Tieto lisää tuskaa

Tieto

(Knowing, 2009)

Ah, modernia, muovista katastrofihuttua kahden tunnin puuduttavassa paketissa. Ei kai kukaan hyvän sci-fin ystävä voi oikeasti tykätä tästä?

Elokuvan alkaa vuodesta 1959, jolloin ala-asteen lapset piirtävät jokainen kuvan siitä, millaisen he uskovat maailman olevan 50 vuoden päästä. Piirrokset laitetaan ns. aikakapseliin ja haudataan koulun pihalle, josta kapseli tullaan nostamaan vuonna 2009. Hautaaminen on muuten aika väljä termi tässä yhteydessä, oikeastaan tuubi vain upotetaan sopivaan koloon keskelle pihaa ja sen päälle nostetaan kaivonkansi. Jos joku olisi 50 vuoden aikana halunnut pölliä kapselin, lisätä tai poistaa sieltä jotain, se olisi ollut helppoa kuin heinänteko. Joka tapauksessa, muut lapsukaiset piirtelevät avaruusolioita, raketteja ja robotteja, mutta yksi tyttö ei piirrä kuvaa ollenkaan. Lucinda -niminen, ääniä kuuleva tyttö kirjoittaa paperin molemmat puolet täyteen numeroita.

Mites se WTC:n terroristi-iskujen päivämäärä menikään...

Vuonna 2009 kapseli nostetaan kolostaan. Kirjekuoriin suljetut piirrokset jaetaan nykyisille ala-asteen lapsille. Lucindan numerolapun saa Caleb, joka vie paperin luvatta kotiin. Calebin astrofyysikkoisä John ryhtyy tutkimaan paperia ja huomaa numeroissa kuvion. Hän alkaa uskoa, että Lucinda on vuonna 1959 ennustanut ihmiskunnan tulevat katastrofit. Numeroissa on päivämäärä ja uhrien lukumäärä sekä myöhemmin koordinaateiksi paljastuvat numerokoodit. Kolme katastrofia on numeroiden mukaan vielä tulossa. John huomaa teoriansa oikeaksi, kun joutuu seuraavan katastrofin tapahtumapaikalle ja lentokone putoaa taivaalta hänen nenänsä edessä. Seuraava katastrofi tulee tapahtumaan muutaman päivän päästä ja John ottaa asiakseen yrittää muuttaa tulevaisuuden kulkua. Johnilla onkin hyvät mahikset tulevaisuuden muokkaamiseen tai ainakin yrittämiseen, sillä maagisen sattuman kautta toinenkin katastrofi tapahtuu Yhdysvalloissa. Pian myös Caleb alkaa kuulla ääniä, kuten Lucinda aikoinaan, ja oudot mustiin pukeutuneet miehet alkavat ahdistella häntä.

Juonessa on muutamia ihan mielenkiintoisia seikkoja. Kaikenmaailman ennustukset ja mysteerit ovat oikein kiehtovia, mutta Tieto on hyvä esimerkki siitä, miten hyvästäkin aiheesta saa huonon elokuvan. Muutamassa kohtauksessa tarina jaksaa kiinnostaa ja tapahtumia seuraa mielellään, mutta pian tulee taas pudotus todellisuuteen, kun surkea käsikirjoitus tai onnettomat näyttelijäsuoritukset muuttuvat liian häiritseviksi.

 Olisitte vaan näyttäneet sen onnettomuuden ja jättäneet nuo palavat dudet pois.

Yksi elokuvahistorian paskimman näköisiä onnettomuus/katastrofikohtauksia ikinä?

No niin. Mistä tunnistaa huonon sci-fi -leffan? Tässä leffassa on aukkoja enemmä kuin kalaverkossa. Välillä kaikkea selitellään kuin viimeistä päivää. Katastrofikohtaukset näyttävät muovisilta ja aivan liian epätodellisilta herättääkseen mitään suurempia tunteita. Lentokoneen liito alas taivaalta oli kieltämättä ihan komeaa katsottavaa, mutta kun John juoksi koneen hylyn luo pelastamaan eloonjääneitä, kohtaus oli jo pilalla. Sääli.

On vaikea uskoa, että leffan kirjoittajilla olisi mitään aiempaa kokemusta käsikirjoittamisesta. Tahattoman hauskoja ja kaiken kaikkiaan typeriä repliikkejä sinkoilee sieltä täältä. Toisaalta onni, että niitä on, sillä niiden bongailu on ihan semi-viihdyttävää, kun muu leffa alkaa puuduttaa.

Leffan pituus oli myös ongelma. Ensimmäinen tunti tuntui kestävän ikuisuuden (enkä tällä kertaa katsonut leffaa hidastettuna). Näyttelijäsuoritukset sitten, huh... Erityisen paskuusmaininnan ansaitsee Calebia näytellyt Chandler Canterbury (kenties miehekkäin nimi ikinä?), joka veti roolinsa suurella tunteettomuudella. Leffa ei myöskään kuulu Nicolas Cagen parhaisiin suorituksiin, vaikka hän taisi silti vetää oman roolinsa parhaiten. Ja se ei kerro paljoa se. Rose Byrnen ainoat tunteet koko leffassa ovat hysteria tai ei mitään. Lucindaa ja Abbya näyttelevä Lara Robinson teki hyvää työtä Lucindana ja paskaa Abbyna. Parempia lapsinäyttelijöitä on varmasti tusinoittain.

Elokuva haki loppuratkaisussaan selkeästi jotain omaperäistä ja yllättävää käännettä ja feilasi täysin. Vaikka viimeiset kuvat ovat sinällään ihan hienon näköistä, joskin muovista, katsottavaa, mielessä pyörii vain yksi lause: "Ei helvetti mitä paskaa."

Tieto (Knowing, 2009)
Ohjaus: Alex Proyas
121 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.3/10

Dear Pixar Animation Studios, you rock

Nyt sitten se aiemmin mainitsemani Pixar -postaus. Asiaan.

Pixarin animaatioiden suuria vahvuuksia ovat mielikuvitus ja yksityiskohtien huomiointi. Pixar on Dreamworksia paremmin tajunnut seikkailujen monimuotoisuuden: aina ei tarvitse vain tyytyä luomaan eläimiä, jotka käyttäytyvät kuin ihmiset. Olisihan esim. Nemoa etsimässä (Finding Nemo, 2003) ollut melko erilainen leffa jos kalat olisivat tilanneet pizzaa ja katsoneet telkkaria (ks. DW:n Hain tarina, Shark Tale, 2004). Lisäksi Pixarin luomat hahmot ovat ilmeikkäitä ja omaperäisiä. Ja niillä on luonnetta!

Pixar on tehnyt vain yksitoista pitkää leffaa, joten top5 -listaan pääsee lähes puolet tuotannosta. Mutta jokainen niistä ansaitsee paikkansa.


TOP5: Pixar Animation Studios
1. Toy Story 3 (2010), 9.8/10
2. WALL-E (2008), 9.6/10
3. Up - Kohti korkeuksia (Up, 2009), 9.6/10
4. Nemoa etsimässä (Finding Nemo, 2003), 9.1/10
5. Ihmeperhe (The Incredibles, 2004), 8.5/10

Myönnän avoimesti, että Toy Story 3:sen ykkössija johtuu osittain sentimentaalisista ja nostalgisista syistä. Toivon, ettei Pixar koskaan sorru tekemään neljättä Toy Storya. Kolmososan loppu on täydellinen lopetus trilogialle, jonka jokainen elokuva on ollut edeltäjäänsä parempi. Moinen trio kertoo myös paljon Pixarin kyvyistä. Itselleni ei tule mieleen kovin montaa elokuva elokuvalta paranevaa leffasarjaa tai -trilogiaa. Tähän hätään en kyllä keksi yhtään. Toy Storyn lisäksi siis.

Pixarin viime vuosien julkaisuista WALL-E:n ja Up:n teemat koskettavat kovasti aikuisia katsojia. Itse asiassa molempien leffojen alkujaksot ovat mielestäni enemmän aikuisille kuin lapsille suunnattuja. Varsinkin Up on onnistunut vangitsemaan erittäin laajan skaalan tunteita. Katsoin tässä vasta leffan toisen kerran ja itkin varmaan puolet elokuvan kestosta. Kyseessä on varmasti Pixarin tunteellisin veto. Ja värikkäin!

WALL-E:n maisemistossa kaunis ja vehreä maailma on vaihtunut kuolleeseen hiekka-aavikkoon ja supermarkettien raunioihin. Elokuvalla onkin vakavaa asiaa ilmastonmuutoksesta ja kulutushysteriasta. Saarnaamiseksi homma ei kuitenkaan mene. WALL-E itse on yksi sympaattisimpia animaatiohahmoja mitä tiedän. Kirjaimellisesti persoonallisesta siivoojarobotista ei voi olla pitämättä. Katsoin leffan elokuvateatterissa ja kun vihdoinkin ostin sen DVD:llä, katsoin sen parikin kertaa muutaman päivän sisällä.

Muutama hutikin Pixarin listalta löytyy. Itse olen vähiten pitänyt elokuvista Ötökän elämää (A Bug's Life, 1998) ja Autot (Cars, 2006). Olinkin vähän pettynyt, kun kuulin, että Autoille tehdään jatko-osa. Toisaalta, leffalla on kieltämättä yleisönsä mekaniikasta innostuneissa poikalapsissa. Itselleni Autot on Pixarin ainoa todellinen rimanalitus. Mutta jospa jatko-osalle voisi asettaa kovemmat odotukset? Kuten jo sanoin, Toy Storyhan on parantunut leffa leffalta. Käyköhän Autoille samoin? Toisaalta parannettavaa olisi kyllä melko paljon.

Useimpien (ellei kaikkien) Pixarin pitkien elokuvien seurana tulee myös lyhäri. Yhtiön taivalhan alkoikin nimenomaan kekseliäillä animaatiolyhäreillä. Niissä myös huomaa selkeimmin positiivisen kehityksen. Tekninen ja taiteellinen toteutus on vuosien saatossa edennyt suurin harppauksin. Omia suosikkilyhäreitäni ovat Knick-Knack, For the Birds ja Presto.

Jään suurella innolla odottamaan Pixarin tulevia elokuvia. Silti tällainen suuri voittokulku huolettaa. Miten kauan tämä loisto voi ylipäätään jatkua? Milloin Pixarin ote lipsahtaa? Eihän Pixarista koskaan tule Dreamworksin kaltaista mielikuvituksetonta koneistoa? Jos en voi toivoa, ettei niin tapahdu milloinkaan, toivon ainakin, että siihen menee vielä kauan.

Vampyyreita, huijareita ja murhia - Santo -projekti pt. II

Yhden leffan viikkotahti on osoittautunut aika soppeliksi, joten tällä todennäköisesti mennään tulevaisuudessakin. Ellei sitten Santo -leffat muutu yhtäkkiä erittäin mielenkiintoisiksi. Toinen setti Santo -leffoja osoittautui joka tapauksessa miljoona kertaa ensimmäistä postausta paremmaksi. Mitä se sitten ikinä kertookin...

4. Santo vs the Vampire Women (Santo contra los mujeros vampiro, 1962)
No, tätä leffaa katsoessa sattui pieni kämmi, joka lievästi sanottuna heikensi elokuvakokemusta. Tuli sitten katsottua ensimmäinen tunti leffasta 0.65x nopeudella. :) Eli ensimmäisen tunnin katsomisessa kesti n. 1.5 tuntia. Mietittiinkin miten kaikki tuntui liikkuvan niin hitaasti ja äänet kuulosti oudolta. Todettiin sitten vaan että onpa paskasti äänitetty leffa. No joo, keskittyminenhän siinä sitten meni, kun kämmin huomasi lopulta. Viimeinen puolituntinen menikin suurelta osin ohi.

Elokuvan alussa vampyyrinaiset heräävät unestaan ja alkavat etsiä vampyyrien kuningattaren perillistä elävien joukosta. Halkeilevalla maalilla maskeerattu vampyyrien johtaja saa tietysti missiotaan varten viettelevän foxy lady -ulkonäön. Muovisena lelulepakkona ympäriinsä lentelevä verenimijä löytää kohteensa helposti ja alkaa terrorisoida nuorta naista, jolla on omaperäinen lepakon muotoinen syntymämerkki. Naisen professori-isukki soittaa Santon paikalle maagisella telkkarilla (ks. edellinen Santo -postaus). Muutama painikohtauskin leffassa nähdään, totta kai.

 

Leffan taso vaihtelee hauskasta camp -menosta vähemmän hauskaan, puuduttavaan junnaukseen. Loppua kohden kärsivällisyys olisi varmaan loppunut ilman hidastettua kuvaakin.

Santo vs the Vampire Women (Santo contra los mujeros vampiro, 1962)
Ohjaus: Alfonso Corona Blake
89 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 5.2/10


5. Santo vs the King of Crime (Santo contra el rey del crimen, 1962)
Tässä leffassa näytetään, miten Santosta tulee Santo. Kuolemansairas isä uskoo pojalleen sukunsa tarkoin varjellun salaisuuden. Äijä oli nuoruudessaan hopeamaskinen hyväntekijä Santo, kuten hänenkin isänsä nuorena. Santon rooli on siirtynyt isältä pojalle jo sukupolvien ajan. Kasvettuaan aikuiseksi elokuvan alun nuori pojan kloppi nostaa kasvoilleen tutun hopeamaskin ja hänestä tulee suvun uusin Santo. Legenda jatkuu.

Reportterinainen nuuskii huijariliigan hämäräbisneksiä liian läheltä ja saa jengin kimppuunsa. Santon tehtäväksi jää tietysti pelastaa nainen pulasta. Leffa oli puuduttavan tylsä ja taisin nukahtaa parikin kertaa. Erityismaininnan hirveydestä saa pelikohtauksissa (kourupalloa vai mitä lie pelasivat) käytetyt ristikuvat. Vissiin tekijät ensi kertaa ikinä tajunneet että kuvia voi laittaa päällekäin, kun näitä sai katsella minuuttikaupalla (tai ainakin siltä se tuntui).

Joka tapauksessa, Santo pelastaa päivän ja antaa reportterinaisen etsiväpoikaystävälle X Alpha -laitteen, kellon näköisen vekottimen, jolla Santoon saa yhteyden napin painalluksella.

Santo vs. the King of Crime (Santo contra el rey del crimen, 1962)
Ohjaus: Federico Curiel
86 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 4.4/10


6. Santo in the Murder Hotel (Santo en el hotel de la muerte, 1963)
Santo murhahotellissa! Elokuvassa ovat keskeisissä rooleissa myös edellisestä leffasta tutut reportterinainen Virginia ja hänen etsiväpoikaystävänsä Fernando. Fernandon apurista on tullut goofy sidekick. "Varmaan ensimmäinen kerta, kun Santo leffassa on jotain tahallista huumoria."

Meksikon pyramidien lähellä sijaitsevan hotellin asukkaat hätääntyvät, kun nuoripari näkee viereisessä joessa naisen ruumiin. Ruumista ei kuitenkaan löydetä. Apuun kutsutaan Fernando sidekickeineen. Myös neuvokas Virginia saapuu hotelliin poikaystävänsä riesaksi. Pian myös Virginian ystävä saa hotellissa surmansa. Fernandon sidekick löytää ruumiin, mutta palatessaan paikalle apuvoimien kanssa, ruumis on jälleen tiessään.

 

Kun Virginian kimppuun hyökätään hotellissa ja Fernando saa turpaansa, on aika kutsua Santo paikalle X Alphalla. Santo pistäytyy pikaisesti painimassa kehässä ja saapuu sitten hotellille. Ennen Santon saapumista kolmaskin nainen on kohdannut loppunsa ja ruumis on kadonnut. Kaikki hotellin asukkaat ovat epäiltyjä. Onko syyllinen kolmen tyttären rikas isäpuoli vai häntä kiristävä nuoripari? Vai pyramideista kiinnostunut professori? Liekö hotellin henkilökunnallakaan puhtaat jauhot pussissa.

Hotel de la muerte on tähän mennessä nähdyistä Santo -elokuvista eniten elokuva. Sekavuutta ja epäloogisuutta on vähennetty, mutta tahaton hauskuus on säilynyt. Eli win-win tilanne. Murhahotellileffa on myös Santo -leffoista tähän mennessä paras, mikä tosin ei sano paljoa. Ainoa oikeasti häiritsevä seikka on musiikkivalinnat. Välillä musiikit ovat ihan liian pirteät synkkiin kohtauksiin. Mikä lie ollut elokuvantekijöillä hakusessa.

Santo en el hotel de la muerte (1963)
Ohjaus: Federico Curiel
86 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 5.8/10

Pelilegendan peppuraiskaus

Tekken

(2010)

Nyt osui eteen koko blogin ensimmäinen kunnon kakkapökäle. Tekken -pelit ovat olleet itselleni rakkaita siitä lähtien, kun sain joululahjaksi PlayStation 2:sen ja ostin sille ensimmäisen pelini: Tekken Tag Tournamentin. Vuosien saatossa sille ovat tehneet seuraa Tekken, Tekken 4 ja Tekken 5. Olen aina pitänyt tappelupeleistä ja Tekken on kyseisen genren parasta antia.

Tekken -elokuvaa on saanut odottaa monta vuotta. Niinpä tämän tekeleen olisikin kuvitellut olevan miljoona kertaa parempi. Alkuperäisiä Tekken -hahmoja (tai ennemminkin niiden varjoja) leffassa näkee vain kourallisen. Tarina sijoittuu Tekken Cityyn, jossa asiat ovat surkeasti. Tekken Corporation (miksei Mishima Zaibatsu? Tai Tekken Force?) hallitsee kovalla kädellä. Jin Kazaman äiti Jun tapetaan ja nuorukainen päättää ottaa osaa Iron Fist -turnaukseen voidakseen kostaa Tekkenin pääjehulle Heihachi Mishimalle. Karsinnassa hän voittaa Marshall Law'n ja pääsee mukaan itse kisaan.

Itselläni eniten ihmetystä herättää se, miksi kaikkein mielenkiintoisimmat jutut on jätetty juonesta pois. Eikö Mishiman suvussa ilmenevä paholaisen geeni olisi ollut huomattavasti mielenkiintoisempi tarinan ydin? Elokuva ei myöskään seuraa peleistä tuttua juonta tai timelineä. Esimerkiksi Jinin manageriksi alkaa Steve Fox -niminen häiskä, joka kertoo aiemmin olleensa Iron Fist -taistelija. Wtf.

Tekken -hahmot ovat jossain määrin tunnistettavissa, mutta jokainen on vain yksiulotteinen varjo alkuperäisestä itsestään. Taistelulajitkaan eivät täysin vastaa pelissä nähtyjä muuvseja (mikä on ehkä suurimpia pettymyksiä koko leffassa). Ja kaikki puhuvat englantia. Tietysti. Taistelun tuoksinassa vilahtelevat aiemmin mainittujen lisäksi Anna ja Nina Williams, Eddy Gordo, Christie Monteiro, Raven, Yoshimitsu ja Bryan Fury. Ja se venäläinen dude, jonka nimeä en ikinä muista kun en ole pelannut Tekken 6:sta tai Tekken 5: Dark Resurrectionia. Kazuyakin on tietysti mukana, mutta hänen kohdallaan hahmon suunnittelu on mennyt eniten mäkeen. Kazuyasta on tehty sadistinen, pinnallinen kusipää, jolla ei sitten muita luonteenpiirteitä olekaan. Heichachista taas on tehty outo semi-hyvis. Wtf x 2.

Kazuya Mishima. Ehkä.

 Heihachi Mishima

Väsähtäneet siskokset Nina ja Anna Williams.

No niin, eli Jin pääsee ottelemaan kovia nimiä vastaan Iron Fist -turnauksessa. Kun Kazuya saa tietää, että Jin on hänen poikansa, kyynisen miehen murhanhimoisuus vain yltyy. Kazuya yrittää syrjäyttää isänsä Tekken Corporationin johtajana ja ottaa Jinin päiviltä. Paha saa tietysti palkkansa ja plaa plaa. The usual stuff. Mielenkiinnotonta, muovista, tunteetonta. Tekkenistä löytyy hyvin vähän, jos yhtään kehuttavaa. Näin jälkeenpäin elokuvaa ajatellessa mieleen tulee vain noin tuhat erilaista tapaa kertoa, miten perseestä tämä tekele on. Jos hyviä juttuja nyt on pakko keksiä... Musiikki ajoittain ok, kuvat useimmiten ihan jees. Perus.

Eddy Gordo VS Raven.

Ai niin, yksi vittumaisimpia (vaikkakin ehkä tiettyyn rajaan asti hauskimpia) juttuja leffassa ovat Jinin jatkuvat äiti -flashbackit. Aina kun taistelussa tulee paha paikka, äiti -flashback to the rescue! Mietimmekin miksei tällaista toimintoa ole itse pelissä. "Olet häviöllä ja voit nyt painaa muistele äidin taisteluneuvoja -nappia, jonka ansiosta saat lisää energiaa."

Yksi leffan noin tuhannesta äiti -flashbackista.

Täydellisessä maailmassa (= minun pääni sisällä) Tekkenistä tehdyn leffan olisi pitänyt olla edes hieman pelin juonen kaltainen. Tällaisenaan se on vain onneton sekamelska, joka ei tarjoa mitään kiinnostavaa, mistä ottaa kiinni. Loppuun tämä kannattaa katsoa vain jos haluaa nähdä maailman antikliimaksisimman loppukohtauksen.

Bonus-screencap: Christie Monteiron perse. Mitäpä tähän enää lisäämään.

Tekken (2010)
Ohjaus: Dwight H. Little
86 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 2.4/10

Narkomaanien karu arki

Reindeerspotting

(2010)

Rovaniemeläisen Joonas Neuvosen esikoisohjaus on elämän pyörteissä syntynyt dokumentti Reindeerspotting (2010). Neuvonen kuvasi huumeriippuvaisia kavereitaan 2000-luvun alkupuolella. Tuosta materiaalista koostetun dokumentin keskiössä on kuvaushetkellä 19-vuotias Jani. 

Janin harhaisessa mielessä siintää haave päästä pois Rovaniemeltä ja koko Suomesta. Ulkomailla tarjoutuisi pelastus, mahdollisuus irtautua vanhoista tavoista. Jani haaveilee talosta Espanjassa ja omasta perheestä. Rovaniemen pienissä piireissä kaikki kaverit ovat jatkuvasti sekaisin, eikä ystävää erota vihollisesta. Jani osoittaakin syyllistävällä sormella ympäristöään. Pienen kaupungin meno ahdistaa, mieli kaipaa virikkeitä. Siinä addiktion alku.

Jani on aineisiin kovasti koukussa, mutta osittain inhoaan itsekin riippuvuuttaan. Ryöstettyään kaupan kassakaapin Jani pakenee ulkomaille. Matka vie Ruotsin kautta Ranskaan, Italiaan ja lopulta unelmien Espanjaan. Riippuvuus ei kuitenkaan jää Suomeen, vaan kaman käyttö lisääntyy matkalla jatkuvasti. Ranskassa Jani poseeraa onnellisena Subutex -laatikkojen kanssa. Unelma vapaudesta haihtuu tuhkana tuuleen.

Dokumentti on suora ja rehellinen kuvaus narkomaanien arjesta. Se esittää asiansa juuri niin karuna, kuin se todellisuudessa on. Mitään glamouria ei näissä nuorissa tai heidän elämässään ole ja onnelliset hetketkin ovat vain harhaa, jonka läpi katsoja näkee. Vaikka dokumentti onkin harvinaisen hyvää huumevalistusta, ainakaan itselleni se ei oikeastaan tuo aiheeseen mitään ratkaisevasti uutta tai suuresti yllättävää. Näiden nuorten elämä on aika tavalla yhtä surullista, kuin olin alun alkujaan kuvitellutkin.

Vaikka en yllättynytkään narkomaanien elämän surullisuudesta, muutamia oikein hätkähdyttäviä kohtauksiakin on mukana. Dokumentin sisältö on tietysti tärkein, mutta Neuvosella on ollut selkeästi myös silmää kuville. Materiaali on ehyttä ja suurimmaksi osaksi yllättävän hyvin kuvattua. Tärkeintä antia ovat hetket, kun Jani kertoo omasta elämästään, itselleen tärkeistä asioista ja unelmistaan. Nämä pätkät antavat hyvää kontrastia sekoilulle ja jatkuvalle itsensä turruttamiselle.

Paljon on ollut keskustelua elokuvan saamasta K18 -lätkästä. Omasta mielestänikään jyrkkä rajoitus ei ole oikea päätös, vaikken ihan lapsille tai ala-asteikäisille tätä näyttäisikään. Dokkari toimisi silti yläasteen huumevalistuksena miljoona kertaa paremmin, kuin yleensä käytetyt "drugs are bad, mmm'kay" -henkiset saarnat, joita olen aikoinaan itsekin kuunnellut.

Reindeerspotting (2010)
Ohjaus: Joonas Neuvonen
83 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.5/10

Dear Dreamworks Animation, you suck

Olen koko pienen ikäni ollut suuri animaatioiden ystävä. Lapsena eniten kiinnostivat vanhat Aku Ankat ja Warner Brothersin piirretyt, sekä Disneyn klassikot. Olin vieläpä sikäli onnekas, että olin lapsi silloin kun Disney teki parhaita animaatioitaan. Pieni Merenneito (The Little Mermaid, 1989), Kaunotar ja Hirviö (The Beauty and the Beast, 1991), Aladdin (1992) ja Leijonakuningas (The Lion King, 1994) ovat itselleni piirrettyjen fab four.

Tietokoneanimaatioiden yleistyttyä kilpailu näiden teoksien paremmuudesta on käyty suurimmaksi osaksi kahden ison firman välillä. Toisaalta kilpailusta on vaikea puhua, kun vastakkain on kaksi kovin erilaista tekijää. Dreamworksin ja Pixarin kädenväännössä voittaja on joka tapauksessa aika selkeä. Pixarin animaatioiden mielikuvitusta, hahmoja ja tyyliä on vaikea voittaa. Lopulta olen huomannut, ettei Dreamworks edes yritä.

Dreamworksin animaatioita rasittaa muutamakin seikka. Tässä muutama:

1) Viittaukset populaarikulttuuriin ovat lähinnä ärsyttäviä kaikessa mielikuvituksettomuudessaan.
2) Suurin osa elokuvien huumorista tuntuu vain helpolta oikotieltä, kun mitään parempaa ei keksitty. Se, että elokuvat on suunnattu lapsille, ei ole tekosyy tehdä laadutonta liukuhihnatavaraa.
3) Julkkisääninäyttelijät ja niillä mainostaminen. Itse haluan mieluummin hahmolle amatööriäänen, joka sopii, kuin julkkisäänen, joka herättää paljon huomiota.
4) Vanhojen vitsien kierrättäminen. Kun Dreamworksin leffoja katsoo muutaman putkeen, huomaa huumorin sulavan homogeeniseksi, tylsäksi massaksi.

Katsoessani Dreamworksin animaatioita (ja olen nähnyt kahta lukuunottamatta ne kaikki), huomaan aina että parhaita tekeleitä ovat ne, jotka onnistuvat välttämään nämä perusmokat. Näin koulutat lohikäärmeesi (How to Train Your Dragon, 2010) oli piristävä poikkeus DW:n normityylistä. Myös Kung Fu Panda (2008) kuuluu studion parempiin animaatioihin. Avioliitto Aardmanin kanssa synnytti tietysti muutaman kappaleen Aardman -elokuvia, joista kaikeksi onneksi puuttui ison Hollywood -studion tuhoava ote.

Dreamworksin kehutuin ja, dare I say it, rakastetuin animaatio on tietysti Shrek (2001). Shrek onkin upea. Ja se olisi vielä parempi, ellei sille olisi tehty laahaavia jatko-osia, jotka vetävät ensimmäisenkin osan lumoa alas. Luulin jo, helpottuneena, että tänä vuonna julkaistu Shrek ja ikuinen onni (Shrek: Forever After, 2010) olisi sarjan loppu. Miksi muuten sloganina olisi "Viimeinen luku"? Etsiessäni DW -infoa tätä postausta varten huomasin kuitenkin, että seuraava jatko-osa on suunnitteilla julkaistavaksi vuonna 2012. Vaan onhan se helppo raha aina parempi, kuin uusien asioiden keksiminen. Vai onko? Haikeudella ajattelen, millainen klassikko Shrekistä olisi tullut, jos se ei olisi sarja keskinkertaisia elokuvia, vaan vain yksi loistava elokuva.

Itselläni kaikista Dreamworksin leffoista eniten ärsytystä on herättänyt Yli aidan (Over the Hedge, 2006), joka väittää perustuvansa Fryn ja Lewisin mahtavaan Over the Hedge -sarjakuvaan (suomeksi Aidan takaa). Ajoittain anarkistisesta ja kyynisestäkin sarjakuvasta on säilynyt elokuvaan vain muutama asia, kuten päähahmojen nimet. Inhoan syvästi sitä, miten karheasta, persoonallisesta sarjakuvasta väännetään kiiltokuvamainen tietokoneanimaatio, joka kaunistelee ja kiertelee. Suomenkielisessä versiossa yhteyttä alkuperäiseen sarjakuvaan on pätkitty entisestään valitsemalla hahmoille ja itse elokuvalle eri nimet. Jospa suomentajakin vittuuntui moisesta roskasta.

Ja kaikista ärsyttävintä tässä pyhäinhäväistyksessä on se, että netistä on nykyään mahdotonta etsiä Over the Hedge -sarjismatskua esim. Googlesta ilman että nämä DW:n "söpöt" elikot hyppivät silmille.

Dreamworksin näkemys vastaan alkuperäisteos:

Reiluuden nimissä myönnän, että DW on tehnyt hyviäkin elokuvia. Listoja rakastavana ihmisenä haluan tietysti näyttää oman Dreamworks Top 5:ni. Meinasin ensin tehdä top 10 -listan, mutta sitten huomasin, että Dreamworksin julkaisemia leffoja on vain parisen kymmentä. Joten listassa olisi ollut puolet koko firman tuotannosta. Ei hyvä.

TOP 5: Dreamworks Animation
1. Kananlento (Chicken Run, 2000), 8.7/10
2. Shrek (2001), 8.4/10
3. Näin koulutat lohikäärmeesi (How to Train Your Dragon, 2010), 8.1/10
4. Wallace & Gromit: Kanin kirous (Wallace & Gromit in the Curse of the Were-Rabbit, 2005), 7.6/10
5. Kung Fu Panda (2008), 7.6/10

Useimmat pitävät Dreamworks/Aardman -leffoista Wallace & Gromitia parhaana, mutta itselleni Kananlento on ykkönen. Ehkä odotin W&G:ltä liikoja vuosikausien fanituksen vuoksi.

Huonoimpia Dreamworks -elokuvia taas ei ole vaikea valita. Monsterit vastaan alienit (Monsters vs Aliens, 2009) oli ympäriinsä poukkoilevaa sotkua, Egyptin Prinssi (The Prince of Egypt, 1998) ylidramaattista "Disney kohtaa Raamatun" -roskaa ja Hain tarinan (Shark Tale, 2004) katsomisesta seurasi vain tuskaa ja satunnaisia kiputiloja. Hain tarina onkin yksi surkeimpia koskaan tehtyjä animaatioelokuvia, ainakin 2000-luvulla.

Kaikkihan me tiedämme, että Hollywoodissa tahkotaan rahaa ja myös Dreamworks käärii ahkerasti fyffeä. Eri asia on se, mitä rahan eteen tekee. DW on tehnyt lyhyemmässä ajassa lähes tuplasti enemmän animaatioita kuin Pixar. Se myös näkyy, kun näitä kahta tietokoneanimaation jättiläistä yrittää verrata. Pixarin animaatioiden välillä on joskus vierähtänyt useampi vuosikin, DW taas pukkaa liukuhihnaroskaa ulos tasaista kahden leffan vuositahtia. DW:n sarjatuotantomalli onkin varmaan yksi syy siihen, miksi laatu on unohtunut jo aikaa sitten. Tänä vuonna julkaistu Näin koulutat lohikäärmeesi toi onneksi kauan kaivattua vaihtelua Dreamworksin harmaaseen massaan. Ja heti perään tuli sitten uusin Shrek. Huoh.

Loppujen lopuksi ei ole reilua verrata Dreamworksia ja Pixaria. Ajattelin kuitenkin jossain vaiheessa tulevaisuudessa tehdä myös Pixar -postauksen. Haaveilen jo siitä, miten mukavaa on päästä katsomaan Pixarin teoksia pitkän DW -putken jälkeen!

Kellokosken Prinsessan elämänvaiheet

Prinsessa

(2010) 

Finnkino sai taas eilen minusta asiakkaan, kiitos Superpäivän. Pienen mietinnän jälkeen päätimme käydä katsomassa Prinsessan (2010). Muut mielenkiintoiset oli jo nähty tai näytökset olivat liian aikaisin. Lisäksi kotimainen elokuva on alkanut viimeisen vuoden aikana kiinnostaa aiempaa enemmän.

Prinsessa on tositapahtumiin perustuva fiktiivinen elokuva Anna Lappalaisesta (1896-1988), joka sairastui nuorena skitsofreniaan. Äidin hylkäämästä Lappalaisesta tuli Kellokosken mielisairaalan vakituinen asukas. Kun nainen alkoi kuvitella olevansa kuninkaallinen prinsessa, häntä yritettiin parantaa kaikin keinoin. Ajan parannuskeinot olivat tietenkin nykynäkökulmasta vähintäänkin erikoisia.

Hän vietti sairaalassa yli 50 vuotta ja eli koko tuon ajan Prinsessana. Hän oli elämäniloinen hyväntekijä, joka toi valoa ja toivoa ympärilleen. Mielisairaalan hän kuvitteli palatsikseen. Prinsessana hän oli onnellisempi kuin koskaan, eikä mikään parannuskeinokaan toiminut harhojen poistamiseksi. Lopulta mielisairaalan henkilökuntakin lähti leikkiin mukaan ja puhutteli Lappalaista Prinsessana tämän elämän loppuun saakka. Hänestä tuli rakastettu hahmo niin sairaalassa kuin sitä ympäröivässä kyläyhteisössäkin. Kellokoskelle pystytettiin Prinsessan muistomerkki vuonna 1995.

Prinsessan tarina on ainutlaatuinen ja karkean kaunis. Se on osoitus siitä, miten hulluutta on monenlaista. Täytyykö kaikki hullut parantaa? Jos nainen on onnellisempi kuvitelmissaan, pitäisikö hänen vain antaa elää niissä? Miksi elämäniloinen, hyväntahtoinen nainen pitäisi riuhtoa väkisin takaisin omaan arkeensa, jossa hän vain olisi onneton ja masentunut?

Elokuva alkoi hieman takerrellen, mutta parani lopulta koko ajan. Alun kuvat olivat kuin välähdyksiä, joista ei saanut kiinni. Myös loppu oli hieman pettymys. Alun ja lopun väliin jäävä aika oli kuitenkin erinomaisesti käytetty. Itse tarinan sivussa mielenkiintoa herätti ajankuvaus ja menneet mielisairaiden hoitomuodot. Insuliinishokkeja, sähköiskuja, lobotomia... Vaikka todellisuus ei varmaan nykyäänkään ole kaunis, onneksi asiat eivät ole kuten ennen.

Näyttelijäsuoritukset olivat koskettavia ja aitoja. Varsinkin Prinsessaa esittävä Katja Kukkola teki loistavaa työtä. Prinsessan hovineitiä Christina von Heyrothia esittävässä Krista Kososessa on jotain oudosti puoleensa vetävää itsetuhoista viehätystä. Elokuva vilisee muutenkin Suomen eturivin näyttelijöitä. Kastiin lukeutuvat mm. Samuli Edelmann (josta en ole oikein koskaan välittänyt) ja Peter Franzén (joka näyttelee rähjäistä juoppoa, taas). Valopilkkuja olivat sivuosien Pirkka-Pekka Petelius (eipä olisi uskonut) ja Paavo Westerberg (oma lapsuuden suosikkini). Kuriositeettina pienissä sivurooleissa vilahtavat myös PMMP:n Paula Vesala ja Scandinavian Music Groupin laulaja Terhi Kokkonen.

Lyhyesti sanottuna Prinsessa on kokonaisuudessaan aavistuksen keskivertoa parempi elokuva, joka kannattaa käydä katsomassa ilman turhia ennakkoluuloja ja avoimin mielin. Silloin siitä saa eniten irti.

Prinsessa (2010)
Ohjaus: Arto Halonen
100 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.5/10

El Santo - painiva supersankari Meksikosta

El Santo -projekti on viimeinkin käynnistetty! Tarkoituksena olisi jollain (todennäköisesti aika pitkällä) aikavälillä saada katsottua kaikki 54 Santo -leffaa. Ensin ajattelin tehdä postauksen tähän blogiin aiheesta vasta projektin päätyttyä, mutta sitten tulin tällaiseen lopputulokseen:

1) 54 leffan katsomisessa menee ihan helvetin kauan
2) 54 leffan sarjan mahduttaminen yhteen postaukseen = aaaaargh

Joten päätin tehdä tällaisia pieniä väliaikailmoituksia projektin etenemisestä aina silloin tällöin. 54 leffaa tosiaan on ihan helvetisti ja koska näitä leffoja katsotaan tod.näk. vaan viikonloppuisin, tässä voi mennä tooooosi kauan. Nyt katsottuna on siis kolme leffaa ja ne käsittelen tässä postauksessa.

Asiaan.

Ne, jotka eivät Santoa tiedä, jäävät kyllä paljosta paitsi. Meksikolainen hopeamaskissa ja trikoissa ympäriinsä juokseteleva painija kuuluu hyvien huonojen leffojen legendoihin. Santo on supersankari, joka auttaa poliisia, puolustaa oikeutta ja käy aina silloin tällöin painimassa jonkun kanssa. Hieno mies. Itse tutuistun tähän Meksikon lahjaan elokuvateollisuudelle viime vuoden Iik! -kauhuelokuvafestareilla Iissä. Silloin viimeisenä näytöksenä oli Santo in the wax museum (Santo en el museo de cera, 1963). Siitä lisää myöhemmin.




1. Santo Versus the Evil Brain (Santo contra cerebro del mal, 1961)

Kaikkien aikojen ensimmäisessä Santo -elokuvassa sankarimme aivopestään liittymään pahisten puolelle. Höttöinen juoni ja ihan liian vähän Santoa. Tämä surkeus on siksikin pettymys, että Santon awesome supersankaruus jää niin vähäiselle huomiolle. Oikeastaan mikään tapahtuma ei edes vaadi Santon läsnäoloa. Painiakaan ei ole tarpeeksi. Lähes kaikki miespuoliset hahmot näyttävät vähän samalta, joten henkilöissä sekoaa helposti. Lisäksi ajokohtauksia on liikaa. Koko ajan ollaan menossa autolla johonkin, ja katsoja sekoaa siinä, kuka on missäkin autossa ja minne mikäkin auto on menossa.

Santo Versus the Evil Brain (Santo contra cerebro del mal, 1961)
Ohjaaja: Joselito Rodriquez
70 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 3.4/10

2. Santo Versus the Infernal Men (Santo contra hombres infernales, 1961)

Leffa alkoi lupaavasti äksönillä, mutta pettymys hiipi hipiään aika pian. Kaksi ensimmäistä leffaa kuvattiin putkeen Kuubassa ja sen kyllä huomaa. Sen putkeen kuvaamisen siis. Ei kulu kauaakaan, kun elokuvan kohtaukset alkavat näyttää tutuilta. Ja kuinka ollakaan, tämä filkka kierrättää ensimmäisen elokuvan kuvamateriaalia raskaalla kädellä. Eiss... Aluksi luulin, että tämän elokuvan tarkoitus on kertoa edellisen elokuvan tapahtumat uudesta näkökulmasta, vaan ei.

Molemmissa tekeleissä on siis oikeasti oma, aivan erilainen tarinansa, vaikka kuvamateriaali onkin paljolti samaa. Voisi oikeastaan suoraa sanoa, että crew kuvasi 1.5 leffaa ja siitä väännettiin sitten väkisin kaksi. Ei näin! Juonen seuraaminen jäi tätä onnetonta räpellystä katsoessa täysin huomiotta, sillä mielen valtasi syvä hämmennys ja pieni myötähäpeä.

Santo Versus the Infernal Men (Santo contra hombres infernales, 1961)
Ohjaaja: Joselito Rodriquez
minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 2/10

3. Santo Versus the Zombies (Santo contra los zombies, 1962)

Kolmas elokuva vaikutti suorastaan mestariteokselta kahteen ensimmäiseen verrattuna. Omg, tässähän on juoni! Santo versus the zombies on nimensä mukainen. Ei edelleenkään tarpeeksi wtf-perseilyä, mutta silti aivan eri maata kuin edelliset irvikuvat. Santo auttaa naista löytämään isänsä ja poliisia päihittämään joukon zombeja. Molemmat tapaukset nivoutuvat tietysti lopulta yhteen. Elokuva on myös ensimmäinen Santo -sarjassa, joka sisältää painia kehässä. Näitä kohtauksia taisi olla kolme? Santon painimuuvsit on kyllä ihan siistejä.

Kolmosleffassa Santolla on myös maaginen telkkari, josta näkee kaiken. Ja siis oikeasti kaiken, missä vaan. Santolla on ilmeisesti (liikkuvia) kameroita joka paikassa. Ja telkkari vielä leikkaa katsottavaa matskua suoraa lennosta. Hieno vekotin, miekin haluan! Zombie -filkka on näistä kolmesta myös ainoa, jota oikeasti voisi suositella. Toivottavasti tästä on matka vain ylöspäin!

Santo Versus the Zombies (Santo contra los zombies, 1962)
Ohjaaja: Benito Alazraki
80 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 5.8/10

Evil huppupäinen mies pelottavan zombie -joukkonsa kanssa.

Kaunis nainen huppupään vankina. Santo to the rescue?

Nyt jäljellä on siis vielä 51 Santo -leffaa. Can't wait. Seuraava projektipäivitys ilmestyy tänne taas kunhan muutama leffa on katsottu.

Huom.! Trailereita ei tuntunut löytyvän, linkitetään jos joskus tulee vastaan.