I believe I can fly

Space Jam

 (1996)

Pyydän anteeksi jo heti näin kärkeen, en todellakaan osaa selittää mikä kumma mieltymys minulla on tähän leffaan. Ehkä se johtuu siitä, että kun olin 9-vuotias tämä oli mielestäni koko universumin paras leffa. Vuokrasin Space Jamin ärrältä varmaan sata kertaa (kumma kun kukaan ei ehdottanut oman kassun ostamista), halusin pelata koripalloa ja Michael Jordanista tuli oma henkilökohtainen sankarini. Minulla oli jopa Jordan-paita! Innostuin leffasta niin paljon että kinusin vanhemmiltani koripallon ja korin, joka kiinnitettiin autotallin seinään. Siinä se lienee vieläkin.

No, siihen miksi koripallo lakkasi kiinnostamasta on hyvin yksinkertainen selitys: pituuskasvuni jumahti 159 senttiin. Lisäksi sain koulun liikuntatunneilla kerran koripallosta täysiä päähäni. Ehkä se takoi otsalohkoon jotain järkeä.

Syy miksi Space Jam tuli taas mieleeni kaikkien näiden vuosien jälkeen? Helmikuussa ilmoitettiin, että Looney Tunes-NBA-perseily saa jatkoa! Kukaan ei tiedä vielä milloin, mutta LeBron Jamesia huhutaan pääosan esittäjäksi. Oujee! Bring it on! *

Rakkaiden lapsuusmuistojen vuoksi en vieläkään oikein lämpene Space Jamin alkuperäiselle kieliversiolle. Niin kummallista kuin se onkin (ja sitä se todellakin on), suomeksi dubattu versio on minulle se ainoa oikea. Ja sen päätin nyt katsoa muistojen virkistämiseksi uudelleen.

Juoni on kaikessa yksinkertaisuudessaan seuraavanlainen. Avaruudessa sijaitseva Pöljänmäen huvipuisto kaipaa uutta vetonaulaa. Huvipuiston pahispomo lähettää minikokoiset apurinsa hakemaan Looney Tunes -hahmot piirrosmaailmasta viihdyttämään avaruuden olentoja. Piirrossankarimme eivät tietenkään antaudu helpolla. Pikkuruisten alienien ulkomuodosta Väiski ja kumppanit saavat idean: haastatetaan pirpanat korismatsiin! Jos ne voittavat, matka Pöljänmäelle alkaa, jos häviävät, Väiski, Repe ja muut tutut hahmot saavat vapautensa. Hommat vaikuttaa piffiltä, kunnes otukset päättävät huijata. He kähveltävät NBA:n huippupelaajien taidot ja valjastavat ne omaan käyttöönsä. Pirpanoista tuleekin todellisia jättiläisiä, kovia koristaitureita.

Jossain avaruuden ja piirrosmaailman välillä koripallotähti Michael Jordan säästyy taitokaappaukselta, koska on päättänyt hylätä koriksen ja siirtyä pelaamaan baseballia (wtf?). Ura pesisurheilijana ei lähde nousuun ja mies alkaa jo olla vähän maassa, kunnes hänet kidnapataan Looney Tunes -maailmaan. Nähtyään vastustajiensa pelottavan muodonmuutoksen, piirroshahmot tulivat siihen lopputulokseen, että hekin tarvitsevat vahvistusta joukkueeseensa. Jordan pistetään pelaamaan yhdessä tuttujen hahmojen kanssa ja hauskanpito voi alkaa. Koko leffa huipentuu tietysti avaruusolioiden ja piirroshahmojen väliseen korismatsiin, joka on kokoelma erilaisia Looney Tunes -sketsejä.

Kuten screencapeista voi päätellä, kyseessä ei ole mikään huikaisevan kaunis teos. Efektit ovat ihan helvetin rumia ja tökeröitä, mutta animaation yhdistäminen live actioniin sentään toimii ihan kelvosti. Oikeastaan kaikki tässä leffassa on ehtinyt vanhentua tuntuvasti vajaassa parissa vuosikymmenessä. Juuri nostalgia selittääkin Space Jamin viehätyksen. En osaa sanoa mitä mieltä olisin, jos katsoisin leffan nyt ensimmäistä kertaa. Jos tykkää Looney Tunes -kohelluksesta, leffa tuskin tuottaa karmaisevaa pettymystä.

Live action -matskua on oikeastaan yllättävänkin paljon. Yleensähän tällaiset hybridileffat luottavat enemmän nimenomaan tuttujen animaatiosankarien vetovoimaan. Michael Jordanin lisäksi ruutuaikaa ovat saaneet muutamat muutkin NBA:n ysäritähdet, etunenässä Charles Barkley. Hieman yllättäen leffa viihdyttää myös aikuisia. En vieläkään tiedä miksi Bill Murray ja Wayne Knight ovat tässä leffassa, mutta hienoa se on, oli syy mikä hyvänsä. Murray näyttelee itseään, Knight Jordanin yli-innokasta apuria. Murrayn "hahmoa" en tajunnut yllättäen lapsena ollenkaan, Knightin hössöttäjähahmo taas oli yksi suosikkeja.

Jostain sairaasta syystä diggailen tätä leffaa edelleen ihan kunnolla. Erittäin ysäristä hiphop-soundtrackista myös plussaa!

Space Jam (1996)
Ohjaus: Joe Pytka
84 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.7/10

* Jatko-osauutiset kumottiin seuraavana päivänä ja todettiin pelkiksi huhuiksi. Mutta hei, olisi varmasti ollut huonompiakin tekosyitä tämän leffan katsomiseen!

Klassista komediaa wanhasta Hollywoodista

Ihmemies 

(Wonder Man, 1945) 

Danny Kayen ja minun tieni kohtasivat ensi kertaa joskus vuoden 2006 paikkeilla, kun olin enemmän kiinnostunut vanhoista Hollywood-komedioista. Joltain halvalta DVD-kokoelmalta löytyi Tarkastaja (The Inspector General, 1949) ja myöhemmin kokoelma lisääntyi Valkealla joululla (White Christmas, 1954) ja Hovinarrilla (The Court Jester, 1955). Pidin ja pidän edelleen erityisesti Kayen tavasta puhua nopeasti, matkia ääniä ja sanella ihmeellisiä kielijumppalauseita kuin konekiväärin suusta. On helppo uskoa, että Kayesta joko pitää tai häntä pitää hyvin ärsyttävänä.

Danny Kaye on mielestäni harmillisen unohdettu koomikko näinä päivinä. Onneksi olen huomannut positiivisen trendin netin leffastriimauspalveluissa. Kun testasin ensikerran vuosi sitten Netflixiä, valikoimista löytyi Kaye-klassikko Hans Christian Andersen ja nyt vuotta myöhemmin Ihmemies, yksi Kayen vähemmän tunnetuista komedioista. Katselin sen tuossa jokunen aika sitten ja olin todella positiivisesti yllättynyt!

Elokuvassa Kaye vetää kaksoisroolin yökerhokoomikko Buzzynä ja tämän superfiksuna lukutoukkakaksoisveljenä Edwininä. Buzzy aikoo todistaa gangstereita vastaan oikeudenkäynnissä, saa siitä hyvästä kuulan rintaansa ja pääsee uiskentelemaan jokeen Prospect Parkiin. Samana iltana Edwin kokee kummia. Jokin mystinen voima saa hänet haluamaan Prospect Parkiin, vaikka illallisvalmistelut potentiaalisen tyttöystävän kanssa ovat pahasti kesken. Edwin ryntää puistoon ja kohtaa pitkästä aikaa veljensä. Buzzy on kuitenkin jo kuollut ja Edwin näkee pelkästään hänen haamunsa. Buzzy tarvitsee Edwinin apua saadakseen gangsterit poliisien käsiin.

Tästä kehittyy tietysti kunnon sekoilu, kun nörtti-Edwin pistetään paikkamaan Buzzya yökerhon lavalle. Buzzyn henki istuttaa aina välillä itsensä Edwinin ruumiiseen, jotta tämä saa hommansa tehtyä kunnialla. Todellisten tiukkojen paikkojen tullen Buzzya ei tietysti näy missään... Lisää murheita aiheuttaa rakkaus. Edwin on kovasti ihastunut kirjastonhoitaja-Elleniin ja Buzzy aikoi viedä vihille työkaverinsa Midgen. Kun Edwinin ja Buzzyn roolit menevät keskenään sekaisin, on itse kunkin vaikea pysyä kärryillä siitä kuka rakastaa ketä.

Tämän leffan myötä muistin miksi pidin niin kovasti Danny Kayesta kun näin Tarkastajan ensikertaa. Olin myös hyvin yllättynyt hienoista efekteistä. Kummitus-Buzzy livahtelee esineiden läpi ja hypähtelee Edwinin sisuksiin ja sieltä pois yllättävän sukkelasti ja sulavasti. Nykyään, kun tuntuu että isojenkin tuotantojen efektit ovat taantuneet jonnekin ties minne, on ilo nähdä simppeleitä, hyvin toimivia trikkikuvia, käsityönä tehtyjä efektejä, jotka todella toimivat. Danny Kaye on tietysti myös taatusti Danny Kaye, sekavia nopeasti höpöttävä monitaituri, jonka karisman varassa koko elokuva pyörii. Ja hyvin pyöriikin, joten homma toimii.

Juoni on ihan hauska, asetelma tuttu: kaksi täysin erilaista ihmistä joutuu tekemään yhteistyötä ja henkilö joutuu esittämään täysin päin vastaista ihmistä kuin oikeasti on. Sekaannuksia piisaa, mutta yhtäkään yksittäistä kohtausta ei ole venytetty tuskastuttavan pitkäksi. Se pitää jutut hauskoina tutusta aihepiiristä huolimatta. Leffa myös muistutti rakkaudestani vanhoihin Hollywood-filkkoihin, joita ei ole turhalla moraalilla ja poliittisella korrektiudella pilattu. Buzzyn hellu Midge ei kauaa jää suremaan rakkaimpansa menetystä, niin epäsovinnaista kuin se onkin.

Kaye kävi urallaan myös pikavisiitillä Suomessa vuonna 1955, Unicefin hyväntahdon lähettiläänä. Vierailusta löytyy pätkä Ylen Elävästä arkistosta. Ihmemiestä suosittelen lämpimästi kaikille vanhojen Hollywood-komedioiden ystäville, samoin kuin Kayen muitakin merkkiteoksia.

Ihmemies (Wonder Man, 1945)
Ohjaus: H. Bruce Humberstone
98 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 7.8/10

Elokuvavuosi 2013 - hittejä ja huteja

On taas Oscar-ilta eli ennalta sovittu aika listata viime vuoden hyvät ja huonot, väliinputoajat ja katsomatta jääneet.

En ole mitenkään peitellyt ärtyneisyyttäni tämän elokuvavuoden suhteen. Ehkä aika kultaa muistot, mutta jokainen vuosi tuntuu vain huonommalta ja huonommalta, noin elokuvamittapuulla arvioituna. Pettymyksiä on ollut paljon, mutta onneksi myös muutama parempi teos. Pulinat pois ja listojen kimppuun:



Ne hyvät

1. Menneisyys (Le Passé), 8.6/10
2. Kirottu (The Conjuring), 8.5/10
3. Rush, 8.4/10
4. Dallas Buyers Club, 8.4/10
5. The Kings of Summer, 8.3/10
6. Cold Eyes (Gam-si-ja-deul), 8.0/10
7. The World's End, 7.8/10
8. Monsterit-yliopisto (Monsters University), 7.7/10
9. Gravity, 7.2/10
10. Special Chabbis, 7.0/10

Vuoden parhaaksi teokseksi pääsi tänä vuonna Asghar Farhadin Menneisyys. Mies on tuttu muutaman vuoden takaisesta, yhtälailla mainiosta Nader ja Simin: Ero -leffasta. Farhad on nykyohjaajista ehdottomasti sellainen tyyppi, jota haluan seurata. Tämä mies tulee tekemään vielä mielenkiintoisia juttuja, niin uskon. Menneisyys on monikerroksinen, näennäisesti rauhallisesti kerrottu tarina, jonka pinnan alla kuplivat suuret tunteet.

Yksi vuoden yllättäjiä on ehdottomasti Saw-ohjaajan uusin kauhupläjäys Kirottu. Olen jo aiemminkin mainostanut rakkauttani kummitustalotarinoita kohtaan ja sen huomioiden Kirottu on melkeinpä unelmien täyttymys. Hengästyttävä teos. Tunnelmointia ja jump scarea sopivassa suhteessa. Peiton alla piilotellessa meinasi tulla hiki ja muutama kohtaus oli sen verran pelottava että ne jäivät mieleen pitkäksi aikaa. Hieno ylläri! Loppua kohden homma uhkaa lähteä lapasesta, mutta revittely on tajuttu lopettaa juuri ajoissa. Katsoisin uudelleen, mutta en ylivilkkaan mielikuvituksen vuoksi taida ihan heti uskaltaa.

Myös Rush oli tällaiselle moottoriurheilusta tietämättömälle positiivinen yllätys. Juoneen on ladattu eeppistä dramatiikkaa, mikä on tietysti aina ihan viihdyttävää, mutta hahmot pysyvät mukavasti ehjinä. Dallas Buyers Club kertoo koskettavasta aiheesta omaperäisellä tatsilla, mutta hakee koskettavuutta välillä vääristä paikoista. Jotain jää puuttumaan, vaikka tällaisenäänkin leffa on vuoden tasoon nähden parhaimmistoa. Roolisuoritukset ovat aika perinteistä, jopa laskelmoitua Oscar-kamaa, mutta kieltämättä todella hyviä. Positiivisiin ylläreihin voidaan lukea myös The Kings of Summer. Poikkeuksellisen sympaattinen kasvutarina iski juuri silloin, kun luulin että kasvutarinoilta on nähty kaikki mitä odottaa sopii. Elämänmakuinen teos, joka kelpaa katsoa uudelleenkin.

Listalle on päässyt myös pari ei-amerikkalaista, ei-pohjoismaista leffaa eli todellisia ulkomaan kummajaisia. Cold Eyes on eteläkorealainen surveillance-leffa, jossa erityistiimi varjostajia seuraa etsintäkuulutettuja Seoulin kaduilla. Leffa on remake Hong Kong -filkasta Eye in the Sky (Gun Chung). Special Chabbis on intialainen Bollywood-toimintatykitys, jossa vanha rikollisjengi suunnittelee vielä yhden rahakkaan keikan. Juonikuvio on vähintäänkin perinteinen, mutta itselleni Bollywood on vielä sen verran uusi tuttavuus, että jo se itsessään riittää kuriositeetiksi. Mikäpä olisi parempaa kuin terästää toimitaleffaa muutamalla musiikki- ja tanssinumerolla?

Yksi vuoden puhutuimpia leffoja oli Sandra Bullockin ja George Clooneyn tähdittämä Gravity, joka itselleni oli hypeen nähden pieni pettymys. Plussaa siitä, että leffa on älytty jättää maltillisen pituiseksi. Aivan helvetin pitkä miinus George Clooneyn ällöttävän siirappisesta hahmosta, jota tekee mieli lyödä päin pläsiä oikeastaan koko ajan. Luulin että noin huonoja ja yliampuvia hahmoja tehdään vain Hollywood-parodioihin. Yrgh.

Ne huonot

1. Vuonna 85, 1.8/10
2. Salainen valtakunta (Epic), 1.8/10
3. R.I.P.D. - Haamukytät (R.I.P.D.), 2.0/10
4. Abandoned Mine, 2.4/10
5. 21 & Over, 2.6/10

Huonot elokuvat olivat suorastaan häkellyttävän huonoja. Tulen varmaan ikuisesti katumaan sitä, että katsoin elokuvan nimeltä Vuonna 85. Voiko tätä edes kutsua elokuvaksi? Mitä ihmettä? Voin hyvin kuvitella tämän elokuvan kirjoitusprosessin: tehdään lista vittu kaikesta mitä oli vuonna 1985, lykätään ne kaikki yhteen leffaan ja keksitään joku tyhjänpäiväinen juoni siihen ympärille. Onko kasarinostalgia tosiaan vielä niin in ettei tämän enempää vaivaa tarvitse nähdä?

Tämän listan kolme ensimmäistä leffaa olivat kaikki osastoa "saanko jättää tämän kesken pliis". En osaa edes sanoa miksi vihasin Salaista valtakuntaa niin paljon. En todellakaan. Se vain oli aivan tökerön huono, typerryttävän mielikuvitukseton fantasiaelokuva ja usein myös ihan vain typerä. R.I.P.D. tuskin kaipaa selittelyä. Huh huh mitä skeidaa. Lähdin katsomaan tätä täysin ennakkoluulottamasti mutta ei. Ihan hirveää. Mikä ihme näillä nykyajan erikoisefekteillä on hätänä? Miksi efektit ovat taantuneet johonkin 15 vuoden taakse? Ihan hirveää katsottavaa.

Abandoned Mine ja 21 & Over ovat elokuvia joilta en paljoa odottanut ja sain mitä hain. Molemmat sentään olivat ihan siedettävää viihdettä verrattuna listan pohjimmaiseen kuonaan.

Väliinputoajia on tuttuun tapaan paljon ja niissäkin on muutama maininnan arvoinen tekele - niin hyvässä kuin pahassa. Tämän osaston parhaimmistoa edustaa uusin Arska Schwarzenegger -tykittely The Last Stand. Juuri sopiva määrä toimintaleffakliseitä, vauhtia ja vaaran tuntua. En ole koskaan ollut mikään Arska-fani, mutta tämä leffa on ehdottomasti tykittelyosaston kunkku. Millerit (We're the Millers) aiheutti parit hyminänaurut ja kotimainen 8-pallo oli kliseisestä tarinastaan huolimatta hienosti toteutettu rikosdraama, jossa oli omanlaistaan viehätystä.

Renny Harlinin ohjaus The Dyatlov Pass Incident oli lupaavasta asetelmastaan huolimatta ihan älytöntä huttua. Aukoista ja teknisestä kömpelyydestä huolimatta leffa jaksoi viihdyttää loppupuolelle asti kunnes everything goes to hell in a handbasket. Oikeastaan sama vaivaa Tom Cruisen tähdittämää Oblivionia. Yritin katsoa molemmat antaen anteeksi kliseet ja kömpelyydet mutta ei. Palkintoa ei näissä ollut. Oblivion pisti loppujen lopuksi melkein suututtamaan. Mikä ihmeen ihmis-Wall-E tämä oikein on? Paskaa.

Komediaosastolla mentiin myös metsään ja ryminällä. Uusin Jackass-installaatio Paha pappa oli välillä ihan yllättävä ja hauska, välillä taas pelkkää vanhojen vitsien kertausta. Olen katsonut Little Miss Sunshinen aika vasta eikä lasten kauneuskilpailuihin sijoittuva loppuratkaisu tehnyt vaikutusta. Plussaa silti siitä yhdestä taputtavasta leidistä. Yksi vuoden ärsyttävimmistä komedioista on ehdottomasti Väärät paperit (Identity Thief). Ei tainnut naurattaa kertaakaan.

Katsomatta jäi myös muutama lupaava teos. Steve McQueenin uusin ohjaus on Oscar-suosikiksi veikkailtu 12 Years a Slave ja sen katsomatta jääminen harmittaa. Näin McQueenin Hungerin Sodankylän elokuvajuhlilla aikoinaan ja se oli erittäin rankka kokemus, joten voin vain kuvitella millainen 12 Years on. Vaarana on aina mennä rankkuudessa mässäilyn puolelle enkä Hungeriakaan välttämättä haluaisi nähdä vieläkään uudelleen, niin vakuuttava leffa kuin se olikin.

Suuri kauneus ja Adelen elämä ovat sellaisia eurooppalaisia teoksia, jotka haluaisin vielä nähdä. Molemmista olen kuullut sekä hyvää että huonoa. Bollywood-leffoista katsomista odottelee Matru ki Bijlee ka Mandola, jonka musiikkia olen luukuttanut jo yli vuoden päivät. Leffan nimibiisi sekä Oye Boy Charlie -kipale ovat oikein mainioita. Ehkä leffan katsominen vähän pelottaakin - mitä jos biisit ovat sen ainoa hyvä juttu?

Muita katsomatta jääneitä ovat mm. The Great Gatsby, Captain Phillips ja World War Z. Kauhuremakeja tehtiin tänä vuonna muutamakin kappale. Carrie ja Evil Dead jäivät myös katselulistan ulkopuolelle. Jatko-osista on katsomatta vielä Kick-Ass 2. Monsterit: Yliopisto ja Itse ilkimys 2 olivat ihan kelpoja animaatiojatkiksia.

Toivon hartaasti tästä vuodesta edellisvuosia parempaa. Enemmän hyviä ideoita, enemmän mielikuvitusta ja enemmän omaperäisyyttä kiitos!

Uusi vuosi, uudet kujeet, uusi projekti

On vihdoinkin aika esitellä How queerin uusi leffaprojekti! Meksikolaiset Santo-painileffat kaipasivat rinnalleen uutta sankaria, joka löytyikin lopulta toiselta puolelta maailmaa. Edellisestä projektista tuttua perseilyä tuskin on luvassa, sillä tällä kertaa matkataan salaperäiseen nousevan auringon maahan, Edo-kaudelle 1800-luvun alkupuoliskolle. Jonossa on 26 leffaa - nyt katsotaan kaikki alkuperäiset Zatoichit!

Sokea miekkamies (ja hieroja!) Zatoichi on yksi Japanin pitkäikäisimpiä moderneja fiktiohahmoja. Hahmon loi kirjailija Kan Shimozawa ja sen oli alun perin tarkoitus jäädä pelkäksi sivuhahmoksi. Alkuperäinen elokuvasarja tehtiin vuosina 1962-1989 ja kaikkien niiden nimiosaa näytteli Shintaro Katsu. Katsu toisti roolinsa neljän kauden ajan myös spinoff-tv-sarjassa ja ohjasi sarjan päätöselokuvan vuonna 1989. Leffasarja oli jäänyt 25 osan pituiseksi ja päättynyt vuonna 1973 - kahden viimeisen leffan välillä on siis peräti 16 vuoden paussi. Katsun yksityiselämä oli päihteiden sävyttämä ja vähintäänkin myrskyinen. Siitä kuitenkin lisää joskus toiste.

Zatoichi-sarjan uusintaversioista yksi tunnetuimpia lienee "Beat" Takeshi Kitanon versiointi vuodelta 2003, Zatoichi - Sokea samurai. Nyt siis katselussa alkuperäinen sarja, joka starttaa tässä postauksessa ekalla leffalla. Jatkossa Zatoichia katsotaan kaksi per postaus.


1. The Tale of Zatoichi (Zatoichi Monogatari, 1962)

Hahmona Zatoichi on hyvä esimerkki siitä, miten ulkonäkö pettää. Sokea, leppoisanoloinen mies on ovelampi kuin kukaan osaisi olettaa. Vastustaja yllättyy, kun hitaasti köpöttelevästä Zatoichista paljastuukin maailmanluokan miekkamestari, jonka tarkkuus ja nopeus on vertaansa vailla.

Yakuza-johtaja Sukegoro on Zatoichin vanha tuttu. Kun sokea samurai saapuu hänen kaupunkiinsa, Sukegoro päättää palkata hänet mukaan taisteluun kilpailevaa jengiä vastaan. Vastustajien johtaja Shingezo palkkaa myös hyvämaineisen kiertävän samurain, Hiraten. Myös Hiratella on ongelmansa - mies on hiljalleen menehtymässä tuberkuloosiin. Yllättäen Zatoichin ja Hiraten välille muodostuu orastava ystävyys. Molemmat ovat nöyriä, taitavia ja ylenkatsottuja. Ystävyydestään huolimatta he tietävät, että taistelun alkaessa heidän on asetuttava toisiaan vastaan. Dilemma on tuttu ja japanilaisessa kerrontakulttuurissa suosittu juonikuvio: ystävyys vai velvollisuus?

Jo alusta saakka on selvää, että nyt liikutaan huomattavasti syvemmillä vesillä kuin Santoissa koskaan. The Tale of Zatoichi on rauhallinen, verkkaisesti etenevä tarina, jossa hahmot ovat tärkeitä. Roolisuoritukset ovat tasaisen hyviä, kuvat paikoittain upeita. Ensimmäisestä kohtauksesta lähtien on myös selvää, mikä Zatoichi on miehiään. Sokea mies pesee kilpakumppaninsa mennen tullen noppapelissä ja ymmärtää ihmisluonnon heikkoudet. Zatoichia ei väheksytä pelkästään hänen sokeutensa vuoksi, sillä miehen siviiliammatti - hieroja - oli Edo-kauden Japanissa yksi alimman kastin duuneja.

Ainoa juttu mikä itselläni mättää aikalailla kaikissa Edo-kauteen (tai muuten vaan Japanin menneisyyteen) sijoittuvissa pätkissä: kun kaikilla on valittavinaan noin kaksi eri hiustyyliä ja kaksi eri asua (nekin hyvin samanlaisia keskenään), tällainen uuvatti menee sakepäissään helposti päästään pyörälle. Loppujen lopuksi hahmoja ei edes ole kovin montaa ja silti isommissa joukkokohtauksissa pitää hetki miettiä kuka oli kuka ja mitä mitä. Mustavalkoisuus ei juuri auta asiaa, saati se, että sisäkuvat ovat melko tummia.

Vaikka kuvat ovat tosiaan kauniita, niitä vaivaa välillä pieni ahtaus. Se voi olla myös tottumiskysymys ja Japanissa tapa rajata kuvaa voi olla erilainen. Ahtaus haittaa vain jos sitä pysähtyy ajattelemaan. Myös musiikin käyttö poikkeaa tyypillisestä. Herkemmissä kohdissa soi haikea kappale, kun taas taistelukohtausten äänimaailmaa värittää vain taistelijoiden huuto ja miekkojen kalske. Tehokeinoja osataan käyttää hyvin.

Zatoichista tulee varmasti mielenkiintoinen projekti. Sarja on kotimaassaan rakastettu ja se tarjoaa ikkunan japanilaiseen 60- ja 70-lukujen elokuvakulttuuriin. Hahmona Zatoichissa on paljon perijapanilaisia piirteitä. Hahmo on syvällinen ilman liikaa paatosta. Zatoichi on lahjakas, mutta nöyrä ja osaa laittaa pröystäilijöille ja huijareille luun kurkkuun. Seuraavassa Zatoichi-postauksessa katsotaan siis kaksi seuraavaa leffaa, joista toinen on vielä mustavalkoinen ja tehty samana vuonna kuin tämä. Projektin leffat ovat vähän tylsästi nimettyjä. The Tale of Zatoichia seuraavat tietysti The Tale of Zatoichi Continues ja New Tale of Zatoichi.

The Tale of Zatoichi (Zatoichi Monogatari, 1962)
Ohjaus: Kenji Misumi
96 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 7.3/10

Elokuvaostokset kuvin

No okei, otsikko on vähän hämäävä. En nimittäin ole ostanut ainoaakaan maininnanarvoista elokuvaa hetkeen. Muuta shoppailua sen sijaan on tullut harrastettua suorastaan poikkeuksellisen paljon. Ajattelin siis päivittää vähän shoppailusaldoa tännekin, kun en ole vieläkään saanut aikaiseksi uuden leffaprojektin ekaa postausta.

Oulun jo klassikoksi muodostunut kirjaston kirjamyynti starttasi jälleen maanantaina ja meikäläinenhän siellä oli roikkumassa ovenrivasta jo 8.45 aamulla - eläkeläisten keskellä. Silti parhaat löydöt teki vasta puolisen tuntia myöhemmin paikalle saapunut kanssaeläjä, joka sai poimittua kirjaläjästä todellisen helmen.

H.R. Giger's Film Designissa on hieman erilainen centrefold.

Kirjamyynnin aamun asiakkaiden ikäjakauma varmaan vaikutti siihen, ettei joku napannut tuota Gigeriä heti kättelyssä. Taschenin Best Movies of the 70's on aika peruskauraa jonkalaista jo hyllystä löytyykin, mutta 70-luvun leffoja tekee aina mieli katsoa lisää. Kirjassa oli piristävästi muutakin kuin mainstream Hollywood-tauhkaa.

Viime viikolla saimme myös viimeinkin aikaiseksi uusia hieman kämpän leffajulistesisustusta. Melkein kolme vuotta seinällä roikkuneet Lumikki ja seitsemän kääpiötä ja Scarface saavat nyt väistyä, kun tilalle saatiin tällaisia hienouksia:

Olen jo vuosikausia ihaillut AllPosters.comin julistevalikoimaa. Nykyään sivustolla on suomenkielinen vastineensakin, joskin aika käpyisesti toimiva sellainen. Metropoliksen ja Fantastic Planetin lisäksi tuli tilattua pari muutakin ei-elokuvajulistetta ja postikuluineen yhden hinnaksi tuli alle 10 euroa. Ei paha, kun tuolla Fantastic Planetilla kuitenkin oli ihan hintaa. Toimituskin oli yllättävän nopea. Lisäksi sivustolla on jatkuvasti erilaisia alekampanjoita ja postikuluttomia kausia. Yllättävänkin suositeltava julistekauppa, huonosti laaditusta suomisivustosta huolimatta.

This ain't no hula!

Oletko koskaan miettinyt mitä kaikkien mummojen sydänkäpynen Ronn "Ridge Forrester" Moss teki ennen Kauniita ja rohkeita? Ei se mitään, enpä juuri minäkään. Mutta nyt se selviää!

Kovaa peliä Havaijilla

 (Hard Ticket to Hawaii, 1987)

En oikeasti edes tiedä mistä aloittaa tämän leffan kanssa. Leffaa on mennyt noin puoli minuuttia kun päästään jo tositoimiin eikä tylsää hetkeä enää tule.

No huh huh. Mossin uimahousut varmaan lakkaisivat olemasta jos olisivat enää yhtään piukemmat.

Donna (Dona Spier) ja Taryn (Hope Marie Carlton) ylläpitävät lentävää cargo-firmaa Havaijilla. Kaksikko joutuu hankaluuksiin kuljettaessaan käärmettä eläintarhaan. Välilaskun aikana he törmäävät kahteen rikolliseen, jotka ovat tulleet hakemaan saarelle pienoishelikopterilla lennätettyjä timantteja. Naiset löytävät timantit ennen miehiä. Onneksi daisariduolla on nunchakut ja heittotähdet mukana, muuten olisi varmaan tullut pahaa jälkeä! Naiset saavat tietysti timanttipahikset kannoilleen. Onneksi apuun rientää erikoisagentti Rowdy Abilene (Ronn Moss) kung-fu -kavereineen.

Ai niin, ja käärme tietysti karkaa. Ja se ei olekaan mikään tavallinen luikertelija vaan kreisi sekopää-käärme, joka on infected with deadly toxins from cancer-infested rats. Tuo on oikea lainaus tästä leffasta. Mikään hymiö ei kykene kuvaamaan kasvoillani ollutta ilmettä tuon kuullessani.

Juoni oli aikalailla tuossa, tai ainakin kaikki mitä siitä tarvitsee tietää. Leffa on niin täyttä tykitystä, että juoni unohtuu välillä täysin. Jopa hahmot itse unohtavat mitä olivat tekemässä. Donna ja Rowdy unohtuvat muhinoimaan naisten asuntoon, vaikka paras kaveri on kidnapattu. Kyllä se nyt siellä hengissä säilyy, ei hätää! Kaikki tekosyyt näyttää tissit käytetään. Sattuipa sopivasti, että Donnan ja Tarynin mielestä paras paikka mietiskelyyn ja timanttisaaliin tutkimiseen on poreamme! Ymmärrän myös, että on ihan täysin olennaista ja perusteltua näyttää, kun nainen vaihtaa vaatteet.

Mitä sitten tarjotaan juonen tilalla? No, leffa kuuluu ohjaaja-käsikirjoittaja Andy Sidarisin kahdentoista elokuvan Triple B -sarjaan eli luoteja (bullets), pommeja (bombs) ja pimuja (babes). Kaikkea tätä todella on tarjolla, ja jatkuvasti onkin. Leffa oli äärimmäisen piristävä pläjäys kaikkea sitä, mistä pidän näissä B-luokan sekoiluissa ja vielä omaperäisesti toteutettuna. Enpä ole koskaan aiemmin nähnyt pumpattavaa barbaraa bazookan uhrina tai murhaa frisbeellä toteutettuna. Huumorikin on niin huonoa että se on hyvää. Dialogissa on niin monta hämmentävää hetkeä, että laskuissa menee sekaisin. If brains were birdshit, you'd have a clean cage. Eeppinen solvaus!

Ei sillä etteivät itse tapahtumat olisi vähintäänkin hämmentäviä. Rannalla pahisten linnaketta vahtiva sarjatuliasemies huvittelee päivittäin heittelemällä frisbeetä rannalla kirmailevan naisen kanssa. Miten hitossa tämä juttu alkoi? Jos rannalla seisoo mies valtava ase kainalossa ja pyytää sinua heittämään kanssaan frisbeetä, menisitkö? Tai pyytäisitkö itse asemiestä heittelykaveriksi? Vaikka olisit miten yksinäinen? Eri juttu tietysti jos mies pakottaa leikkiin aseella uhaten. Se olisi kyllä vähintäänkin yhtä omituista kuin edellä mainitut scenariot. "Heittelet mun kanssa nyt tätä frisbeetä tai ammun sut!"

Just when you thought it was safe to take a pee.

Sidaris uskaltaa vetää mutkat suoriksi ja leffan täysin överiksi, mikä on hienoa. Ei tässä mitään korkeakulttuuria olla tekemässä, joten jarrut pois! Siinäpä asenne, jota arvostan. Uskallan luvata, että Triple B -leffoja nähdään tässä blogissa vielä joskus tulevaisuudessakin, vaikka tämä teos olikin niin tykittelyä, että pelkään muiden osien olevan lieviä pettymyksiä. Toivottavasti olen väärässä ja bazooka/tappajafrisbee/syöpäkäärme -osaston hulinaa nähdään myös sarjan muissa leffoissa.

Leffasta löytyy muuten parhaita paloja YouTube-videokollaaseina, joten suosittelen tsekkaamaan ne, jos et koko leffaa meinaa koskaan katsoa. Tai vaikka meinaisitkin, ei siitä haittaakaan ole.

Kovaa menoa Havaijilla (Hard Ticket to Hawaii, 1987)
Ohjaus: Andy Sidaris
96 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.7/10

Kirjakatsaus vuoteen 2013

Luin viime vuonna paljon, enemmän kuin koskaan ennen. Mukaan mahtui myös kirjoja, joiden pohjalta on tehty elokuvia sekä tietysti muutama ihan itse elokuvista kertova tietokirjakin. Tässäpä hieman mietteitä niistä.

Kiinnostaisi muuten myös tietää, mitkä elokuvakirjat muiden mielestä ovat lukemisen arvoisia. Jos siis on ehdotuksia oivallisista tietokirjoista, elämäkerroista tai ihan vain leffaksi muutetusta fiktiosta, antaa tulla vain.


Elokuvista kertovat kirjat

Alanen, Antti: Elokuva ja psyyke - Verhon takana
Psykologisia näkökulmia klassikkoelokuviin. Lyhyestä pituudesta huolimatta ei mitään kepeää luettavaa, vaan vie suosikkileffasi sellaisiin sfääreihin että oksat pois. Joku psykologian opiskelija saisi tästä varmaan enemmän irti kuin elokuvafani, jota ei kiinnosta analysoida jokaista silmänräpäystä kuoliaaksi. **/5

Bergman, Ingmar: Laterna Magica
Bergmanin muistelmateos oli yllätys, mutta vähän myös pettymys. Aluksi hyvin alkanut kirja muuttui loppua kohden sekavaksi ja sinne tänne säntäileväksi. Ei kerro elokuvista lainkaan, mutta ei myöskään juurikaan Bergmanin avioliitoista tai lapsista. Parhaimmillaan mielessä rullaa Bergmanin elokuvista tutut maisemat, huonoimmillaan haukotuttaa ja ihmetyttää. ***½/5

Harrison, Rex: A Damned Serious Business
Useimmat (myös minä) tuntevat Harrisonin parhaiten My Fair Ladyn Henry Higginsinä. Mies on kuitenkin tehnyt pitkän uran niin teatterissa kuin leffoissakin ja siitä oli parhaimmillaan oikein mielenkiintoista lukea. Teksti on välillä kuivakkaa, mutta sen parhaat kohdat kompensoivat suvantoja. ****/5

Uusitalo, Kari: Siiri ja Kaarlo - Näyttelijäparin tarina
Alun perin suunnitelmissa oli tehdä postaus tästä kirjasta ja katsastaa samalla pari Suomi-leffaklassikkoa, pääosassaan Siiri Angerkoski. No, eihän siitä mitään tullut, koska kirja on ihan tolkuttoman huono eikä siitä ole juuri mitään sanottavaa. Jos Siiri ja Kaarlo kiinnostavat pelkkinä listauksina kumpaisenkin roolisuorituksista (sekä kriitikoiden aikalaiskommentteina) niin mikäs siinä, mutta olisin lukenut mieluummin itse ihmisistä. */5


Kirjat, joista on tehty elokuva jonka olen nähnyt

Carroll, Lewis: Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland)
Liisa Ihmemaassa on lastenkirjallisuuden klassikko ja siitä olen saanut inspiraation tämän blogin headeriinkin aikoinaan. Luin Lewis Carrollin alkuperäisteoksen ensikerran joskus aikoja sitten, joten oli jo aikakin ottaa kirja uusintakierrokselle. Kirja on edelleen hyvä, mutta ei ihan loistava. Tunnetuimman leffasovituksen on tehnyt Disney samannimisessä klassikkopiirretyssään. ****/5

Dumas, Alexander: Kolme muskettisoturia (Les Trois Mousquetaires)
Tämä klassikko on puolestaan odottanut lukijaa hyllyssäni jo yli kymmenen vuotta. Tartuin opukseen ensikerran niihin aikoihin kun ostin sen, mutta yli 900 sivuinen eepos oli liian raskassoutuinen teini-ikäiselle. Itse tarina on aina ollut elämässäni läsnä niin lapsille suunnattuina äänikirjoina kuin TV-animaatioinakin. Lapsena halusin leikeissä olla aina D'Artagnan. Kirjasta olisi saanut kätevästä vähän lyhyemmänkin, mutta parhaina hetkinään lukeminen palkitsee. Yksi tunnetuimpia leffaversioita on Kiefer Sutherlandin ja Charlie Sheenin tähdittämä ysäriversio. Se ei ole häävi. ****/5

Huovinen, Veikko: Koirankynnen leikkaaja
Olen aina pitänyt kirjan leffaversiosta, joten tartuin viimein siihen alkuperäiseenkin. Huovisen tuotanto ei ole suuremmin tuttua muuten kuin nimiltä. Koirankynnen leikkaaja jäi kuitenkin pieneksi pettymykseksi. Vaikka kirja onkin lyhykäinen, toivoin siinä olevan enemmän sisältöä. Tässä skabassa leffa vie voiton. Enkä yhtään ihmettele, että kirjan loppu on leffaa varten muutettu. Ei ollut hyvä se. ***/5

Jackson, Shirley: The Haunting of Hill House
Jacksonin kirjan pohjalta tehdyistä leffaversioista onkin jo juttua ennestään. Niin juustoinen kuin se onkin, The Haunting - Paholaistalo oli joskus muinoin yksi suosikkielokuviani. Pidän mystisistä kauhutarinoista, jotka pelaavat vähemmän pelottelulla ja jump scareilla ja enemmän mielenkiintoisella tarinalla ja tunnelmalla. Kirjassa tämä taito on hiottu liki täydellisyyteen asti. Edes vanhempi leffaversio ei pärjää alkuperäisteokselle. Kirja vie 6-0. ****/5

King, Stephen: Pedon sydän (Hearts in Atlantis) ja Tulisilmä (Firestarter)
Tulisilmä päätyi blogiin asti liki vuosi sitten. Kirja oli ok osastoa, leffa uskomatonta, ylipitkää juustotauhkaa. Huonointa kirjassa oli sen surkea suomennos. Kuka suomentaa bändien nimiä? Ihan oikeasti. ***/5. Pedon sydän kääntää Tulisilmän arvion päälaelleen. Leffa on ok, kirja ylipitkä ja suurimmaksi osaksi aika tylsä. Ei ihme, että leffaversioon valittiin vain kirjan ensimmäinen osa. **/5

Kipling, Rudyard: Viidakkokirja (The Jungle Book)
Viidakkokirjan leffaversiot ovat poikkeuksetta kaunistelevia ja naiiveja verrattuna kirjan välillä raadolliseenkin meininkiin. Tunnetuin lienee jälleen Disneyn klassikkoanimaatio, mutta live action versiotakin on tehty ihan kiitettävästi. Yhdestä niistä onkin jo ollut juttua. Viidakkokirja on todellisuudessa kokoelma erilaisia tarinoita, joiden laatu vaihtelee melkoisesti. Suurin osa on hyviä tai jopa todella hyviä, mutta pari taas melko tylsiä ja mitäänsanomattomia. Mowgli-tarinat ovat sitä parasta osastoa, samoin Rikki-Tikki-Tavi. ****/5

Maas, Peter: Serpico - Kadun tiikeri (Serpico)
Tositapahtumiin perustuva Serpico muuntui elokuvaksi Sidney Lumetin käsissä, pääosassaan Al Pacino vuonna 1976. Leffa hakkaa ympäriinsä poukkoilevan kirjan täysin. Suomennos on jälleen ihan omaa luokkaansa, kun New Yorkin poliisi käskee miestä "jäätymään siihen paikkaan". Huono kirja ei ole, mutta melko keskinkertainen kyllä, eikä jätä tapahtumista kovinkaan konkreettista kuvaa. ***/5

Malory, Thomas: Pyöreän pöydän ritarit (La Morte d'Arthur)
Luin alkuperäisteoksesta lyhennetyn suomenkielisen laitoksen, mikä oli selkeästi virhe. Alkuperäiseepos oli kutistunut muotoon "Sitten hän meni paikkaan x ja tappoi lohikäärmeen. Sitten hän söi eväänsä ja jatkoi matkaa". Tarina on jälleen sellainen, että rakkaat lapsuusmuistot tulevat väkisin mieleen. Elokuvaversiota on tehty vaikka millä mitalla, samoin kuin alkuperäistarinaan vain löyhästi perustuvia spin-offeja. **/5

Mannix, Daniel P.: Kettu ja koira (The Fox and the Hound)
Jälleen Disney-klassikkoa kirjamuodossa. Daniel P. Mannixin alkuperäinen Topi ja Tessu -esikuva on kovin erilainen kuin Disneyn sokeroitu versio. Itse asiassa se ei edes oikein istu lastenkirja-kategoriaan. Eläinten kuvaus on hyvin realistista ja ihmisen ja luonnon välinen suhde raadollinen. Oulun kirjastosta kirja löytyi ainoastaan varastosta eli se piti käydä erikseen tiskiltä pyytämässä. Harmi, sillä tämä kannattaisi ehdottomasti lukea. Sitä on vaikea ajatella samana tarinana kuin Topia ja Tessua ja ihan hyvä niin. Pidän leffastakin, mutta kirja on kyllä ihan instant suosikki -kamaa. *****/5

Swarup, Vikas: Slummien miljonääri (Q&A)
Toinen rankan elokuvamuodonmuutoksen läpi käynyt teos on intialaisen Vikas Swarupin Slummien miljonääri. Kirja on ihan ok-osastoa, vaikka kirjoitustyyli ei purrut. Liekö suomennoksellakin osansa asiassa. Kirja ja elokuva poikkeavat toisistaan huomattavasti, itse pidin leffasta enemmän, vaikka kirjassakin on hetkensä. ***/5

Wilde, Oscar: Dorian Grayn muotokuva (The Picture of Dorian Gray)
Kaksi hyvin erilaista Dorian Gray -filmatisointia tulikin tsekattua tässä syksyllä. Tunnetumpi mustavalkoversio on oikein hyvä, mutta ei silti vedä vertoja alkuperäisteoksen tunnelmalle ja kerronnalle. Lisäksi olin itse saanut Dorian Grayn hahmosta hyvin erilaisen kuvan kirjaa lukiessani ja leffa meni sen kanssa pahasti ristiin. Pikkujuttuja, mutta sellainen alkaa helposti häiritä. ****/5


Koomikoiden hauskoja ja "hauskoja" kirjoja

DeGeneres, Ellen: The Funny Thing Is...
Olen aina pitänyt Ellen DeGeneresistä, mutta The Funny Things Is... ei vain toimi. Yhtään. Kappaleiden taso vaihtelee hurjasti ja vain pari saa aikaan pientä hihittelyä. Eniten läpyskässä maistuu vain rahastus. **/5

Franken, Al: Lies and the Lying Liars Who Tell Them
Poliitikko ja koomikko Al Franken ottaa humoristisesti kantaa USA:n konservatiivien politiikkaan. Kirja on tasoltaan vaihteleva ja väljähtää vähän loppua kohden (liekö syynä ylipituus), mutta tarjoaa myös hyviä pointteja ja hauskojakin juttuja. ***/5

Gaffigan, Jim: Dad is Fat
Standup-koomikko Jim Gaffigan teki uuden aluevaltauksen kirjoittamalla kirjan isänä olemisesta ja perhe-elämästä, pilke silmäkulmassa tietysti. Olisin toivonut kirjan olevan hauskempi, etenkin kun osa materiaalista on jo ennestään tuttua Gaffiganin show'sta. Äänikirjaversio toimi hämmentävän huonosti, vaikka toisin luulisi kun kyse on kuitenkin verbaalisesta humoristista. Jos tykkää Gaffiganin tyylistä, kirjasta irtoaa kuitenkin muutamat hyvät irtonaurut. ***/5

Stewart, Jon & The Daily Show: Earth the Book
The Daily Show with Jon Stewart on päivittäinen rutiini. Edellisillan jaksot ilmestyvät nettiin seuraavana päivänä Suomen aikaa ja myös show'lla on myös kattava klippivarasto, jossa lienee kaikki Daily Show't vuodesta 1999. Oma historia ohjelman kanssa alkoi joskus 2000-luvun alkuvuosina, kun sarjaa esitettiin jollain satelliittikanavalla (Canal+ jotain). Earth the Book on tyypillistä Daily Show-huumoria ja hauskasti oppikirjamuotoon taitettu. Valtava kirja, jossa riittää ihmeteltävää pitkäksi aikaa. ****/5


Mitäs muuta? Luin myös aika läjän kirjoja, joista on tehty elokuva, mutta leffaversio on jäänyt näkemättä. Osa herätti halun katsoa leffan, osa ei. H.P. Lovecraftin kirjoituksista on filmattu useampikin leffa, mutta yhtäkään en ole nähnyt. Osaakohan joku kertoa onko niistä mikään edes katsomisen arvoinen? Itse tarinat ovat todella hyviä, mutta suomennokset aika karseaa luettavaa. Lukusessa oli viime vuonna Temppeli, Nimetön kaupunki ja muita kertomuksia, Jalavan punakantinen julkaisu.

Kenneth Lipperin Pormestari oli elokuvakäsikirjoituksen pohjalta tehty tusinakirja, jonka luki ihan mielellään viihteenä. Ei juuri herättänyt haluja katsoa leffaa, varsinkin kun kirja lienee käytännössä täysin sama asia tekstimuodossa. Kurt Vonnegutin Breakfast of Championsin pohjalta on tehty ysärillä (kuulemma) tolkuttoman huono Autokauppias Jumalan armosta -leffa, jota en ole nähnyt, mutta mieli tekisi. Myös Natsuo Kirinon mainio Out on saanut leffaversion, jonka haluaisin tsekata, vaikka se tuskin pystyy samaan tunnelmanluontiin kuin kirja. Marjane Satrapin Persepolis on edelleen leffaversiona katsomislistalla.

Disney Classics: Farm Edition

Tervetuloa vuoteen 2014! Nyt mennään landelle! Disney Animated Classics -projektissa seuraavaksi kaksi elokuvaa, joiden pääosissa on maatilaeläimiä.


44. Lehmäjengi (Home on the Range, 2004)
Todettakoon heti näin aluksi, että kävin katsomassa Lehmäjengin elokuvateatterissa. Jep. Ei siitä sen
enempää.

Kuten nimikin jo sanoo, leffa kertoo, no, lehmistä. Alkuperäisnimi viittaa Kansasin osavaltion saman nimiseen kansallislauluun. Elokuva alkaa, kun Maggie-lehmä saapuu Pearlin farmille. Maggien omistaja Mr. Dixon on kokenut tragedian: yhdessä yössä kaikki hänen lehmänsä on kaapattu ja vain Maggie on jäänyt jäljelle. Samanlaisia karjaryöstöjä on sattunut ympäri aluetta. Karja viedään ja vararikkoon joutuva maatila pakkohuutokaupataan. Kaikkien tietämättä ostaja on karjavaras itse, pahamaineinen Alamida Slim.

Pearlin farmi on muutenkin talousvaikeuksissa ja joutuu huutokaupattavaksi, ellei seuraava maksuerä saavu ajoissa. Maggie houkuttelee Pearlin lehmäkaksikon, vakaan ja varman Mrs. Callowayn ja hölmön Gracen mukaansa aikeinaan napata etsintäkuulutettu Alamida Slim. Palkkiolla maksettaisiin Pearlin velat ja turvattaisiin farmin tulevaisuus. Rosmoa etsii myös sheriffi Rico yhdessä huomionkipeän hevosensa Buckin kanssa.

Juoni on suht yksinkertainen (ja oikeastaan varsinaista juonta on ihan helvetin vähän), hahmot ovat perustavanlaatuisesti karikatyyrisiä eikä huumorikaan ole erityisen omaperäistä. Lisäksi koko teos kestää vain tunnin ja vartin. Miksi hitossa tämä leffa tarvitsi 17 käsikirjoittajaa?! No huh tyypit, huh huh.

Itsessään leffa oli parempi kuin mitä muistelin. Ei nyt missään nimessä projektin kärkikahinoissa, mutta ei nyt ihan pohjallakaan. Tämä on niitä leffoja, jotka olisivat varmaan parempia, jos niihin ei olisi lyöty Disney Klassikot -leimaa. Oikeastaan molemmat tämän postauksen leffat ovat sellaisia, ettei klassikoksi kutsuminen ole mielestäni oikeutettua. Ihan hauskoja ja näin, mutta ei. Klassikko-nimi vain luo sellaisia odotuksia, jotka eivät koskaan täyty. Näyttelijäosastolla on kovia nimiä, joista Judi Denchille voisi melkeinpä antaa kunnian koko leffan pelastamisesta.

Lehmäjengi merkkaa myös yhden aikakauden päätöstä, tavallaan. Leffan huonon menestyksen jälkeen Disney päätti lopettaa perinteisesti käsinpiirretyt animaationsa ja siirtyä tietokoneanimaation pariin. Ihan kuin se animaatiojälki olisi ollut tässä leffassa se vikatikki. Hei, oikeasti, teillä on leffa jostain rosvoja jahtaavista lehmistä. Ei se ole animaattorien vika, että se ei menesty. Mitä jos satsattaisiin tuohon tarinapuoleen vaikka enemmän? Ja palkattaisiin joku joka osaa oikeasti kirjoittaa niin käsikirjoittajia ei tartteis olla puoltatoista tusinaa.

Halusimme tai emme, seuraavat viisi vuotta Disney vietti kuitenkin digianimaation parissa, kunnes Prinsessa ja sammakko julkaistiin vuonna 2009. Koska Lehmäjengi oli perinteinen piirretty ja floppasi tietysti sen vuoksi, seuraava leffahan oli varmasti jymymenestys! Eikö? No, joo ja ei.

Lehmäjengi (Home on the Range, 2004)
Ohjaus: Will Finn & Joe Sanford
76 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 5.8/10


45. Pikku Kananen (Chicken Little, 2005)
Pikku Kananen on  yksi niistä harvoista uudemmista Disney-leffoista, jotka löytyvät hyllystäni DVD:nä. Älkää kysykö miksi. En todellakaan tiedä miksi olen ostanut juuri tämän. Luultavasti siksi, että se löytyi

kirpparilta ja oli halpa. Eikä siinä ollut edes niin paljon rähmäkäpäläisten lasten sormenjälkiä.

Pikku Kananen saa koko kotikaupunkinsa paniikkiin, kun hän väittää palan taivasta pudonneen päähänsä. Paniikki vaihtuu kuitenkin ilkkumiseksi ja nauruksi kun taivaanpalanen paljastuukin tavalliseksi tammenterhoksi. Pikku Kananen on muutenkin taipuvainen ajautumaan vaikeuksiin ja viimeistään nyt isän silmät aukenevat - pojasta ei koskaan tule sellaista kuin hän. Sitkeyden, kovan työn ja hyvän tuurin avulla Pikku Kananen onnistuu kuitenkin saamaan kaupunkilaiset ja isänsä takaisin puolelleen voittamalla pesäpallomatsin. Sitten huono tuuri palaa, kun taivaanputoaminen onkin tosi asia. Avaruusoliot ovat hyökkäämässä kaupunkiin!

Pikku Kananen on tietysti uusintaversiointi samannimisestä, ikivanhasta kansantarinasta. Disney on versioinut sitä ennenkin. Avaruusoliot ja pop-musiikki tuovat modernia twistiä. Animointi ei tosiaan ollut se Lehmäjengin suurin vika, eikä tietokoneanimointiin siirtyminen tee Pikku Kanasesta sen parempaa. Taaskaan leffa ei ole mikään sysipaska, mutta ei erityisen hyväkään. Juoni on aika yhdentekevä, hahmot kliseisiä (läski sika) tai muuten vaan tyhmiä (kala vesikypärä päässä), musiikki muuten vaan hirveää tai sekin ihan yhtä tyhjän kanssa. Disney yrittää ilmeisesti hakea animaatioihinsa muutakin modernia kuin animoinnin. Musiikki ei ole enää samaa musikaaliosastoa kuin aiemmissa leffoissa ja perinteisiä pop-palojakin soitellaan. Sika ja sorsa laulavat karaokessa duettona Spice Girlsin Wannaben. Se ei ole plussa.

Tällaiset Disney-klassikot ovat ärsyttävämpiä arvioida, koska niistä ei jää oikein mitään käteen. Kumpikin tämän postauksen leffoista on äärimmäisen keskinkertaisia. Jos ärsyttäisi tai jopa vihastuttaisi niin sekin olisi parempi. Pikku Kananen kuitenkin osoittaa hienosti sen, ettei menestystä ja kunniaa saa pelkällä uuteen tekniikkaan siirtymisellä. Pikku Kananen katkaisi Disneyn pitkän tappioputken, mutta leffa ei ollut arvostelijoiden tai (kommenteista päätellen) oikeastaan yleisönkään mieleen. Leffaa ei pidetä nykyisin ainakaan mainittavasti parempana kuin floppejakaan. Leffan hyvyyttä tuskin koskaan on mitattu pelkillä katsojaluvuilla ja box office-tienesteillä.

Tässäkin leffassa näyttelijäsuoritus pelastaa lähestulkoon koko leffan. Zach Braff sopii päähenkilön rooliin kuin nenä päähän. Harvaa yksittäinen ääninäyttelysuoritus kuitenkaan niin kauheasti kiinnostaa, joten tämän leffan voi ihan hyvillä mielin skipata.

Silloin kun näin leffan ensikerran joskus vuosia sitten, olin niin pettynyt että päätin lopettaa koko Disneyn klassikot -sarjan seuraamisen siihen paikkaan. Niinpä en ole katsonut yhtäkään Pikku Kanasen jälkeen ensi-iltaan tullutta klassikkoa. Toivottavasti uusien leffojen joukosta löytyy jotain parempaa.

Pikku Kananen (Chicken Little, 2005)
Ohjaus: Mark Dindal
81 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.6/10