Fincher ja minä

Näin heti aluksi pahoittelen tämän postauksen sekavuutta ja katkonaisuutta. Nämä epätoivotut ominaisuudet johtuvat siitä, että olen kirjoittanut tätä postausta pikkuhiljaa valmiiksi viime vuoden lokakuusta asti. Aina jokin toinen elokuva/postaus on ehtinyt edelle. Lisäksi koko jutun rakenne on muuttunut ainakin kahdesti. Repaleisuudesta huolimatta ajattelin nyt postata ajatuksiani yhdestä tämän hetken parhaista elokuvaohjaajista.


David Fincher on ollut jo jonkin aikaa ajankohtainen The Social Network -elokuvansa vuoksi. Elokuva on ehdolla vaikka kuinka monen Oscarin saajaksi ja Fincher itse on ehdolla parhaaksi ohjaajaksi. Fincher on ollut yksi omista suosikkiohjaajistani teini-ikäisestä saakka ja ajattelin vähän tässä avautua vuosia jatkuneesta ihastuksestani miehen töihin.

Ihkaensimmäinen kosketukseni Fincherin elokuviin oli The Game - Oletko valmis peliin? (The Game, 1997), jonka näin joskus ala-asteen viimeisillä luokilla. Pelastin repaleisen ja kärsineen vuokrakappaleen elokuvasta kirpparilta. Pidin suuresti leffan outoudesta ja mystisyydestä, enkä ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Joskus silloin 11-vuotiaana ei olisi voinut vähempää kiinnostaa kuka leffan oli ohjannut, tiesin vain, että tästä tykkään. The Game myös sai minut kiinnostumaan elokuvista entistä enemmän ja oli huomattava merkkipaalu matkallani elokuvahulluksi. On hyvin mahdollista, että ilman The Gamea en olisi nähnyt vielä kovinkaan montaa suosikkielokuvistani. Katsoin leffan vasta uudelleen pitkän tauon jälkeen. Toimii vieläkin!

Seuraava minun ja herra Fincherin yhteentörmäys oli Seitsemän (Seven, 1995) muutamaa vuotta myöhemmin. Senkin pelastin kirpparilta VHS-muodossa. Näiden kahden elokuvan välissä minusta oli jo hyvää vauhtia tulossa elokuvahullu. Seitsemän vahvisti tätä entisestään ja teki 14-vuotiaaseen tyttöön lähtemättömän vaikutuksen. Katsoin leffan useamman kerran lyhyen ajan sisällä. Juoni oli hypnoottinen, äärimmäisen kiehtova. Elokuvan loppukohtaus sai minut tuijottamaan TV-ruutua haavi auki pitkän aikaa. Pidin myös suuresti elokuvan karusta kuvamaailmasta, joka sopi juonen kanssa yhteen saumattomasti. Seitsemän on edelleen yksi suosikkielokuviani.

Eräänä tylsänä perjantai-iltana seitsemisen vuotta sitten avasin TV:n ja sieltä tuli Fight Club (1999). Olin kuullut leffasta paljon ja katsoinkin sen paremman tekemisen puutteessa. Ensimmäisten minuuttien jälkeen olin jo täysillä leffassa mukana ja parituntinen vierähti ennätysnopeasti. Testosteronintäyteinen elokuva nousi samantien suosikkieni listalle ja keikkuu siellä edelleen. Myöhemmin tutustuin myös paremmin Chuck Palahniukiin, jonka kirjaan Fight Club perustuu. Palahniukista on tullut yksi suosikkikirjailijoitani, Fincherista yksi suosikkiohjaajistani. Voitte kuvitella, millainen orgastinen match made in heaven Fight Club on. Saisin varmaan jonkinlaisen slaagin jos Fincher ohjaisi enemmänkin Palahniukin kirjoihin perustuvia elokuvia. Kuola alkaa valua jo pelkästä ajatuksesta.

Joka tapauksessa, näin nämä kolme elokuvaa parin vuoden välein ja jokainen niistä teki minuun suuremman vaikutuksen kuin oikeastaan mikään muu elokuva siihen mennessä. Kun Fight Clubin jälkeen aloin etsiä enemmän tietoa leffan tekijöistä (silloin, 16-vuotiaana, sellaiset tiedot olivat jo alkaneet kiinnostaa), IMDb väläytti eteeni uskomattoman listan. Siinä ne olivat, kaikki nämä kolme elokuvaa saman ohjaajan krediiteissä. Olin nähnyt kolme saman ohjaajan elokuvaa ja niistä jokainen oli muokannut vahvasti silloista käsitystäni elokuvista yleensä.

Fincheristä on tullut ohjaaja, jonka tekosia seuraan mielelläni. Hän on oikeastaan nykyohjaajista ainoa, jonka seuraavan liikkeen haluankin tietää. Ohjaajan tyyli on vakuuttava ja mies on selkeän määrätietoinen töissään. Fincher on niitä harvoja ohjaajia (ellei sitten peräti ainoa), jonka useita töitä olen rakastanut tietämättä kenen teoksia ne ovat. Sekin tekee hänestä minulle niin erityisen. On hienoa nähdä "vahingossa" useampi saman ohjaajan töitä ja rakastaa niitä kaikkia.

Hämmentävää on myös se, että paitsi näitä kolmea elokuvaa, olen ihaillut myös Fincherin ohjaamia musiikkivideoita jo kauan ennen kuin tiesin miehestä mitään. Fincher on ohjannut Madonnan videot Bad Girl, Express Yourself, Vogue ja Oh Father, joista etenkin kaksi jälkimmäistä ovat upeaa katsottavaa. En ole koskaan ollut mikään suuren suuri Madonna -fani, mutta Vogue on aina ollut yksi suosikkimusiikkivideoitani.

Hutejakin Fincherin uralle on mahtunut, totta kai, eivätkä kaikki hänen elokuvansa ole yhtä upeita kuin esim. Fight Club. Esimerkiksi Jodie Fosterin tähdittämän Panic Roomin (2002) lukisin hutien listalle. Siinäkin on Fincherille ominainen, tunnistettava tyyli, joka tekee siitä miellyttävän katsottavan. Käsikirjoitus sen sijaan ei toimi. Muutaman vuoden takainen Benjamin Buttonin uskomaton elämä (The Curious Case of Benjamin Button, 2008) oli ihan jees, mutta toi satumaisuudessaan liikaa mieleen Tim Burtonin. Fincherin kohdalla omat odotukseni ovat usein liiankin korkealla. Mielelläni katsoin silti Benjamin Buttoninkin.

Itselläni on vielä kaksi Fincheria katsomatta. Myönnän, että minulla on alienin kokoinen (ja jokseenkin sen muotoinen) aukko sivistyksessä. Katsoin Alienin (1979) ensikertaa vasta viime kuussa (siitä ehkä lisää myöhemmin). Fincherin esikoisohjaus oli sarjan kolmas elokuva, Alien3 (1992). Lisäksi katsomatta on Zodiac (2005). Odotan vieläkin sopivaa mielentilaa leffan katsomiseen.

The Social Networkin katsoin tammikuussa. Vaikka elokuva ei kaikessa hienoudessaan onnistunut täysin vastaamaan koviin odotuksiini, Fincherin tatsi on yhä hyvin tallella. Parasta elokuvassa ovatkin juuri ne kohtaukset, joissa ohjaajan kädenjäljen erityisesti huomaa (hyvällä tavalla, ei häiritsevällä ja irtaannuttavalla). Fincher on myös onnistunut joka elokuvassaan ruoskimaan ulos hienot roolisuoritukset näyttelijöiltään, näin myös Facebook -leffassa. En silti tiedä toivonko Fincherille Oscaria. Jokaisella tapahtumalla on seurauksensa ja jokin minussa pelkää, että Oscar voisi muuttaa Fincherin uran kurssia huonompaan suuntaan. Tai siis menestyvämpään, mutta muovisempaan. Mutta sitähän ei koskaan tiedä. Kaiken tunnustuksen Fincher kyllä ansaitsee.

Tällä hetkellä David Fincher on kuvaamassa amerikkalaista versiota elokuvasta Miehet, jotka vihaavat naisia (2009). En ole nähnyt ruotsalaista alkuperäisleffaa vielä, mutta odotan silti innolla projektin tuloksia. Jos puikoissa olisi joku muu, olisin skeptinen jo siksi, etten erityisemmin pidä jenkkiversioista oikein mistään. Fincherin tuntien projektilla on kuitenkin täydet mahdollisuudet muuttua kullaksi hänen käsissään.