IIK!! ja Varjo-IIK!! 2015

Aikataulusyistä tämän vuoden IIK!!-festarit typistyivät omalta osaltani pelkkään mykkäelokuvanäytökseen. Varjo-IIKkiä vietettiin lauantaina punaviinin ja Ken Russellin mainion huuruisen Yövieraiden voimin.


Kädetön Alfonso (The Unknown, 1927)

Tod Browningin ohjaama Kädetön Alfonso kertoo kiertävästä mustalaissirkuksesta ja sen tähdistä. Lon Chaney esittää kädetöntä Alonzoa, joka esiintyy yhdessä sirkuksen tirehtöörin tyttären, Nanonin kanssa. Alonzo heittää veitsiä varpaillaan Nanonin toimiessa ihmismaalina. Kaksikon välille on muodostunut syvä ystävyys. Nanon kammoaa huonojen kokemuksiensa vuoksi miesten hiplailevia käsiä. Alonzon kädettömyys on siis yllättävä etu kauniin neidon kanssa ystävystymiseen. Aika vinksahtanutta.

Nanon ei kuitenkaan tiedä, että Alonzo on todellisuudessa virkavaltaa pakeneva murhaaja. Ja hänellä on oikeasti kädet! Kunnon vitun sika. Hän on piilottanut kätensä, koska ne voisivat ilmiantaa hänet. Alonzolla on nimittäin molemmissa käsissä kaksi yhteenkasvanutta peukaloa. Vain Alonzon apuri Cojo tietää totuuden - hän auttaa Alonzoa iltaisin purkautumaan korsetistaan, joka sitoo käsivarret piiloon.

Kun Alonzo murhaa Nanonin isän, sirkuselämä päättyy. Nanon, Cojo ja Alonzo muuttavat yhteisen katon alle, mutta suhde naisen ja kädetöntä larppaavan miehen välillä pysyy platonisena. Nanonin perään lähtee sirkuksen voimamies Malabar, joka vannoo voittavansa Nanonin pelot. Kun kilpakosija ilmatuu itsepintaisesti paikalle, Alonzon täytyy toimia nopeasti. Hän aikoo pyytää Nanonin kättä. On vain yksi ongelma: viimeistään hääyönä totuus ja kädet paljastuisivat. Alonzo uskoo Nanonin antavan petoksen anteeksi, mutta Cojo muistuttaa Alonzoa kahdesta peukalosta. Nanon näki tuntemattoman miehen surmaavan isänsä, kurkkua kuristavassa kädessä oli kaksi peukaloa. Mitä neuvoksi? Ei kai auta kuin leikkauttaa kädet kokonaan pois!

Kun Alonzo palaa leikkauksesta, hän järkyttyy. Nanon on jo voittanut käsiä kohtaan tuntemansa pelon ja lupautunut Malabarin puolisoksi. Absurdin tilanteen paljastuminen vetää Alonzon naaman näkkärille. Ilmeikkään Lon Chaneyn kasvoilta on helppo lukea, mitä miehen päässä liikkuu.

Alonzo alkaa hautoa kostoa. Malabar täytyy saada pois pelistä. Alonzo ei aio kaihtaa mitään keinoja saadakseen Nanonin itselleen. Tämän nyt voi varmaan päätellä jo siitä käsien amputoinnista.

The Unknown oli kauan kadoksissa, kunnes kelat löytyivät Ranskasta. Osa elokuvaa puuttuu yhä, mutta menoa se ei haittaa. Puuttuvia kohtia on vaikea huomata, sillä kaikki tärkeimmät kohtaukset ovat tallessa. Juoni siis etenee sutjakasti näinkin. Lisähupia kokonaisuuteen tuo Alonzon jalkanäppäryys. Jalkoja itse asiassa näytteli sijaisnäyttelijä ja välillä sen kyllä huomaa. Iloisen akrobaattisia vetoja tarjoillaan pitkin leffaa.

Kaiken kaikkiaan The Unknown oli hemmetin nappi valinta IIK!!-ohjelmistoon. Ja livesäestys on edelleen ainoa oikea tapa näitä leffoja katsoa. Kiitokset Janne Kuusiselle näppäryydestä pianon ääressä.

Ja helsinkiläiset huomio! Leffasta on kinokonserttiesitys 20.11. kello 19.00 Teatteri Unionissa. Menkääpä sinne!

Kädetön Alfonso (The Unknown, 1927)
Ohjaus: Tod Browning
63 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 7.3/10


Silloin, kun IIKkiin ei ole syystä tai toisesta päästy, iltaa on vietetty Varjo-IIKin voimin kotisohvalla - siis kauhuelokuvan tai parin merkeissä. Lauantai-illan ratoksi katsoimme vanhan kunnon Ken Russellin ohjaamaa sekoilua Yövieraiden muodossa.


Yövieraat (Gothic, 1986)

Maanpaossa Villa Diodatissa Genevenjärven rannalla elelevä runoilijalegenda lordi Byron viihdyttää eräänä myrskyisenä yönä kuuluisia vieraita. Mukana ovat runoilija Percy Shelley ja tämän nuori rakastajatar ja tuleva vaimo Mary, sekä Maryn siskopuoli Claire. Byronin seurassa kartanossa asuva nuori tohtori Polidori osallistuu myös hupailuun.

Viihteen seurueelle takaa laudanumi, oopiumista valmistettu kipulääke, jota 1800-luvulla käytettiin ahkerasti huumausaineena. He lukevat Byronin Phantasmagoriasta kauhutarinoita, ja päättävät keksiä omat hirveät tarinansa.

Seanssin seurauksena Claire alkaa voida huonosti. Pian kaikki huomaavat heidän pahimpien pelkojensa alkavan käydä toteen huuruisina, unenkaltaisina näkyinä. Tarinan keskiöön nousee Mary, jonka näkyjen päähenkilönä on hänen keskosena kuollut vauvansa. Yön tapahtumien seurauksena Mary kirjoitti yhden kaikkien aikojen tunnetuimmista kauhutarinoista, Frankensteinin. Polidori kirjoitti ja julkaisi myös oman kauhutarinansa, Vampyyrin, mutta se ei menestynyt läheskään Frankensteinin mittakaavalla.

Elokuvan asetelmat ovat kutkuttavat. Tarkkoja kuvauksia kirjailijoiden ja runoilijoiden illanvietosta ei ole, vain Maryn eleetön kertomus siitä, miten Frankenstein sai alkunsa. Tähänhän voisi siis kuvitella vaikka mitä jännää.

Suurimmaksi osaksi 87-minuuttinen teos onkin pelkkää unimaisilla harhoilla mässäilyä vailla juuri minkäänlaista mainittavaa juonenkuljetusta. Hommat lähtee nousuun tuosta vaan ja ihan tuosta vaan kaikki myös päättyy. Juonen puutteen vuoksi alkaa jo toivoa, että omakin viinilasi sisältäisi laudanumia.

Kiehtovia ovat myös illanviettäjien traagiset kohtalot, Marya ja Clairea lukuunottamatta. Percy Shelley hukkui tapaturmaisesti vain 29-vuotiaana. Polidori myrkytti itsensä 25 vuoden iässä, saavuttamatta menestystä lääkärinä tai kirjailijana. Lordi Byron menehtyi 36-vuotiaana sairauteen ottaessaan osaa Kreikan vapaussotaan. Sairastunutta runoilijaa heikensi paikallisen lääkärin suorittama kuppaus. Kaikkiin näihin kohtaloihin viitataan elokuvassa: Maryn näyssä Shelley hukkuu ja hänet polttohaudataan rannalla, Polidori uhkaa itsensä myrkyttämisellä ja Byron pelkää verta imeviä iilimatoja.

Yövieraissa olisi aineksia rutkasti parempaankin - nyt tuntuu, että kunnianhimoista ideaa lähdettiin toteuttamaan liian vähäisellä budjetilla, huonolla suunnittelulla, kehnolla käsikirjoituksella tai kaikilla edellämainituilla. Budjetin mainitsen siksi, että kaikki raha on hassattu erikoistehosteisiin sun muuhun krumeluuriin ja sen on arveltu riittävän koko leffan keston ajaksi. Keskikohdan suvantovaiheessa alkaa jo vähän puuduttaa, kun tehostetykitystä ei hetkeen tulekaan, eikä muuta oikein ole tarjolla.

Kirjallisuudesta kiinnostuneille leffa tarjoaa ehkä vähän ekstraa antamalla oman kuvauksensa 1800-luvun alun klassikkokirjailijoista. Ei sillä, etteikö Byronin kamaluus olisi hitusen yliampuvaa ja vapaan rakkauden teematkin ehkä vähän tuulesta temmattuja. Yövieraat ei silti ole mikään ihan turha tekele. Kesto on maltettu jättää sopivan lyhyeksi, joten juonen puutteesta ei ehdi kauaa kärsiä. Leffa onkin paras katsoa harhojen ilotuliksen vuoksi. Omassa sydämessäni Yövierailla on oma paikkansa, sillä elokuva puhutteli aikoinaan 16-vuotiasta Byron- ja Byrne-fania ihan erityisellä tavalla.

Yövieraat (Gothic, 1986)
Ohjaus: Ken Russell
87 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.2/10

Paskaa Halloweenia 2015!

Ah, Halloween, ehkä suosikkileffaeventtini koko vuodessa. Tuutin täydeltä ihastuttavan huonoja kauhuelokuvia, vaikea olla tykkäämättäkään.

Uutta teemaa oli jo hieman työläs keksiä, kun vampyyrit, mutanttivauvat, brassikauhut, alienit ja leirislasherit on niin nähty. Mutta mikäs sopii kauhuleffojen kanssa yhteen kuin hanska käteen? No vanha kunnon rock 'n roll tietysti! Tässä blogissa on jo aiemmin nähty upea KISS-leffa Phantom of the Park. Salaa toivon, että tänäänkin päädytään samalle rimanalitustasolle.

Nyt siis luvassa trio kämäisiä, mutta ah, niin upeita rokkikauhuja.


Monster Dog (Leviatan, 1984)

Voi, Alice Cooper. Joku blogia aiemmin lukenut saattaa muistaakin minut pitkän linjan Cooper Trooperina. Hurahdin Cooperin 12-vuotiaana ihan täysillä ja 13-vuotiaana pyörin jo ensimmäisellä keikalla ihan hukassa hevareiden keskellä.

Monster Dog kuuluu miehen vähemmän mairitteleviin hetkiin. Jossain kasarin kokkelipöllyjen jälkimainingeissa Cooperille tarjottiin roolia espanjalaisessa matalan budgetin kauhupläjäyksessä. Miehen itsensä mukaan lupauksena oli, että filkka päätyisi esitykseen korkeintaan Filippiineille, mutta kuinkas kävikään. Nyt Monster Dogilla on kyseenalainen kunnia viihdyttää meitä illan ensimmäisenä elokuvana.

Megarokkitähti Vincent Raven (Cooper) palaa vanhaan kotikartanoonsa kuvaamaan uusimman hittibiisinsä musiikkivideota. Tönöä asuttaa enää talonmies - miehen vanhemmat ovat jo aikoja sitten kuolleet. Mukana seurueessa on kuvaajana toimiva tyttöystävä ja muuta sekalaista sakkia. Kaikkien tehtävät eivät edes loppujen lopulta oikein selviä. Kai ne vaan hengailee.

Jo matkalla tapahtuu kummia. Seriffit pysäyttävät porukan matkailuauton ja varoittavat seuduilla liikkuvista pelottavista koiralaumoista, jotka ovat jo surmanneet pari ihmistä. Hetken kuluttua auto törmääkin koiraan. Ja paikalle ilmestyy mystinen, kummallisuuksia höpöttävä verinen äijä. Perillä kartanossa ketään ei olekaan paikalla, mutta pöydältä löytyy silti pari lautasellista voileipiä. Seurueeseen kuuluva näyttelijätyttönen miettii pelottavan veriäijän sanoja siitä, miten he kaikki kuolisivat ja näkee yöllä kammottavia painajaisia. Raven paljastaa naiselleen, että kyläläiset epäilivät hänen isäänsä ihmissudeksi.

Kun musiikkivideota vihdoinkin aletaan kuvata, lisää kummallisuuksia tapahtuu. Ruumiita ilmestyy, koirat hyökkäävät ja näyttelijäneito lähtee harhailemaan erämaahan. Sekopäiden kyläläisten joukko ottaa lopun seurueesta panttivangeikseen. He ovat varmoja, että Raven on isänsä tapaan ihmissusi ja vihaisen koiralauman johtaja. Ravenille on varattu oma hopealuoti läpi sydämen.

Olin melkeinpä positiivisesti yllättynyt. Tämä leffahan ei ole edes täyttä tuskaa! Hämmennystä lisää englanninkielinen dubbaus, joka on lisätty leffaan jälkeenpäin. Tuntuu kummalta katsoa Cooperia, joka puhuu ihan jonkun eri miehen äänellä - hän ei nimittäin tehnyt jälkidubbausta itse. Lipsync on myös välillä dubbauksesta johtuen vähän mitä sattuu.

Elokuvassa kuullaan kaksi Cooperin biisiä, joita ei koskaan julkaistu missään muualla (paitsi Life and Crimes of Alice Cooper -CD-boksilla). Heti alkuun ilmoille kajahtaa Identity Crisises, jolla on hassutteleva video. Jos tällä on yritetty pönkittää Ravenin asemaa rokkitähtenä niin pieleen menee. Toinen leffassa kuultava biisi on aavemainen See Me in the Mirror, johon porukka on kuvaamassa videota. Ei mitään megahittejä kumpikaan, mutta tietyssä kontekstissa näitäkin osaa arvostaa.

Tykeimmät paukut on säästetty aivan loppumetreille, mikä on vähän harmi. Kyllähän ne koirat pari kertaa säikyttelee pitkin leffaa, mutta vähän säännöllisemmin meininkiä olisi voinut jakaa. Tylsäksi leffa ei kuitenkaan kerkeä käydä, kun kestokin on sopivan lyhyt. Positiivinen ylläri!

Monster Dog (Leviatan, 1984)
Ohjaus: Claudio Fragasso
84 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 5.2/10


Henki vaarassa (Trick or Treat, 1986)
En tiedä kumpi on suosikkini, alkuperäisnimi vai sen suomennos. Kumpikaan ei kerro leffasta oikeastaan yhtikäs mitään.

Tämän leffan missasimme joitakin vuosia takaperin IIKissä ja siitä saakka on harmittanut ihan vietävästi. Syytä en enää muista, mutta se oli joko se, että leffa oli osa kauhujen yö-maratonia (en muista oliko) tai se, että tämän ja edellisen leffan välillä olisi ollut turhan pitkä odotus Iin hektisessä yöelämässä. Muistapa näitä. Nyt tämä Gene Simmonsin ja Ozzy Osbournen - huh helvetti - tähdittämä elokuva saa kuitenkin esityksen tässä huushollissa. Kannattikohan tätä odottaa?

No, itse asiassa, ei ole mitään harhaanjohtavampaa kuin sanoa, että Gene Simmons ja Ozzy Osbourne tähdittävät tätä leffaa. Molemmilla on leffassa pieni cameo ja pääosassa on teini-ikäinen Marc Price, joka on täysi karismavakuumi. Aina ei voi voittaa.

Price esittää Eddietä, teinihevaria, jolla on kovanluokan idoli, shokkirokkari Sammi Curr. Curr on paitsi kunnon stara, myös Eddien kotikaupungin kasvatti. Pojun maailmalta putoaa pohja eräänä aamuna, kun hän saa kuulla Currin kuolleen tulipalossa. Hän hakee lohtua tutulta radiojuontajalta (Simmons), joka antaa pojalle kopion Currin viimeisestä äänityksestä. Se on määrä soittaa radiossa ensimmäistä kertaa Halloweenina puolitaöin. Eddie saa kuulla biisin ennakkoon.

Eddien innostus vaihtuu pian kauhuksi, kun nauha onkin kirottu. Currin sielu ei ole saanut lepoa, ja kun Eddie soittaa nauhaa takaperin, hän alkaa saada idoliltaan viestejä. Aluksi Curr tekee Eddielle palveluksen ja auttaa tätä kostamaan koulukiusaajilleen. Pian tapahtumat kuitenkin riistäytyvät käsistä, kun Curr haluaa takaisin elävien kirjoihin. Levytys osoittautuu jopa hengenvaaralliseksi, kun yksi koulun opiskelijoista kuuntelee sitä ja joutuu sairaalahoitoon. Curr vaatii, että Eddie soittaa sen koulun Halloween-juhlissa, jotta Curr saa kostonsa. Kaiken lisäksi levy aiotaan soittaa keskiyöllä radiossa. Eddien täytyy estää ketään enää kuulemasta levyä.

Odotin tältä leffalta ehkä hieman liikaa. Odotin kunnon perseilyä ja sitä, että Simmonsilla ja Osbournella olisi edes jotkin maininnan arvoiset roolit. Osbourne esittää telkkarissa ohimennen vilahtavaa televangelistaa, joka kauhistelee nuorison rokkivillitystä. Oujee. Simmonsin rooli radiojuontajanakin jää noin minuutin mittaiseen pätkään leffan alkupuolella.

Ensinnäkin, leffa on ihan hyvin tehty. Ja se on oikeastaan tässä tapauksessa enemmän huono kuin hyvä juttu. Curr ei ole erityisen jännä pahis, etenkään kun suurimman osan ajasta hän kommunikoi pelkän takaperin soitetun levyn avulla. Eddie ei ole erityisen jännä päähahmo tai sankari. Sivuhahmoissa ei ole mitään jännää. Kaikkea tätä karisman puutetta sietäisi paikata kovalla arsenaalilla käppäisiä erikoistehosteita ja menoa ja meininkiä, mutta ei.

Puolen välin tienoilla leffa alkaa puuduttaa tosissaan. Visuaalisesti leffassa ei ole oikein mitään jännää, tuntuu kuin katselisi puolitoista tuntia pelkkiä harmaan eri sävyjä. Loppukamppailussa on jotain yritystä, mutta sekin jää turhan vähäiseksi. Harmillisen tylsä tekele.

Henki vaarassa (Trick or Treat, 1986)
Ohjaus: Charles Martin Smith
98 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 2.9/10


Rock 'n' Roll Nightmare (1987)
Yleensä nämä useamman leffan maratonit päättyvät siihen perseisimpään tekeleseen, eikä tämäkään

iltama ole poikkeus. Nyt pääosaa esittää hieman vähemmän tunnettu rokkikukko, kehonrakentajanakin kunnostautunut Jon Mikl Thor, hevibändi Thorin nokkamies. Thor on myös tuottanut ja kirjoittanut tämän elokuvan. Mikä monitaituri!

Leffan nimi oli alun perin The Edge of Hell, mikä on myös Thorin edellisvuonna julkaistun älppärin nimi. Jostain syystä porukka päätti, että Rock 'n' Roll Nightmare olisi jotenkin raflaavampi. Juupa juu. Filkka kuvattiin Kanadassa ja ainakin USA:ssa se meni suoraan videolle. En ollut ihan varma tämän tekeleen direct to video -meiningeistä, joten otin sen kuitenkin mukaan viimeiseksi leffaksi.

Triton-yhtye vetäytyy nauhoituspuuhiin maalaistaloon jossain huitsin helvetissä. Mukana on itse bändin ja tuottajan lisäksi koko sakin tyttöystävät tai vaimot. Jon Mikl Thor esittää porukan päätä eli bändin laulajaa, John Tritonia. Thorilla on kyllä mielikuvitus lentänyt tätä kirjoittaessa.

Kun bändi alkaa soittaa talon piharakennuksessa, kummia alkaa hiljakseen tapahtua - kuinkas muutenkaan. Talossa majailee myös jokin selittämätön paha voima, jonka valtaan seurue ajautuu yksitellen. Lopulta jäljellä on vain Triton, jonka tehtävä on mitellä helvetillistä pahaa vastaan.

Juu. Siinäpä se juoni olikin. Heti kärkeen yksi asia, joka yllätti positiivisesti: erikoistehosteet. Niissä on sentään oikeasti yritystä. Hirviöt ja demonit ovat mukavan käppäisiä ja ihan omaperäisen näköisiäkin. Ja ehdottomasti enemmän huvittavia kuin kamalia tai pelottavia. Päätin laittaa tästä leffasta ekstra-screencappeja ihan vain noiden örkkien vuoksi. Katsokaa nyt noita hemmetti! Upeaa!

Sidekickeihin on yritetty kirjoittaa jotain persoonaa, mutta huti menee. Ihan törkeän huonolla aussiaksentilla puhuvan hemmon pikaista kuolemaa toivoo alkumetreiltä saakka. Näytteleminen on karmeaa, mikä on odotettavissa, kun roolisuorituksista vastaavat aika pitkälle ohjaajan kaverit. Thor ei ole minulle millään tapaa tuttu bändi, ja oli hämmentävää jälkikäteen kuulla, että leffassa kuullut Tritonin biisit ovat ihan oikeita Thor-hittejä. Mitä vittua? We Live to Rock? Ei mitään ironiaa? Ei parodiaa tukkahevibändeistä? Itkettää.

Kuten DVD-kansikuvasta voi päätellä, Thor itse hilluu puolet elokuvasta ilman paitaa, esitellen irvokkaita bodarilihaksiaan. Yrgh. Koko leffan karmaisevinta katsottavaa onkin legendaarisen päräyttävä lopputaisto, jossa Thor hengaa pelkissä nahkaisissa niittibikineissä. No, oikeastaan lopputaisto on ainoa kohtaus, joka tästä leffasta aivan aidosti kannattaa katsoa. Pahis heittelee Thorin syliin muovailuvahasta tehtyjä kyklooppimustekaloja ja mies käy päälle silkalla brutaalilla voimalla.

Uskomatonta, mutta totta - leffalla on vuonna 2005 julkaistu jatko-osa. Se sentään meni oikeasti suoraan videolle.

Traileria en tälle komeudelle löytänyt, mutta Rifftrax on tehnyt tästä kommenttiraitaversion, jonka näyteklippi sen sijaan löytyi. Joten katsokaa vaikka se. Se kertoo nimittäin kaiken oleellisen.

Rock 'n' Roll Nightmare (1987)
Ohjaus: John Fasano
86 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 3.6/10

Vasta nyt olen Amanda

Huh, koulu on tätä nykyä pelkkää kirjoittamista kirjoittamisen perään ja opinnäytetyöstä (ja sen puutteesta) ahdistumista, enkä ole vilkaissutkaan blogiin päin pariin viikkoon. Elokuviakaan en ole katsonut reiluun pariin viikkoon, koska keskittyminen riittää vain Metsoloihin ja Brooklyn Nine Nineen.

Tähän väliin ajattelin buffata vähän meidän opiskeluprojektina valmistunutta dokkaria. Olenpa siitä saattanut joskus aiemminkin mainita. Pitkän pyörittelyn jälkeen paketti on nyt kasassa. Vasta nyt olen Amanda sai ensi-iltansa Jyväskylän Tiedonantaja-festareilla viime lauantaina ja lisää esityksiä on luvassa tulevaisuudessa. Jos niistä haluaa ajantasaista tietoa, kannattaa tykätä meistä Facebookissa.

Lyhytdokkari kertoo Amandasta, transsukupuolisesta naisesta, joka matkaa Vaasaan kohtaamaan tyttärensä Eveliinan ja äitinsä Einen. Perheensisäiset roolit ovat olleet myllerryksessä, kun Amanda viimein tuli ulos kaapista, yli 30 vuoden piilottelun jälkeen.

On paljon mahdollista, että dokkari tulee aikanaan löytymään kokonaisuudessaan YouTubesta. Tällä hetkellä sieltä löytyy vain traileri, joka toki kannattaa vilkaista läpi. Jos alla oleva upotus ei toimi, klikkaa tästä.

Nähdään viimeistään hyytävien Halloween-leffojen parissa ensi viikolla!

Matkalla pääkopan uumenissa

Inside Out - Mielen sopukoissa 

(Inside Out, 2015) 

Ah, pitkästä aikaa uusi elokuva, jota oikeasti odotin innolla. Kaikkihan jo tietävät, että rakastan Pixaria. Jopa senkin jälkeen, kun kuulin sen (mahdollisesti) pilaavan upeasti päättyneen Toy Story-trilogiansa nelososalla. Lisäksi kaikenlaiset Olipa kerran elämä ja Osmosis Jones -tyyliset jutut ovat myös ihan hemmetin kiehtovia. Ihmiskehon toiminnan muuntaminen animaatiomaailmaksi vaatii kekseliäisyyttä. Kun kuulin, että Inside Outin pääosassa ovat tunteet, innostuin ihan kunnolla.

Onhan näitä tehty, ei siinä. Väittäisin silti, että Inside Out ottaa asiaan omaperäisen lähestymistavan. Ensinnäkin, nyt ollaan ihan vain aivojen sisällä, ei koko kehossa. Näennäisesti elokuvan pääosassa on 11-vuotias Riley, jonka perhe on juuri muuttamassa kotoisasta Minnesotasta suureen San Franciscoon. Rileyn, kuten kaikkien meidän, päässä on pääkonttori, head quarters, jossa tunteet toimivat. Ilo, Suru, Kiukku, Inho ja Pelko tekevät kaikki osansa, jotta Rileyn elämä sujuisi hyvin.

Kun Riley tekee muiston, se pyörii kuulana hänen pääkonttoriin. Kuula on muiston pääasiallisen tunteen värinen. Iloinen muisto on kultainen, surullinen sininen, vihastuttava punainen, inhottava vihreä ja ahdistava violetti. Suurimmaksi osaksi Rileyn muistot ovat olleet kullankeltaista höttöä, sillä tyttö on perusluonteeltaan positiivinen. Tärkeimmät muistot tallentuvat ydinmuistoiksi, jotka määrittelevät Rileyn persoonallisuutta. Ydinmuistot antavat voimaa sellaisille paikoille Rileyn mielessä, kuin jääkiekkosaari, perhesaari ja höpsösaari. Muut kuulat tallennetaan päivän lopuksi pitkäaikaismuistiin.

Muutto uuteen kaupunkiin saa kuitenkin tunteet valloilleen. Riley alkaa kaivata kotikaupunkiaan. Uusi kämppä on karmea, muuttoauto on myöhässä, eikä San Franciscossa voi yhtä helposti harrastaa Rileyn suosikkiurheilua, jääkiekkoa. Kaiken tämän myllerryksen keskellä päässä tapahtuu kummia. Suru saa kyvyn käpälöidä vanhoja muistoja ja muuttaa niitä surullisen sinisiksi.

Kun Ilo yrittää estää Surua muokkaamasta muistoja, he molemmat imeytyvät putken kautta pitkäaikaismuistiin. Hups! Mukana menevät myös kaikki ydinmustot. Ilon ja Surun täytyy yrittää löytää tiensä takaisin pääkonttoriin ja viedä ydinmuistot paikoilleen ennen kuin Rileyn persoonallisuus muuttuu peruuttamattomasti. Samalla Kiukku, Inho ja Pelko jäävät kolmistaan ohjaimiin, eikä siitä voi tietysti syntyä muuta kuin sotkua.

Inside Out ei todellakaan pettänyt, vaikka ennakko-odotukset olivat melko kovat. Kyseessä on taattuun Pixar-tyyliin erittäin hyvin mietitty elokuva viimeistä piirtoa myöten. Upposihan sen tekemiseenkin kyllä viisi vuotta eli ei ihme. Tarinan edetessä selviää monta ihmismielen jännää seikkaa, kuten mistä korvamatona päässä soivat biisit tulevat, miten kerran opitut asiat unohtuvat sekä miten faktat ja mielipiteet menevät sekaisin.

Lisäksi casting on liki täydellinen. Lewis Black kiukkuna? Kyllä! Näyttelijäsuoritukset ovat muutenkin sen verran hyviä, että leffaan voi upota mukaan ilman huolta tuskallisesta ylinäyttelemisestä tai huonosti toimitetuista reploista. Amy Poehler on myös erinomainen Ilo.

Kaiken kaikkiaan suurimman vaikutuksen teki Pixarin herkkä lähestymistapa ihmismielen kummallisuuksiin, siihen miksi suruakin tarvitaan ja miksi kaikille tunteille on paikkansa. On helppo samaistua myrskyisässä elämänvaiheessa melovaan Rileyyn. Joskus itsestäkin on tuntunut siltä, ttä puikoissa ovat pelkkä kiukku, pelko ja inho.

Kuten monen muunkin Pixar-leffan, Inside Outin suurimpia vikoja on se, että sen haluaisi nähdä heti uudelleen ja sitä joutuu vielä odottamaan.

Inside Out - Mielen sopukoissa (Insidet Out, 2015)
Ohjaus: Pete Docter
94 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 9.3/10

Zatoichi huitoo miekalla

Zatoichin oli tarkoitus päättää Itä-Aasia -teemainen kesäkuu, mutta enhän minä tätä ehtinyt valmiiksi väkertää ennen reissua. Saa nähdä vieläkö näistä elokuvista jotain muistaa.


6. Zatoichi and the Chest of Gold (Zatoichi senryo-kubi, 1964)
Oho, melkeinpä juonta kuvaava nimi Zatoichi-leffalla! Historiallista!

Zatoichi saapuu matkoillaan vieraanvaraiseen kylään, jossa on meneillään suuret juhlat. Kemuihin on aihettakin - kyläläiset ovat viimein saaneet säästettyä tarpeeksi rahaa maksaakseen veronsa niiden perijälle. Talkoohengessä on kerätty arkullinen kultakolikoita, joka on juuri matkalla oikealle omistajalleen.

Ehkä ei sittenkään olisi kannattanut juhlia ennen kuin lasti on varmuudella perillä. Maantierosvot hyökkäävät kultalähetyksen kimppuun ja arkku varastetaan. Zatoichi sattuu paikalle ja häntä epäillään ryöstäjäksi. Kyläläisten aiempi ystävällisyys on tiessään. Onneksi Zatoichi tietää, kuka kullan oikeasti vei. Hän lähtee kulta-aarteen perään puhdistaakseen nimensä ja saadakseen kyläläisten vaivalla keräämän rahaläjän takaisin.

Tämä on ehdottomasti yksi parhaiten mieleenjäävistä Zatoicheista. Juoni on sopivasti hieman erilainen, vaikka toki tuttujakin elementtejä löytyy. Kerronnassa on enemmän eeppisyyttä. Vaikka alku on suht simppeli, vähän laiska ja meno aika peruskauraa itse arkun pöllimiseen asti, kohta tarjolla on tuhtia dramatiikkaa ja mielettömän hienoja yhteenottoja.

Elokuvasta puuttuu pitkälti sama väkijoukkojen hyödyntäminen ja joukkotapelut, joita aiemmissa elokuvissa on nähty enemmän sääntönä kuin poikkeuksena. Huumoria menoon tuo mukaan pahanhajuinen ja rujo prostituoitu, jota Zatoichi ei aluksi tunnista kyseisen ammatin edustajaksi. Huumori alkaa muutenkin näkyä Zatoicheissa yhä enemmän ja enemmän, mikä tuo mukavaa tasapainoa muuten dramaattisille samuraitaistoille.

Elokuvan loppukohtaus, jossa Zatoichi taistelee hiekkaisella aukiolla pahista vastaan on aivan tolkuttoman upea ja yksi koko projektin tähtihetkiä tähän mennessä. Pahis vetää sokeaa Zatoichia perässään hevosella ja peli näyttää hetken jo pelatulta, kunnes Zatoichi saa iskun sisään kirjaimellisesti viimeisillä minuuteilla. Kuvallisesti koko loppukohtaus on suorastaan henkeäsalpaava. Juuri tällaisen matskun takia näitä projekteja harrastaa!

Koko upea loppukohtaus löytyy YouTubesta. Kohtaus yksistään tuskin spoilaa muuta leffaa, sillä jo pelkkä projektin jatkuminen tarkoittanee sitä, että Zatoichi seikkailuistaan selviää.

Zatoichi and the Chest of Gold (Zatoichi senryo-kubi, 1964)
83 minuuttia
Ohjaus: Kazuo Ikehiro
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.3/10


7. Zatoichi's Flashing Sword (Zatoichi abare tako, 1964)

Mielikuvituksellisten leffannimien voittokulku jatkuu. Välillä luulisi, että Zatoicheille olisi helppo keksiä jotenkin kuvaavampiakin nimiä kuin geneerisiä "tämä voisi olla minkä tahansa näistä nimi"-nimiä. No, on tämä sentään parannusta alkupään "Zatoichin tarina osa 1", "Zatoichin tarina osa 2" -kamaan.

Elokuvassa Zatoichi päätyy taas uuteen kylään. Tällä kertaa matkustuksen syynä on kiitollisuudenvelka. Aiemmilla matkoillaan sankarimme loukkaantui ja apuaan tarjosi ystävällinen neiti Kuni. Nyt Zatoichi saapuu Kunin luokse auttaakseen tätä miten ikinä voi. Ja ilmeisesti syömällä talon kaikki riisit. Zatoichi on välillä kunnon syöppö.

Kylässä valmistellaan suurta ilotulitusjuhlaa. Kaupungin vanha supersympaattinen ilotulitemestari valmistaa paukut pajassaan ja kaikki odottavat suurta iltaa kuin kuuta nousevaa. Myös Zatoichi kutsutaan juhlaan ja kaunis Kuni-neito lahjoittaa hänelle jopa kesäkimonon tilaisuutta varten.

Zatoichi-elokuva ei kuitenkaan olisi mitään ilman ilkeää yakuza-jengiä. Porukka etsii Zatoichia ja on valmis tuhoamaan vaikka koko kylän tämän takia. Kuni joutuu miettimään vieraanvaraisuuttaan, kun panoksena on koko kylän tulevaisuus yhden miehen vuoksi.

Molemmilla tämän postauksen leffoilla on sama ohjaaja ja ne on tehty samana vuonna, mutta silti niistä löytyy ratkaisevia eroja. Kuvallisesti ja oikeastaan myös juonen puolesta ensimmäinen leffa on ihan ykköstykitystä. Toisessa elokuvassa on hieman vähemmän kuvallista ilotulitusta ja juonikin palaa perinteisempiin Zatoichi-uomiin. Vuonna 1964 Zatoicheja tehtiin vielä pari lisää (niissä on tosin eri ohjaajat puikoissa), joten laadunheittelyt ovat odotettavissa.

Mistään huonosta elokuvasta ei silti ole kyse. On ollut mielenkiintoista nähdä, miten Zatoichit elokuva elokuvalta kehittyvät ja muotoutuvat omaan malliinsa. Huumoria on taas hitusen enemmän ja paljasta pintaakin vilahtaa hieman, kun sokea Zatoichi yllättää miesjoukon tirkistelemästä Kunin kylpyhetkeä.

Zatoichin kohtalo särkee myös jälleen sydäntä. Kiitollisuuden tunnossaan hän on lähtenyt matkaan maksaakseen velkansa Kunille, mutta päätyykin vaarantamaan kyläläisten hengen. Vieraanvaraisuus katkeaa ja tulee hyvin selväksi, että Zatoichin elämä on jatkuvaa vaeltamista.

Elokuvassa on kaksi mieleenpainuvaa taistelukohtausta, joista ensimmäisessä Zatoichi päihittää lauman miehiä veden alla. Uusi aluevaltaus sekin! Toisessa Zatoichi sivaltaa yksi kerrallaan seinällä palavat kynttilät ja kauhistuneet uhrit joutuvat sohimaan pilkkopimeässä - ilmeinen etu sokealle miehelle.

Zatoichi's Flashing Sword (Zatoichi abare tako, 1964)
81 minuuttia
Ohjaus: Kazuo Ikehiro
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.3/10

Packing heat from Texas to Malibu Beach

Kuten viimeksi lupailin, aion synttärien kunniaksi aloittaa uuden projektin. Tällä kertaa lyhyen, vain 12 elokuvan pituisen, mutta kenties sitäkin herkullisemman. Kyseessä on tietysti Andy Sidaris -tuotantoa oleva Triple B -sarja eli Bullets, Bombs and Babes. Sarjasta käytetään myös joskus nimeä L.E.T.H.A.L. Ladies, vaikka ensimmäisessä leffassa pääsankarina häärii äijänköriläs.

Huttuisesta tusinasta on katsottu jo kertaalleen yksi, Kovaa peliä Havaijilla (Hard Ticket to Hawaii, 1987), jossa meitä viihdytti singolla ampuva Ridge Forrester eli Ron Moss. Kaikki 12 teosta ovat periaatteessa itsenäisiä, mutta niillä on löyhiä yhteyksiä toisiinsa (samoja hahmoja tai hahmojen välisiä suhteita yms.). Koko sarjassa on hieman sama meininki, kuten sen nimestä voi päätellä. Näyttelijöiksi on palkattu kourallinen Playboyn keskiaukeamatyttöjä eikä panoksia ole säästelty.

Nyt siis katselussa sarjan ensimmäinen, Malibu Express. Koska leffoja on vain 12, lienee ihan oikeutettua, että niistä jokainen saa oman postauksensa.

Malibu Express 

 (1985)

Ensimmäisessä leffassa kohtaamme yksityisetsivä Cody Abilienen (lapsinäyttelijänä tunnetuksi tullut Darby Hinton). Mies on etevämpi naistenkaataja kuin aseenkäsittelijä. Luodit viuhuvat ohi jopa harjoitusradalla. Jostain syystä Cody katsoo silti olevansa pätevä hommaansa, mikäs siinä.

Cody saa tehtäväkseen selvittää kuka myy tietotekniikkaa venäläisille. Tai kuka murhasi jonkun tyypin. Näin luin internetistä. Todellisuudessa päähän ei jäänyt yhtään mitä Cody oli oikeastaan tutkimassa ja hutkimassa, sillä, kuten Sidarisin leffoissa yleensäkin, juoni on sivuseikka.

Joka tapauksessa, keikan vuoksi Cody muuttaa hetkeksi asumaan rikkaan perheen vieraaksi. Kartanossa asuvat pyörätuolissa istuvan aatelisnaisen lisäksi tämän sukulaisia sekä palvelusväkeä. Ykkösroolin vetää autonkuljettaja Shane, joka kellistää kaikki talon kellistettävissä olevat voidakseen kiristää heiltä rahaa seksivideoilla ja valokuvilla. Hieman yllättäen kiristettävien listalla on myös kartanonrouvan umpihomo drag queen-veljenpoika.

Kun Shane murhataan ja videot ja valokuvat leviävät, alkaa uusi tutkimus, joka jää hieman paremmin mieleenkin. Kuka murhasi miehen ja miksi? Kaikilla oli syynsä, mutta kuka veti liipasimesta?

Malibu Express on yhdistelmä klassista "kuka teki sen"-murhatarinaa, jossa syyllisiä on tungokseksi asti sekä hurvittelevaa seksploitaatio-komediaa. Räjähdyksiä ja hulppeita ammuskelukohtauksia ei ole yhtä tiheästi kuin Havaijissa, mutta paljasta pintaa on senkin edestä.

Vuoden 1985 mittapuulla seksikohtaukset olivat varmaan ihan rankkoja. Kuten Havaijissakin, myös Malibussa tärkeämpien asioiden hoitaminen meinaa usein unohtua, kun hahmot unohtuvat paneskelemaan milloin rikospaikalle ja milloin pakoautoon. Ammuskelukohtauksista hauskin on Shanen murha, eikä vähiten siksi että mies päättää ottaa telkkarin mukanaan Manalaan. Kenelle tulisi mieleen lähteä kanniskelemaan telkkaria, kun kehossa on kilo lyijyä?

Upeana sivujuonena leffassa tarjoillaan sarja kilpa-ajoja, joihin Codyn haastaa kaunainen, hieman juntihtava tuttavaperhe. Hillbilly-klaani uhkaa voittaa Codyn milloin minkäkinlaisella ajopelillä. Syynä jatkuvaan hurjasteluun on ilmeisesti Codyn isä, joka aikoinaan voitti perheen isukin kisassa ja saattoi koko suvun katkeamattomaan häpeän ja koston kierteeseen.

YouTubesta löytyy kahden minuutin tiivistelmä leffasta niille, jotka eivät jaksa katsoa koko hommaa. Paljaan pinnan määrä on rajattu kuitenkin minimiin, joten kannattaa vielä harkita - hirveästi muuta sisältöä ei nimittäin sitten olekaan.

Malibu Express (1985)
Ohjaus: Andy Sidaris
105 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 3.2/10