MusiXine 2012

MusiXine pyörähti perjantaina käyntiin toista kertaa omana festivaalinaan. Yleisö oli löytänyt festarin viime vuotta paremmin (omasta mielestäni ainakin) ja molemmissa perjantain näytöksissä väkeä oli enemmän kuin kiitettävästi. Itse pyörähdin festareilla avajaispäivän lisäksi sunnuntaina.

Perjantai 23.3.

Kovasikajuttu (2012)

Kerrankin saan kiittää neuroottisuuttani. Vaikka esityspaikka (Valvesali) on melko iso, minulla oli kutina että täyteen ammuttua tulee, enkä ollut väärässä. Onneksi kävin siis hakemassa esitykseen liput jo ennakkoon. Phew. Olisi ollut aika kurjaa missata tämä!

Valvesali oli siis tosiaankin täynnä, loppuunmyyty. Kovasikajuttu oli festarien virallinen avajaisleffa ja samalla ennakkonäytös ennen varsinaista teatterilevitystä. Odotukset olivat ristiriitaisia. Kärkkäisen aiempi Kansakunnan olohuone oli mainio, mutta miten oma tyyli siirtyy punk-dokkariin?

Kovasikajuttu kertoo punk-bändi Pertti Kurikan nimipäivistä, jonka kaikki jäsenet ovat kehitysvammaisia. Yhtye on perustettu vammaisille suunnatussa kulttuurityöpajassa vuonna 2009. Viimeisen vuoden, parin aikana "Suomen kovin punk-bändi" on tullut yhä vain tunnetummaksi ja yhtyeen kitaristi-säveltäjä-sanoittaja Pertti Kurikka sai kutsun myös viime vuoden linnan juhliin. Dokkari seuraa bändin jäsenten arkea, keikkoja, biisien kirjoitusta ja soittamisen takana vellovia tunnekuohuja. Puolitoistatuntisen aikana rakastutaan, riidellään, huudetaan, annetaan anteeksi ja vedetään keikkoja täydellä sydämellä.

Yhtyeen sanoitukset käsittelevät sekä vaikeita yhteiskunnallisia asioita että arkisempaa aherrusta ("Sain kahvia, kävin paskalla"). Useissa niistä otetaan kantaa kehitysvammaisten asemaan Suomessa, laitoksessa asumiseen ja jalkahoitajien turhuuteen. Pertti Kurikan nimipäivät sattuu olemaan juuri sellaista punkkia mistä pidän: sitä, jossa karjutaan pihalle kaikki asiat, jotka vituttaa. Rehellisyys on yksi bändin suuria valtteja.

Vaikka suurimman osan aikaa bändin jäsenet tulevat toimeen hyvin, kehitysvammaisten bändillä on samat ongelmat kuin muillakin paljon yhdessä soittavilla. Jossain vaiheessa kaverin naama alkaa ärsyttää. Vaikka bändin jäsenten kehitysvammaisuus onkin näkyvä osa dokumenttia, kantavampi voima on bändin jäsenten persoonassa. Jokaisen bändin jäsenen elämään tutustutaan myös soittamisen ulkopuolella. Pertti viettää syntymäpäiviään, Sami tekee vaalityötä, Toni suunnittelee muuttoa pois vanhempiensa luota ja Kari haaveilee yhteisestä tulevaisuudesta tyttöystävänsä kanssa.

Kaiken kaikkiaan pidin dokkarista aivan helvetisti. Täyteen pakatussa Valvesalissa tunnelma oli mieletön. Leffa sai ihmiset nauramaan ja pohdiskelemaan. Huumoria Kovasikajutusta ei puutu, mutta vakaviakin asioita käsitellään ja uskoisin dokkarin koskettaneen ihmisiä. Bändin jäsenillä on paljon persoonaa ja huumoria löytyy helposti arkisista sattumuksista ja sanomisista. Yksi parhaita juttuja on yhtyeen keikkataltioinnit. Biisejä olisi kuunnellut mielellään vaikka enemmänkin. Suomen kehitysvammaisten asemaan otetaan kantaa vaivihkaa bändin biisien ja arjen kautta, ilman yleisölle saarnaamista ja luennoimista. Muutenkin katsojalle jätetään tilaa ajatella, eikä asioita pureskella valmiiksi.

Loistava dokkari, joka kannattaa ehdottomasti tsekata ensimmäisen tilaisuuden tullen. Elokuvateattereihin Kovasikajuttu saapuu virallisesti 27.4. Kuuleman mukaan sunnuntain uusinta Studiossa oli myöskin loppuunmyyty, joten elokuva todella löysi yleisönsä MusiXinessä.

Kovasikajuttu (2012)
Ohjaus: Jukka Kärkkäinen & Jani-Petteri Passi
85 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 9.4/10


Kovasikajutun jälkeen tarjolla olisi ollut Q&A-sessio tekijöiden kanssa, mutta katsoimme sen vain osaksi. Ennen seuraavaa leffaa aikaa jäi ruhtinaallisesti, joten suuntasimme oluelle yhteen Oulun parhaista baareista, Graaliin. Maagisesti yleensä viikonloppuiltoina täyteen pakatusta baarista löytyi jopa istumapaikka ilman odottelua. Score! Trailerin perusteella pieni annos alkoholia olikin tarpeen ennen seuraavaa elokuvaa...


Loputon Gehennan liekki (2011)

Kotimainen dokumentti Loputon Gehennan liekki kertoo Suomen black metal-skenestä muusikoiden haastattelujen kautta. 50 minuuttiin on ahdettu suomalaisen black metallin historiaa, nykyhetkeä, black metallin perimmäistä ideologiaa ja erilaisten rikosten yhteyttä musiikkityyliin (hautakivien kaatelu, kirkkojen polttaminen...).

Mistään kovin syväluotaavasta dokkarista ei kuitenkaan ole kyse, vaikka asiaa sinänsä paljon onkin. Eri asioita käsitellään iso määrä, mutta mihinkään ei paneuduta sen kummemmin. Kaikki vain jotenkin lipuu ohi. Punainen lanka puuttuu ja amatöörimäisyys paistaa häiritsevästi läpi. Kriittistä ajattelua päästään todistamaan vähän/ei ollenkaan. Kummempaa pohdintaakaan ei juuri ole, vaan asiat esitetään useimmiten "näin se vaan on" muodossa ilman vastaväitteitä. Ehkä tämä vetoaa johonkin pieneen marginaaliporukkaan, joka tykkää komppailla toistensa mielipiteitä. Ehkä se on tarkoituskin.

Päätellen siitä mitä olen kuullut, juuri huono kritiikinsieto on yksi black metal-porukan huonoja puolia. Toisin sanoen, itse kyllä pitäisi saada päästellä suusta mitä vaan, mutta vastapuolen puheenvuorojen aikana laitetaan kädet korville tai huudetaan päälle. Sama lähestymistapa yhdistää useita eri ääripään liikkeitä, joille se oma maailmankatsomus on ainoa oikea.

Ideologisesti black metallistit olivat tyhmempää porukkaa kuin olin kuvitellutkaan. En voi ottaa tosissani ihmisiä, jotka vastustavat kiivaasti uskontoja, mutta uskovat Saatanan olemassaoloon. Ilman hyvää ei ole pahaa, ja ilman Jumalaa ei ole Saatanaakaan. Eikös se Saatanakin nyt kuitenkin ole uskontojen tuotos? Minun on myös erittäin vaikea ottaa tosissaan ihmisiä, jotka kääriytyvät liian tiukasti yhden ideologian peittoon osaamatta erottaa sen hyviä ja huonoja puolia. Toisaalta tällaisten ihmisten seuraaminen on joskus ihan viihdyttävää ja mielenkiintoista (vaikkakin toisaalta helvetin surullista). On tervettä välillä avata mielensä ja silmänsä asioille, joita ei ymmärrä. Toivon, että tämänkin dokkarin sankarit tekisivät joskus samoin.

Loputon Gehennan liekki (2011)
Ohjaus: Sami Kettunen
50 minuuttia
Traileri
Oma arvosana: 2.7/10

Sunnuntai 25.3.

Yöllä siirryttiin kesäaikaan. Vihaan kaikenmaailman kellonsiirtelyjä. Talviaikaan siirryttäessä minulla kesti varmaan pari kuukautta saada puhelimen aika päivitettyä (mokoma tuonelan luuri ei osaa sitäkään itse tehdä). Yöllä nukkumaan mennessä pitikin vähän arpoa mihin aikaan varmistusherätyksen oikein laittaa. Alun perin oli tarkoitus käydä katsomassa Last Days Here jo lauantaina, mutta muutimme suunnitelmia, koska allekirjoittaneen selkä ei olisi millään kestänyt 90 minuutin leffaa Studiossa. Ihan hyvä ettei sitten lähdettykään, sillä näytös oli ollut loppuunmyyty.

Joka tapauksessa, onnistuimme heräämään hyvissä ajoin ja päädyimme Valvesalin sunnuntainäytökseen.


Last Days Here (2011)

Argottin ja Fentonin dokkari kertoo hard rock-yhtye Pentagramin laulajasta Bobby Lieblingistä. Pentagram käväisi kolkuttelemassa menestyksen ovea 70-luvulla, mutta vaipui pitkäksi aikaa unholaan. Sillä välin Bobby, bändin ainoa alkuperäisjäsen, vaipui syvälle omaan henkilökohtaiseen helvettiinsä. Huumeongelmien kanssa painiva Bobby muumioitui vanhempiensa kellariin, rypemään omaan kurjuuteensa.

2000-luvulla bändin suuri fani Sean "Pellet" Pelletier yrittää saada Bobbyn takaisin jaloilleen. Pelletin mielestä on suuri vääryys, ettei Pentagram koskaan saavuttanut ansaitsemaansa mainetta ja kunniaa. Miehen mission on saada bändi keikkailemaan ja levyttämään uskomaton albumi.

Dokkarin alussa Bobby on karseassa kunnossa. Tikunlaiha mies vain makailee sohvalla, vapisten ja hermostuneena vilkuillen. Vuosien huumeidenkäyttö on todella jättänyt jälkensä. Bobby haluaa päästä itsekin elämässään takaisin oikealle raiteelle, vaikkei se helppoa olekaan. Lopulta rakkaus, musiikki ja Pentagramin uusi fanisukupolvi onnistuvat kampeamaan Bobbyn pystyyn, muutaman romahduksen kautta.

Leffaan mennessä odotukset olivat aika ristiriitaiset, sillä olin kuullut monenlaisia ennakkoarvioita. Itse en ole Pentagramia juuri kuunnellut, mutta kanssaeläjä käväisi tässä melko vasta yhtyeen keikalla Oulussa ja diggailee kovasti. 90 minuuttia meni melko nopeaa, vaikka aihe ja ihmiset eivät olleet ennestään kovin tuttuja. Kiinnostus säilyi koko elokuvan ajan. Last Days Here on melkoinen selviytymistarina, jonka tulokset ovat aika hätkähdyttävät, kun ottaa huomioon miehen aloituskunnon.

Niin hyvä kuin dokkari päällisin puolin onkin, muutamia häiritseviä seikkojakin jäi mieleen. Vaikka dokkarissa kerrotaankin Lieblingin ja Pentagramin taustoja, nykyongelmien perimmäiset syyt jäävät vähälle huomiolle. Pelkkä "seksiä, huumeita ja rock n rollia" ei tarjoa tyydyttävää syytä sen kokoluokan ongelmiin, joita Bobbylla on. Moni muukin yksityiskohta Bobbyn ongelmien laadusta jää turhan vähälle huomiolle. Toisaalta taas välillä keskitytään liikaa sellaisiin yksityiskohtiin, joilla ei ole kerronnan kannalta niin suurta merkitystä. Nyt jälkeen päin leffaa muistellessa, Bobbyn selviytyminen ei vaikuttanut sellaiselta "matkalta", jonka sen kuvittelisi olevan. Enemmänkin se menee (dokumentin mukaan) näin: huumeriippuvuus, raittius, romahtaminen, ?, lopullinen paraneminen.

Pienistä epäkohdistaan huolimatta Last Days Here on mielenkiintoinen dokkari, joka kannattaa tsekata jos tosielämän selviytymistarinat, hard rock ja Pentagram kiinnostavat.

Last Days Here (2011)
Ohjaus: Don Argott & Demian Fenton
91 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.0/10


Kiitokset MusiXinen väelle onnistuneesta festarista! Ensi keväänä taas!

Kuultavan hyviä musiikkielokuvia, ensi viikonloppuna!

Ensinnäkin pahoittelen hidasta postaustahtia. Elokuvien katsominen on meinannut jäädä TV-sarjojen jalkoihin!

Minulla on ollut tapana silloin tällöin mainostaa hienoja paikallisia elokuvatapahtumia. Yksi sellainen olisi tarjolla tulevaksi viikonlopuksi, eli jos kalenteri näyttää tyhjää, tiedät mitä tehdä.

MusiXine järjestetään toista kertaa omana elokuvafestarinaan. Aiemmin Oulun Musiikkivideofestivaalin kyljessä järjestetty festari pistetään tänä vuonna pystyyn 23.-25.3. ja ohjelma lupaa jälleen kerran hienoja elokuvakokemuksia. Luvassa on elokuvia kolmessa eri sarjassa: Ristilippujemme alla - Pohjoismainen vaihtoehto, Venähtäneet viikonloput ja Musiikkimammutteja maailmalta. Lisäksi on tarjolla festariklubeja 45 Specialissa.

Poimin ohjelmistosta muutaman highlightin, jotka itse ajattelin tilaisuuden tullen käydä tsekkaamassa:

Kovasikajuttu (2012)
Pertti Kurikan nimipäivät-yhtyeestä kertova odotettu dokumentti. Leffa nähdään MusiXinessa ennakkoon ennen varsinaista teatterikierrosta. Perjantain avajaisnäytöksen jälkeen luvassa myös Q&A-sessio. Itseäni leffaan houkuttelee itse aiheen lisäksi Kansakunnan olohuoneen takaa tutut tekijät. Tämä voi olla vain hyvä!

Loputon Gehennan liekki (2011)
Kotimainen black metal-dokumentti. "Elokuvassa esitellään jopa Suojelupoliisille tuttuja alakulttuurin voimahahmoja ja selvitellään, mitä mahtaa liikkua hautakivenkaatajan mielessä, ja miltä tuntuu, kun vanha puukirkko palaa." Kertonee kaiken olennaisen.

Last Days Here (2011)
Kanssaeläjä odottaa tätä Pentagrammin vokalisti Bobby Lieblingistä kertovaa dokkaria taatusti minua enemmän. Olen kuitenkin kuullut leffasta paljon hyvää ja toivon itsekin päätyväni paikalle.

When the Drum Is Beating (2011)
Musiikin parantava ja vapauttava voima on kiehtova aihe ja vetosi MusiXinessa myös viime vuonna. Haitilaisesta Septentrional-yhtyeestä kertova dokkari sivuaa samalla myös koko maan lähihistoriaa.

Käykäähän tutkailemassa tarjontaa ja tulkaa ihmeessä mukaan! Toivottavasti porukkaa saapuu paikalle viime vuotta enemmän. Valvesalin ja Elokuvateatteri Studion lisäksi näytöspaikkoina toimivat Finnkinon Plaza 8 sekä Tervasoihtu. Aikataulua voi käydä tutkailemassa MusiXinen sivuilta.

Viikonloppua odotellessa voi myös perehtyä viime vuoden festarointeihin: osa 1 ja osa 2.

Hieman erilaisia lapsuusmuistoja

Mieleni on jo kauan tehnyt kertoa sellaisista elokuvista, jotka ovat vaikuttaneet suuresti omaan elokuvahulluuteeni. Varmaan jokaisella elokuviin hullaantuneella on ainakin kourallinen sellaisia teoksia, jotka aikoinaan muovasivat omaa käsitystä elokuvista yleensä. Teoksia, jotka ohjasivat uuteen suuntaan ja saivat aikaan jonkinlaisen ahaa-elämyksen. Tässä yksi minun sellainen.

Tromeo ja Julia

(Tromeo and Juliet, 1996) 

Joskus vuonna 1999 tai 2000 pieni 11-12-vuotias tytön tyllerö selaili pikkukaupungin S-Marketin VHS-hyllyä silmät kiiluen. Rahaa oli yhteen leffaan, mikä se olisi? Vaihtoehtojen määrä ei ollut mitenkään hulppea, mutta yksi erottui joukosta heti. Silmä osui Troman julkaisuun Tromeo ja Julia (1996). K-16-leima takakannessa ei juuri marketin myyjätätiä säikäyttänyt ja niinpä pieni tyttö lähti pyörällä kotiin kuin suurta salaisuutta kantaen. Se pieni tyttö olin tietysti minä. Tuntui kuin olisin tehnyt jotain tavattoman kiellettyä. Vasta vuotta, paria aikaisemmin olimme kaverin kanssa yrittäneet vuokrata muutamaa K-16-kauhuleffaa katsottavaksi mökkireissulle ja tyly R-kioskin täti ei suostunut vuokraamaan niitä meille. Ja nyt minulla oli tuollainen kielletty leffa hyppysissäni!

Tromeo ja Julia ei tietenkään ollut ensimmäinen kerta kun katsoin elokuvaa, jota minun ei vielä olisi pitänyt nähdä. Molemmat isoveljeni ovat minua 10-12 vuotta vanhempia ja näin joskus pätkiä heidän katsomistaan leffoista. Tykkäsin aika paljon ysäri-toimintaleffoista ja erityisesti Nicolas Cagesta. Myös ystävilläni oli heitä itseään huomattavasti vanhempia isompia sisaruksia, joiden elokuvakokoelmia raidasimme. Eräänä aiempana kesänä tutuiksi tulivat ysärikauhuleffat, kuten Scream ja Tiedän mitä teit viime kesänä. Mutta Tromeo ja Julia ei ollutkaan toiminta- tai kauhuelokuva, mikä teki siitä jotenkin poikkeuksellisen.

Legendaarisen Troman tuottamassa elokuvassa klassinen tarina Romeosta ja Juliasta herää henkiin nykyajan Amerikassa. Tromeo Montague asuu säälittävän deekuisänsä kanssa räkäisessä kämpässä ja Juliet Capulet puolestaan suuressa kartanossa ilkeän isänsä ja alistuvan äitinsä kanssa. Tromeo seurustelee uhkean, mutta petollisen Rosyn kanssa. Julietin käsi on luvattu lihajalostamon omistajalle London Arbucklelle ja seksileikit varattu hehkeälle taloudenhoitajalle Nessille.

Tromeo ja Juliet kohtaavat Capuletin kartanossa järjestettävissä naamiaisissa, jossa Tromeo on kavereineen kuokkimassa. Rakkaus leimahtaa välittömästi, mutta sukujen huonoakin huonommat välit uhkaavat estää romanssin. Kyllähän te tiedätte miten tämä menee.

Omien sanojensa mukaan tekijät halusivat esittää klassikkonäytelmän sellaisena, että se tänä päivänä (tai siis vuonna '96) järkyttäisi ihmisiä yhtä paljon kuin Shakespearen alkuperäisteos aikoinaan. Omalla kohdallani tuo ainakin onnistui, sillä vaikka Troman erikoistehosteet ja gorentäyteiset kohtaukset ovatkin pienen budjetin hupailua, katsoin elokuvaa aikoinaan pelonsekaisella mielenkiinnolla. En osannut heti sanoa pidinkö siitä vai en. Oli jännittävää nähdä jotain niin erilaista, mutta täydellisessä kokemuksen puutteessani en osannut suhtautua siihen ihan sen vaatimalla tavalla. Toisinaan otin sen liian tosissaan. Minulla ei ollut vielä mitään käsitystä sellaisesta elokuvagenrestä, jota Tromeo ja Julia edustaa.

Löysin leffan uudestaan teini-ikäisenä. Silloin pystyin ensikertaa rehellisesti sanomaan pitäväni leffasta täysillä ja hyvin paljon vieläpä. Sen jälkeen Tromeo ja Julia on vakiinnuttanut asemansa yhtenä B-leffasuosikkinani. Olen Shakespeare-fani ja karsastan yleensä leffaversiota ja etenkin niitä, jotka on sijoitettu nykyaikaan, mutta Troma vie koko setin niin uudelle levelille, ettei sitä voi oikein verrata mihinkään muuhun versioon. Perinteikkäässä ja sataan kertaan versioidussa tarinassa Troman "go big or go home"-lähestymistapa toimii täysillä. Itse tarina on kuitenkin kehykseltään paljon alkuperäisen kaltainen. Elokuva on kuitenkin tragedian sijaan komedia, joten näytelmän loppu on muunneltu eri tavalla järkyttäväksi. Ja hauskaksi. Vaikka Troma kääntää Shakespeare-paletin päälaelleen kerta toisensa jälkeen, en koe että elokuva olisi jotenkin epäkunnioittava alkuteosta kohtaan. Päin vastoin.

Rock-musiikki on myös leffassa mainittavan isossa roolissa. Tarinan kertojana toimii itse Motörheadin nokkamies Lemmy. Soundtrackilla pauhaa Motörheadin ohella mm. Unsane, Ass Ponys, The Meatmen ja Sublime. Olen kuullut, että Tromeo ja Julia oli yksi halvimpia Troman leffoja, ainakin omana aikanaan. Tromalla on tapana kierrättää propseja ja tästä leffasta tuttuja juttuja näkyy myös esimerkiksi Troman tuoreemmassa leffassa Poultrygeist: Night of the Chicken Dead.

Jos Tromeo ja Julia on jäänyt tsekkaamatta, suosittelen lämpimästi. Ainakin itselleni leffa on myös ollut hyvä Troma-tutustumiselokuva, vaikka en olekaan sen vertaista vielä muusta Troman tuotannosta löytänyt. Tromeo ja Julia VHS on yksi rakkaimpia elokuva-aarteitani, sellainen elokuva, josta en halua luopua mistään hinnasta. Elokuvalle voi myös antaa krediittiä siitä, että se tutustutti minut täysin uuteen elokuvagenreen. Ala-asteikäisenä (ja siihen aikaan harvakseltaan internettiä käyttävänä) elokuvatarjonta oli aika suppeaa ja koostui vielä suurimmaksi osaksi ison budjetin Hollywood-rymistelyistä. Tromeon ja Julian myötä opin etsimään uusia ja erilaisia elokuvakokemuksia, se avasi silmäni elokuvien monimuotoisuudelle ja kummallisuudelle.

Pahoittelen, ettei tässä postauksessa ole kummempia kuvia. Leffa on tosiaan itselläni olemassa vain VHS-muodossa. Toivottavasti alla linkattu traileri antaisi jonkinlaisen käsityksen leffan visuaalisesta sisällöstä.

Tromeo ja Julia (Tromeo and Juliet, 1996)
Ohjaus: Lloyd Kaufman
107 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.1/10

Luchadores, el amor es ciego

Santo kirmaa jälleen ruudulle kuin tuulispää. Tällä kertaa mätkitään muumioita turpaan!

31. Santo and the Vengeance of the Mummy (Santo en la venganza de la momia, 1971)
Muumioita! Siis jotain uutta! OMG jne.

Tutkimusryhmä lähtee syvälle viidakkoon tutkimaan kirottua luolaa. Muinaisen alkuasukasheimon prinssi haudattiin luolaan elävältä. Ennen kuolemaansa hän langetti luolan ylle kirouksen ja vannoi ottavansa hengiltä hänet kuolemaantuominneiden jälkeläiset. Ylläri.

Tutkimusryhmässä ovat mukana Santon lisäksi ryhmänjohtaja, kaksi naista, joiden varsinaiset tehtävät jäivät vähän hämäränpeittoon, kokki (!!) ja erittäin hajamielinen ja ärsyttävä professori. Lisäksi mukana on isohko joukko opastamaan ja kantajiksi palkattuja kyläläisiä, heidän joukossaan isoisä ja pieni poika, jotka kuuluvat tuohon muinaiseen alkuasukasheimoon. Saavuttuaan luolaan ryhmäläiset löytävät muumioituneen ruumiin, jonka kaulassa on riipus. Ryhmänjohtaja ottaa riipuksen tutkittavakseen isoisän vastusteluista huolimatta ja kauheudet alkavat jo heti seuraavana yönä. Muumio nousee haudastaan ja lähtee killing spreelle - jousipyssyllä aseistautuneena!

No, ensinnäkin, leffasta tulee heti mieleen edellinen Santo, eli Santo vs the Headhunters, jossa myös liikuttiin viidakossa. Tässä on onneksi vähemmän turhia kävelykohtauksia. Vengeance on muutenkin rutkasti viihdyttävämpi. Hienoa huomata miten viidakkoon tullessaan seurueella ei ole mitenkään mielettömästi kannettavaa, mutta perillä heillä onkin pystyssä kokonainen telttakylä. Ja oma kokki mukana! Siis oikeasti. Toisilla sitä vaan on liikaa rahaa.

Hajamielisen professorin on tarkoitus olla joku koominen sidekick-hahmo. Metsään meni. Toivoin, että muumio tappaisi ärsyttävän professorin heti ensimmäisenä. Hahmo on ihan uskomaton turhake, eikä proffasta näyttänyt olevan seurueellekaan juuri hyötyä. En ole itse samoillut viidakossa, mutta voin kertoa, että jos olisi sinne lähdössä, en ottaisi muistisairasta vanhusta mukaan.

Elokuvan hienoimmassa yksittäisessä kohtauksessa Santo pääsee osoittamaan isällisen puolensa, kun hän lohduttaa isoisänsä menettänyttä poikaa. "Itke nyt," Santo neuvoo, "mutta älä sitten enää, sillä miehet eivät itke ja sinä olet nyt mies." Hyvä Santo! Kerro sille pojalle!

Plussaa (?) muuten alun ovelasta painikohtauksesta. Kehäpaini oli aiemmista leffoista poiketen hyvin toteutettu ja siinä oli vieläpä kunnon selostus! Matsissa Santo ja hänen sidekickinsa Rebelde Rojo taistelivat italialaisia painijoita vastaan. Kaikki kolme erää näytettiin ja hetken jo näytti siltä että Santo kumppaneineen häviää tämän pelin. Selostuksen ansiosta luulin jo ohikiitävän hetken ajan, että tämä painikohtaus liittyy jotenkin itse juoneen. Mutta ei, ei se liity. Alkuun on vain päätetty laittaa hirmuisen pitkä, kolmi-eräinen painikohtaus, josta kukaan ei puhu enää ikinä ja joka ei liity millään tavalla itse asiaan. Hieno juttu, kiitos!

Santo and the Vengeance of the Mummy (Santo en la venganza de la momia, 1972)
Ohjaus: Rene Cardona
87 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 4.7/10

32. The Mummies of Guanajuato (Las momias de Guanajuato, 1972)
Lisää muumioita!

Santo on itse asiassa vain sivuosassa tässä elokuvassa, jota tähdittävät toiset lucha libre-mellastajat Blue Demon ja Thousand Masks. Santosta kuitenkin puhutaan paljon ja yksi Santon esi-isistä on lopulta tämänkin muumioselkkauksen takana.

Penguin-niminen lyhytkasvuinen mies työskentelee turistioppaana Guanajuatossa. Yksi hänen tehtävistään on esitellä kävijöille hautakammiota, josta löytyy kokonainen rivistö erilaisia muumioita. Useimpia muumioita ei juuri edes tunnista ihmisiksi, mutta yksi rivistö poikkeaa muista. Rivin muumioilla on vielä vaatteet päällä ja vain kasvot ovat muumioituneet. Yksi noista kalmoista on Satan-niminen painija, joka oli tehnyt sopimuksen paholaisen kanssa. Katsojien suureksi yllätykseksi Satan vannoo kostoa Santolle, jonka esi-isälle hän hävisi painimatsissa 1800-luvulla. (Flashbackissa 1800-luvun paini ei muuten eroa hitustakaan "nykyajan" painista. Jännä juttu.)

Penguin sattuu olemaan myös Blue Demonin ja Thousand Masksin painitiimin maskotti. Kun Satan herää muumioituneesta tilastaan, Penguin pyytää painijoita avuksi. Kohta muumioita vaeltaa kaduilla jo kokonainen armeija, eikä mikään tunnu voivan pysäyttää heitä.

Hauskinta tässä elokuvassa on ehdottomasti Thousand Masks. Nimensä mukaisesti painija tunnetaan siitä, että hänellä on aina eri look menossa. Useimmat ovat toinen toistaan naurettavampia. Pinkki maski ja tiikerikuvioidut shortsit?! Myös Penguin tuo kaivattua maustetta tarinaan. Viinaan menevää pikkumiestä näyttelee Jorge Pinguino, joka on esiintynyt vain muutamassa elokuvassa.

Santo tulee mukaan oikeastaan vasta loppumetreillä viimeistä taistelua varten. Blue Demonilla ei ole puoliakaan Santon karismasta, eikä edes yhteistyö Thousand Masksin kanssa saa kaksikkoa kannattelemaan täysipituista elokuvaa. Lucha libre-painijoilla tuntuu olevan joku suuri isällinen vietti, sillä tässä elokuvassa tavataan myös Blue Demonin poika. Adoptiopoika. Hitsi vieköön, hetken jo luulin että tuo maski päässä voisi saada pesää. Ilmeisesti ei saa. Thousand Masks on kihloissa ja Santollakin riittää vientiä vähintään joka toisessa elokuvassa, mutta Blue Demon on forever alone.

Nyt Santon esi-isien toilailut alkavat muuten jo mennä lievästi huvittaviksi, kun niitä setvimään joutuvat jo muutkin painijat. Mahtaa vituttaa. Miksei ne Santon esi-isäpainijat vaan voineet olla sekaantumatta muiden asioihin?

The Mommies of Guanajuato (Las momias de Guanajuato, 1972)
Ohjaus: Federico Curiel
85 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 3.7/10

33. Santo vs. Frankenstein's Daughter (Santo contra hija de Frankenstein, 1972)
Pitää heti alkuun antaa vähän kredittiä tälle leffalle. Olin aluksi aivan satavarma, että Frankensteinin tytär tarkoittaa tässä tapauksessa sen tohtori Frankensteinin luoman hirviön tytärtä, eikä suinkaan tohtorin tytärtä. Tämä siksi, että elokuvia katsovat ja tekevät ihmiset onnistuvat aina sekoittamaan nämä asiat keskenään: tohtori nimeltä Frankenstein loi hirviön. Hirviö ei ollut nimeltään Frankenstein.

Toisaalta olisi ollut aika hulppeaa nähdä minkä mörrimöykyn kanssa Frankensteinin hirviö olisi lisääntynyt...

Frankensteinin tytär Freda on myöskin tiedemies. Tai tiedenainen. Hän on luonut seerumin, joka takaa ikuisen nuoruuden. Freda pistää itseensä ja kätyreihinsä seerumia säännöllisesti. Seerumipistokset on kätyreiden palkinto hämärähommiin osallistumisesta ja apureiksi palkataankin vain vanhuksia, jotka Freda voi houkutella leipiinsä nuoruuden lupauksella. Freda itse on kuitenkin tulossa seerumille immuuniksi ja sen vaikutus kestää aina vain lyhyemmän aikaa. On vain yksi ratkaisu: napata Santo!

Aluksihan tämä järkeily tuntuu tosi oudolta, mutta nyt vain sattuukin olemaan niin, että Santon veri voi taata Fredalle loisteliaan, ikinuoren tulevaisuuden. Santon veressä on runsaasti erästä nuorekkuuteen vaikuttavaa ainetta, minkä ansiosta Santo itsekin on pysynyt freesinä ja vahvana vuosikymmenten ajan. Freda haluaa napata Santon elävältä ja vangita tämän tyrmäänsä, josta hän voi sitten käydä hakemassa Santon verta tarvittaessa. Samalla Freda rakentelee myös omaa Frankensteinin hirviötään.

Vaikka leffasta löytyy paljon Santo-kliseitä, on tämä silti ihan piristävä kokemus joihinkin väsyneimpiin Santoihin verrattuna. Taustatietoja tutkiessa pistää silmään outo ohjaaja, ehkä sillä on vaikutusta asiaan. Leffan piristeitä ovat Santon tyttöystävä (ja superinnokas fani) Norma sekä Fredan rakentama hirviö Ursus, jonka Santo onnistuu taivuttelemaan puolelleen pelastamalla tämän kuolemalta. Ursus ei kuitenkaan kiinnosta Santoa niin paljon, että hän vaivautuisi pelastamaan tämän hengen toiseen kertaan. Oh, well.

Hauskoja yksityiskohtiakin tietysti löytyy. On mahtavaa, että Fredan salalabrassa on noin miljoona erilaista nappia ja vipua, joista yksi on sellainen, joka räjäyttää koko paikan viiden minuutin kuluttua. Mitenhän monta kertaa päivässä kätyreille saa raivota väärän vivun vetämisestä? "Älä vedä siitä vivusta! Etkö muista, että juuri tuo on se itsemurhapommi-vipu!"

Toinen hauska yksityiskohta on Fredan hiukset. Jäi arvoitukseksi, mikä funktio oli sillä, että hiustyyli vaihtui kerran kesken elokuva ihan toiseksi ja sitten taas takaisin. Ensin ajattelin, että hiustyyli viittaa siihen miten nuori Freda milloinkin on, eli juuri seerumia pistettyään Fredalla olisi nuorekkaampi kuontalo kuin myöhemmin. En kuitenkaan huomannut leffassa mitään muuta kohtausta, joka tukisi tätä teoriaa. Mystistä.

Elokuva poikkeaa muista Santoista lähestulkoon järkeenkäyvän juonensa ja hyvän flownsa vuoksi. Tämähän on lähes top 10-kamaa!

Ai niin, leffassa Santo ja Norma tulevat myös paljastaneeksi vähän yksityiskohtia yhteiselostaan. Norman sisko utelee, miten Norma voi pitää niin paljon miehestä, jolla on aina maski päässä (kysymys, jota olemme kaikki miettineet). Norma kertoo, että kun he ovat kahden, Santo ottaa maskin pois... Grau.

Santo vs. Frankenstein's Daughter (Santo contra hija de Frankenstein, 1972)
Ohjaus: Miguel M. Delgado
97 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 5.2/10


Seuraavaa Santo-settiä odotan jopa innolla. Seuraavissa kolmessa elokuvassa Santo kohtaa kidnappaajat, tappajahirviöt muista maailmoista (!!), sekä mystisen "La Tigresan." Sitä odotellessa!

Mitä helvettiä minä juuri katsoin?

Hausu 

(House, 1977) 

Kanssaeläjäni on hehkuttanut tätä elokuvaa siitä asti, kun tapasimme. Hausu tulee esille aina, kun puhutaan oudoista elokuvista, jotka pitäisi katsoa uudelleen. Luulisi, että vuosien hehkutus olisi liikaa ja odotukset kipuaisivat niin korkealle, että pettymys olisi väistämätön. Niin, niinhän sitä luulisi.

Hausu on japanilainen kauhukomedia. Koulutyttö Oshare on lähdössä isänsä kanssa lomalle, mutta isän esittelemä uusi äitipuoli Ryoko pistää suunnitelmat sekaisin. Osharen oikea äiti kuoli jo vuosia sitten, mutta tyttö ei voi millään hyväksyä hänen tilalleen toista naista. Oshare kirjoittaa kirjeen tädilleen, äitinsä siskolle, jota hän ei ole nähnyt vuosikausiin ja pyytää päästä lomalle hänen luokseen. Kun kouluystävien lomasuunnitelmat peruuntuvat, hekin pääsevät mukaan. Matkaan lähtevät Osharen lisäksi hänen paras ystävänsä Fanta, herttainen Sweet, pianotaituri Melody, älykkö Gari, taistelulajeja harrastava Kung Fu ja ahmatti Mac.

Tytöt matkaavat maalle tädin suureen taloon. Innokkaat nuoret tuovat eloa taloon ja pyörätuolissa istuvaan tätiin. Pikku hiljaa tytöt kuitenkin huomaavat, ettei kaikki ole kunnossa. Yksi kerrallaan tyttöjä katoaa oudoissa olosuhteissa, esineet tuntuvat liikkuvan itsestään ja koko talo vaikuttaa elävän. Jopa Osharen rakas kissa Snowflake käyttäytyy oudosti. Tiedossa on kauhujen yö, jossa ei säästellä verta tai kummallisia erikoistehosteita.

Aluksi elokuvan tyyli tuntui melko selkeältä, eikä lainkaan niin oudolta kuin odotin. ADHD-vauhti oli kyllä päällä, mutta outoa oli oikeastaan ainoastaan ylireipas musiikki. Alkupuoli on kovasti anime-tyylistä kuviltaan, leikkaukseltaan ja kerronaltaan yleensä. Myös karikatyyriset hahmot tuovat anime-viboja. Musiikin vuoksi odotin ensimmäiset 25 minuuttia, että Totoro hyppää kohta jostain. Kun tytöt pääsevät perille tädin taloon, elokuva alkaa mennä koko ajan vain kummallisemmaksi.

Elokuva erikoistehosteet on tehty tarkoituksella epärealistisiksi ja ne ovatkin useimmiten aivan älyttömiä. Leffaa katsoessa on täysin mahdoton arvata mitä seuraavaksi tapahtuu, sillä kummallisia tapahtumia tulee hengästyttävä määrä. Jos katsot muualle vain sekunnin ajan, missaat todennäköisesti jotain hienoa. Lukaisin leffan juonikuvauksen Wikipediasta seuraavana päivänä, enkä enää edes muistanut kaikkia tapahtumia, niin paljon niitä on.

Screencappien ottaminen tästä leffasta oli poikkeuksellisen helppoa ja vaikeaa yhtä aikaa. 90% koko leffan freimeistä on screencap-ainesta, mutta samalla en halua paljastaa mitään liian räväkkää ja spoilata leffaa. Toisaalta, vaikka ottaisin 100 screencappia tästä leffasta, olisi varmaan mahdotonta spoilta kaikkea.

En tosiaan liioittele, kun sanon, että tässä elokuvassa tapahtuu ihan hulluna. Leffa kestää vain n. 90 minuuttia, mutta välillä pituus tuntui kolmelta tunnilta, meininkiä oli niin helvetisti. Tylsäksi tämä ei silti missään vaiheessa käy. Omia suosikkijuttujani olivat pianoa soittavat irtosormet, luurangon kanssa jammaileva täti, banaaniläjäksi muuttuva mies ja verta sylkevä kissamaalaus. Suurin osa äksönistä ajoittuu leffan jälkimmäiselle puoliskolle, joka onkin kirjaimellisesti hengästyttävää katsottavaa.

Olen lapsesta saakka pitänyt kummitustalotarinoista. Minusta ne tarjoavat rajattomat määrät mahdollisuuksia, mutta useimmat kummitustaloleffat jäävät hieman tylsiksi, eikä niissä osata käyttää tarpeeksi mielikuvitusta. Hausu tekee sen, mistä olen haaveillut: se on omaperäisesti toteutettu kummitustaloleffa, joka jää oikeasti mieleen. Katson paljon elokuvia ja vain harvoin näen sellaisen elokuvan, jonka voisin katsoa heti seuraavana päivänä uudelleen. Vaikka uudelleenkatselun hinku onkin kova, Hausu on kuitenkin luultavasti parhaimmillaan, kun sen katsoo ainakin muutaman vuoden väliajalla. Siinä ajassa ehtii unohtaa jo ison osan noin miljoonasta ei tapahtumasta ja yllättyy taas uudelleen.

Hausun vahvuus ei ole pelkästään erikoistehosteissa ja kummallisuudessa. Vaikka tehosteet ovat erittäin yliampuvia, kokonaisuus on huolellisesti toteutettu. Voin uskoa, että Hausu on juuri sen näköinen elokuva, kun tekijät halusivatkin. Tyyli ei ole mikään vahinko. Voisi myös luulla, että tyyli menisi itse elokuvan edelle siinä määrin, että lopulta kyseessä on pelkkä sekava efektikollaasi. Elokuvan loppupuoliskon osalta tämä on osittain totta, mutta jollain omalla oudolla tavallaan leffa rullaa eteenpäin mainiosti. Näyttelijöistä suurin osa on amatöörejä, mutta he sopivat tähän elokuvaan kuin jättiläismäiset punaiset huulet, öö, mihin vain.

Hausu on nyt pyörinyt mielessä kohta kolme vuorokautta. Suosittelen äärimmäisen lämpimästi! Tiedän, etten pysty mitenkään kuvailemaan tätä elokuvaa ja tekemään sille oikeutta, joten jos vain joskus saatte tilaisuuden, katsokaa se itse. Trailerista saa jonkinlaisen käsityksen, vaikka sekin on laimea itse elokuvan rinnalla.

Hausu (House, 1977)
Ohjaus: Nobuhiko Ohbayashi
87 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.9/10

Leffavuosi 2011 - hittejä ja huteja

Lupasin siis tehdä katsauksen viime vuoteen Oscar-gaalapäivänä, jotta ehtisin katsoa useamman vuoden aikana julkaistun elokuvan. Parin viime viikon aikana olen ottanut kunnon loppukirin, minkä vuoksi tännekään ei ole uusia postauksia juuri ilmestynyt. Näkemättä on siltikin vaikka ja mitä, osaksi siksikin, että muutama mielenkiintoinen teos julkaistiin vasta joko vuoden viimeisinä päivinä tai uuden vuoden alkuviikkoina. Ja totta kai myös siksi, että ne mielenkiintoisimmat leffat eivät meinaa tännepäin saapua sitten millään.

Päällimmäisenä tunteena on pieni pettymys. 2011 ei missään nimessä ollut samanlainen leffavuosi kuin 2010, jolloin nähtiin jos jonkinlaista loistoelokuvaa (mm. Miesten vuoro, Inception, Toy Story 3...). Mietin ensin, että olen vain katsonut liikaa elokuvien sieltä huonommasta päästä, mutta en usko. Bottom5 -listalle oli kyllä kova tunku, mutta myös vuoden puhutuimpia elokuvia tuli katsottua useampi, eivätkä ne kaikki yltäneet hypen tasolle. Aloitetaan hyvistä uutisista.

1. Iho jossa elän (Le piel que habito), 9.5/10 
2. Midnight in Paris, 9.0/10
3. Nader ja Simin: Ero (Jodaeyie Nader az Simin), 8.8/10
4. Le Havre, 8.8/10
5. Kung Fu Panda 2, 8.1/10
6. Kaameat pomot (Horrible Bosses), 7.9/10
7. Mama Africa, 7.8/10
8. Red State, 7.6/10
9. Hysteria, 7.5/10
10. The Kid with a Bike (Le gamin au vélo), 7.3/10

Vuoden parhaan elokuvan tittelin nappaa minun listallani Almodovarin uusin, Iho jossa elän, joka oli todella mielenkiintoinen ja mukaansatempaava. Olin jo ehtinyt kyllästyä uusiin elokuviin niin monen huonon tai keskinkertaisen tekeleen jälkeen, joten Iho jossa elän toi aivan uutta potkua tähänkin projektiin. Leffa oli itse asiassa ensikosketukseni Almodovarin leffoihin ja näkisin niitä mielelläni lisää. Olen monesti meinannut jonkun teoksen katsoa, mutta se on aina jäänyt.

Kaurismäen Le Havre ei pettänyt. Missasin leffan Sodankylässä (kahdesti!), joten kävin katsomassa sen vasta varsinaisen teatterilevityksen yhteydessä. Ja vasta joulukuussa. Iltapäivällä. Elokuva oli yhtä aikaa sekä epätyypillisen että tyypillisen kaurismäkeläinen. Myös Kaurismäen Juhassa aikoinaan nähdyn André Wilmsin pelkällä läsnäololla oli suunnaton merkitys elokuvan onnistumisen kannalta. Täydellinen valinta pääosaan!

Ranska oli muutenkin tänä vuonna kovaa kamaa. Listan kärkeen valikoitui Le Havren ohella Midnight in Paris, Woody Allenin uusin. Täytyy myöntää, että myös Allen on ollut minulle musta aukko jo pitemmän aikaa. Ainakin siinä mielessä, että kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt nähdä jo monen monen monta Allenin elokuvaa enemmän. Midnight in Paris oli rakkaudentunnustus Pariisille, joka on inspiroinut taiteilijoita toisensa perään maalareista kirjailijoihin ja elokuvantekijöihin. Vaikka elämme nykyhetkessä, kaipaamme usein aikaa, jossa emme ole koskaan edes eläneet, kuten elokuvan päähenkilö kaipaa 20-luvun Pariisiin. Nostalgiatrippi parhaimmillaan.

Nader ja Simin: Ero oli itselleni yksi vuoden odotetuimpia, koska pidän tosi paljon iranilaisesta elokuvasta. Aluksi hieman petyin, mutta elokuva jäi elämään pään sisälle pitkäksi aikaa, ja mitä enemmän pohdin ja pyörittelin sitä, sitä enemmän siitä pidin. Se ei siltikään ole paras koskaan näkemäni iranilainen elokuva ja hiemanhan tuota on ylihypetetty, minkä takia moni varmasti pettyy. Leffa on kuitenkin hyvä portti iranilaisen elokuvan maailmaan sellaisille, jotka eivät ole niitä aiemmin nähneet. Suosittelen.

Dreamworks yllätti Kung Fu Panda 2:lla. Tykkäsin ykkösosastakin, mutta olin varma, että Dreamworks tunaroi jatko-osan kohdalla. KFP2 oli kuitenkin vauhdikas ja hauska, sekä lisäksi hienon näköinen elokuva. Eli viihde-elokuvana suorastaan täydellisyyttä hipova. Horrible Bosses ja Hysteria edustavat myöskin listalla harmittomia viihde-elokuvia. Molemmat ovat jokseenkin keskinkertaisia, mutta viihdepläjäyksinä ihan toimivia ajantuhlakkeita. Horrible Bosses tuskin saisi toisella katsomiskerralla yhtä hyvää scorea. Elokuvasta jäi positiivinen olo, koska se yllätti ja korkeahko arvosana on osittain sen ansiota.

Listalle pääsi myös toinen Kaurismäki, Mikan Mama Africa. Harmikseni missasin senkin Sodankylässä. Onneksi YLE pelasti. Tai tarkemmin YLE Areena, sillä unohdin katsoa Mama African, kun se tuli telkkarista. Kahdesti. Kaikista upeinta elokuvassa oli tietysti Miriam Makeban musiikki. Makeban elämä on muutenkin ollut mielenkiintoista, joten hän oli erittäin hyvä dokumentin aihe. Dokumentit loistavat poissaolollaan koko listalla, joten Mama Africa erottuu edukseen.

Red State pääsi yllättämään. Katsoin leffan ilman kummempia odotuksia ja kuinkas ollakaan, yllätyin erittäin positiivisesti. Mistään täydellisestä leffasta ei ole kyse, mutta omassa sarjassaan Red State loistaa ja on myös vuoden paras toimintaelokuva. Ennalta-arvattavuudesta elokuvaa ei voi syyttää, mutta loppua kohden pointtia tehdään selväksi turhankin ärhäkkäästi, mikä ärsyttää.

Listan kolmas jotenkin Ranskaan liittyvä elokuva on ranskalainen The Kid with a Bike, joka oli kokonaisuudessaan keskinkertainen, mutta pääsi listalle parempien elokuvien puutteessa. Päähenkilö, nuori poika, on hiljaisen sympaattinen ja nostaa leffan pisteitä.

Entäs ne huonot uutiset sitten?

1. Zookeeper, 1.9/10
2. Smurffit (The Smurfs), 2.1/10
3. Kohti Marsia (Mars Needs Moms), 2.7/10
4. The Resident, 3.4/10
5. Beach Spike (Re lang qui ai zhan), 3.4/10

Tämä lista on täynnä pettymystä. Oikeastaan kaikki nämä leffat tuli katsottua viihdytyksen tarpeeseen eli hakusessa oli joku hauska komedia tai perseilyleffa. Ja mitä siitä sitten sai? Täyttä tuskaa. Että kiitos vaan.

Zookeeper saa kyseenalaisen kunnian olla vuoden huonoin elokuva. Aluksi elokuva vaikutti vain yritteliäältä, mutta tylsältä komedialta. Ja sitten eläimet alkoivat puhua! Herrajjumala, luulin että tällaiset leffat jäivät ysäreille! Vitsit olivat aivan uskomattoman huonoja, juoni erittäin ennalta-arvattava ja voi vittu niitä puhuvia eläimiä aaaaargh. Typerryttävän surkeiden vitsien kokoelma, jota en suosittelisi edes kidutusvälineeksi.

Mietin vieläkin, miksi katsoin Smurffit. En ollut edes humalassa. Mitään hyvää syytä en löydä. Periaatteessa leffa ei ollut niin oksettavan hirveä kuin etukäteen kuvittelin, mutta ei tätä kyllä vapaaehtoisesti katsoisi uudelleen. Tykkäsin pienenä smurffeista ja ajattelin ensin, että nyt lapsuusmuistoni raiskataan, mutta onneksi animaatio/live action -smurffileffa on niin kummallisen näköinen ja tyylinen, etten edes pystynyt yhdistämään sitä lapsuuteni smurffeihin.

Listan ainoa täysin animoitu elokuva on Disneyn Kohti Marsia, joka on toteutettu motion capture-tekniikalla. Katsoin leffan, koska sitä on haukuttu niin paljon. Sitä on kutsuttu jopa vuoden suurimmaksi flopiksi, mitä se minun puolestani voisi hyvinkin olla. Animointi on superrumaa, juoni on huttua ja hahmot lähinnä ärsyttäviä. Oli tosi suuria vaikeuksia saada tämä katsottua loppuun asti.

Listan suomalaisvahvistus on The Resident, josta olikin enemmän puhetta jo viime vuonna. Antti Jokisen sai esikoispitkäänsä sellaisia nimiä kuin Hilary Swank ja Christoper Lee, mutta tuloksena oli mielikuvitukseton tusinajännäri, joka ärsytti ennalta-arvattavuudellaan. Onneksi suomalaista osaamista löytyy myös top-listalta. Jokiselle kaikkea hyvää tulevaisuuden projekteihin, mutta älä tee enää näin huonoja leffoja. Please?

Listan viimeinen elokuva on hongkongilainen Beach Spike. Elokuva kertoo kahdesta lentopalloa harrastavasta  tytöstä, joiden biitsi aiotaan tuhota. Alueen voi pelastaa vain lentopallomatsilla, kuinkas muutenkaan. Ajattelin, että tässä leffassa voisi olla sellaista perseily-meininkiä, jota muista viime vuoden leffoista puuttui. Olin väärässä. "Juonta" oli ihan hämmentävän vaikea seurata, koska kiinankielessä joku yksikin pieni äännähdys voi tarkoittaa kokonaista lausetta. Tekstejä ei ehtinyt lukea juuri koskaan kokonaan ja suuren joukon keskustelut tuottivat tuskaa. Edes bikiniasuiset urheilijatytöt eivät pelastaneet tätä elokuvaa, sillä tytöt olivat suorastaan pelottavan laihoja. Lisäksi puolet elokuvasta on kummallisia high speed camera-hidastuksia. Sanon kummallisia, sillä en ymmärrä miksi pitää näyttää n. kymmenen kertaa putkeen sitä, kun lentopallo osuu tyttöä naamaan tai kun pelaaja mätkähtää hiekalle. Amatöörimäisyys on käsinkosketeltavaa. "Hei, tää on siisti tekniikka, käytänpä tätä nyt ihan vitusti!"

Hyvien ja huonojen elokuvien väliin jäi paljon keskinkertaisia elokuvia, joista osa on ihan maininnan arvoisia, joko hyvässä tai pahassa. Meryl Streepin uskotaan voittavan Oscarin suorituksestaan Margaret Thatcherina Rautarouvassa (The Iron Lady). Elokuva herätti paljon ristiriitaisia tunteita. Oli Thatcherista mitä mieltä hyvänsä, hänen uransa on ollut mielenkiintoinen, eikä hän ole lainkaan hassumpi elokuvan aihe. On kuitenkin omituista, että elokuvassa keskitytään niin paljon nykyaikaan, jossa Thatcher harhailee tylsässä arjessaan pahasti dementoituneena. Nämä osiothan ovat täyttä spekulaatiota ja vaikka nykyajan ottaminen mukaan onkin ihan ok, vähempikin olisi riittänyt. Ei mikään huipputeos, jotain härskiä tässä on.

Yksi vuoden pettymyksistä oli Hanna. Odotin leffalta melko paljon ja elokuvan alkaessa olinkin jo ihan innoissani. Into lopahti kuitenkin nopeasti, eikä loppuleffa jaksanut enää kiinnostaa samalla tavalla. Lupaavasti alkaneesta leffasta tuli outo eri tyylien sekametelisoppa, joka ei kantanut loppuun asti. Toinen pettymys oli Captain America: The First Avenger. Tykkään sarjakuvista, mutta en ole koskaan erityisemmin perehtynyt Marvelin sarjoihin. En tiedä saisinko tästä jotenkin enemmän irti jos olisin. Tämäkin leffa jaksoi kiinnostaa aluksi, mutta kävi edetessään aina vain mielenkiinnottomammaksi. Ei jatkoon.

Toivottavasti vuodesta 2012 tulee hyvä myös elokuvien kannalta. Tai ainakin parempi. Muutamia lupaavanoloisia elokuvia on jo tulossa. Hauskaa Oscar-iltaa niille, joita gaala kiinnostaa ja jotka sitä viitsivät seurata!

TV-sarjoja hakusessa

Mietin tällä viikolla paljon vanhoja suomalaisia TV-sarjoja, joita tuli ysäreillä katsottua. Mielessäni on kummitellut yksi sarja todella, todella kauan, eikä kukaan tunnu tietävän mikä se on. En muista sen nimeä ja monet muutkin pienet yksityiskohdat ovat unohtuneet vuosien saatossa täysin. Yritin ja olen yrittänyt jo aiemminkin etsiä sarjaa vähäisten tietojeni avulla Googlesta, Elonetistä, Wikipediasta ja IMDb:stä, mutta tuloksetta. Aloin jo epäillä keksineeni itse koko sarjan, kunnes huomasin että joku oli nyt kysellyt sen perään Suomi24:ssa. Kyseessä on siis kotimainen ysärisarja. Sitä en muista oliko Antti Virmavirta oikeasti pääosassa kuten tuolla mainitaan, mutta muistikuvat ovat niin hataria muutenkin, että ihan mahdollista se on.

Joka tapauksessa, näin tuon sarjan ainakin osittain silloin kun se aikoinaan tuli telkkarista ysäreillä. Muistan sen olleen todella ahdistava ja pelottavakin, minkä vuoksi se niin paljon kiinnostakin. Jos joku tunnistaa mikä sarja on kyseessä, haluaisin mielelläni tietää siitä lisää! Suomi24:sen kuvauksessa on oikeastaan kaikki mitä itsekin sarjasta muistan (ja vähän enemmänkin) eli kannattaa käydä lukaisemassa se. Itselleni on jäänyt päällimmäisenä mieleen vain tuollakin mainittu hissikohtaus, jossa päähenkilö toikkaroi hissikuilussa ja jää puristuksiin. Muistikuvia on myös sarjan ensimmäisen jakson alusta, jossa mies on lähdössä perheineen purjehtimaan.

On myös toinen sarja, jota olen etsinyt kauan, mutta siitä on jo enemmän muistikuvia. Joskus ysärin lopulla tuli sellainen kotimainen sarja kuin Verisiskot. Tietääkö kukaan onko tätä ylipäätään mahdollista löytää mistään?

Kirjalöytöjä

Elokuvien katsomisen lisäksi elokuvista lukeminen on kuulunut harrastuksiin jo pitemmän aikaa. Ihan kaupasta/kirpputorilta ostettuja elokuvakirjoja löytyy muutama (lähinnä yleisteoksia ja pari elämäkertaa), mutta suurin elokuvakirjojen aarrearkku on ollut kirjasto. Oulun pääkirjastossa alkoi maanantaina poistomyynti. Edellisissä myynneissä ei ollutkaan tullut käytyä ja varmaan olisi jäänyt väliin nytkin, elleivät kelit olisi sopivasti lauhtuneet. Teimme siis maanantaina alkuillasta pienen iltalenkin ja kävimme penkomassa kirjastosta poistettuja aarteita. Seuraavassa vähän tämänkertaisia ja aiempiakin löytöjä.

Löytö #1 - Rex Harrisonin omaelämäkerta It's a Damned Serious Business: My Life in Comedy. Aluksi tätä piti vähän harkita, mutta yhden euron hinta ei ole oikeastaan koskaan liikaa kirjasta ja omaelämäkerrat (ja elämäkerrat muutenkin) kiinnostavat aina.

Löytö #2 - Christopher Limken Olemme kaikki vaarassa - Pasolini, oikeusjuttu. Olen kuullut tosi ristiriitaisia arvioita tästä teoksesta, mutta pakkohan se on itsekin lukea.

Löytö #3 - Harto Hännisen Kinosaurus - Elokuvafriikin vuosisata. Tässäpä vasta oli todellinen löytö! Luulin jo selanneeni läpi kaikki eri taiteita käsittelevät niteet, kun päätin ajan kuluksi vielä tsekata muutaman korillisen. Ja sitten löysin tämän. Pakko sanoa, että yhden euron hinta oli kyllä enemmänkin kuin kohtuullinen. Vaikka kirja onkin jo sinänsä vanha (v. 1997), se on tosi hyvässä kunnossa ja asiaa on paljon. Tykkään kovasti lukea tällaisia opuksia. Score!

Elokuvalehtiä en valitettavasti löytänyt. Toisaalta en ole vielä edes löytänyt sellaista elokuvalehteä, jota oikeasti haluaisin lukea. Niinpä lehtiosastolta lähti mukaan vain muutama Image ja Skeptikko, sekä Raitis Joulu vuodelta 1947.

Kirjastojen kokoelmia on tullut raidattua ennenkin. Viitisen vuotta sitten olin kirjastossa työharjoittelussa kolme kuukautta. En tosin Oulun kirjastossa, vaan huomattavasti piskuisemmassa Haapaveden kaupunginkirjastossa. Pienessä kirjastossa oli omat puolensa. Negatiivisinta oli varmaan se, että useimpia kirjoja oli vain yksi kappale ja kun kirjoja poistettiin, niteet olivat jo aika huonossa kunnossa. Oulun kirjastossa, jossa näkee joskus ihan älyttömän määrän kappaleita yhdestä kirjasta, osa myyntikirjoistakin oli lähes uudenveroisia.

Joka tapauksessa, satuin olemaan kirjastossa töissä juuri oikeaan aikaan, sillä sinä kesänä suoritettiin pitkästä aikaa laajaa inventaariota. Tietokirjat käytiin läpi hylly hyllyltä ja kauan lainaamatta olleet niteet vietiin joko varastoon tai laitettiin myyntiin. Samalla katsottiin pikaisesti kirjojen yleiskuntoa ja huonokuntoisia kirjoja poistettiin. Vietin muutenkin melkoisesti aikaa elokuvakirjojen parissa, joten kävin suuren osan hyllystä läpi itse. Löysin muutamia tekstipitoisia niteitä, joita ei ollut lainattu vuosiin, sekä useita kuvallisia kirjoja, joista oli leikattu pois kaikki Marilyn Monroen ja James Deanin kuvat (onnittelut vain leikkaajalle huonosta tylsästä mausta). Useita kirjoja poistettiin jommasta kummasta syystä ja lopulta kannoin kotiin kassikaupalla vanhoja elokuvakirjoja. Suurin opuksista oli Peter von Baghin Elämää suuremmat elokuvat 2.

Muita Haapaveden kirjastosta löytämiäni kirjoja ovat mm. kuvapainotteiset Hollywood 40's ja Hollywood 70's sekä Movies of the 50's. Essee-tyylisistä kirjoista mukaan tarttui Olli Alhon Maailmankaikkeuden vartiomies, von Baghin Kymmenen elokuvaa ja André Bazinin Elokuvan mestareita.

En välitä ensipainoksista tai muusta kirja-hifistelystä. Minulle riittää, että saan lukea kirjan. Sisältö on tärkein, ei paketointi. Niinpä kirjaston vanhat lainakirjat ajavat asiansa ihan hyvin. Muita omia kirjojani en jaksanut alkaa kuvaamaan. Yksi huikeimpia löytöjäni on ollut Laurence Olivierin omaelämäkerta Näyttelijän tunnustuksia. Muutettuani Ouluun kävelin kerran tylsyyksissäni antikvariaattiin ja törmäsin kirjaan heti ensimmäistä hyllyä laiskasti tutkiessani. Kirja oli priimakuntoinen ja köyhdytti opiskelijan budjettia kahdeksalla eurolla. Olen suuri Olivier-fani, joten ostosta ei tarvinnut kauaa harkita. Hyllystä löytyy lisäksi Donald Spoton Olivier-elämäkerta, mutta sitä en ole vielä lukenut. Luettavien listalla on myös hyllystä löytyvä Lauren Bacallin omaelämäkerta Tällaista se oli. Sekin löytyi aikoinaan käytettynä. Hieman kuluneempi nide maksoi vain muutaman euron.

Ehdotuksia etenkin mielenkiintoisista elämäkerroista otetaan vastaan. Olen ollut viime aikoina vähän laiska lukemaan elokuvakirjoja, vaikka muuten olenkin lukenut varsin vimmaista tahtia. Kirjastossa jään aina pyörimään elokuvakirjojen sekaan silmät pyöreänä, enkä oikein osaa päättää mitä lukisin.

Sata ja yksi

Yritin kiinnittää tähän juttuun huomiota jo hyvissä ajoin, mutta ei perkele, ohihan se meni. Eli edellinen postaus, Disney Animated Classics -projektin 13. osa, olikin samalla myös tämän blogin 100. postaus! Ei pöllömmin.

Alun perin tarkoitus oli katsoa jotain hienoa sadannen postauksen aiheeksi, mutta juhlitaan nyt hieman jäljessä. Juhlaelokuvan päättäminen oli jälleen kerran vaikeaa, mutta löytyihän sekin lopulta. Yksi ensimmäisistä (tarkalleen ottaen viides) koskaan tekemäni blogipostaus käsitteli dokkaria nimeltä Gay Sex in the 70's. Puolivahingossa nyt tuli siis tehtyä linkki menneisyyteen, sillä sadannenensimmäisen postauksen aiheeksi päätyi dokumentti Tom of Finlandista, Daddy and the Muscle Academy (1991).

Daddy and the Muscle Academy 

(1991) 

Tom of Finland on mielenkiintoinen suomalainen ikoni. Siinä missä häntä tuskin kotimaassa tunnustetaan yhdeksi merkittävimmästä suomalaisista kuvataiteilijoista, maailmalla hän on todennäköisesti niistä tunnetuin. Mainospiirtäjänä aloittanut Tom oli paitsi kuvataiteilija, myös sotaveteraani. Lukaisin kesällä F. Valentin Hoovenin kynäilemän Tom of Finland -elämäkerran, joka, amatöörimäisyydestään huolimatta, on ihan kannattava lukukokemus.

Daddy and the Muscle Academy valmistui vuonna 1991. Tom kuoli myöhemmin samana vuonna. Dokumentti koostuu haastatteluista ja sitä varten kuvatusta kuvitusmateriaalista, ei niinkään arkistokamasta. Tomin piirroksia ei tietenkään sovi unohtaa, sillä niitä on mukana huikea määrä. Dokkarin keskiössä on itsensä Tom of Finlandin haastattelu. Tom myös esittelee itse piirroksiaan ja tekniikkaansa. Muita haastateltavia ovat Tomin yhteistyökumppanit ja Tom of Finland Foundationin perustajat. Haastattelun on antanut myös toinen saman ajan homoeroottinen taiteilija, Etienne.

Aihe on mielenkiintoinen ja on kiinnostavaa kuulla Tomin itsensä selittävän taiteensa syntyä ja merkitystä. Kuvituskuvissa nahkaan ja uniformuihin pukeutuneet miehet esittelevät lihaksiaan ja nostavat rautaa. Tomin piirtämiä kuvia vilahtelee ruudulla jatkuvasti ja tulipa sieltä bongattua muutama itsellekin uusi teos. Kiinnostava aihe ei kuitenkaan paikkaa dokkarin heikkoja puolia. 

Dokumentti on yhtä aikaa sekä ammattilaisen että amatöörin tekemä. Näkee, että tekijät ovat elokuvakoulunsa käyneet, mutta kun on sitten pitänyt pistää oppia käytäntöön, tulokset eivät olekaan niin laadukkaat. Ohjaaja Ilppo Pohjola on aiemmin tehnyt yhden TV-dokumentin ja myöhemmin joitain lyhytelokuvia. Otetta voisi kutsua jollain tapaa taiteelliseksi... Jos taiteelliseksi lasketaan se, että dialogi leikataan pahasti päällekäin (= helvetin vaikea välillä saada selvää mitä ihmiset puhuvat) ja äänimaailmaan ympätään mukaan kaikenmaailman ruoskaniskuja ja muuta turhaa paskaa. Ääni ei ole edes ainoa ongelma, sillä kuvaakaan ei ole maltettu jättää täysin rauhaan: joidenkin henkilöiden haastattelujen päällä pyörii koko ajan ristikuvaa, josta ei saa edes mitään selvää. Siis miksi? Eihän tässä ole mitään järkeä.

Lisäksi tällainen mukataiteellinen perseily kolahtaa pahasti Tom of Finlandin omaa tyyliä vastaan. Yksi Tomin töiden pääpiirteitä on ollut ajatus siitä, että homous voi olla iloista, eikä mitään pimeää ja peiteltävää. Sekoileva leikkaus ja äänimaailma eivät tue mitenkään Tom of Finlandia ja kaksi erilaista tyyliä menevät pahasti sekaisin. Dokumentti ei myöskään ole kauhean progressiivinen ja oikeastaan jokaista aihetta vain raapaistaan päältä. Loppukin tulee ihan yllättäen. Mutta mitä muuta voikaan odottaa, kun dokkari kestää vain alle tunnin?

Tom of Finlandista on tehty harmittavan vähän dokumentteja sun muita, joten sikälikin vähän vituttaa, ettei tästäkään saatu tämän parempaa. Olin saanut tarpeekseni tästä tyylistä jo noin kymmenen minuutin kohdalla ja oli lähellä etten jättänyt koko dokkaria kesken. Teki mieli huutaa: tämä on dokumentti! Ei mikään taideprojekti! Aina, kun Tom of Finlandin puheen päälle on leikattu seuraavan haastateltavan puhetta tai muuta ylimääräistä, ääni pään sisällä huutaa: antakaa nyt sen miehen puhua! Tämä dokumenttihan kertoo tuosta miehestä! Itse aihe jää lähestulkoon täysin varjoon dokumentin tyyliä päivitellessä. Ei hyvä. Plussaa mielenkiintoisesta aiheesta, Tomin haastattelusta ja asiasisällöstä noin yleensä. Miinusta oikeastaan kaikesta muusta.

Ai niin, dokumentti on kuulemma pokannut myös Jussi-palkinnon aikoinaan. Miksi ihmeessä? Oliko vuonna 1991 huutava pula kelvollisista dokumenteista?

Daddy and the Muscle Academy (1991)

Ohjaus: Ilppo Pohjola

55 minuuttia

IMDb

Oma arvosana: 4.9/10

Friends forever

Disney Animated Classics jatkuu kahdella lapsuusmuistolla.


23. Pelastuspartio Bernard ja Bianca (The Rescuers, 1977)

Bernard ja Bianca julkaistiin samana vuonna kuin aiempi klassikko Nalle Puh. Ehkäpä tähän käytettiin sitten  enemmän aikaa kuin paloista koostettuun Puhiin? Itse muistan lapsuudesta Bernardin ja Biancan paremmin Disney -kirjana kuin animaationa. Ja varmaan vielä kirjaakin paremmin muistissa ovat elokuvaan pohjautuvat viewmaster-kiekot.

Hiirten kansainvälinen pelastuspartio kokoontuu New Yorkissa. Partio on saanut pullopostina kirjeen pieneltä Penny-tytöltä, joka pyytää apua. Kirjeessä ei kuitenkaan lue tytön sijaintia tai syytä avun tarpeelle, vaan kirje on osoitettu Morningsiden orpokodille. Tapausta lähtee tutkimaan pelastuspartion naisvahvistus Bianca ja tämän valitsema apulainen, talonmies Bernard. Jäljet johtavat Pirunpoukamaan (Devil's Bayou), jossa Madam Medusa pitää Pennyä vankinaan yhdessä apurinsa Nupin ja kahden lemmikkialligaattorinsa kanssa. Ilkeä pariskunta tarvitsee tyttöä, joka on tarpeeksi pieni mahtumaan merirosvojen aarrekätköön, luolaan syvälle maan sisälle. Luolasta Pennyn on tarkoitus löytää Paholaisen silmä, yksi maailman arvokkaimpia jalokiviä.

Bernard ja Bianca saapuvat Pirunpoukamaan pelastamaan Pennyä. Apua tulee tietysti muilta eläinkunnan asukeilta, kuten albatrossilta, sudenkorennolta ja paikallisilta hiiriltä.

No, odottelin, että Bernard ja Bianca olisi Puhia huolellisemmin tehty ja olin väärässä. Itse asiassa Bernard ja Bianca on yksi huolimattomimpia Disney-klassikoita tähän mennessä. Jotain vain puuttuu. Osaksi syy on äänimaailmassa, joka vaikuttaa usein keskeneräiseltä. Monen monessa eri kohtauksessa odotin joitain tiettyjä ääniä tietyissä kohdissa, mutta niitä ei koskaan tullut. Aivan kuin tekijätiimi olisi laiskotellut: "ei nyt jaksa tehdä näitä äänitehosteita, eiköhän katsojat tajua tilanteen ilmankin." Lisäksi visuaalinen ilme ei ole läheskään samalla vahvuustasolla kuin aiemmissa elokuvissa. Suokohtaukset ovat hienoja, mutta kaupunkiin sijoittuva alku näyttää samantasoiselta kuin lapsuuden lauantai-aamun piirretyt. Ei siis ihan elokuvatasoa.

Ihan suhteellisen jännittävä elokuva silti on. Se voi tosin osittain johtua siitä, että muistan miten jännittävä tämä tarina oli lapsena. Pääkalloja, synkkää suomaisemaa, merirosvojen aarre vedenalaisessa luolassa ja valtava kimalteleva timantti pääkallon silmäkuopassa... Muistan kun katselin niitä viewmaster-kiekkoja mummolassa (vieläköhän ne on tallessa?) ja kuvien synkkyys sai ihan sydämen tykyttämään. Itse elokuvaan ei kuitenkaan ole panostettu tarpeeksi, joten se jää kaikin puolin suhteellisen etäiseksi. Muutama naurut kirvoittava kohtaus löytyy, mutta muuten leffan voikin katsoa melkoisessa zombie-modessa.

Bernard ja Bianca saa myös palkinnon ehkäpä huonoimmasta Disney-pahiksesta. Madam Medusa on aivan helvetin tylsä, pintapuolinen ja särmätön. Mielipuolisessa naisessa on jotain lähinnä ällöttävää. Yleensä Disneyn klassikoiden pahishahmot ovat olleet erittäinkin onnistuneita (Pahatar Prinsessa Ruususessa, ilkeä äitipuoli Lumikissa...), joten sikälikin pettymys on suuri. Medusan rikoskumppani on myöskin mielenkiinnoton kaikessa vätystelyssään.

Laulut ovat tylsiä ja turhia, mutta musiikki toimii muuten kiitettävästi. Koko leffan hauskimmaksi yksittäiseksi hahmoksi jää mykkä sudenkorento Evinrude, joka avittaa omalta osaltaan hiirulaisia pelastusoperaatiossa. Ja onhan ne hillbilly-suohiiretkin ihan hauskoja. Silti kaikista hahmoista puuttuu se tietty elävöittämisen taso, joka tekee niistä persoonallisia. Plussaa nostalgiasta ja jännittävästä tarinasta, miinusta huonosta panostuksesta ja keskeneräisestä fiiliksestä.

Ai niin, Bernardin ja Biancan seikkailuihin palataan vielä myöhemminkin, sillä Pelastuspartio Bernard ja Bianca on Nalle Puhin ohella ainoa klassikko, joka on saanut itsenäisen jatko-osan. Hiirisankarit nähdään seuraavan kerran sitten ysäreillä.

Pelastuspartio Bernard ja Bianca (The Rescuers, 1977)
Ohjaus: John Lounsbery, Wolfgang Reitherman & Art Stevens
78 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.4/10


24. Topi ja Tessu (The Fox and the Hound, 1981)

Topi ja Tessu tuli aikoinaan vuokrattua paikalliselta R-kioskilta. Tai lainattua kaverilta. En enää muista. Joka tapauksessa, on minulla siitä monenlaisia kauniita muistojakin. Olen koko ikäni pitänyt valtavasti koirista ja vanhemmillani onkin ollut aina ainakin yksi koira siitä lähtien kun olin 5-vuotias. Nyt heillä on pian 11 vuotta täyttävä sekarotuinen Tessu. Annoin elokuvan lahjaksi veljentytölleni tämän 5-vuotissyntymäpäivänä. Nyt veljeni perheellä on koira nimeltä Topi.

Elokuva kertoo kahdesta eläinystävyksestä, ajokoiranpennusta nimeltä Topi ja ketunpoikaisesta nimeltä Tessu. Tessu on jäänyt orvoksi ja ystävällinen Hilma-muori, ihminen siis, on alkanut pitää hänestä huolta. Lähellä asuu metsästäjä, joka hankkii Topin metsästyskoirakseen. Hänellä on jo yksi koira, Pösö, jonka on määrä opettaa Topista kunnon ajokoira. Eräänä päivänä Topi ja Tessu kuitenkin kohtaavat metsässä ja heistä tulee parhaat ystävykset. Pennut eivät vielä tiedä, että heidän tulisi olla toistensa pahimmat viholliset.

Talvisella, pitkällä metsästysretkellä Topi kuitenkin kasvaa täyteen kokoonsa ja siitä tulee Pösöäkin etevämpi metsäkoira. Palatessaan takaisin kotiin se joutuu Tessun kanssa vastatusten, mutta ystävyys ei ihan heti unohdu. Jahdin ohessa Pösö kuitenkin loukkaantuu ja Topin viha vanhaa ystäväänsä kohtaan herää. Hilma-muori taas on henkilökohtaisen menetyksen edessä, sillä aikuisesta ketusta ei ole lemmikiksi, varsinkaan kun metsästäjä asuu naapurissa.

En ollut nähnyt Topia ja Tessua moneen, moneen vuoteen ja nyt hieman yllätyin sen vakavuudesta ja dramaattisuudesta. Hassunhauskoja sivuhahmoja ja vitsejä on Disney -leffaksi aika vähän ja ne häviävät saman tien draaman sekaan. Eikä siinä mielestäni ole mitään vikaa. Mielestäni lapsille tehdään ihan liian vähän ns. vakavia elokuvia. Kaikkea mahdollisesti pelottavaa ja jännittävää pyritään kaihtamaan ja sen sijaan jätetään liikaa tilaa itseään toistavalla slapstick-hupailulle ja irtovitseille. Lapsena pidin oikeastaan juuri eniten ns. dramaattisista lastenelokuvista, kuten Topista ja Tessusta. Se jännitti, pelotti ja kosketti, sen sijaan että olisi vain saanut nauramaan pari kertaa.

Topi ja Tessu on myös selkeästi  huolellisemmin tehty kuin muutamat aiemmat Disney-leffat. Taustoissa on sitä maalauksellisuutta ja syvyyttä, joka on niin tärkeä osa klassikoiden visuaalista ilmettä. Äänissäkään ei ole samaa keskeneräisyyden tuntua kuin Bernardissa ja Biancassa. Elokuvien välillä vierähti neljä vuotta, joten ehkäpä ajankäytöllä oli osansa asiaan.

Mielestäni Topi ja Tessu on yksi aliarvostetuimpia Disney -klassikoita. 70-luku ja 80-luvun alkupuoli eivät olleet mitään Disney -elokuvien kulta-aikaa. Walt Disneyn kuoleman jälkeen alamäki oli ollut aika selkeä. Nalle Puh jäi oikeastaan ainoaksi todelliseksi 70-luvun menestykseksi ja 80-lukukin oli suvantoista aina vuoden 1989 jättimenestykseen, Pieneen merenneitoon asti. Tuolla suvantokaudella Topi ja Tessu erottuu edukseen joukosta. Suosittelen!

Tämän elokuvan juliste löytyy muuten omalta seinältäkin. Juliste on juuri sama kuin tuossa ylhäällä olevassa kuvassa, mutta suomenkielinen.

Topi ja Tessu (The Fox and the Hound, 1981)
Ohjaus: Ted Berman, Richard Rich & Art Stevens
83 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.1/10


Projekti lähestyy puolta väliä. Seuraavalla keralla nähdään miltä näyttää yksi parjatuimmista Disney -klassikoista Hiidenpata ja Disneyn hiiriversio sankarietsivä Sherlock Holmesista.