Inho hiipii ihon alle

Inho 

(Repulsion, 1965) 

Buffaampa tässä samalla harmillisen vähän tiedettyä elokuvahäppeninkiä. Finnkinolla pyörii vielä jouluun asti Klassikkosarja, jossa esitetään yksi elokuva viikossa. Elokuvat kiertävät kymmenessä kaupungissa ja yksi elokuva näytetään viikon sisään kahdesti (näin ainakin Oulussa, varmaan muuallakin). Piletti maksaapi vain 5.50e. Toissapäivänä kävin vihdoinkin ensi kertaa itse katsastamassa Klassikkosarjan, kun Polanskin Inho saapui kaupunkiin. Katsomossa oli itseni lisäksi vain seitsemän ihmistä.

Inho on ollut katsomislistallani jo pitkän aikaa. Roman Polanskista on vaivihkaa vuosien saatossa tullut yksi suosikkiohjaajiani. Inho aiheutti syvää ahdistusta ja välillä lähes pahaa oloa, mutta lopulta käteen jäi erittäin palkitseva elokuvakokemus. Nimenomaan kokemukseksi tätä elokuvaa voisikin kutsua, sillä paitsi että sen näkee ja kuulee, sen myös todella kokee ja tuntee.

Belgialainen Carole (ihana Catherine Deneuve) on nuori manikyristi, joka asuu siskonsa kanssa Lontoossa. Siskolla on naimisissa oleva poikaystävä. Carole inhoaa ja pelkää miehiä päivä päivältä enemmän. Hän kammoaa siskon poikaystävän tavaroita vessan hyllyllä, eikä suostu antamaan periksi häntä kosiskelevalle, sinnikkääll herrasmiehelle. Kun isosisko lähtee miehen kanssa lomalle Italiaan, pikkusiskon mieli nyrjähtää lopullisesti. Carole kuvittelee seinien murtuvan ympäriltään. Suojien hajotessa hänen kuvitelmissaan miehet pääsevät häneen elämäänsä ja asuntoonsa, raiskaavat ja alistavat. Lopulta elo käy niin ahdistavaksi, ettei Carole edes lähde kotoaan. Ruoka homehtuu lautaselle. Inho yltyy entisestään.

Lopulta henkisesti hajoava Carole saa tuttuja miesvieraita kuviteltujen outojen korstojen sijaan. Kuvitelmien ja todellisuuden sekoittuminen ajaa Carolen epätoivoisiin, makaabereihin tekoihin.

Elokuva on ääniltää vähintäänkin mielenkiintoinen. Äänimaailma vaihtelee piinaavasta hiljaisuudesta ja pelkästä kellon raksutuksesta rajun voimakkaisiin musiikkikohtiin ja yllättäviin korkeisiin ääniin, kuten puhelimen tai ovikellon pirinään. Juuri äänen ja kuvan tehokas yhdistelmä pitää katsojaa pihdeissään alusta loppuun saakka. Lopulta katsojankin ahdistus nousee pintaan. Mitä tahansa voi tapahtua ja mieli pysyy jatkuvasti myrskyä odottavana.

Polanskin ensimmäinen pitkä elokuva on vahvan psykologinen. Katsoja tekee matkaa syvälle Carolen psyykeen, halusi tai ei. Elokuvateatterissa elokuva toimi täysillä. Kun pimeään teatterisaliin jää yksin elokuvan tarjoamien kuvien ja äänien kanssa, pakopaikkaa ei ole. Inholle on pakko antautua.

Jos Inhosta on vielä kaupungissasi näytös, etkä ole leffaa nähyt, suosittelen lämpimästi. Mielen oikuista kiinnostuneita Inho miellyttää omalla häiriintyneellä tavallaan. Itseeni leffa teki suuren vaikutuksen. Yksi niitä harvoja leffoja, jotka tekee mieli katsoa saman tien uudelleen.

Inho (Repulsion, 1965)
Ohjaus: Roman Polanski
105 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 9.3/10


Inho uusitaan Oulun Plazassa huomenna torstaina päivänäytöksenä. Ensi viikolla Oulun Klassikkosarja -elokuvana nähdään Polanskin Umpikuja (Cul-de-Sac, 1967). On aina hienoa nähdä upeita elokuvia isolta kankaalta, hyvällä äänentoistolla. Liput tosiaan vain 5.50e eli käykäähän katsomassa! Tukekaa tällaisen toiminnan järjestämistä, että saadaan toistekin isolle ruudulle vanhoja laatuelokuvia.