Japanilaiset ovat kiistatta ystävällisimpiä ihmisiä, mitä olen koskaan tavannut. Kävin Japanissa (liian) lyhyesti kolmisen vuotta sitten keväällä, kirsikankukkien kukkiessa täydessä loistossaan. Tokion ihmisvilinässä oli helppo hukata itsensä ja unohtaa kaikki mitä ei halua muistaa. En oikeastaan kokenut matkalla minkäänlaista kulttuurishokkia ennen paluuta takaisin Helsinkiin.
Sanna 19 vee Japanissa.
Uusi ja vanha kulkevat Japanissa käsi kädessä.
Elokuvamaailmassa japanilaiset on opittu tuntemaan rohkeina elokuvantekijöinä. Rakastan japanilaisten elokuvien mielikuvituksellisuutta, joka on joskus silkkaa outoilua. Nykypäivänä tunnetuimpia japanilaisia elokuvantekijöitä ovat upeita anime-elokuvia tehtaileva Hayao Miyazaki, usein hälyä elokuvillaan aiheuttava Takashi Miike ja palkittuja elokuviakin ohjannut näyttelijälegenda Takeshi Kitano.
Japanissa tokusatsu -elokuvat ovat aina olleet suuressa suosiossa. Tokusatsu on oma genre sci-fi/hirviö/supersankari -elokuville, joissa käytetään runsain mitoin erikoistehosteita ja kuvakikkoja. Tunnetuinta tokusatsua ovat mm. japanilaiset Gojira -elokuvat. Toinen suosittu genre, jidaigeki, on eri aikakausiin sijoittuvaa draamaa. Useimmiten jidaigekit sijoittuvat jonnekin 1600- ja 1800-lukujen välimaastoon. Akira Kurosawan tunnetuimmat teokset ovat samalla hyviä esimerkkejä laadukkaasta japanilaisesta jidaigekista.
Useille länsimaalaisille elokuvaharrastajille tuttu on myös japanilainen genre pinku, joka on eräänlaista softcore pornoa. Se ei kuitenkaan kerro genrestä kaikkea, tai oikeastaan mitään. Pinkua on vaikea kuvailla, sillä länsimaista vastinetta ei oikeastaan ole. Japanissa alastomuuden ja seksin näyttäminen valkokankaalla oli tabu hyvin pitkään. Yksi syy pinkun omaleimaiselle tyylille onkin tekijöiden yritykset kiertää sensuuria erilaisin luovin keinoin. Idässä pinku -elokuville pidetään omia vuosittaisia palkintojuhlia ja sen suosio on ollut nousussa jo vuosia esimerkiksi USA:ssa.
Jo pelkkä Japanin ajattelu saa aikaan suuren halun katsoa jotain japanilaista. Päätin katsoa uudelleen yhden japanilaisen elokuvasuosikkini, Nagisa Oshiman jidaigekin Tabu (Gohatto, 1999).
Tabu (Gohatto, 1999)
Kano (Ryuhei Matsuda) on petollisen kaunis nuorukainen, joka tekee vaikutuksen myös taistelutaidoillaan. Ei kulu aikaakaan, kun Tashiro rakastuu Kanoon ja huhut alkavat jyllätä shinsengumissa. Myös muutama muukin samurai lankeaa Kanon kauneuden edessä, heidän joukossaan mm. joukon komentaja Kondo Isami. Varakomentaja Hijikata (Takeshi Kitano) tyytyy seuraamaan tilannetta sivusta. Kano jättää lopulta oman jälkensä jokaiseen shinsengumin jäseneen, tavalla tai toisella.
Elokuva seuraa myös muuta miliisin toimintaa, mutta keskittyy Kanon aiheuttamaan jännitteeseen joukon miesten keskuudessa. Homoseksuaalisuuden lisäksi teemana on samuraiden aikakauden loppu, jota elokuvan (harvinaisen upea) viimeinen kohtaus hienosti kuvaa. Kuten jo aiemmin mainittu, elokuva on erittäin kauniisti kuvattu ja ajankuvana hieno. Oshima lähestyy aihetta hillitysti, lähes runollisesti. Viipyilevä musiikki sopii elokuvaan täydellisesti ja vain korostaa jo muutenkin salaperäistä tunnelmaa. Taistelukohtaukset on myös toteutettu upeasti ja niitä katsoo erittäin mielellään.
Sozaburo Kano on loistava hahmo, mystinen ja kiehtova henkilö, jonka siron ulkokuoren alta löytyy muutakin kuin kauneutta. Kanoa esittää elokuvan aikaan vasta 16-vuotias Ryuhei Matsuda, jolle Kano oli näyttelijänuran ensimmäinen rooli. Sittemmin Matsuda on esiintynyt muissakin loistavissa japanilaisissa elokuvissa, kuten Toshiaki Toyodan Aoi Harussa (2001) ja 9 Soulsissa (2003). Molemmat lukeutuvat suosikkeihini, niistä ehkä lisää joskus myöhemmin. Kanona hän tekee hienon suorituksen, varsinkin ikäisekseen.
Vaikka Tabu onkin fiktiivinen tarina, shinsengumi on todellinen. 1800-luvun puolivälissä Kiotossa toiminutta ryhmää johti oikeastikin komentaja Kondo Isami, joskin elokuva lienee ottanut ns. taiteellisia vapauksia hahmon esittämisessä. Myös muutamalla muulla hahmolla on esikuvansa oikeassa shinsengumissa.
Olen nähnyt Tabun jo monen monta kertaa. On aivan sama kuinka monta kertaa sen näen, aina se onnistuu nostattamaan pintaan samanlaisia tunteita kuin ensikerrallakin. Tabu on uskomattoman kiehtova ja jokaisella katselukerralla siitä löytyy jotain uutta ja aiemmin huomaamatta jäänyttä. Tabu on paljon suurempi elokuva kuin pintapuolisesti näyttää. Kaikki loksahtaa ihailtavasti kohdalleen ja jo mainittu upea loppukohtaus yhdistää tapahtumat toimivaksi kokonaisuudeksi.
Tabu (Gohatto, 1999)
Ohjaus: Nagisa Oshima
100 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.8/10
Jo tämän blogin perimmäisestä luonteesta johtuen japanilaisia elokuvia tulee varmasti katsottua melko paljon tulevaisuudessakin. Vielä on katsomatta monen monta outoa japanilaista tokosatsua! Aiemmin blogissa on arvioitu Naoyuki Tomomatsun päräyttävä Maid-Droid.
Olen itsekin kuullut monta kertaa todettavan, että japanilaiset ovat yleisesti ystävällistä kansaa. Olen kuitenkin miettinyt, että montako erilaista mentaliteettia sitten on olemassa? Eräs tuttu henkilö sanoi Japanissa käyntinsä jälkeen, että japanilaisia saisi ollakin paljon mutta ei suomalaisia. Tuo kuulostaa mielestäni huvittavalta, koska mielestäni sitä ei voi aukottomasti sanoa, kuka on japanilainen ja kuka suomalainen. Kun kysyin, miten hän määrittelee suomalaisen, hän sanoi että jos on Suomesta kotoisin, on suomalainen. Mutta suomalainen voi tarkoittaa kuitenkin henkilöä, joka kuuluu sennimiseen etniseen ryhmään tai sitten ketä tahansa Suomen kansalaista riippumatta äidinkielestä ja etnisestä alkuperästä ja etnisen japanilaisen ja Japanin kansalaisen kohdalla sama juttu. Ja sekin on sopimuksenvarainen asia, mikä alue kuuluu millekin maalle/valtiolle. Sanoin, että minäkin olisin japanilainen, jos muuttaisin Japaniin ja ottaisin sen kansalaisuuden. Hän sanoi, että suomalainen on aina suomalainen, vaikka muuttaisikin pois Suomesta, ja jos on mentaliteetiltaan sellainen kuin suomalaiset yleensä, ei siitä muuksi muutu vaikka ottaisikin toisen maan kansalaisuuden. Mutta se, että suomalainen perusmentaliteetti on sellainen kuin on, johtuu varmasti siitä, että kun täällä on kylmää ja pimeää suuri osa vuodesta niin se masentaa ja kun asukkaita neliökilometrillä on keskimäärin vain kourallinen kuin mitä Japanissa eikä näin voi olla niin paljon tekemistä ja näkemistä niin se ikävystyttää. Japanissa ei kenenkään tarvitse kulkea kamalan pitkää matkaa päästäkseen lähimpään suureen asutuskeskukseen.
VastaaPoista