kirjan jättämä kuva päähenkilöistä on myös hyvin erilainen ja vähemmän siloteltu kuin elokuvassa, mikä olikin tässä teoksessa hauskinta. Silti, yhden lukukerran kirja. ***/5

Sade, Donatien-Alphonse-François de: Sodoman 120 päivää – Esipuhe
Suomeksi on jostain käsittämättömästä syystä julkaistu pelkkä esipuhe Markiisi de Saden riettaasta merkkiteoksesta. Samassa pokkarissa on julkaistu myös Papin ja kuolevan vuoropuhelu. Tähän aiheeseen on vaikea paneutua muutamalla sanalla, mutta sanotaanko vaikka näin: olisi sekä kivaa että hirveää lukea koko kirja. Elokuvaan vertaamisessa ei liene tämän pohjalta mitään mieltä. ***/5


Koomikoiden hauskat ja “hauskat” kirjat

Burnham, Bo: Egghead Or, You Can’t Survive on Ideas Alone

Bo Burnham on nuori stand up –koomikko, jonka show’t ovat energisiä ja viihdyttäviä typerimpinäkin hetkinä. Burnham on lukenut otteita kirjasta esityksissään, joten osa tekstistä oli jo tuttua. Välillä menee turhaksi kikkailuksi ja tekstinasettelu sun muu epäolennainen syö juttujen tehoa, mutta näiden pikkurunojen seasta löytyy myös hienoja oivalluksia. ***/5

Stewart, Jon: Naked Pictures of Famous People
Jon Stewartin pre-Daily Show teos on kokoelma lyhyitä huumorinovelleja ja muita sekalaisia kirjoituksia. Taso heittelee rajusti aivan hyvän ja todella huonon välillä, eikä mukaan lopulta mahdu kuin pari hymähdyksen arvoista tekstiä. Poliittisen satiirin parissa Stewart on kuin kotonaan, muualla ei niinkään. **/5


Kirjoja, joiden elokuvaversiota en ole nähnyt, tuli luettua edellisvuotta enemmän. Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintytär ja Veljeni, Leijonamieli pääsivät uusintakierrokselle ensi kertaa sitten lapsuusvuosien. Kurt Vonnegutin Teurastamo 5:sta on tehty elokuva, enkä ole varma haluanko nähdä sitä. Katsoin nimittäin viimeinkin sen Autokauppias Jumalan armosta –leffan ja ei, ei, ei, voi hyvä jumala, EI.

Jules Vernen Matka maan keskipisteeseen yllätti olemalla rutkasti parempi kuin Doylen The Lost World. Luin molemmat samoihin aikoihin, joten vertailu oli helppoa. Vernen Viisi viikkoa ilmapallossa puolestaan teki tiukkaa saada edes luetuksi. Stephen Kingin Carrie on edelleen näkemättä elokuva, sekä uusi että vanha versio. En ole oikein saanut aikaiseksi paikattua tätä aukkoa sivistyksessä. Kirja ei ollut sitä ihmeellisintä Kingiä.

Hemingwayn Ja aurinko nousee ei ollut ihan sitä tasoa, mitä odotin, mutta jäi paremmin mieleen kuin jo aiemmin mainittu Kirjava satama. Luin myös Franz Kafkan Kootut kertomukset Prahan reissun kunniaksi. Taso oli vaihteleva, mutta seasta löytyi todellisia helmiä. Koko opusta en lähtisi lukemaan enää uusiksi. Tunnetuin tarinoista on tietysti Muodonmuutos, josta on tehty myös elokuvaversio. George Orwellin 1984 menee samaan kantaaottavaan lokeroon. Elokuva on näkemättä, mutta se on kuulemani mukaan ihan kelpo.

Amirin kirjoittama sarjakuvateos Zahran paratiisi näyttää IMDb:n mukaan olevan in development. Tietoa ei tosin vielä edes ole, onko kyseessä tosiaan samaiseen teokseen perustuva elokuva vai jotain ihan muuta.

Vuodella 2015 olen asettanut tavoitteekseni lukea 80 kirjaa ja saada maaliin asti muutama tiiliskivi. Elokuvantekijöiden kirjoituksia olisi mukavampi lukea enemmän, viime vuoteen kun ei mahtunut yhtään elokuva-aiheista omaelämäkertaa tai muuta omakohtaisempaa teosta.

Zatoichi tien päällä

Zatoichi-projekti jatkuu lomien loppumisen kunniaksi.


4. Zatoichi the Fugitive (Zatoichi kyojo-tabi, 1963)

Neljäs Zatoichi noudattelee - hieman yllättäen - samaa peruskaavaa kuin aiemmatkin. Zatoichi onnistuu suututtamaan paikalliset yakuzat osallistumalla painimatsiin ja voittamalla kaikki, kuinkas muutenkaan. Nuori yakuza lähtee tappamaan sokeaa miestä, mutta hänen taitonsa eivät riitä. Zatoichi iskee miehen hengiltä, mutta lähtee tapaamaan tämän äitiä kertoakseen suru-uutisen itse. Kylässä Zatoichi aiheuttaa tietysti kuohuntaa ja pian tämän pään menoksi on tehty suunnitelmia monelta eri taholta. Zatoichi asettuu majataloon odottamaan kohtaloaan.

Kuten aiemminkin, naisilla on jälleen tärkeä osansa juonenkuljetuksessa. Täytyy myöntää, että menen välillä Zatoichin naisseikkailuissa ihan hukkaan. Ykkös- ja kakkososassa tapasimme Tanen, jota kohtaan Zatoichilla oli ainakin jonkinlaisia tunteita. Tane oli ihastunut sankariimme, mutta Zatoichi sai hänet toisen elokuvan lopussa taivutelluksi puusepän vaimoksi. Näin Tane voisi saada turvatumman elämän. Nyt Tane kohdataan jälleen. Hän on saapunut samaan majataloon Tanakura-nimisenin roninin kanssa, eikä eläkään sitä hyvää elämää, jota Zatoichi hänelle toivoi.

Tanakura on hyvin taitava miekkamies ja vakuuttunut voivansa voittaa Zatoichin. Häikäilemätön mies käyttää Tanea apunaan saadakseen Zatoichin ansaan. Huikaisevassa lopputaistelussa yakuzat hyökkäävät autioon taloon ajetun Zatoichin kimppuun.

Elokuvalla on sama ohjaaja kuin edellisellä ja se on tehty samana vuonna. Visuaalisia yhtäläisyyksiä löytyy molemmista teoksista, eikä tämäkään ole hassumpaa katsottavaa. Edellisosa oli silti visuaalisuudessaan hieman eri tasolla. Juonellisesti neljäs elokuva putoaa jonnekin kakkos- ja kolmososien väliin. Ilman hienoa loppuhuipennusta kyseessä voisi olla hieman tylsäkin teos. Lopun taistelu on hienoimpia yksittäisiä kohtauksia, mitä Zatoichit tähän mennessä ovat tarjoilleet. Kerrankin miekkatappelu, jossa jopa näkee jotain!

Sivuhahmot jäävät pääosin vähän kasvottomiksi, vaikka potentiaalia on. Useammasta hahmosta saisi varmasti revittyä irti enemmänkin persoonaa, mutta lopulta kaikki on turvallisen tasapaksua. Tätä teosta katsoessa huomaa myös, miten Zatoicheihin pääsee parhaiten mukaan katsomalla niitä vähän tiuhempaan tahtiin - pieni breikki tekee sen, että kuvioihin sisään pääseminen kestää elokuvan puolivälin tienoille saakka. Ehkäpä tästä voi ottaa oppia ja katsoa seuraavat vähän nopeammalla sykkeellä.

Zatoichi the Fugitive (Zatoichi kyojo-tabi, 1963)
Ohjaus: Tokuzo Tanaka
86 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 7.0/10


5. Zatoichi on the Road (Zatoichi kenka-tabi, 1963)

Mietin jo, että liekö tämä ensimmäinen edes jotenkin kuvaava Zatoichi-leffan nimi, mutta ainahan Zatoichi on tien päällä ja vaeltelee kylästä kylään. Tässä ehkä sitten enemmän kuin aiemmissa?

Zatoichi kohtaa vaellellessaan kaksi naista erilaisissa olosuhteissa: yakuzojen joukossa kulkevan ovelan Hisan ja pulaan joutuneen Mitsun, jonka täytyisi päästä kotiin Edoon. Mitsu on rikkaasta perheestä ja epäilemättä hänen saattajansa saisi muhkean palkinnon tytön tuomisesta takaisin kotiin. Zatoichi lähtee nuoren naisen saattajaksi, kun yakuzat surmaavat tästä huolta pitäneen vanhan miehen. Jalkapatikka kohti Edoa ei ole täysin vaaraton, sillä myös Hisa yakuza-kumppaneineen tahtoo päästä saattamaan Mitsua palkintorahojen toivossa.

Samaan aikaan kaksi kilpailevaa jengiä on ottamassa yhteen läheisessä kylässä ja toisen pomo haluaa palkata Zatoichin puolelleen. Sokea miekkaekspertti voisi tehdä hänestä voittamattoman. Tietysti Mitsu joutuu myös pelinappulaksi yakuzapomojen häikäilemättömään peliin. Naisesta tulee kauppatavara ja hyödyke, jota kaikki osapuolet havittelevat itselleen - vain Zatoichilla tuntuu olevan puhtaat jauhot pussissa, kuinkas muutenkaan. Onneksi Zatoichin oikeudentaju on enemmän kuin kohdillaan ja miekka pääsee jakamaan tuota oikeutta ennen pitkää.

Zatoichi on the Road on jollain tapaa hahmokeskeisempi kuin aiemmat elokuvat. Henkilöillä on enemmän persoonaa ja ne ovat huomattavasti muistettavampia kuin edellisten elokuvien kasvottomat pomot ja lopulta aika samanlaiseksi massaksi sulautuvat kimonopukuiset naiset. Erityisesti Hisa miellyttää. Kerrankin naisen tehtävä ei ole vain itkeä kimononsa hihaan, kun miehet kalistelevat miekkojaan. Tai no, Mitsu kyllä pitää huolta siitäkin puolesta. Aiemmissa elokuvissa Tanesta yritettiin leipoa leffasarjan ykkösnaista, mutta joko hahmon käsikirjoituksessa tai näyttelijässä ei ollut tarpeeksi rahkeita niin suureen osaan.

Zatoichin miekkaskillsit menevät jo eeppiselle tasolle, kun mies onnistuu riisikakkujen ahmimisen lomassa lyömään hengiltä kolme yllätyshyökkääjää. Muutenkin miekkataistelut ovat jälleen hienoja. Zatoichin strategia joukkotaisteluissa on yleensä odottaa, että ympärille kerääntyy vihollisten piiritys. Sitten pahikset on helppo napsia hengiltä muutamalla miekan heilautuksella. Hetkittäin hutkiminen menee jo koomiselle tasolle, mutta säilyy onneksi koreografisesti hienosti toteutettuna.

Vaikka On the Roadissa on paljon aiemmistakin Zatoicheista tuttuja juonikuvioita, jokin tekee tästä piristävän poikkeuksen. Ehkä se on juurikin hahmot, ehkä hieman erilainen juonenkuljetus. Näitä yakuza-pomoja on tullut nähtyä jo sen verran, että ihan mukava kun jotkut heistä jäävät mieleenkin. Viimeksi toivoin näyttävyyttä miekkataisteluihin ja sitä sainkin, joten mitähän sitä seuraavaksi keksisi... Lisää näitä muistettavampia sivuhahmoja? Vielä eeppisempää miekankäyttöä? Kaikki käy!

Zatoichi on the Road (Zatoichi kenka-tabi, 1963)
Ohjaus: Kimiyoshi Yasuda
85 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 7.3/10