Oulun lasten- ja nuortenelokuvien festarit 2010 (osa 3)

Viimoset leffat!

Sunnuntai 21.11.

Viimeinen festaripäivä. Alun perin meinasin käydä katsomassa kolme leffaa putkeen, mutta aamulla tulinkin toisiin aatoksiin, kun tajusin, etten sitten ehdi käydä missään vaiheessa syömässä. Lisäksi kahden leffan putki on sellainen sopiva muutenkin, ehtii vielä vähän ajatellakin välissä.


Sininen juna (La freccia azzurra, 1996)
Italialainen kunniavieras Enzo d'Aló ei päässy paikalle Ouluun, mutta hänen elokuvansa esitettiin silti aikalailla aikataulussa. Sinisessä junassa (festivaaliohjelmistossa nimellä Sininen nuoli) oli myös livedubbaus. Tulkinnasta vastasi Juha Wunsch ja tekikin hyvää työtä.

Italialaisen perinteen mukaan hyväntahtoinen Befana -noita jakaa lapsille lahjoja loppiaisena. Nyt Befana on kuitenkin sairastunut ja noidan kenkiin astuu hänen ilkeä avustajansa Scarafoni, joka aikoo tienata itselleen huikean summan rahaa myymällä leluja rikkaille perheelle. Köyhät uhkaavat jäädä tänä loppiaisena tyhjin käsin.

Leluille Scarafonin suunnitelma ei kuitenkaan mene läpi. Joukko leluja karkaa Befanan liikkeen näyteikkunasta ja pakenee öiseen kaupunkiin. He aikovat lahjoittaa itsensä lapsille, jotka ovat toivoneet heitä. Scarafoni lähtee Befanan luudan kanssa takaa-ajoon. Samaan aikaan rosvokaksikko yrittää saada apurikseen kiltin, mutta köyhän Francesco -pojan. Ilkimysduo aikoo murtautua Befanan liikkeeseen ja varastaa ison tukun rahaa, jonka he ovat nähneet Scarafonin piilottavan liikkeen kassakaappiin.

Rakastuin elokuvan piirrostyyliin. Se toi mieleeni lapsuuden lastenohjelmat, joita tuli seurattua viikonloppuisin aamulla. Välillä tarina etenee liiankin verkkaisesti ja 90 minuutin pituus voi olla liikaa pienimmille katsojille. Juha Wunsch teki loistavaa työtä tulkkauksessaan, enkä usko, että alla kuultu englanninkielinen puhe olisi elokuvaa ainakaan parantanut - päinvastoin. Wunsch oli erityisen hyvä ilkeänä Scarafonina.

Vaikka välillä tarina tuntuukin pitkitetyltä, enkä niistä muutamasta laulu/tanssikohtauksesta hirvesti välittänyt, valtaisa nostalgian ja naiiviuden puuska iski tätä katsoessa - hyvällä tavalla.

Sininen juna (La freccia azzurra, 1996)
Ohjaus: Enzo d'Aló
90 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 7.2/10


Superveljeni (Superbror, 2009)
CIFEJ-tuomariston palkitsema kilpasarjan elokuva kertoo Antonista ja tämän autistisesta isoveljestä Bullerista. Anton toivoisi isoveljensä olevan ns. normaali isoveli, joka suojelisi häntä kiusaajilta ja auttaisi kotiläksyissä. Sen sijaan Buller on Antonin silmissä vaikertava nössö, jota täytyy jatkuvasti olla auttamassa ja vahtimassa. Anton haluaisi elää omaakin elämää, eikä aina tehdä kompromisseja Bullerin takia.

Eräänä päivänä poikien kodin lähelle iskeytyy pieni asteroidi. Sen sisältä Anton löytää maagisen kaukosäätimen, jonka leluntekijä on lähettänyt toiselta planeetalta. Kaukosäätimen painalluksella Bullerista tulee supercool isoveli. Buller saa lisäksi yliluonnollisia voimia. Kun Buller on "normaali" perheen arkikin sujuu kevyemmin. Poikien äiti ei tiedä mistä äkillinen muutos oikeasti johtuu, vaan uskoo että hänen ostamallaan new age-teellä on ihmeellisiä vaikutuksia. Anton koittaa saada coolin veljensä kostamaan kiusaajilleen, jotta saisi olla koulussa rauhassa.

Elokuva sulattaa yhteen useita eri elementtejä yllättävänkin vahvaksi kokonaisuudeksi. Superveljeni sijoittui hyvin myös lapsituomariston arvostelussa, enkä sinänsä ole yllättynyt. Leffan erikoistehosteet eivät ole sulavimmasta päästä, mutta välillä esimerkiksi lentäminen tuntuu liioitellulta. Chiarinin Tulitikku-ukon jälkeen tämä on festareilla näkemistäni leffoista suosikkini. Superveljen sanoma on lisäksi erityisen hyvä ja se kerrotaan elämänmakuisella tavalla: yhdessä olemme vahvempia, yhdessä emme pelkää.

Superveljeni (Superbror, 2009)
Ohjaus: Birger Larsen
89 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.3/10


No niin, nyt on festarit festaroitu ja on aika palata normijärjestykseen. Lastenelokuvafestarit olivat hauska kokemus, toivottavasti ensi vuonna uusiksi.

Oulun lasten- ja nuortenelokuvien festarit 2010 (osa 2)

Olen listahullu. Listaan kaikkea mahdollista. Tykkään pitää asiat järjestyksessä, vaikka kämppäni onkin aina yhtä sekamelskaa. Elokuva-aiheisista listoista tärkein on se, johon olen viimeisen n. 4 vuoden aikana kirjannut ylös ja arvostellut numeroin jokaisen katsomani leffan. Listalla elokuvat ovat arvosanan mukaisessa paremmusjärjestyksessä ja arviointisysteemi on tietysti oman vinksahtaneen päänsisukseni tuotantoa. Jokainen katsomani leffa on listattu tietysti vain kerran ja jos olen jonkin filkan katsonut uudestaan, olen vain arvioinut sen uudelleen ja tarpeen tullen muuttanut arvosanaa. Tätä prosessia selittäessä tulee erittäin nörttiolo.

Joka tapauksessa, tämä selitys liittyy nyt siihen, että torstaina tuolla listalla sattui merkittävä tapahtuma. Iltapäivällä esitetty Jasmiinilinnut on tuon listan 600. elokuva!

Torstai 18.11.

Jasmiinilinnut (The Jasmine Birds, 2009)
Jasmiinilinnut on kaikkien aikojen toinen Syyriassa tehty animaatio. Eipä ole kyllä tullut syyrialaisiakaan elokuvia aiemmin nähtyä. Leffa vaikutti mielenkiitoiselta jo pelkästään tuon syyrialaisuuden vuoksi ja tietysti siksikin, että tykkään edelleen niistä animaatioista.

Leffan alussa kerrotaan myyttinen tarina kasvista, joka tarun mukaan antaa ikuisen elämän. Joukko jasmiinilintuja löytää kasvin eräänä päivänä ja syö sitä. Sen seurauksena he sairastuvat tarttuvaan tautiin, joka estää heitä lentämästä ja tekee höyhenpeitteestä täplikkään. Lintujen joukosta nousee kriisin keskellä "tiedemieslintu", joka lähtee vaimonsa kanssa etsimään yrttejä, jotka parantavat taudin ja tekevät terveet linnut sille immuuniksi. Linnut kohtaavat kuitenkin matkalla loppunsa ja jälkeen jää vain pariskunnan kuoriutumaton muna. Munasta kuoriutuu tarinan päähenkilö Ghaith. Pariskunnan keräämät yrtit sen sijaan putosivat mereen.

Sairaus jäytää lintuyhteisöä, eikä parannusta löydy. Eräänä päivänä Ghaith löytää isänsä yrittireseptin lääkkeen valmistamiseksi ja lähtee matkalle ystävänsä Hatoonin kanssa. Kaksikko kulkee Ghaithin vanhempien jalanjäljissä löytääkseen kaikki tarvittavat yrtit. Samalla orpo Ghaith tietysti oppii vanhemmistaan uutta ja tuntee itsensä läheisemmäksi heidän kanssaan.

Valitettavaa, että listan 600. leffa oli näin huono. Omasta mielestäni on erikoista, miten paljon elokuvaa on kehuttu ja palkittu. Animoinnin en olettanutkaan olevan Pixar-luokkaa, mutta kaikki kuvakerronnassa näytti häiritsevästi Cartoon Networkin animaatiosarjoilta. Yksityiskohtia oli vain vähän ja välillä tahti oli ärsyttävän päällekäyvä. Lisäksi vain vähän päälle tunnin pituinen animaatio oli rasittavan megadramaattinen. Ylidramaattista musiikkia ja lähikuvia käytettiin aivan liikaa ja täysin turhissa kohdissa. Ei uponnut meikäläiseen. Joko olen huumorintajuton ääliö, tai sitten tämä vain ei ollut minua varten.

Muutamia hauskoja kohtauksia ja hahmoja elokuvassa kyllä on, mikä piristää hommaa jonkin verran.

Jasmiinilinnut (The Jasmine Birds, 2009)
Ohjaus: Sulafa Hijaz
69 minuuttia
Traileri
Oma arvosana: 3.3/10

Huom. Tästä leffasta ei oikein löytynyt mitään matskua. Julistetta en löytänyt, enkä tietoa leffan syyrialaisesta nimestä. IMDb -sivua ei löytynyt, ja trailerikin näyttää vain joltain aika randomilta kokoelmapätkältä.


Tarkoitus oli käydä illalla tsekkaamassa myös Sukunsa viimeinen (2010), mutta väsymys ja ilman kylmyys vähän lannistivat.

Lauantai 20.11.

Lauantain ohjelma oli varsin lyhyt. Tai siis, omalta osaltani lyhyt. 14.00 alkoi festivaalin palkintojenjako. Kirkon mediasäätiön jakaman Katso minuun -palkinnon voitti kotimainen dokumentti Omaa luokkaansa. Pikku Karhu -palkinto meni Mari Rantasilalle Risto Räppääjä ja polkupyörä varas -elokuvasta, mikä nyt ei tullut yllätyksenä. CIFEJ -tuomaristo valitsi omaksi voittajaelokuvakseen tanskalaisen Superveljeni (Superbror, 2009) ja lasten tuomaristo puolestaan saksalaisen Krokotiilijengi iskee jälleen (Vorstadtkrokodile 2, 2009). Krokotiilijengin ykkösosa palkittiin lasten tuomariston palkinnolla viime vuoden festareilla.

Palkintojenjaon jälkeen seurasi ruokailu (joka teki äärimmäisen gutaa pienessä krapulassa). Suuntasimme Bar & Grill Kauppuri 5:een. Järisyttävän hyvä burgeri tuli vedettyä ja ihan kiitettävän ähkyn sai päälle. Kiitos loistavasta välimuonituksesta!

Seuraava ohjelmanumero oli italialaisen Cartoon Club -animaatiofestarin kanssa yhteistyössä esitetty kimara italialaisia lyhyitä animaatioita. 46 minuutin pituisessa setissä taso vaihteli aika räikeästi. Suurin osa animaatioista oli 2000-luvulta, poikkeuksena oli vain vuonna 1990 valmistunut Linea Olympic Games, joka kertoi yksinkertaisen animaation avulla olympialajeista. Uskomattoman kökkö pätkä, mutta juuri siksi ehkä aika hauska.

Omia suosikkejani kimarassa olivat Heterogenic, joka kertoo tavallisen siemenen matkasta eri kemikaalien kautta supersiemeneksi. Toinen suosikki oli perinteisempää piirrosanimaatiota edustava Mattia val al mare, jossa pieni poika lähtee meren rantaan. Joukossa oli myös muutama pätkä, joiden tajuaminen tuotti lieviä vaikeuksia, kuten viimeinen, sinänsä hienon näköinen pätkä, Bla Bla.

Muutama näistä lyhäreistä löytyi youtuben ihmemaasta, linkit niihin tässä:
Linea Olympic Games
Heterogenic
Mattia va al mare


Lauantaina kävin leffojen välillä tutustumassa myöskin Cartoon Clubin kanssa järjestettyyn Dante sarjakuvassa -näyttelyyn Valveella. Sielläkin taso vaihteli vähintään yhtä paljon kuin lyhäreissä.


Teen festareista vielä yhden postauksen, jossa käsittelen sunnuntaina katsotut leffat. Sitten palataankin päiväjärjestykseen ja puhutaan jo välillä jostain muustakin. ;) Pitäisköhän seuraavaksi ihan extreme-vaihtelun vuoksi katsoa jotain kreisiä gorea.

Oulun lasten- ja nuortenelokuvien festarit 2010 (osa 1)

Oulun kansainvälinen lasten- ja nuortenelokuvien festivaali käynnistyi jälleen maanantaina. Olen asunut Oulussa syksystä 2007, mutta aiemmat festarit ovat jääneet minulta täysin väliin.

Tällä kertaa LEF on liikkeellä erittäin järeällä ohjelmistolla. Välillä tahtoo olla vaikeuksia valita, mitä kävisi katsomassa, eikä kaikkiin mielenkiintoisiin näytöksiin voi millään ehtiä. Oma LEF -raporttini tulee varmaan useammassa osassa, sillä en halua käsitellä liian montaa leffaa samassa postauksessa. Viikon verran leffoja + joku 200 tagia yhdessä postauksessa = eeeei hyvä.

Kuten jo aiemmin mainitsin, kärsin syvästi jo viikon jatkuneesta internetittömyydestä, eikä pysyvää ratkaisua ole vielä saatavilla. Joten postaustahti voi olla aika satunnainen.

Nyt kuitenkin itse asiaan!

Maanantai 15.11.

Appelsiinityttö (Appelsinpiken, 2009)
Jostein Gaardnerin romaaniin perustuva norjalaiselokuva Appelsiinityttö sai kunnian olla ensimmäinen festarileffani. Elokuva näytettiin festivaaleilla osana Kasvukipuja -sarjaa.

Elokuvassa Georg saa 16-vuotissynttärilahjakseen kirjeen kymmenen vuotta aiemmin edesmenneeltä isältään Jan Olavilta. Aluksi Georg kieltäytyy lukemasta kolmeosaista kirjettä, mutta lähtiessään pääsiäisenä hiihtoreissulle vuoristoon, hän ottaakin kirjeen mukaansa ja uppoutuu sen maailmaan. Kirje paljastuu isän kertomaksi tarinaksi. Elokuva alkaa seurata kahta rinnakkaista juonta. Toisessa Georg lukee isänsä kirjettä, hiihtää muiden nuorten kanssa mökiltä toiselle ja pikkuisen ihastuu ihanaan Stellaan.

Sivujuonessa seurataan Georgin isää Jan Olavia. Eräänä päivänä hän näkee raitiovaunussa ihanan tytön, jolla on paperipussillinen appelsiineja. Tyttö nousee pois seuraavalla pysäkillä, mutta jää kummittelemaan Jan Olavin mieleen. Mies alkaa etsiä ihastustaan kaikkialta, eikä voi lakata ajattelemasta appelsiinityttöä. Etsintä vie hänet lopulta kauas Espanjan lämpöön asti.

Lukiessaan kirjettä Georg alkaa nähdä yhteyksiä oman elämäntilanteensa ja isänsä etsinnän välillä. Mitä tosirakkaus on ja voiko rakkaus kestää ikuisesti? Pitäisikö hänen kertoa tunteistaan suloiselle Stellalle?

Tuskin tarvitsee erikseen mainita, että tarina on vähintäänkin ennalta-arvattava. Mitään suuria yllätyksiä leffa ei tarjoa, vaikka niin oli selvästi tarkoitus. Kuvamaailma on parhaimmillaan kiehtova ja moniulotteinen. Espanjan lämpimät sävyt vaihtuvat käden käänteessä Norjan lumisiin vuoristomaisemiin. Kiteytettynä: ihan kelpo hömppä, jos kovasti kaipaa romantiikkaa.

Appelsiinityttö (Appelsinpiken, 2009)
Ohjaus: Eva Dahr
84 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 5.3/10


I Am Kalam (2010)
Festarien virallisena avajaiselokuva nähtiin intialainen I Am Kalam. Elokuva osallistuu festivaalin kilpasarjaan, josta lapsituomaristo valitsee voittajan, joka palkitaan Kalevan myöntämällä 3000 euron palkinnolla. Lisäksi kansainvälinen CIFEJ-tuomaristo valitsee oman voittajansa.

Elokuvan päähenkilö on nuori poika Chhotu (jolla on maailman levein hymy, oikeasti). Äiti jättää Chhotun töihin setänsä Bhatin pieneen tienvarsiravintolaan. Perhe on köyhä, eikä äidillä ole varaa laittaa Chhotua kouluun. Poika on kuitenkin ikäisekseen fiksu ja oppii nopeasti uusia kieliä ravintolaan saapuvilta reppumatkaajilta. Iltaisin hän lukee paljon kirjoja. Eräänä päivänä Chhotu näkee Intian presidentin A.P.J. Abdul Kalamin puheen, jossa hän kertoo, että kohtalonsa voi muuttaa kovalla työllä. Puhe inspiroi Chhotua. Intiassa on uskomus, että kohtalo määrää onko joku köyhä vai rikas, menestyvä vai luuseri. Chhotu alkaa kutsua itseään Kalamiksi.

Eräänä päivänä Kalam tapaa nuoren prinssin Ravijayn, joka käy koulua. Pojat eivät saisi olla keskenään ystäviä, sillä he ovat kastiluokassa eri arvoisia. Salaa he kuitenkin tapaavat toisiaan ja leikkien lomassa opettavat toisilleen kieliä. He ovat toistensa ainoat samanikäiset ystävät. Mestoille saapuu myös Bhatin sydämen varastanut ranskalaisnainen, joka ihastuu Kalamin ystävällisyyteen ja älykkyyteen. Hän haluaisi laittaa Kalamin kouluun Delhiin.

Aluksi Kalamin tyyli vaikutti jotenkin etäiseltä. Luultavasti kyseessä on sama kulttuurisekoaminen kuin esimerkiksi ensimmäisiä iranilaisia elokuvia katsoessa. En nimittäin muista koskaan aiemmin nähneeni intialaista elokuvaa, vaikkakin Intiassa kuvattuja ja intialaisista kertovia elokuvia olenkin jonkin verran nähnyt. Kun tyyliin ja menoon tottui, leffan parissa viihtyi hyvin. Tarinan merkitystä ja sanomaa täytyy katsastaa intialaisesta vinkkelistä. Sanoma, kuka tahansa voi muuttaa oman kohtalonsa, risteää intialaisen kohtaloon alistumisen kanssa.

I Am Kalam (2010)
Ohjaus: Nila Madhab Panda
84 minuuttia
Traileri (IMDb -sivua ei löytynyt, jos joku löytääpi niin huikatkaa)
Oma arvosana: 6.9/10


Autokoulun takia tiistain festaroinnit jäivät väliin. Keskiviikon aamupäivässä tuli kuitenkin kirittyä muutaman leffan verran. Aamun näytöksissä vieraili myös elokuvien tekijöitä kertomissa omista töistään.

Keskiviikko 17.11.

Tulitikku-ukko (L'uomo fiammifero, 2009)
Lasten elokuvafestarien teemana on tänä vuonna Italia. Käväisin katsomassa kilpasarjan elokuvan Tulitikku-ukko keskiviikkoaamuna. Paikalla oli myös ohjaaja Marco Chiarini, joka kertoi elokuvastaan esityksen jälkeen ja vastaili yleisön kysymyksiin.

Elokuvan keskiössä on 11-vuotias Simone -poika, joka uskoo, että Kuussa asuva Tulitikku-ukko tulee pian Maahan. Jos sattuu olemaan niin onnekas, että näkee Ukon, kaikki toiveet käyvät toteen. Simonen mielikuvitusmaailma on vahva (ja valtava). Yhdessä erikoisten ystäviensä, kuten lentävän possun Ninon, pimeässä asuvan Markin ja säteilevän tytön kanssa hän etsii todisteita siitä, että Tulitikku-ukko on saapumassa kukkulalle hänen kotinsa lähelle. Mielikuvitusmaailmaan pääsee mukaan myös ihana Lorenza -tyttö, jonka serkku Rubio aiheuttaa mutkia matkaan. Simonen ankara isä ei usko Tulitikku-ukkoon ja pitää poikansa intoilua silkkana tyhjänpäiväisenä hölynpölynä.

Elokuva on saanut kiitosta värikkäästä visuaalisesta tyylistään, eikä suotta. Elokuva yhdistelee ihailtavasti videokuvatun materiaalin sekaan muun muassa piirroksia. Stop-motion tekniikkaakin leffassa nähdään. Hahmot, kuten Setä Levy, joka puhuu äänilevyjen kautta, ovat ihanan mielikuvituksellisia ja hauskoja. Lastenelokuvaksi Tulitikku-ukko on yllättävänkin kypsä ja kaunistelematon. Tarina etenee nopeasti, eikä jätä suurempia hengähdystaukoja. Tekijät ovat selvästi antaneet mielikuvituksensa laukata täydellä teholla ja sekös katsojalle passaa. Yksi parhaita näkemiäni lastenelokuvia, jos animaatioita ei lasketa.

Chiarini itse kertoi elokuvansa kertovan siitä mielikuvitusmaailmasta, jollainen jokaisella lapsella on. Siitä, millaisia asioita vain lapset osaavat kuvitella. Äidin kuoltua Simonen isä on menettänyt kykynsä olla onnellinen. Simone ei halua mitään niin paljon kuin voida olla onnellinen, kuten ennen äitinsä kuolemaa. Hän haluaisi, että isäkin uskoisi maagiseen Tulitikku-ukkoon.

Tulitikku-ukko (L'uomo fiammifero, 2009)
Ohjaus: Marco Chiarini
81 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.8/10


Pääosassa Maja (Prinsessa, 2009)
Ruotsalaiselokuvan päänäyttelijä Zandra Andersson saapui myös keskiviikkona kertomaan elokuvasta Pääosassa Maja.

Elokuva kertoo teini-ikäisestä lukiolaisesta, Majasta, joka haluaisi olla kuuluisa näyttelijä. Ylipainoisen ja kömpelön Majan itsetunto on kuitenkin nollissa, sillä koulussa hän jää aina ulkopuoliseksi. Näytelmäkerhossakaan hänen lahjojaan ei arvosteta, mutta silti kerho on hänen pakopaikkansa. Häissä Maja tapaa videokuvaajan, Erikan, ja pyytää tätä tekemään dokumentin itsestään. Siten kaikki näkisivät, millainen hän oikeasti on. Kun Erika ei onnistu myymään dokumenttiaan TV-yhtiöille sellaisena kuin se on, hän päättääkin tehdä Majasta viihdettä saadakseen levityssopimuksen.

Vaikka elokuvan asetelma on monilta osin aika perussettiä (muka-ystävä, joka pettää, ylipainoinen koulukiusattu/hyljeksitty teini...) se tuo aiheeseensa jotain uutta. Ilmeikäs Zandra Andersson tekee loistavaa työtä Majana. Hahmona Maja on sympaattinen ja häneen on helppo samaistua. Ainakin jos siis on ollut koulussa se outsaideri, minä ainakin olin. Elokuva on maanläheinen ja tarinassa on helppo elää mukana.

Esityksen päätteeksi Zandra Andersson vastaili lyhyesti yleisön kysymyksiin ja jutusteli muutenkin elokuvasta. Oli periaatteessa yllätys ja toisaalta taas ei, että aamun Tulitikku-ukko -näytöksen lapset katsoivat ko. elokuvan suuremmalla keskittymisellä ja esittivät enemmän kysymyksiä Chiarinille, kuin Majan teiniyleisö Anderssonille. Zandran jutellessa yleisölle takaani kuului säännöllinen: "Miks kaikki kysyy jotai. Ei päästä koskaa pois täältä." Samoin itse leffan aikana jossain päin yleisöä joku mölisi jatkuvasti, kun taas nuorempien seurassa Tulitikku-ukkoa katsottiin yllättävänkin hiljaa. Lienee sitä kuuluisaa teinikapinaa se. :)

Pääosassa Maja kuuluu festivaalin Kasvukipuja -sarjaan. Olin todella yllättynyt miten hyvä ja tasapainoinen leffa Maja oli. Katson ehkä vähiten juuri nuorten elokuvia, sillä oma vähemmän mukava teini-ikä liippaa vielä turhan läheltä.

Pääosassa Maja (Prinsessa, 2009)
Ohjaus: Teresa Fabik
91 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.2/10


Festarithan ei tähän lopu, eli ainakin toinen osa höpinää lasten- ja nuortenleffoista vielä tulee. Sitten kun tulee.

Kaiken kansan sankari Santo tulee taas!

Santo on täällä taas!

Ensin pieni ilmoitusluontoinen asia. Bloginpitäjä kärsii tällä hetkellä pahasti internetittömyydestä. Haluan suuresti ja yritän parhaani mukaan saada silti postauksia tehtyä ensi viikollakin.
Ja tosiaan, maanantaina käynnistyy Oulun kansainvälinen lasten- ja nuortenelokuvien festivaali, ja olen ainakin semi-tiukasti menossa mukana. Tämän vuotinen festari on laaja kuin mikä ja katsottavaa riittää.

Mutta nyt siis pääosassa Santo ja Santo -projektin kolmas postaus!



7. Santo vs The Diabolical Brain (Santo contra el cerebro diabolico, 1963)

Kolmas Santo -leffa, jonka on ohjannut Federico Curiel ja jossa seikkailevat reportteri Virginia ja etsiväpoikaystävä Fernando sidekickeineen. Tällä kertaa Fernando saa tietää Virginian lähteneen haastattelemaan pahamaineista rikospomoa Refugio Canalesia ja jääneen sille tielleen. Täytyy antaa kyllä pointseja poikaystävälle, joka ei ole tytöstään edes huolissaan, vaikka ei ole kuullut tästä mitään kolmeen päivään. No, kuultuaan Virginian katoamisesta Fernando lähtee kuitenkin kavereineen (en vieläkään muuten tiedä mikä tuon duden nimi on) cowboyksi naamioituneena etsimään Virginiaa jostain aavan erämaan laidalla sijaitsevasta tuppukylästä.

Miesten valepuvut eivät huijaa oikeastaan ketään, vaan perille saavuttuaan heitä epäillään heti. Rikospomon kätyrit saavat tietää etsivän saapuneen kaupunkiin, kun he löytävät Fernandon poliisimerkin miesten hotellihuoneesta. Kömpelöt kätyrit löytävät myös Santon antaman X-Alphan ja soittavat vahingossa supersankarillemme. Santo ymmärtää ystäviensä olevan vaarassa ja lähtee paikalle heti seuraavan, juonellisesti täysin turhan, painimatsin jälkeen. Ihmeelliset ovat sankarin prioriteetit.

Samaan aikaan Virginia on soluttautunut töihin Canalesin kantakapakkaan onkiakseen tietoja lehtijuttua varten. Kun Virginia pääsee läheisiin kosketuksiin itse pomon kanssa, homma käy nopeasti vaaralliseksi kaikkien terveydelle.

Tässä on kenties awesomein Santo -leffa tähän mennessä. Jo ensimmäisen osion aikana nähdään ajojahti, jossa rikolliset ja poliisit ampuvat toisiaan autoista, kapakkatappelu, cowboyetsivät ratsastamassa erämaassa... Wow, tässähän on vaikka mitä! Lopun kohtaus, jossa Santo estää kirjaimellisesti omin käsin lentokonetta nousemasta maasta ansaitsee myös oman mahtavuusmainintansa. Tätähän voi jo suorastaan suositella!

Santo estää pahisten pakomatkan silkalla eläimellisellä voimalla. On se äijä.

Santo vs the Diabolical Brain (Santo contra el cerebro diabolico, 1963)
Ohjaus: Federico Curiel
78 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 6.8/10


8. Santo in the Wax Museum (Santo en el museo de cera, 1963)
Tämä on siis se Santo, jonka ansiosta tällainen projekti sai periaatteessa alkunsa. Viime vuoden IIKissä viimeisenä leffana esitetty Santo in the Wax Museum oli dubattu englanniksi ja Santoa kutsuttiin amerikkaversiossa Samsoniksi. Paitsi silloin, kun kehäpainia seuraava yleisö huusi sankaria nimeltä. Eivät vissiin viitsineet sitä dubata.

Kuten nimi kertoo, tällä kertaa seikkaillaan vahamuseossa. Valokuvaaja Susana saapuu Dr. Karolin vahamuseoon ottamaan kuvia lehtijuttua varten. Toisella visiitillään museoon nainen katoaa salaperäisesti. Kuvaajan sisko ja siskon sulhanen soittavat poliisille, kun Susanaa ei kuulu illalla kotiin. Kun poliisit tekevät visiitin Dr. Karolin luo, mies päättää ottaa yhteyttä Santoon, sillä hän epäilee, että hänet yritetään lavastaa syylliseksi. Santo ryhtyy tutkimaan tapausta vähän joka suunnalta. Ja painii siinä välissä.

Käy ilmi, ettei Dr. Karolilla todellakaan ole ns. puhtaat jauhot pussissa. Mies kidnappaa viattomia ihmisiä ja tekee näistä vahanukkeja museoonsa. Myös Susana on joutunut pahan tohtorin nappaamaksi. Ellei Santo poliisikavereineen pidä kiirettä, Susanasta tulee seuraava vahanukke Dr. Karolin monsterikokoelmaan.

Ensimmäinen kommentti, mitä keksin on, että painia on ihan helvetisti. Vielä kun painikohtaukset eivät edes mitenkään liity juoneen... Santo on tässä leffassa jotenkin mukana jo alkukahinoista saakka. Maaginen telkkari, joka näkee kaiken, on myös palannut kuvioihin. Siitä iso plussa. Ihan viihdyttävä tekele, mutta liika paini alkaa puuduttaa ja pahasti. Jos kestää katsella kolmasosan leffasta miehiä painimassa tiukoissa trikoissa, tämä leffa lienee kivuton kokemus. Dr. Karol on ihan jees pahis, eikä juonikaan ole sieltä paskimmasta päästä.

Viime vuotisen IIK:n lisäksi Santo in the Wax Museum on kiertänyt enkkudubbauksilla muitakin Suomen filmifestareita. Jos sattuu eteen, niin tästä Santo -fanitus on ihan hyvä aloittaa.

Maaginen telkkari Santon maagisessa telkkarissa! OMG.

Santo in the Wax Museum (Santo en el museo de cera, 1965)
Ohjaus: Alfonso Corona Black & Manuel San Fernando
92 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 5.5/10


9. The Diabolical Hatchet (El hacha diabólica, 1965)
Oudoin Santo -pätkä tähän mennessä. Vain n. 75 minuuttinen tekele tuntui kestävän ikuisuuden. Kehäpainiakin tuntuu olevan enemmän kuin ikinä, ehkä jopa enemmän kuin Wax Museum -leffassa

Elokuva alkaa 1600-luvun hämäristä, jossa kaapuihin pukeutuneet ihmiset saattelevat hautaan hyväntekijänsä, Santon. Mitä vittua, saatat kysyä ja ymmärrän täysin. Kaapuhemmojen lähdettyä Santon haudalle ilmestyy mustaan maskiin verhoutunut painija, joka heiluttaa kirvestään ja vannoo, ettei anna Santon levätä ikinä.

Nykyajassa nykyajan Santolla on edessä peruspainimatsi, jonka keskeyttää mustiin pukeutunut painija The Black Mask eli.... Musta Naamio? No, anygays, Black Mask yrittää kahdesti hutkia Santoa kirveellä, mutta epäonnistuu. Lopulta salaperäinen pahantekijä katoaa kuin tuhka tuuleen. Santo vie kirveen tohtorikaverilleen ja yhdessä he pyrkivät selvittämään murhamiehen henkilöllisyyden. Käy ilmi, että Santon juuret vievät kauas 1600-luvulle. Kaksikko matkustaa menneisyyteen oudon härvelin avulla.

1600-luvulla he näkevät, kuinka kaksi miestä taistelee ihanan Isabelin rakkaudesta. Toinen miehistä palvoo jotain saatanallista lepakkopatsasta. Saadessaan kilpakosijansa miekasta, mies pyytää paholaiselta parannusta haavaansa. Hän myy sielunsa lepakkosaatanalle, saa ylleen mustat trikoot ja käteensä kirveen ja muuttuu Black Mask -painijaksi. Aika paska diili, imho. Uudessa evil -muodossaan mies ottaa Isabelin vangiksi ja kahlitsee tämän kotinsa kellariin. Selvästi rakkautta ilmassa. Epätoivoisena kilpakosija yrittää etsiä neitoa ja kääntyy lopulta salaperäisen, huonoissa lavasteissa asuvan miehen, Abracan, puoleen. Abraca muuttaa hänet Santoksi, hyväksi painijaksi, jonka tulee pitää kasvoillaan hopeanaamiota. Hänen tehtäväkseen muodostuu Black Maskin päihittäminen.

Kun Santo ja tohtori palaavat takaisin nykyaikaan, he ymmärtävät, että Santon tulee etsiä Isabelin jäännökset ja voittaa Black Mask. Sitten seuraa painia ja ylipitkä osio, jossa Santo hiippailee hiljaa Black Maskin entisessä asuintalossa. Hohhoijaa.

Kuten juonikuvauksesta voi päätellä, tämä Santo on erilainen kuin muut. Ensinnäkin, tässä Santo on oikeasti pääosassa. Santo on se, joka on pulassa eli sankaria nähdään kerrankin elokuvan alusta loppuun saakka. Juoni saattaa kuulostaa ihan mielenkiintoiselta, on aikamatkailua ja vuosisatoja vanhoja kirouksia sun muuta. Todellisuudessa kyseessä on kuitenkin yksi tylsimpiä Santo -leffoja tähän mennessä. Usea kohtaus venähtää liian pitkäksi, eikä muutamalla kohtauksella ole juonen kannalta mitään funktiota (tässä leffassa tämä kuvaus pätee muihinkin kuin painikohtauksiin). Yritys hyvä, toteutus surkea.

Santo hempeilee. Score!

The Diabolical Hatchet (El hacha diabólica, 1965)
Ohjaus: José Diaz Morales
75 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 3.2/10


Yhdeksän katsottu, 45 jäljellä. Tässä voi vielä hetki vierähtää. :)

Inho hiipii ihon alle

Inho 

(Repulsion, 1965) 

Buffaampa tässä samalla harmillisen vähän tiedettyä elokuvahäppeninkiä. Finnkinolla pyörii vielä jouluun asti Klassikkosarja, jossa esitetään yksi elokuva viikossa. Elokuvat kiertävät kymmenessä kaupungissa ja yksi elokuva näytetään viikon sisään kahdesti (näin ainakin Oulussa, varmaan muuallakin). Piletti maksaapi vain 5.50e. Toissapäivänä kävin vihdoinkin ensi kertaa itse katsastamassa Klassikkosarjan, kun Polanskin Inho saapui kaupunkiin. Katsomossa oli itseni lisäksi vain seitsemän ihmistä.

Inho on ollut katsomislistallani jo pitkän aikaa. Roman Polanskista on vaivihkaa vuosien saatossa tullut yksi suosikkiohjaajiani. Inho aiheutti syvää ahdistusta ja välillä lähes pahaa oloa, mutta lopulta käteen jäi erittäin palkitseva elokuvakokemus. Nimenomaan kokemukseksi tätä elokuvaa voisikin kutsua, sillä paitsi että sen näkee ja kuulee, sen myös todella kokee ja tuntee.

Belgialainen Carole (ihana Catherine Deneuve) on nuori manikyristi, joka asuu siskonsa kanssa Lontoossa. Siskolla on naimisissa oleva poikaystävä. Carole inhoaa ja pelkää miehiä päivä päivältä enemmän. Hän kammoaa siskon poikaystävän tavaroita vessan hyllyllä, eikä suostu antamaan periksi häntä kosiskelevalle, sinnikkääll herrasmiehelle. Kun isosisko lähtee miehen kanssa lomalle Italiaan, pikkusiskon mieli nyrjähtää lopullisesti. Carole kuvittelee seinien murtuvan ympäriltään. Suojien hajotessa hänen kuvitelmissaan miehet pääsevät häneen elämäänsä ja asuntoonsa, raiskaavat ja alistavat. Lopulta elo käy niin ahdistavaksi, ettei Carole edes lähde kotoaan. Ruoka homehtuu lautaselle. Inho yltyy entisestään.

Lopulta henkisesti hajoava Carole saa tuttuja miesvieraita kuviteltujen outojen korstojen sijaan. Kuvitelmien ja todellisuuden sekoittuminen ajaa Carolen epätoivoisiin, makaabereihin tekoihin.

Elokuva on ääniltää vähintäänkin mielenkiintoinen. Äänimaailma vaihtelee piinaavasta hiljaisuudesta ja pelkästä kellon raksutuksesta rajun voimakkaisiin musiikkikohtiin ja yllättäviin korkeisiin ääniin, kuten puhelimen tai ovikellon pirinään. Juuri äänen ja kuvan tehokas yhdistelmä pitää katsojaa pihdeissään alusta loppuun saakka. Lopulta katsojankin ahdistus nousee pintaan. Mitä tahansa voi tapahtua ja mieli pysyy jatkuvasti myrskyä odottavana.

Polanskin ensimmäinen pitkä elokuva on vahvan psykologinen. Katsoja tekee matkaa syvälle Carolen psyykeen, halusi tai ei. Elokuvateatterissa elokuva toimi täysillä. Kun pimeään teatterisaliin jää yksin elokuvan tarjoamien kuvien ja äänien kanssa, pakopaikkaa ei ole. Inholle on pakko antautua.

Jos Inhosta on vielä kaupungissasi näytös, etkä ole leffaa nähyt, suosittelen lämpimästi. Mielen oikuista kiinnostuneita Inho miellyttää omalla häiriintyneellä tavallaan. Itseeni leffa teki suuren vaikutuksen. Yksi niitä harvoja leffoja, jotka tekee mieli katsoa saman tien uudelleen.

Inho (Repulsion, 1965)
Ohjaus: Roman Polanski
105 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 9.3/10


Inho uusitaan Oulun Plazassa huomenna torstaina päivänäytöksenä. Ensi viikolla Oulun Klassikkosarja -elokuvana nähdään Polanskin Umpikuja (Cul-de-Sac, 1967). On aina hienoa nähdä upeita elokuvia isolta kankaalta, hyvällä äänentoistolla. Liput tosiaan vain 5.50e eli käykäähän katsomassa! Tukekaa tällaisen toiminnan järjestämistä, että saadaan toistekin isolle ruudulle vanhoja laatuelokuvia.

IIK!! 2010

IIK!! -kauhuelokuvafestivaalit järjestettiin Iissä jo 9. kerran. Itse olin nyt mukana vasta toista kertaa. Viime vuonnakin tosin tuli festaroitua vain lauantaina kahden leffan verran. Tällä kertaa tuli hengailtua menossa mukana molempina päivinä ja mukavata oli. Nyt siis katsauksessa tänä vuonna tsekatut festarikauhut.

Perjantai 5.11.2010

Yön silmät (The Hills Have Eyes, 1977)
Ekana leffana katsoimme Wes Cravenin kauhuklassikon Yön silmät. Enpä olisi odottanut ihan tällaista ilotulitusta! Loistava kokemus.

Asuntovaunun kanssa liikkellä oleva Carterin perhe eksyy erämaahan matkallaan kohti Kaliforniaa. Pysähtyessään seudun ainoalla bensa-asemalla aseman omistaja Fred varoittelee heitä seudun vaarallisuudesta ja kehoittaa kääntymään takaisin. Kun perhe lähtee takaisin ajomatkalle, seuraa hämmentävien tapahtumien sarja, jonka seurauksena isukki ajaa auton ojaan ja akseli menee rikki. Matka ei siis tule hetkeen jatkumaan. Isä Bob, äiti Ethel, heidän kaksi tytärtään Lynne ja Brenda ja poikansa Bobby sekä toisen tyttären aviomies Doug ja heidän pieni vauvansa Katy jäävät loukkuun keskellä ei-mitään. Pienen harkinnan jälkeen Bob ja Doug lähtevät kukin taholleen etsimään apua. Illan tullen vain Doug saapuu takaisin leiriin.

Pian porukalle (ja katsojalle) selviää, että erämaan piiloissa asuu kannibaalien klaani, joka terrorisoi seutua ja tappaa kaiken tielleen osuvan. Päitä alkaa putoilla yksi kerrallaan. Jäljelle jäävien perheen jäsenten ja kannibaaliperheen välillä alkaa tiukka asemasota, jossa kaksi klaania yrittää saada toisensa päiviltä. Loppua en paljasta muuten kuin sanomalla, että kovaa kamaa tämä on ihan alkumetreiltä hikiseen loppuhuipennukseen asti.

Yön silmille on tehty pari jatko-osaa ja remake, jolla on oma jatko-osansa. Remaket eivät juuri kiinnosta, mutta jatko-osat voisivat olla ihan hauskaa katsottavaa. Kakkososaa varsinkin on haukuttu ihan hulluna ja itse ohjaaja Wes Cravenkin kielsi oman elokuvansa. Craven myönsi tehneensä jatko-osan saadakseen rahaa, eikä ollut tekosestaan yhtään ylpeä.

Yön silmät oli erityisen hyvä kokemus samanhenkisen ryhmän kanssa. Naurua riitti ja kaikilla oli kivaa. Oma suosikkijuttuni koko leffassa oli varmaan the bunny of mass distraction. Parikin kertaa maisemiin ilmestyy söpö pupu, joka varastaa kaikkien huomion ja sitten jotain pahaa tapahtuu.

Ennen itse leffaa näytettiin kela, joka oli löytynyt samasta laatikosta (muistaakseni) Black Sabbathin kelojen kanssa. Ilmeisesti edes festariväki ei tiennyt mitä kela sisältää. Sisältö paljastui leffan Death on the Run traileriksi. Leffan nimi tuli ainakin selväksi, kun se trailerissa lävähti ruutuun varmaan kymmenen kertaa.

Yön silmät (The Hills Have Eyes, 1977)
Ohjaus: Wes Craven
89 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.2/10


Seuraava leffa alkoikin heti Yön silmien jälkeen, joten jaloitteluaikaa jäi vain vähän. Ennen kasarislasheria näytettiin Aki Mäkiahon lyhäri Kehto (2009). Kehto kertoo metsien keskellä asuvasta pariskunnasta, Ainosta ja Eskosta, joilla on pieni vauva, Vilho. Esko pelkää sairaalloisesti susien vievän lapsen kehdostaan. Aino taas alkaa pelätä Eskon vainoharhaista sekoilua. Ihan ok pätkis, joka parani loppua kohden. Ei mitään suuria tunteita. Ehkä lyhyeen kestoon oli yritetty ujuttaa hieman liikaa teemoja, sillä tuntui, että jotain jäi pahasti puuttumaan.


Jouluyö, murhayö (Silent Night, Deadly Night, 1984)
No niin, joulupukkislasher! Tässäpä lapsuuden joulupukkitraumaa kerrakseen. Nuori Billy on käynyt vanhempiensa ja pikkuveljensä kanssa katsomassa isoisää hoitokodissa. Ukki pelottelee poikaa joulupukilla ja kertoo pukin rankaisevan tuhmia lapsia. Illan hämärissä kotiin ajeleva perhe näkee tiellä huitovan joulupukin ja pysäyttää auton, Billyn vastusteluista huolimatta. Pukki vetäiseekin pukunsa suojista käsiaseen ja alkaa tulittaa kohti viatonta perhettä. Isä saa surmansa ensimmäisenä. Billy pakenee, mutta näkee piilopaikastaan joulupukin murhaavan äitinsä. Trauma on syntynyt.

Lopun lapsuudestaan Billy viettää nunnien ylläpitämässä orpokodissa. Joulut ovat aina vaikeaa aikaa ja joulupukkitrauma vainoaa. 18-vuotiaana Billy pääsee töihin lelukauppaan. Aluksi työ on mukavaa, mutta kun joulu on tulossa Billyn pahimmat painajaiset käyvät toteen: hän joutuu esittämään joulupukkia. Pukiksi pukeutuneen Billyn traumatisoitunut mieli naksahtaa pahemman kerran. Nuori mies lähtee killing spreelle kirveen kanssa ja veri lentää. Loppuhuipennus on omiaan aiheuttamaan traumoja tulevillekin sukupolville.

Leffa oli aikoinaan kielletty Suomessa ja se aiheutti USAssakin paljon hälinää. Monet kriitikot ja elokuva-alan ammattilaiset tuomitsivat elokuvan. Eihän joulua saa häväistä tekemällä siitä kauhuelokuvaa, hyi! Leffa itsessään on ihan ok, mutta äksöniä ei nyt niin hirveästi ole. Kunnon splatterkreiseily puuttuu ja sitä olisi hieman kaivannut. Alussa käytetään melko kauan aikaa Billyn kasvun kuvaamiseen ja elämään orpokodissa. Käsittämättömästi leffalle on tehty vielä neljä jatko-osaa, kaikesta kohusta huolimatta. Viimeisin niistä on valmistunut vuonna 1991 ja kolme viimeistä menivät suoraan videolle (tietysti). Pitäisiköhän nämä katsoa sitten jouluentryä tehdessä. :)

Jouluyö, murhayö (Silent Night, Deadly Night, 1984)
Ohjaus: Charles E. Sellier Jr.
79 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 5.2/10


Jouluslasherista selvittyämme oli tarkoitus marssia baariin jatkoille ennen festaribussin lähtöä kohti Oulua. Meinasimme mennä Ravintola Iisakkiin, mutta sinne olisi ollut vitosen pääsymaksu ja karaoke (eeeeiiii!). Käytiin sitten samassa baarissa kuin viime vuonnakin, Pub Tuuliajossa. Pääsymaksu 4e ja karaoke. Ilmeisesti tältä ei voi Iissä välttyä. Onneksi paikasta löytyi myös täysin tyhjä discopuoli, jonne karaoke ei niin kuulunut. Kyllä sitä nyt aina mieluummin discohelvetissä viihtyy kuin karaokea kuuntelee.

Mää ja mun ihana naama Iissä.

Festaribussi starttasi kahden aikoihin ja pitkän kiertelyn ja kaartelun jälkeen saapui vihdoin perillä. Taidettiin olla kämpillä kolmen maissa. Ja ulkona oli kylmä! Ainakin nukahdin kyllä heti sänkyyn kaaduttuani. Lauantaina nousin lopullisesti vasta puolilta päivin ja silti väsytti hulluna. Illalla taas uusi reissu Iihin ja festarien kohokohta, mykkäelokuva Tri Caligarin kabinetti!

Lauantai 6.11.2010

Tri Caligarin kabinetti (Das Cabinet des Dr. Caligari, 1920)

Koko festarien suosituin näytös oli tietysti ikimuistoinen kauhuklassikko Tri Caligarin kabinetti, jota säesti Ukulele Igor & Antti Utriainen Duo. Sali tuli ääriään myöten täyteen. 185-päinen yleisö rikkoi myös IIKin katsojaennätyksen. Eläköön mykkäelokuvat!

Kauhuelokuvafaneille ja elokuvaharrastajille Caligari lienee tuttu tapaus. Nyt jo 90-vuotias saksalaisleffa on innoittanut jos jonkin sortin taiteilijaa vuosien saatossa. Elokuvassa Franzis kertoo tarinansa puistonpenkillä istuvalle miehelle. Hän kertoo rakkaudestaan Janeen ja ystävästään Alanista. Alan ja Franzis kävivät markkinoilla Tri Caligarin näytöksessä, jossa mukana oli mystinen, ennustava unissakävelijä Cesare. Cesare ennusti Alanin kuolevan aamunkoitteessa ja kuinka ollaakaan, mies murhattiin samana yönä. Franzis on varma, että Caligari ja Cesare liittyvät tapaukseen ja ryhtyy selvittämään keissiä.

Visuaalisesti Caligari on upea. Lavasteet ja propsit ovat ihanasti vinksallaan, kaikki kuvastaa omalta osaltaan elokuvan hullua maailmaa. Parhaimmillaan tunnelma on unenomaisen utuinen. Caligari on kauhuelokuvien edelläkävijä, mystinen mestariteos ja tärkeä pala elokuvahistoriaa.

Säestys vaihteli perinteikkäästä mykkäelokuvamusiikista mielenkiintoisiin revittelyihin. Paras mykkäelokuvan livesäestys mitä olen kuullut! Ukulele Igor & Antti Utriainen Duon meininki sopi elokuvaan täydellisesti. Musiikkiin ei kuitenkaan kiinnittänyt liikaa ylimääräistä huomiota, mikä onkin hyvän säestyksen merkki. Musiikin tehtävähän on tukea elokuvan rytmiä ja kulkua, eikä suinkaan peittää pääasiaa tylysti alleen.

Tri Caligarin kabinetti (Das Cabinet des Dr. Caligari, 1920)
Ohjaus: Robert Wiene
71 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 9.3/10


Caligarin jälkeen oli yhden elokuvan mittainen tauko omassa ohjelmistossamme, joten ajattelimme käydä ns. välikaljalla. Päädyttiin sitten paikkaan, jossa ei taatusti ole karaokea: huoltsikan baariin. Ii is love.

Ennen viimeistä leffaa julkistettiin myös Iikka -patsaan voittaja, sekä lyhärikilpailun yleisösuosikki ja tuomarien valitsema voittaja. Iikka meni tänä vuonna Kati-Aurora Kuuskoskelle tanssiteoksesta IIK! Olen nainen. Lyhärikisan voitti Christopher Marinsin ohjaama Painajainen (Mardröm) ja yleisön suosikiksi nuosi Joonas Kesäniemen Huvila.


Uskomaton kudossiirto (The Incredible 2-headed Transplant, 1971)
Perinteinen loppukevennyselokuva oli tänä vuonna Uskomaton kudossiirto. Hieno suominimi -leffalla. :)

Tiedemies Roger luo assistenttinsa kanssa kotilaboratoriossaan kaksipäisiä eläimiä. Tai siis, siirtää eläimille ylimääräisiä päitä. Mies on varma keksintönsä loistavuudesta ja sen tuomista mahdollisuuksista ihmiskunnalle. Työhullu tiedemies laiminlyö vaimoaan Lindaa. Rogerin ja Lindan talolla on töissä kiinteistönhuoltaja, jolla on jälkeenjäänyt poika Danny. Poika on suurikokoinen, mutta mieleltään 8-vuotiaan tasolla. Sellainen lempeä jättiläinen siis. Farkkuhaalareissaan ja punaisessa paidassaan kuin groteski Ville Vallaton.

Leppoisaa elämää saapuu häiritsemään murhaajaraiskaaja Cass, joka tappaa Dannyn isän ja kaappaa Lindan. Roger lähtee assarinsa kanssa takaa-ajoon ja ampuu lopulta Cassia selkään pelastaakseen vaimonsa. Illalla kotonaan Roger saa huikean idean. Hän päättää irroittaa Cassin pään kuolevasta kehosta ja siirtää sen Dannyn valtaisalle olkapäälle. Uskomaton kudossiirto tapahtuu, mutta kun hirviö herää, Cassin pää päättää lähtä uudelleen killing spreelle. Dannyn vahvasta kehosta on murhamiehelle pelkkää hyötyä, eikä järjeltään vajavaisesta Dannysta ole estämään Cassin hirmutöitä. Pian kaksipäinen hirviö terrorisoikin kaupunkia. Vaan kuka saa hirviön ensimmäisenä kiinni, poliisi vai Roger?

Odotin hieman synkemmän sävyistä leffaa ja enemmän perseilyä, joten hieman petyin Kudossiirtoon. Ei sillä, etteikö hauskuutta olisi tässäkin piisannut. Ei mitenkään tuskallisen huono, mutta hieman siinä pelkästään huonon ja hauskasti huonon rajamailla. Pääpiirteittäin murhat menevät näin: Cass murhaa ja raiskaa ja Dannya ahdistaa. Cassin pää nauraa maanisesti, Dannyn pää itkee hiljaa vieressä. Mitään supergraafista gorea ei tästä kuitenkaan löydy. Ns. erikoisefektit ovat hulvattomia. Ai niin, ja leffajuliste on ihan loistava.

Leffalle on tehty myös itsenäinen jatko-osa, Kaksipäinen hirviö (The Thing with Two Heads, 1972), joka noudattaa hieman samaa kaavaa. Siinä tosin valkoisen miehen pää liitetään mustan miehen kehoon. Kaksipäinen hirviö onkin kuulemma näistä kahdesta se parempi, vaikka tuskin mikään mestariteos sekään.

Uskomaton kudossiirto (The Incredible 2-headed Transplant, 1971)
Ohjaus: Anthony M. Lanza
87 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 1.7/10




Hienot festarit, kiitokset järjestäjille ja nähdäänpä taas ensi vuonna!

When I see an elephant fly...

Alkuun pieni ilmoitus. Niille, jotka ovat jotain kautta havainneet, että nämä Disney -postaukset saattavat näkyä jo ns. etukäteen lukulistalla/Blogilistalla, vaikka itse linkit eivät toimi. Olen pari kertaa onnistunut kämmäämään niin, että kun on pitänyt kirjoittaa iso P -kirjain, olenkin painanut vahingossa Ctrl+P, mikä on pikakomento tekstin julkaisulle. Kyseinen pikakomento onnistuu aiheuttamaan harmia ainakin kerran parissa viikossa, joten jos joku tietää saako tuon pois päältä niin olisin tosi kiitollinen. Käy vähän kismittämään, kun pitää sitten äkkiä poistaa keskeneräinen postaus, ettei sitä kukaan ehdi lukemaan. Näin kävi mm. eilen illalla tämän postauksen kanssa. En tiedä tosiaan ehtiikö moka näkyä listoilla, mutta jos ehtii niin pahoittelen ja yritän tästä lähtien vähän katsoa mihin sormeni työnnän.

Joka tapauksessa, tässäpä Disney Animated Classics -projektin toinen osa ja kaksi seuraavaa elokuvaa:


3. Fantasia (1940)
Fantasialla Disney otti animaatioissaan aivan uuden suunnan. Teemoiltaan erilaisista animaatiopätkistä koostuva elokuva on kuin sarja musiikkivideoita klassiselle musiikille. Ainoa dialogi on kertoja Deems Taylor, joka valottaa seuraavan animaation tarinaa orkesterin keskeltä ennen soiton alkua. Animaatiot on orkestroitu käymään yhteen kulloinkin soitettavan klassisen kappaleen kanssa niin liikkeiltään kuin väreiltäänkin. Välillä mieli alkaa kuvitella, että musiikki olisi sävelletty varta vasten animaatioita varten, niin hyvin ne käyvät parhaimmillaan yhteen.

Kuten kertoja elokuvan alussa selittääkin, Fantasia koostuu kolmenlaisista animaatioista. Yksi on tarinallinen animaatio, jossa on jokin juoni. Toinen on sarja kauniita kuvia ja kolmas abstrakti, erilaisten muotojen ja värien show. Kuuluisin näistä animaatiopätkistä on tietysti ikoninen Mikki Hiiri taikurin oppipoikana. Välillä mennään jopa historian laidoille, kun Stravinskin tahtiin käsitellään maailmanhistoria yksisoluisista eliöistä dinosaurusten sukupuuttoon. Eeppistä ja komeaa.

Fantasia ei oikeastaan suuremmin kärsi parituntisesta pituudestaan, vaikka muutama heikompikin piirretty sarjasta löytyy. Oma suosikkini on  Tsaikovskin Pähkinänsärkijään sovitettu tanssi, joka nähdään jo elokuvan alkumetreillä. Elokuvan musiikista vastaa Leopold Stokowskin johtama Philadelphian sinfoniaorkesteri. 2000-luvun DVD julkaisu oli tietääkseni ensimmäinen kerta elokuvan teatterikierroksen jälkeen, kun mukana olivat myös kertojanosuudet. Itse olisin selvinnyt ilman niitäkin ja leffakin olisi lyhentynyt ja tiivistynyt hieman.

Fantasia on yksi Disneyn rohkeimmista elokuvista. Elokuva ei voittanut yleisöä puolelleen toivotulla tavalla ja jättikin Disneyn kärvistelemään rahaongelmien kanssa. Riskin otto kuitenkin kannatti, sillä elokuvaa pidetään nykyään yhtenä loisteliaimmista koskaan tehdyistä animaatioista. Fantasia kuuluu kiistatta genrensä kirkkaimpiin klassikoihin. 38. Disneyn klassikko on muuten Fantasian uudelleenlämmittely Fantasia 2000, joka yrittää yltää samaan huippuihin uusilla animaation ja klassisen musiikin fuusiollaan. Sinne on kuitenkin tässä projektissa vielä matkaa, saa nähdä miten uusintaversio toimii. Mieli on skeptinen.

Ette muuten varmana arvaa mikä tämä on.

Fantasia (1940)
Ohjaus: James Algar, Samuel Armstrong, Ford Beebe, Norman Ferguson, Jim Handley, T. Hee, Wilfred Jackson, Hamilton Luske, Bill Roberts, Paul Satterfield & Ben Sharpsteen
125 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.6/10


4. Dumbo (1941)
Näin Dumbon ensi kertaa samoihin aikoihin kuin Pinokkionkin. Leffa ei tehnyt suurta vaikutusta silloin, joten ihan mielelläni annoin sille nyt uuden mahdollisuuden. Yritin olla ajattelematta jo valmiiksi negatiivisesti, mutta ei minusta kyllä Dumbo -fania saa tekemälläkään.

Elokuvan alussa useat sirkuksen eläimet saavat jälkikasvua saman yön aikana. Haikarilla on kova homma karhunpentujen ja kengurunpoikasten kuskaamisessa. Mahtaa sirkuksen budjetti mennä tiukille kun kaikki elukat lisääntyvät samaan aikaan. Myös Jumbo -elefantti odottaa poikasta, mutta joutuu odottamaan muita eläimiä kauemmin. Norsunpoikanen meinaa olla liian tuhtia kannettavaa kevytrakenteiselle haikaralle. Lopulta haikara tuo Jumbolle nyytin, josta löytyy suurikorvainen pikkuelefantti, Jumbo Jr. Muut sirkuksen elefantit pilkkaavat tulokasta sen valtavien korvien vuoksi ja haukkuvat tätä Dumboksi. Lopulta ihmisten ja muiden eläinten pilkka suututtaa Jumbon kunnolla ja mammafantti joutuu eristykseen raivokohtauksensa vuoksi.

Avuksi saapuu Timothy -hiiri, joka lohduttaa Dumboa. Hiirulainen haluaa auttaa tekemään Dumbosta tähden. Yöllä Timothy käy kuiskimassa sirkustirehtöörin korvaan ja suggestoi tämän tekemään Dumbosta esityksensä loppuhuipennuksen. Epäonnistuttuaan tirehtöörin ideoimassa kunnianhimoisessa tempussa isokorvainen fantti kuitenkin alennetaan pelleksi. Seuraa kuuluisa kohtaus, kun Dumbo ja Timothy juovat itsensä räkäkänniin ja näkevät jengikaupalla vaaleanpunaisia elefantteja. Aamulla krapulassa herätessään he huomaavat Dumbon osaavan lentää korviensa avulla. Tämä jos mikä on hieno ja inspiroiva tarina kelle tahansa.

Elokuvassa on muutama hieno kohtaus. Omia suosikkejani ovat sirkuseläimet rakentamassa sirkustelttaa, sekä tuo kuuluisa känniharhakohtaus (josta en ekalla katsomiskerralla muuten pitänyt yhtään). Muuten vaikuttaa siltä, ettei Disneyn väki olisi jaksanut kauheasti tähän panostaa. Piirrosjälki ei ole yhtä tasaista ja sulavaa kuin aiemmissa teoksissa. Elokuva kärsii myös liian pitkistä kohtauksista, joista osa vaikuttaa väkisin venytetyiltä.

Itse asiassa, myöhemmin leffasta lukiessani olen kuullut, että Dumbo tehtiin nopeasti ja pienellä budjetilla, jotta Disney saisi taloutensa takaisin balanssiin kalliiksi käyneen Fantasian jälkeen. Ei siis ihme, että leffa näyttää hassulta. Ja että se kestää vain tunnin. Laulutkaan eivät ole oikein mistään kotoisin, poikkeuksena klassikko When I See an Elephant Fly. Dumbo ei ollut ihan niin huono kuin muistelin, mutta ei tästä kyllä voi hurjana tykätäkään. Joku kuitenkin tykkää, sillä Dumbokin luokitellaan yhdeksi Disneyn suurista onnistumisista.

Dumbo (1941)
Ohjaus: Samuel Armstrong, Norman Ferguson, Wilfred Jackson, Jack Kinney, Bill Roberts & Ben Sharpsteen
61 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.7/10


Seuraavan postauksen leffat tulevat olemaan Bambi (1942) ja Oppitunti (Saludos Amigos, 1942).