Party like it's 1969!!

Jes! Palautin valmiin portfolioni ja opinnäytetyöni tänään. Bloggaaja ryhtyy sovittelemaan valmistujaismekkoa! Juhlan kunniaksi seitsemäs Santo-postaus, olkaa hyvät.

19. The Treasure of Moctezuma (El tesoro de Moctezuma, 1969)

Jorge tekee paluun Santon sidekickina elokuvassa The Treasure of Moctezuma. Operation 67-leffasta tuttu Meksikon James Bond -fiilistely siis jatkuu. Paluun tekee myös mystinen ulkomaalainen rikollisliiga, jolla on tällä kertaa tähtäimessä Moctezuman aarteen pölliminen.

Juonesta ei oikeastaan ole tuon kummempaa sanottavaa, sillä elokuva on kuin tylsempi toisinto Operation 67:sta. Jorge iskee taas naisia, Santo painii, rikolliset ovat ilkeitä ja naiset kauniita. Santo ja Jorge näyttävät värikoodatuissa vaatteissaan vielä enemmän homopariskunnalta kuin edellisessä yhteisessä elokuvassaan.

Odotin Treasure of Moctezumalta niiiin paljon enemmän. Edellinen Santo/Jorge-leffa oli sellaista tykitystä että oksat pois. Moctezuma putoaa perseelleen jo kättelyssä. Katsoin leffan jo useampi viikko sitten ja nyt kun yritän tekelettä muistella, huomaan muistavani siitä vielä vähemmän kuin Santon huonoimmista kyhäelmistä. Moctezuma sulaa ajatuksissa yhteen Operation 67:n kanssa homogeeniseksi, epämääräiseksi massaksi.

Moctezumasta ei siis saa oikein mitään irti ja pettymys Operation 67:n jälkeen on yksi suurimpia koko Santo-projektissa tähän mennessä. Toivottavasti parempaa on tulossa!

The Treasure of Moctezuma (El tesoro de Moctezuma, 1969)
Ohjaus: René Cardona & René Cardona Jr.
71 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 4.9/10

20. Santo Faces Death (Santo frente a la muerte, 1969)

Juhla-Santo, osa II! Kahdeskymmenes Santo, vau. Eikä enää ole kuin 34 jäljellä!

Kyllä on dramaattinen nimi leffalla. Harmi, ettei toteutus ole läheskään yhtä vahva. Elokuvassa kansainvälinen rikollisliiga varastaa kallisarvoisen jalokiven kaivokselta. Porukan on tarkoitus rikastua myymällä kivi kalliiseen hintaan. Toinen rikollisliiga yrittää kuitenkin kähveltää kalleuden itselleen. Naruja pelissä vetelee ilkeä tohtori Igor. Mustiin pukeutunut Santo astuu kehiin selättämään pahikset.

Santo Faces Death on ehkä 60-lukuisin Santo. Musiikki on groovya ja Santo on mustissaan aika mod. Santo-leffoille ominaisesti musiikki ei tietysti sovi juonenkulun kanssa yhteen millään tavallaan, vaan pikemminkin heittää katsojan sivuraiteille. Eipä tule tähän hätään mieleen yhtään Santoa, jossa musiikit olisivat olleet kohdillaan. On tahattoman koomista katsoa, kun äijät painii tosissaan, mutta taustalla kuuluu ihmeen groovya jazz-hässäkkää.

Santo Faces Death on yksi helpoiten unohdettavia leffoja koko sarjasta. Pointsit kuitenkin lopun kohtaukselle, jossa Santo painii pahiksen jokeen ja pyytää sitten tyynesti anteeksi tämän tyttöystävältä. Santo is the man!

Santo Faces Death (Santo frente a la muerte, 1969)
Ohjaus: Fernando Orozco
75 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 3.0/10

21. Santo in the Border of Terror (Santo en la frontera del terror, 1969)

Tämä Santo on ilmeisesti oikeasti tehty vuonna 1979, mutta katsoimme sen nyt, koska IMDb:n listoilla se oli merkitty tähän kohtaan. Aika jännä miten IMDb on voinut ryssiä listat niin pahasti, että jokin leffa on oikeasti julkaistu 10 vuotta myöhemmin, kuin lista antaa olettaa.

Tällä kertaa Santo ei paini yliluonnollisten hirviöiden kanssa, vaan aihe on lähestulkoon realistinen, ainakin Santon kriteereillä. Fernando on taloudellisissa vaikeuksissa ja haluaa ylittää USA:n rajan saadakseen töitä ja voidaakseen auttaa perhettään. Homma ei kuitenkaan ole tiukan rajavartioinnin vuoksi mikään helppo nakki. Pian Fernandolle ehdotetaan houkuttelevaa tarjousta. Mies kertoo salakuljettavansa ihmisiä rajan yli ja vaatii maksuksi vain pienen prosentin Fernandon tulevasta palkasta. Miekkonen lupaa Fernandolle myös varman työpaikan rajan lähellä sijaitsevalta maatilalta. Innostunut meksikaani tarttuu tarjoukseen ja on niin onnellinen, että luikauttaa ilmoille komean laulun ihan ilman mitään syytä (Santo the Musical!).

Fernandolla on myös tyttöystävä, kaunis laulajatar Azucena, joka työskentelee pienessä paikallisbaarissa. Azucenalla on sokea pikkusisko Florecita, joka tarvitsisi leikkauksen nähdäkseen taas. Cue Santo. Santo todistaa omaavansa suuren, rasvatun painijansydämen antaessaan tuosta vain rahat tytön leikkaukseen. Azucena kertoo Santolle myös huolensa Fernandon suhteen. Mies on lähtenyt USA:n puolelle jo muutama viikko sitten, eikä hänestä ole kuulunut sen koommin. Santo lähtee yhdessä ihan helvetin ärsyttävän sidekickinsa kanssa rajanylitysmatkalle ja järkyttävä totuus maatilan toimista paljastuu pikkuhiljaa.

Onpa taas mukava nähdä Santo puku päällä ja maski päässä, väreistä nyt puhumattakaan. Painia leffassa on oikeastaan yllättävän vähän. Santon sidekick on ilmeisesti hänen personal trainerinsa ja painivan sankarin täysi vastakohta. Luikku, kalju, viiksekäs mies keskittyy varsinkin loppumetreillä lähinnä muka-hauskaan ruikuttamiseen ja panikoimiseen. Ei paljon naurata. Toinen ärsyttävä hahmo on sokea pikkutyttö, joka ei ilmeisesti vammansa takia osaa myöskään puhua normaalisti, vaan suoltaa ilmoille jokaisen lauseen täysin samalla rytmillä ja painotuksella. Pooooh, raskasta kuunneltavaa.

Laulua tässä Santossa on aika paljon. Aluksi säikähdin olisiko kyseessä ihan ihka-aito musikaali-Santo, mutta ei nyt sentään. Meksikolaiset työläiset vain tykkäävät laulella ja mikäs siinä. Ihan hirveitähän ne laulut on, mutta ne on helpompi sivuuttaa kuin jatkuvat, puuduttavat painikohtaukset. Leffan loppupuolisko on taattuun Santo-tyyliin latteaa tavaraa. Sama kuvio toisti itseään niin kauan, että koomasin hetkeksi. Uinailusta huolimatta en ilmeisesti menettänyt mitään ratkaisevaa.

Loppukohtaus ja -ratkaisu on myös latteuden huippu ja mukahassu keventävä loppukohtaus omalla tavallaan joa ilahduttavan camp muuhun leffaan verrattuna. Ei Santo-leffojen paskimmasta päästä, mutta ei yllä parhaimpien tekeleiden tasolle.