Suomesta Hollywoodiin

Aki Kaurismäki jäi uuden Le Havre-elokuvansa kanssa vaille palkintoja Cannesissa menneenä viikonloppuna. Elokuvan myynti sujui kuitenkin ilmeisen hyvin ja odottelen itsekin innolla leffan näkemistä. Maanantain uutisissa oli myös Suomen oman Hollywood-miehen, Renny Harlinin jättäytyminen pois Mannerheim-projektista. Kärsivällisyyden loppuminen tuskin tulee suurena yllätyksenä, sillä projekti on ollut suunnitteluasteella jo kymmenisen vuotta. Nyt Harlin kehuskelee tempaisevansa suurimman elokuvansa sitten Deep Blue Sean. En nyt suorilta käsin osaa sanoa mitä tuosta pitäisi päätellä, mutta kai sieltä jotain toimintapärinää tulee.

Uusin Hollywoodin suomalainen on Antti Jokinen, joka tunnetaan lähinnä musiikkivideoiden ohjaajana. Jokisen käsialaa oli myös Suomen isännöimän Euroviisufinaalin Lordi-video aikoinaan. Miehen ensimmäinen pitkä elokuva ei ollut suuri kaupallinen menestys, vaan meni suoraan DVD:lle. Katselin tuoreehkon tekeleen maanantaina.

The Resident

(2011) 

Antti Jokinen sai ensimmäisen pitkän elokuvansa tähdeksi Hilary Swankin, joka tunnetaan vahvoista roolisuorituksistaan. Mielenkiintoinen kiinnitys on myös veteraaninäyttelijä Christopher Lee, jolla on elokuvassa pieni sivurooli.

Itse elokuva on kauhutrilleri. Swankin esittämä nuori lääkäri Juliet etsii kuumeisesti asuntoa New Yorkissa erottuaan poikaystävästään Jackista. Hän päätyy suureen vanhaan rakennukseen, jossa on tarjolla hulppea kämppä pilkkahintaan. Asunnon omistaa Max, joka myös asuu rakennuksessa isoisänsä Augustin kanssa. Juliet ottaa asunnon vuokralle ja aluksi kaikki sujuu mallikkaasti. Max on todellinen herrasmies ja melko komea, eikä kulu aikaakaan kun Julietilla on tunteita miestä kohtaan. Lopulta hän kuitenkin huomaa kaipaavansa enemmän ex-miehensä syliin. Tästäkös Max suuttuu.

Maxille kehittyy Julietiin paha pakkomielle. Sairas mies vakoilee naista seinien koloista, käy asunnossa Julietin ollessa poissa ja jopa huumaa tämän päästäkseen aina vain lähemmäs ja lähemmäs. Lopulta pakkomielle saa hengenvaarallisia piirteitä ja Julietillekin alkaa pikkuhiljaa paljastua, ettei kaikki ole ihan kunnossa.

The Resident on melko tyypillinen ja mielikuvitukseton trilleri. Tällaisia elokuvia on tullut elämän aikana nähtyä vähintään tusinan verran. Sinänsä kaikki elementit ovat kohdillaan. Kuvaus toimii hyvin, ohjaus ei ole pöllömpää, musiikki pelittää... Potentiaalista menestys ei siis jää kiinni. Leffaan ei vain pääse lainkaan mukaan. Vika tuntuisi olevan käsikirjoituksessa ja hahmoissa. Myös rytmi on pielessä. Näyttelijät vetävät roolinsa ihan hyvin, mutta esim. Swankin esittämä Juliet on syvyydessään pahvinuken tasoa. Swank tekeekin suorituksen enemmän kuivakalla rutiinilla kuin todellisella palolla.

Elokuva alkaa kovasti kangerrellen ja kun vauhtiin vihdoinkin päästään (noin viimeisen kolmanneksen paikkeilla), juttu menee täysin perseilyksi. Kyllähän sen huomaa, että nyt pitäisi jännittää/pelottaa, mutta lähinnä tästä irtoaa ilkikuriset naurut. Säikyttelykohtauksia on useampi, mutta niistäkin hätkähdyttäviä ehkä yksi. Kaikki tässä elokuvassa on tehty jo moneen kertaan, eikä mikään enää yllätä. Jokaista käännettä osaa odottaa.

Jos juoni olisi kohdillaan ja käsikirjoitukseen olisi oikeasti panostettu, tästä olisi voinut saada kohtuuhyvän viihdeleffan. Tällaisena se on kuitenkin vain pinnalta hyvännäköinen, sisällötön liukuhihnatuote. Jos The Resident olisi lajissaan ensimmäinen, se olisi varmaan melko kivuton kokemus. Mutta tosiaan tusinan verran samanlaisia jännäreitä katsoneena tämä tekele hukkuu virtaan pahemman kerran.

Kaikista ärsyttävintä koko leffassa on Julietin täysi typeryys, kun hän viimein alkaa ymmärtää, mikä vuokranantaja todella on miehiään. Ainahan kauhu- ja jännityselokuvat ovat tulvillaan ääliömäisesti käyttäytyviä ja tyhmänrohkeita ihmisiä, mutta The Resident tuo peliin ihan omanlaistaan epäloogisuutta. Juliet vaikuttaa siltä, ettei edes halua säästyä hengissä. Tero kommentoi lyhyesti vain toteamalla: "Tuo on ehkä avuttomin ihminen mitä oon koskaan nähnyt." Aamen.

The Resident oli kuitenkin elokuva, josta halusin pitää. On aina mielenkiintoista seurata suomalaisten menestystä isossa maailmassa. Harmi, että tällä kertaa vastassa oli mahalasku. Elokuvan on muuten tuottanut lahjamme maailmalle, Renny Harlin. Nähtäväksi jää, tuleeko Jokisesta seuraava "harlin". Uusi elokuva on jo tekeillä ja sen valmistumista on ehditty mediassakin vähän sivuta. Lapissa kuvattavan elokuvan pääosaan on kiinnitetty Julianne Moore. Yritystä Jokisella riittää, joten tuleville projekteille antaa mahdollisuuden ihan mielellään. Ainakin vielä toistaiseksi.

The Resident (2011)
Ohjaus: Antti Jokinen
90 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 3.4/10

Hulluja nämä suomalaiset

Superviikonloppu oli ja meni. Tuli seurattua niin lauantain Euroviisufinaalit (buu Azerbaidzan!) kuin sunnuntain jääkiekon maailmanmestaruusottelukin (jee Suomi!). Euroviisuissa menestys jäi huomattavasti odotettua laimeammaksi, mutta MM-kisoissa Suomi nousi vahvana Ruotsia vastaan ja otti huikean voiton. Ihan kuin tuota nyt ei joku vielä tietäisi. Pikkuruisen Suomen kansa on sittemmin iloinnut ja riemuinnut voittoa päivätolkulla, eikä loppua näy. Tätä muistellaan seuraavaan MM-kultaan asti, milloin se sitten tuleekin.

Päätin ottaa tämän onnellisen, kansaa yhdistävän ajankohdan vuoksi tarkasteluun muutaman suomalaista urheilu- ja kisakulttuuria kuvaavaan elokuvan. Suomalaiset ovat hyvällä tavalla hullua sakkia, kuten näistäkin elokuvista käy ilmi. Kisahuuman lisäksi molemmat elokuvat sivuavat kotikaupunkiani Oulua.


Air Guitar Nation (2006)

Ilmakitaransoiton MM-kisat ovat taatusti yksi Suomen oudoimpia kisoja, kärkisijoilla akankannon jälkeen. Ilmakitarointiskabat järjestetään syksyisin Oulussa osana Oulun Musiikkivideofestivaalia.

Amerikkalainen dokumentti seuraa USA:n ilmakitaravillitystä. David "C-Diddy" Jung osallistuu puoliksi vitsillä maan ensimmäiseen ilmakitarakisaan vuonna 2003 ja voittaa. David matkaa Los Angelesiin ja ottaa osaa kansalliseen kilpailuun, jossa valitaan USA:lle edustaja Suomen ilmakitaransoiton MM-kisoihin. Davidin pahin vastustaja on Dan "Björn Türoque" Crane, joka myös mielii mukaan Suomen kisoihin. Vaikka David voittaakin edustusmatkan Suomeen, Dan ei luovuta helpolla. Kerättyään matkakassan kokoon viime tipassa, myös Dan saapuu Ouluun. Tahtojen taisto alkaa.

Ilmakitarakisojen motto on selkeä: sodat ja kärsimykset katoaisivat maailmasta, jos kaikki soittaisivat ilmakitaraa. Tästä absurdista performanssitaiteesta on tullut vuosien saatossa maailmankuulu ilmiö. Ilmakitaransoitto antaa rokkistara-unelmistaan ulos kasvaneille aikuisille mahdollisuuden tuoda oman supertähti-alter egonsa lavalle ja rokata kuin viimeistä päivää. Valot vilkkuvat, näkymättömät kitarat vinkuvat ja yleisö hurraa. Ilmakitaransoitto on aikuisten mielikuvitusleikkiä parhaimmillaan.

Vaikka dokumentti seuraakin pääasiassa amerikkalaisia kisaajia, myös suomalaisia taitureita nähdään lauteilla. Iso osa materiaalista on kuvattu Oulussa. C-Diddyn ja Björn Türoquen lisäksi leffassa haastatellaan myös muita ilmakitaristeja, jotka kertovat harrastuksestaan mielellään. Jokaisen tyyli on erilainen. Osa keskittyy enemmän näyttävään show'hun ja lavapersoonaan, toiset mimiikan tarkkuuteen. Ilmakitaransoitto on jotain, mitä kaikki rokkitähteydestä haaveilleet ymmärtävät.

C-Diddyn ja Björnin keskinen kilpailu toimii ja usein hauskinta on juuri miesten kilpailu toisiaan vastaan niin lavalla kuin haastatteluissa. Itse dokumentti on hyväntahtoinen ja huumorintajuinen katsaus tähän outoon kisalajiin. Ainakin itse pääsin katsojana hyvin tunnelmaan mukaan. Huumorintajuttomien tosikkojen tuskin kannattaa vaivautua.

Air Guitar Nation (2006)
Ohjaus: Alexandra Lipsitz
81 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.1/10


Freetime Machos (2009)

Dokumentti seuraa maailman pohjoisinta ja kolmanneksi huonointa rugby-joukkuetta yhden kauden ajan vuonna 2007. Perheelliset miehet irrottautuvat arjen otteesta hetkeksi käydessään hurjaa kyytiä toisiaan vastaan kentillä ja halleissa. Tarinan keskiössä ovat parhaat kaverukset Mikko ja Matti, jotka pelaavat samassa joukkueessa.

Mikko on Mattia vanhempi, lapsiperheen kiireinen isä, jolta ei aina liikene aikaa edes rugbyharkkoihin. Matti taas on nuori ja hieman lapsellinen. Joukkueella on brittiläinen valmentaja Roger, joka työskentelee Nokialla. Roger on tuon tuostakin pulassa vallattoman joukkueensa kanssa, joka kohkaa kentällä kuin joukko päättömiä kanoja.

Freetime Machos ei kerro niinkään urheilusta, vaan miehisyydestä ja miesten välisestä ystävyydestä. Elokuvan miehissä nähdään sekä moniulotteisuutta että stereotypioita. Suomalaisesta miehestä haetaan sitä pehmeyttä, mitä se ei normaalisti koskaan näytä. Tuo pehmeys löytyykin lopulta yllättävästä paikasta.

Rugbykentälle miehet lähtevät pakoon kotitöitä, vaimojaan, lapsiaan, tyttöystäviään ja muita kesytyksen merkkejä. Vaatimukset siitä, mitä miehisyys on ja mitä miehen kuuluu olla, löytyvät enemmänkin miesten pään sisältä kuin naisten sanoista, sillä naisia elokuvassa on huomattavan vähän. Miehen mielestä miehen kuuluu olla suojeleva perheenpää, talonrakentaja ja turvallisuuden tuoja. Toisaalta nyky-yhteiskunnassa mies myös tiskaa ja siivoaa. Pelikentillä melskatessaan mies voi tuntea itsensä mieheksi. Mustelmia tulee, testosteroni jyllää ja lopulta itse urheilu jää vähän sivuseikaksi. Kukaan ei ymmärrä miestä niin hyvin kuin toinen mies ja rugbyn merkeissä luodut ystävyydet osoittautuvat kultaakin kalliimmiksi.

Ronkainen itse on kertonut elokuvan olevan komedia, mutta lopulta huumorilla ei ole ihan niin suurta osaa. Freetime Machos liikkuu osin samoilla vesillä kuin seuraavana vuonna julkaistu Miesten vuoro, mutta ottaa aiheeseen erilaista kulmaa. Elokuva ei rakennu niinkään miehisen herkistelyn ja avautumisen ympärille. Freetime Machos on elokuva, jota toiset ymmärtävät loistavasti ja josta toiset eivät saa minkäänlaista otetta. Suosittelen silti kokeilemaan. Tykkäsin kovasti, vaikka toteutuksen kanssa välillä hapuillaankin.

Freetime Machos (2009)
Ohjaus: Mika Ronkainen
86 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.0/10

Elävää kuvaa myytävänä!

Jeps, nyt olisi aika hankkiutua eroon muutamasta DVD-elokuvasta. Olen muuttamassa 1.6. ja pitäisi saada muuton alta pois sellaisia, mitä tuskin tulee enää katsottua. Ensi viikolla kippaan koko lastin kirpparille, mutta ajattelin sitä ennen kysellä löytäisinkö täältä kiinnostuneita elokuvien suurkuluttajia. Toimituksena käy nouto Oulusta tai postitus, postikulut menee tietysti ostajalle. En laittanut mitään erillisiä hintapyyntöjä, tarjotkaa niin katsotaan mille aletaan. Tarjouksia voi laittaa joko kommenttina tähän blogiin tai (mieluummin) sähköpostilla sanna.vahaaho@gmail.com

Suurin osa levyistä on naarmuttomia ja siististi pidettyjä. Lähes kaikissa kansissa on normaalia kulumaa ja pikkunaarmuja jonkin verran. Melko paljon mainstream-tavaraa mutta löytyypä tuolta muutama vähän tuntemattomampikin tekele.


Absolute Power (1997)
Suomenkielinen nimi Rajaton valta. Clint Eastwoodin ohjaama ja tähdittämä poliittinen jännäri. Muissa osissa mm. Gene Hackman ja Ed Harris. Ei ekstroja, suomitekstit. Englanninkieliset kannet. Pari kertaa katsottu, levy naarmuton.

Along Came Polly (2004)
Eli Polly tuli kuvioihin. Romanttinen komedia, pääosissa Jennifer Aniston ja Ben Stiller. Suomikannet ja -tekstit. Ekstroissa making offia, kommenttiraitaa, koosteita yms. Naarmuton levy.

Big Daddy (1999)
Adam Sandler-komedia. Muissa rooleissa mm. Rob Schneider ja Jon Stewart. Perusperseilykomedia. Ekstroina making of-juttuja, musavideoita, trailereita yms. Kaksipuolinen DVD, joten molemmissa puolissa vähän sormenjälkiä, toimii kuitenkin täysin moitteetta kun eilen tämän katsoin. Suomikannet ja -tekstit.

Black Point (2002)
David Caruson (CSI Miami) tähdittämä tusinatrilleri. Ekstrana traileri. Pohjoismaiset kannet, suomitekstit. Kannet naarmuiset, itse levy hyväkuntoinen.

Bridget Jones's Diary (2001)
Eli Bridget Jones - Elämäni sinkkuna. Ihmissuhdekomedia. Ekstroina making offia, musavideoita, kommenttiraitoja ja muuta sälää. Levyssä muutama pikkunaarmu, toimii. Suomikannet ja -tekstit.

Crossroads (2002)
Britney Spears esittää laulajaksi haluavaa nuorta neitoa, joka lähtee kaverien kanssa road tripille. Kaksilevyinen julkaisu, reilusti ekstramatskuja. Pohjoismaiset kannet, suomitekstit. Molemmat levyt moitteettomassa kunnossa.

Cujo (1983)
Stephen King-filmatisointi, kulttikauhuleffa. Vesikauhuinen koira terrorisoi perhettä. Kannessa lukee Special Collector's Edition, mutta ekstroina näyttäisi olevan vain kommenttiraita. Pohjoismaiset kannet, suomitekstit. Hyväkuntoinen ja naarmuton levy.

Final Destination (2000)
Teinikauhujännäri, leffasarjan eka osa. Muutamaan kertaan katsottu, hyväkuntoinen ja naarmuton levy. Suomikannet ja -tekstit. Ekstroja löyty pitkä litania. Dokkareita, testejä, kommenttiraita, poisleikattuja kohtauksia...

Gigli (2003)
Yhden firman konkurssiinkin ajanut, maailmaan huonoimpana leffana tunnettu tekele. Jos tuossa ei ollut myyntipuhetta tarpeeksi, niin pääosissa tosiaan loistavat Jennifer Lopez ja Ben Affleck. Sivuosissa vilahtelevat mm. Al Pacino ja Christopher Walken. Suomikannet ja tekstit. Takakansi hieman tavallista naarmuisempi, levy hyväkuntoinen. Ei ekstroja.

Gone in Sixty Seconds (2000)
Eli Puhallettu 60 sekunnissa. Pääosissa Nicolas Cage ja Angelina Jolie. Perustoimintamättöä. Paljon autoja ja hurjastelua niistä kiinnostuneille. Director's Cut-versio, ekstroina vissiin jotain making of-juttuja. Kerran katsottu, levy naarmuton. Suomikannet ja -tekstit.

Hearts in Atlantis (2001)
Eli Pedon sydän. Stephen King-filmatisointi, draama. Pääosassa Anthony Hopkins. Muistelin että tämä on R-kioskin vanha vuokra-DVD, mutta en kyllä löydä siitä nyt mitään merkintää ja levykin on täysin naarmuton. Hmm. No, kuitenkin, suomikannet ja -tekstit. Ekstroina kommenttiraita, Hopkinsin haastattelu, traileri yms.

Holy Smoke (1999)
Jane Campionin elokuva, pääosissa Kate Winslet ja Harvey Keitel. Tässä tais näkyä tissit, en oo kyllä ihan 100% varma. Pohjoismaiset kannet, suomitekstit. Levy naarmuton. Ekstrana traileri.

Just Married (2003)
Romanttinen komedia vasta naimisiinmenneestä nuoresta parista. Pääosissa Brittany Murphy ja Ashton Kutcher. Ekstroissa kommenttiraitaa, koosteita ja poistettuja kohtauksia. Suomikannet ja -tekstit, levy naarmuton.

Lucky Break (1994)
Australialainen romanttinen komedia. Ei ekstroja, suomikannet ja -tekstit. Levy naarmuton. FutureFilm-halpisjulkaisu, kansikuva näyttää pikselimössöiseltä kioskipokkarin kannelta. :)

Privates on Parade (1983)
Komedia sodassa joukkoja viihdyttävästä ryhmästä. Leffaa mainostetaan aika hevisti John Cleesellä mutta todellisuudessa miehellä on ruutuaikaa melko vähän. Pohjoismaiset kannet, suomitekstit. Suttuinen halpiskansi tässäkin. Ei ekstroja, levy naarmuton.

Righteous Kill (2008)
Eli Oikeuden kasvot. Al Pacino ja Rober de Niro lyövät viisaat päänsä yhteen poliisijännärissä. Ruotsinkieliset kannet, suomitekstit löytyy. Pahvikannet normi kotelon ympärillä, pahvi melko naarmuinen. Ei ekstroja. Kerran katsottu, levy naarmuton.

Sky Captain and the World of Tomorrow (2004)
Lähes täysin tietokoneella toteutettu seikkailuleffa, pääosissa Jude Law ja Gwyneth Paltrow. Nostivat jopa digitekniikalla Sir Laurence Olivierinkin haudastaan. Mukana myös Angelina Jolie. Pohjoismaiset kannet, suomitekstit. Ekstroissa perusshittiä, kommenttiraitaa, traileria, koostetta... Levy naarmuton.

Two Bits (1995)
1930-luvun kuvaus, leffaa mainostetaan Al Pacinolla joka on todellisuudessa sivuroolissa. Pohjoismaiset kannet, suomitekstit. Levy kerran katsottu ja naamuton. Ei ekstroja.

Vieraalla maalla (2003)
Suomikomedia, pääosissa Ville Haapasalo ja Irina Björklund. Ekstroja reippaasti, mm. musavideoita, making offia, poistettuja kohtauksia, trailereita ja spotteja... Suomijulkaisu. Naarmuton levy.


Leffoja lisäksi kaupan myös muutama TV-sarja DVD ja TV-leffa. Kaikki levyt hyväkuntoisia/naarmuttomia ellei toisin mainita:

Ali G, Aiii (2000)
Videojulkaisu, kokoelma Ali G:n parhaita hetkiä. Mukana myös Borat. Suomijulkaisu. Ekstrana Ali G:n joulutervehdys.

Ali G, Innit (1999)
Videojulkaisu. Sacha Baron Cohen pelleilee Ali G:na ympäri Brittejä. Suomijulkaisu.

Animatrix (2003)
Kokoelma Matrix-henkisiä animepätkiä. Ekstrojakin löytyy. Vanhat Warner Bros.-pahvikannet. Suomijulkaisu.

Black Adder - Season 1 (1982) MYYTY
Eli Musta kyy. Rowan Atkisonin brittikomedia, eka kausi. Suomijulkaisu. BBC:n tuotantoa.

Heroes - Season 1, part 1 (2006)
Heroes-sarjan ekan kauden eka puolikas. Neljä levyä. Ekstrana pidennetty ensimmäinen jakso, making of yms.

Sherlock Holmes - The Master Blackmailer (1992)
Jeremy Brett esittää mestarietsivää Granadan kuuluisaan TV-sarjaan kuuluvassa elokuvassa. Kyseessä on oikeastaan ylipitkä jakso sarjasta Sherlock Holmesin muistikirja. Brittijulkaisu, ei suomitekstejä. Ei ekstroja.

Sherlock Holmes - The Sign of Four (1987)
Toinen Jeremy Brett-Sherlock Holmes TV-elokuva, joka myös kuuluu Granadan sarjaan. Brittijulkaisu, ei suomitekstejä, ei ekstroja.


Jeps, eli saa tarjota! Ensi viikon lauantaina koko läjä lähtee Oulun keskustan kirppikselle joten sitä ennen kerkeää vielä napata jos jokin sattuu kiinnostamaan. :) Elokuvista useimmat irtoavat ihan muutamalla eurolla.

Oh, how queer everything is to-day!

Disney Animated Classics-projektissa matkustetaan tällä kertaa kahteen täysin erilaiseen satumaailmaan. Samalla kyseessä ovat kaksi tähän mennessä parasta klassikkoa.


13. Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland, 1951)

Tämän leffan näkemistä olen odottanut varmaan eniten, sillä Liisa Ihmemaassa kuuluu niihin harvoihin Disneyn klassikkosatuelokuviin, joita en muista koskaan nähneeni. Satu Liisa Ihmemaassa liittyy myös tähän blogiin melko merkittävästi, sillä lausahdus How queer everything is to-day! on kyseisestä kirjasta, samoin kuin yläbannerin kuva Liisasta vuohen kanssa.

Liisa Ihmemaassa pursuilee erikoisia, toinen toistaan ihmeellisempiä hahmoja ja yksityiskohtia. Kauniina aurinkoisena päivänä Liisa kuuntelee tylsistyneenä sisarensa lukemaa historianläksyä. Yhtäkkiä hän näkee suurta taskukelloa kantavan valkoisen kanin, joka hokee miten kiire hänellä on. Utelias Liisa kiinnostuu oudosta olennosta ja seuraa tätä kaninkoloon, joka johtaa syvälle maan sisään, Ihmemaahan, jossa mikään ei ole normaalia.

Ihmemaassa Liisa kohtaa erilaisia outoja hahmoja, kuten herttakuningattaren, hullun hatuntekijän, irvikissan ja piippua polttavan kaalimadon. Disney on onnistunut mukavasti pidättäytymään alkuperäistarinan unenomaisessa surrealismissa. Disneyn parhaille elokuville tyypilliseen tapaan kuvasto näyttää välillä jopa maalaukselliselta. Elokuva tehtiin Walt Disneyn itsensä valvonnassa ja se on mielestäni klassikoista paras tähän mennessä. Vaikka lauluosuuksia löytyy jälleen useampiakin, Ihmemaan ihmeiden keskellä niitä tuskin huomaa. Ainakin lauluosuudet ovat huomattavasti vähemmän ärsyttäviä kuin monissa muissa Disney-klassikoissa, joissa hoilotus saattaa joskus alkaa mitä vähäpätöisimmänkin asian takia. Liisa puolestaan on yksi persoonallisimpia Disney-sankarittaria, vaikka herttainen on hänkin.

Julkaisunsa aikaan Liisa Ihmemaassa sai murskakriitikin erityisesti Englannissa, jossa raivottiin kirjallisuuden klassikon "amerikkalaistamisesta". Vaikka kritiikissä on varmasti perääkin, mielestäni Liisa Ihmemaassa on kaiken kaikkiaan erittäin onnistunut teos.

Viime vuonna Tim Burton lämmitteli satua uudelleen omassa muovinmakuisessa viritelmässään. Burtonin tekele ei yllä lähellekään Liisan 50-luvun loistoa.

Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland, 1951)
Ohjaus: Clyde Geronimi, Wilfred Jackson & Hamilton Luske
72 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.4/10


14. Peter Pan (1953)

Peter Panista minulla on kauniita muistoja. Sain VHS-version synttärilahjaksi, kun täytin 4 tai 5. Muistan vielä jopa millaisessa kääreessä paketti oli! 4-5-vuotiaan silmin se oli esteettisin paketti mitä olin koskaan nähnyt. Jännittävää miten iso osa lapsuusmuistoistakin liittyy jotenkin elokuviin.

Joka tapauksessa, lapsena rakastin Peter Pania, niin tätä elokuvaa kuin itse tarinaakin. Leikimme monesti naapuruston lasten kanssa Peter Pania ja halusin kokea samanlaisia seikkailuja myös oikeassa elämässä. Valitettavasti elämä ei ole pelkkää satua tai leikkiä.

Leena Kultanen on kova kertomaan pikkuveljilleen Jukalle ja Mikolle tarinoita suosikkisankaristaan, Peter Panista, pojasta joka ei halua kasvaa aikuiseksi. Peter Pan asuu Mikä-Mikä-Maassa kadonneiden poikien ja Helinä-keijun kanssa ja kokee jos jonkilaisia seikkailuja. Eräänä iltana, kun Kultasen perheen vanhemmat ovat juhlissa, Peter Pan lentää lastenhuoneen ikkunasta sisään etsimään kadonnutta varjoaan. Peter kauhistuu, kun kuulee, että Leenan isä on käskenyt tämän kasvaa aikuiseksi ja lopettaa satujen kertomisen. Peter opettaa lapset lentämään ja yhdessä he lähtevät Mikä-Mikä-Maahan, jossa kukaan ei vanhene ja kasva aikuiseksi.

Mikä-Mikä-Maa on seikkailujen luvattu maa, jossa on merirosvoja, keijuja, intiaaneja ja merenneitoja. Pahiksista pahin on merirosvo Kapteeni Koukku, jolta krokotiili on vienyt toisen käden. Käden tilalla on nyt vain terävä koukku. Koukku suunnittelee jatkuvasti uusia keinoja saada Peter Pan päiviltä. Ulkopuolisten lasten saapuminen antaa Koukulle uusia ideoita, sillä Leena on tehnyt Helinä-keijun erittäin mustasukkaiseksi. Lopulta lapset joutuvat mukaan taisteluun Koukkua ja tämän merirosvoja vastaan.

Katsoin elokuvan nyt ensi kertaa monen vuoden tauon jälkeen ja se oli huomattavasti parempi kuin muistelin. Lapsena näin Peter Panin niin monta kertaa, että osasin sen lähestulkoon ulkoa. Nyt leffaa pystyi jälleen katsomaan freesein silmin. Hauskoja ja ilmeikkäitä sivuhahmoja riittää, oma suosikkini on kellon nielaissut tikittävä krokotiili, joka jahtaa Koukkua. Koukku ja kroko ovatkin elokuvan kantava koomikkopari.

Tuittupäinen Helinä-keiju on kenties ensimmäinen Disney bitch, joka on kuitenkin hyvisten puolella. Myös Peteriin ihastuneet merenneidot ovat aika bitchejä. Ja kukapa nyt Peteriin ei olisi ihastunut? Poika aiheuttaa mustasukkaisuutta minne ikinä meneekin. Lapsena yksi omia suosikkihahmojani oli kaunis intiaaniprinsessa Tiikerililja, sillä halusin aina olla leikeissä intiaani.

Peter Pan nousee yhdessä Liisan kanssa Disney klassikoiden tämän hetken kirkkaimpaan kärkeen. Muutama seikka toki Peter Panissakin häiritsee. Kultasen lapset ovat aika ärsyttäviä. En lapsenakaan koskaan pitänyt Leenasta. Lisäksi Peter Pan on niin hyvä, että sitä olisi kestänyt katsella pidempäänkin. Tuntuu, että seikkailut loppuvat kesken. 70 minuutissa ehtii tapahtua paljon, melkein liikaakin ja eteenpäin puhalletaan koko ajan hirmuista vauhtia.

Laulut ovat välillä vähän turhan Disney-täytekamaa, ärsyttäviä renkutuksia, mutta hyvääkin löytyy. Olen aina tykännyt elokuvan huilulla soitetusta teemamusiikista.

Peter Pan (1953)
Ohjaus: Clyde Geronimi, Wilfred Jackson & Hamilton Luske
77 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.4/10

Party like it's 1969!!

Jes! Palautin valmiin portfolioni ja opinnäytetyöni tänään. Bloggaaja ryhtyy sovittelemaan valmistujaismekkoa! Juhlan kunniaksi seitsemäs Santo-postaus, olkaa hyvät.


19. The Treasure of Moctezuma (El tesoro de Moctezuma, 1969)

Jorge tekee paluun Santon sidekickina elokuvassa The Treasure of Moctezuma. Operation 67-leffasta tuttu Meksikon James Bond -fiilistely siis jatkuu. Paluun tekee myös mystinen ulkomaalainen rikollisliiga, jolla on tällä kertaa tähtäimessä Moctezuman aarteen pölliminen.

Juonesta ei oikeastaan ole tuon kummempaa sanottavaa, sillä elokuva on kuin tylsempi toisinto Operation 67:sta. Jorge iskee taas naisia, Santo painii, rikolliset ovat ilkeitä ja naiset kauniita. Santo ja Jorge näyttävät värikoodatuissa vaatteissaan vielä enemmän homopariskunnalta kuin edellisessä yhteisessä elokuvassaan.

Odotin Treasure of Moctezumalta niiiin paljon enemmän. Edellinen Santo/Jorge-leffa oli sellaista tykitystä että oksat pois. Moctezuma putoaa perseelleen jo kättelyssä. Katsoin leffan jo useampi viikko sitten ja nyt kun yritän tekelettä muistella, huomaan muistavani siitä vielä vähemmän kuin Santon huonoimmista kyhäelmistä. Moctezuma sulaa ajatuksissa yhteen Operation 67:n kanssa homogeeniseksi, epämääräiseksi massaksi.

Moctezumasta ei siis saa oikein mitään irti ja pettymys Operation 67:n jälkeen on yksi suurimpia koko Santo-projektissa tähän mennessä. Toivottavasti parempaa on tulossa!

The Treasure of Moctezuma (El tesoro de Moctezuma, 1969)
Ohjaus: René Cardona & René Cardona Jr.
71 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 4.9/10


20. Santo Faces Death (Santo frente a la muerte, 1969)

Juhla-Santo, osa II! Kahdeskymmenes Santo, vau. Eikä enää ole kuin 34 jäljellä!

Kyllä on dramaattinen nimi leffalla. Harmi, ettei toteutus ole läheskään yhtä vahva. Elokuvassa kansainvälinen rikollisliiga varastaa kallisarvoisen jalokiven kaivokselta. Porukan on tarkoitus rikastua myymällä kivi kalliiseen hintaan. Toinen rikollisliiga yrittää kuitenkin kähveltää kalleuden itselleen. Naruja pelissä vetelee ilkeä tohtori Igor. Mustiin pukeutunut Santo astuu kehiin selättämään pahikset.

Santo Faces Death on ehkä 60-lukuisin Santo. Musiikki on groovya ja Santo on mustissaan aika mod. Santo-leffoille ominaisesti musiikki ei tietysti sovi juonenkulun kanssa yhteen millään tavallaan, vaan pikemminkin heittää katsojan sivuraiteille. Eipä tule tähän hätään mieleen yhtään Santoa, jossa musiikit olisivat olleet kohdillaan. On tahattoman koomista katsoa, kun äijät painii tosissaan, mutta taustalla kuuluu ihmeen groovya jazz-hässäkkää.

Santo Faces Death on yksi helpoiten unohdettavia leffoja koko sarjasta. Pointsit kuitenkin lopun kohtaukselle, jossa Santo painii pahiksen jokeen ja pyytää sitten tyynesti anteeksi tämän tyttöystävältä. Santo is the man!

Santo Faces Death (Santo frente a la muerte, 1969)
Ohjaus: Fernando Orozco
75 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 3.0/10


21. Santo in the Border of Terror (Santo en la frontera del terror, 1969)

Tämä Santo on ilmeisesti oikeasti tehty vuonna 1979, mutta katsoimme sen nyt, koska IMDb:n listoilla se oli merkitty tähän kohtaan. Aika jännä miten IMDb on voinut ryssiä listat niin pahasti, että jokin leffa on oikeasti julkaistu 10 vuotta myöhemmin, kuin lista antaa olettaa.

Tällä kertaa Santo ei paini yliluonnollisten hirviöiden kanssa, vaan aihe on lähestulkoon realistinen, ainakin Santon kriteereillä. Fernando on taloudellisissa vaikeuksissa ja haluaa ylittää USA:n rajan saadakseen töitä ja voidaakseen auttaa perhettään. Homma ei kuitenkaan ole tiukan rajavartioinnin vuoksi mikään helppo nakki. Pian Fernandolle ehdotetaan houkuttelevaa tarjousta. Mies kertoo salakuljettavansa ihmisiä rajan yli ja vaatii maksuksi vain pienen prosentin Fernandon tulevasta palkasta. Miekkonen lupaa Fernandolle myös varman työpaikan rajan lähellä sijaitsevalta maatilalta. Innostunut meksikaani tarttuu tarjoukseen ja on niin onnellinen, että luikauttaa ilmoille komean laulun ihan ilman mitään syytä (Santo the Musical!).

Fernandolla on myös tyttöystävä, kaunis laulajatar Azucena, joka työskentelee pienessä paikallisbaarissa. Azucenalla on sokea pikkusisko Florecita, joka tarvitsisi leikkauksen nähdäkseen taas. Cue Santo. Santo todistaa omaavansa suuren, rasvatun painijansydämen antaessaan tuosta vain rahat tytön leikkaukseen. Azucena kertoo Santolle myös huolensa Fernandon suhteen. Mies on lähtenyt USA:n puolelle jo muutama viikko sitten, eikä hänestä ole kuulunut sen koommin. Santo lähtee yhdessä ihan helvetin ärsyttävän sidekickinsa kanssa rajanylitysmatkalle ja järkyttävä totuus maatilan toimista paljastuu pikkuhiljaa.

Onpa taas mukava nähdä Santo puku päällä ja maski päässä, väreistä nyt puhumattakaan. Painia leffassa on oikeastaan yllättävän vähän. Santon sidekick on ilmeisesti hänen personal trainerinsa ja painivan sankarin täysi vastakohta. Luikku, kalju, viiksekäs mies keskittyy varsinkin loppumetreillä lähinnä muka-hauskaan ruikuttamiseen ja panikoimiseen. Ei paljon naurata. Toinen ärsyttävä hahmo on sokea pikkutyttö, joka ei ilmeisesti vammansa takia osaa myöskään puhua normaalisti, vaan suoltaa ilmoille jokaisen lauseen täysin samalla rytmillä ja painotuksella. Pooooh, raskasta kuunneltavaa.

Laulua tässä Santossa on aika paljon. Aluksi säikähdin olisiko kyseessä ihan ihka-aito musikaali-Santo, mutta ei nyt sentään. Meksikolaiset työläiset vain tykkäävät laulella ja mikäs siinä. Ihan hirveitähän ne laulut on, mutta ne on helpompi sivuuttaa kuin jatkuvat, puuduttavat painikohtaukset. Leffan loppupuolisko on taattuun Santo-tyyliin latteaa tavaraa. Sama kuvio toisti itseään niin kauan, että koomasin hetkeksi. Uinailusta huolimatta en ilmeisesti menettänyt mitään ratkaisevaa.

Loppukohtaus ja -ratkaisu on myös latteuden huippu ja mukahassu keventävä loppukohtaus omalla tavallaan joa ilahduttavan camp muuhun leffaan verrattuna. Ei Santo-leffojen paskimmasta päästä, mutta ei yllä parhaimpien tekeleiden tasolle.

Santo in the Border of Terror (Santo en la frontera del terror, 1969)
Ohjaus: Rafael Pérez Grovas
91 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 5.5/10

Kummitustalotarinat vastakkain, osa II

Nyt sitten kummitteluleffojen toinen vertailupari. Vuorossa Robert Wisen kehuttu klassikko Yö kauhujen talossa (The Haunting, 1963) sekä 36 vuotta myöhemmin julkaistu remake The Haunting - Paholaistalo (The Hauting, 1999).


Yö kauhujen talossa (The Hauting, 1963)

Robert Wisen tunnelmallinen pelottelutarina kertoo synkässä Hill Housen kartanossa järjestettävästä tutkimuksesta ja sen osanottajista. Tohtori John Markway on kutsunut Hill Houseen useita yliluonnollisille ilmiöille alttiita koehenkilöitä, joista paikalle saapuu kuitenkin vain kaksi, psyykkisesti herkkä Eleanor ja ajatuksia lukeva Theo. Lisäksi mukaan tulee talon tuleva omistaja Luke, joka on vahvasti skeptinen tutkimuksen suhteen.

Elokuvassa keskitytään erityisesti Eleanoriin, joka on epävarma ja elämässään alistettu. Pääsy Hill Houseen tuntuu Eleanorista parhaalta mahdolliselta elämän käänteeltä. Nainen tuntee vahvaa henkistä yhteyttä taloon ja pian myös talo itse tuntuu haluavan Eleanorin. Hill Housella on synkkä menneisyys täynnä kuolemaa ja hulluutta ja sen omistajat uskovat, että sillä on oma tahto. Talo tahtoo tappaa asukkaansa. Ei kulukaan kauaa ennen kuin riivatut sielut alkavat kolkutella seiniä.

Vaikka leffa onkin tunnelmallinen ja komeasti kuvattu, myönnän vähän pettyneeni. Odotukset olivat huomattavasti korkeammalla. Komeinkaan kuvaus ei riitä, jos hahmot ovat liian ohuita. En oikein saanut kiinni kenestäkään. En osaa sanoa onko vika käsikirjoituksessa vai näyttelijöissä. Hahmot jäävät karismattomiksi pahvinukeiksi, joiden kohtalosta ei jaksa suuremmin välittää.

Kuitenkin pidän suuresti tällaisesta "näkymättömästä" kauhusta, jossa keskitytään enemmän tunnelman rakentamiseen kuin yksityiskohtaiseen ja efektirikkaaseen mörköjen esittelyyn. Elokuva ei missään vaiheessa sorru helppoon säikyttelyyn vaan pitää tyyliinsä loppuun saakka. Paitsi itse elokuvaan, petyin myös hieman loppukohtaukseen, joka tuli kovin töksähtäen. Loppu jää kuitenkin mukavan avoimeksi ja saa katsojan kyseenalaistamaan mitä todella tapahtui. Komea leffa, harmi että jotain vain jäi puuttumaan.

Yö kauhujen talossa (The Haunting, 1963)
Ohjaus: Robert Wise
111 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.7/10



The Haunting - Paholaistalo (The Haunting, 1999)

Paholaistalo oli kovaa kamaa silloin kun olin 11. Kävin katsomassa leffan itse asiassa elokuvateatterissa ja diggailin ihan kympillä. Nyt on erittäin vaikea ymmärtää miksi. Onneksi maku elokuvien suhteen kehittyy siinä samassa mitä enemmän elokuvia tulee katsottua.

Remaken juoni eroaa muutamassa kohtaa alkuperäisteoksesta. Eleanor ottaa kahden muun henkilön kanssa osaa unettomuustutkimukseen. Muut koehenkilöt ovat biseksuaalinen taiteilijanainen Theo ja tästä hurmaantunut hieman lapsellinen Luke. Tutkimusta vetää tohtori David Marrow. Unettomuus on kuitenkin vain tekosyy todelliselle kokeelle. Marrow'n todellinen tarkoitus on tutkia pelkoa ja hysteriaa.

Koehenkilöt viedään syrjäiseen Hill House-kartanoon, jonka on aikanaan rakentanut jäyhän näköinen Hugh Crain. Talo on täynnä karmivia lapsipatsaita. Marrow kertoo Eleanorille, Lukelle ja Theolle tarinan talon historiasta. Crain rakennutti talon vaimolleen ja toivoi täyttävänsä sen lasten äänillä. Lapset kuitenkin kuolivat synnytyksessä ja nyt paikalliset uskovat talossa kummittelevan. Huhut jopa kertovat, että talosta on öisin kuultu lasten ääniä.

Henkisesti epävakaa Eleanor kiinnostuu suuresti talon historiasta. Pelottelutarinat tuntuvat käyvän toteen jo ensimmäisten öiden aikana, kun lapsipatsaat ja lasten haamut puhuttelevat Eleanoria. Naisen tehtäväksi muodostuu lopulta lasten sielujen pelastaminen kiirastulesta.

Paholaistalo kaatuu eniten surkeisiin erikoistehosteisiin. Vaikka pidinkin leffasta joskus ala-asteella, olin jo silloin sitä mieltä, että välillä tehosteiden kanssa mennään ihan liian pitkälle. Varsinkin loppukohtaus on äärimmäisen kökön näköinen. Samoin loppupään kohtaus jossa Eleanor juoksee talon käytävillä. Joku arvostelja kommentoi, että kohtaus tuo mieleen vanhat Scooby Doo-piirretyt ja voin kyllä yhtyä mielipiteeseen.

Juoni on ihan liian sentimentaalinen, eikä tällainen lässynlää-kauhu oikein tee vaikutusta. Käsikirjoitus pistää huokailemaan tympääntyneenä useaan kertaan. Suurin kritiikki tulee kuitenkin mysteerin pilaamisesta. Mitä hauskaa on siinä, kun kauhuelokuvissa näytetään kaikki? Usein kovimmat ja kammottavimmat kauhunväristykset tulevat omasta mielikuvituksesta, siitä mitä ei näe, mutta mihin vihjataan. Vielä vähemmän hauskaksi tämän tekee se, että tietokoneella luodut efektit ovat niin helvetin muovisia ja tylsiä. Haluaisin kommentoida kovin sanoin myös elokuvan loppukohtausta, mutta en halua spoilata tätä ihanaa elokuvaelämystä keneltäkään. 

Paholaistalo (The Haunting, 1999)
Ohjaus: Jan de Bont
103 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.4/10


Mitäs tästä jäi sitten käteen? Jälleen alkuperäisversio hakkasi uusinnan mennen tullen. Paholaistalo on täysin erilainen otteeltaan, elokuvat ovat tunnelmallisesti toistensa vastakohtia. Paholaistalon suosittelen unohtamaan täysin, sillä elokuva ei ole katsomisen arvoinen. Yö kauhujen talossa sen sijaan on pienestä pettymyksestä huolimatta erittäin varteenotettava klassinen kauhuelokuva, joka kannattaa tsekata, jos sitä ei vielä ole tehnyt.

Kummitustalotarinat vastakkain, osa I

Käväisin taas viikonloppuna kotona vanhempien luona tonkimassa vanhoja VHS-nauhojani ja sain idean tällaiseen tuplapostaukseen. Löysin nimittäin vuoden 1999 remaket kahdelle vanhalle kauhuleffalle, jotka ovat molemmat kummitustalotarinoita. Katselin kummankin remaken lauantai-iltana ja ajattelin, että mikäs sen hauskempaa kuin vertailla moderneja versioita niihin vanhoihin alkuperäisiin.

Ensimmäisenä vuorossa Vincent Pricen tähdittämä pienen budjetin tuotanto House on Haunted Hill vuodelta 1959 ja sen 40 vuotta myöhemmin valmistunut remake Pahuuden kartano.


House on Haunted Hill (1959)

Fredrick Loren on eksentrinen miljonääri, joka järjestää vaimolleen Annabellelle juhlat kummitustalossa. Vieraiksi hän on kutsunut viisi toisilleen ja itselleen tuntematonta ihmistä, joista jokainen on rahan puutteessa. Yövieraille on tarjolla 10 000 dollaria, jos he selviytyvät talossa aamuun saakka. Juhlissa on mukana myös talon omistaja Pritchart, joka uskoo vahvasti, että talossa kummittelevat siellä murhatut henkilöt.

Puolen yön aikaan talo lukitaan, eikä ulospääsyä enää ole. Pahimmat kauheudet ovat vielä edessä päin ja pian juhlavieraat huomaavat olevansa lukitussa talossa aaveiden armoilla. Loren jakaa jokaiselle vieraalle oman käsiaseen. Vielä asettakin tuhoavampi on talosta löytyvä suuri happoallas. Kun ruumiita ilmaantuu, alkaa spekulointi siitä, ovatko asialla kummitukset vai itse Fredrick Loren. Juhlien pääpari ei nimittäin tule keskenään toimeen lainkaan ja osa epäileekin pippaloiden olevan vain kulissi murhalle.

House on Haunted Hill ei ole mikään mestariteos, mutta yllättävänkin hyvin toteutettu pienestä budjetista huolimatta ja hyvä esimerkki viihdyttävästä kauhuelokuvasta. Visuaalinen kikkailu toimii erittäin mallikkaasti. Leffassa on hyvä flow ja lyhyt 74 minuutin kesto on aika soppeli tälle pelottelutarinalle. Vaikka kauhu onkin enemmän viihteellistä, B-leffoille ominaiselta juustoisuudelta vältytään. Myönnän jopa pari kertaa hieman hätkähtäneeni.

Näyttelijäsuorituksetkaan eivät ole sieltä huonoimmasta päästä. Vincent Price on tietysti... no, Vincent Price. Näyttelijälegenda on Fredrick Lorenina täysin elementissään. Elisha Cook on leffan valopilkku esittäessään jossain sekoamisen rajamailla huitelevaa Pritchartia. En halua spoilata mitään, mutta Annabellen (Carol Ohmart) katse on muutamassa kohtauksessa niin läpitunkeva, että ihan kammottaa, hyvällä tavalla.

Wikipedia osasi kertoa sellaistakin elokuvahistoriallista tietoa, että House on Haunted Hill inspiroi itseään Alfred Hitchcockia, joka halusi elokuvan nähtyään tehdä oman pienen budjetin kauhuleffansa. Tästä ideasta syntyi lopulta kauhu- ja jännityselokuvien suuri klassikko Psyko (Psycho, 1960). Tietysti Hitchcockin Psyko-budjetti oli neljä kertaa suurempi kuin House on Haunted Hillin 200 000 dollaria, mutta rahasumma tuleekin sovittaa hieman eri mittakaavaan, kun kyseessä on niinkin iso nimi kuin Hitchcock.

Elokuvan alkuperäisellä elokuvateatterikierroksella teattereissa toteutettiin Emergo-kikka. Sopivassa kohtauksessa leffan aikana yleisön yläpuolella lennätettiin muovista luurankoa. Efekti oli mukana, kun elokuva esitettiin IIK!! Kauhuelokuvafestivaaleilla 2009. Käväisin festareilla tuona vuonna, mutta House on Haunted Hill jäi valitettavasti silloin välistä.

Elokuva on nykyisin vapaasti yleisessä käytössä eli public domainissa. Koko leffa löytyypi jopa youtubesta, jos sen sieltä mielii katsoa.

House on Haunted Hill (1959)
Ohjaus: William Castle
74 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.6


Pahuuden kartano (House on Haunted Hill, 1999)

Stephen Price on huvipuistoilla rahansa tienannut miljonääri, jonka vaimo Evelyn haluaa järjestää synttärijuhlansa vanhassa mielisairaalassa. Evelyn vihaa miestään, eikä Stephenkään ole vaimostaan kovin innoissaan. Samat asetelmat siis kuin alkuperäisteoksessakin. Stephen vuokraa Evelynin haluaman mielisairaalan juhlia varten, mutta valmistelee oman kutsuvieraslistansa. Pariskunnan molemmat osapuolet kokevat kuitenkin elämänsä yllätyksen, kun paikalle saapuu neljä täysin ventovierasta juhlijaa.

Juhlien kulku on seuraavanlainen: se, joka pystyy viettämään yön kauhujen talossa voittaa miljoona dollaria. Jos kuolee, ei saa mitään ja vainajan miljoona jaetaan eloonjääneiden kesken. Jokaiselle juhlijalle jaetaan oma käsiase. Kaikki on tietysti bluffia ja Stephen on järjestänyt taloon valikoiman erilaisia pelottelukoneistoja. Aseisiin on ladattu paukkupanokset. Juhlat saavat kuitenkin haudanvakavan käänteen, kun ruumiita alkaa oikeasti ilmaantua ja talon synkkä menneisyys selviää.

Elokuva on ottanut selkeästi vaikutteita Marilynin Mansonin levyltä Smells Like Children. Paitsi, että elokuvassa soi levyltä tuttu cover-biisi Sweet Dreams (Are Made of This), myös osa äänitehosteista on kuin suoraan kyseiseltä pitkäsoitolta. Sinänsä mielenkiintoisen tarinan modernisointi ei ole erityisen onnistunut. Tyyli on pahimmillaan aivan liian musiikkivideomainen ja tuokin itse asiassa mieleen Marilyn Mansonin 1990-luvun videot.

Hahmoista talon omistaja, alituiseen hermostunut Pritchett on selkeästi olevinaan elokuvan comic relief, mutta epäonnistuu osassaan täydellisesti. Vika ei ole niinkään näyttelijässä (Chris Kattan) vaan surkeasti kirjoitetussa hahmossa. Famke Janssenin esittämä Evelyn Price on myös lähinnä ärsyttävä ja jää täysin yksiulotteiseksi vaikka potentiaalia olisi ollut enempäänkin. Muovinukkenäyttelijöiden keskellä Geoffrey Rush erottuu edukseen ja tekee takuuvarman suorituksen Stephen Pricena. Vaikka rooli onkin Rushille perussettiä, hän on ainoa jonka suoritusta jaksaa katsoa tuskailematta.

Loppua kohden erikoistehosteet menevät oikein kunnolla överiksi. Mustetahratestiltä näyttävä aave tai mikälie sielujen sikermä on lähinnä naurettava, eikä todellakaan sillä hauskalla B-leffa-tavalla. Muutenkaan elokuva ei juuri onnistu pelottamaan tai kammottamaan millään tasolla. Muistan, kun joskus ala-asteella kaverit kehuivat tätä elokuvaa ihan järjettömän pelottavaksi. Ostin leffan hieman myöhemmän R-kioskin poistetuista vuokrakassuista ja pettymys oli katastrofaalinen. Pointsit hyvästä yritysestä, mutta ei näin.

Leffalle on tehty muutama vuosi sitten myös jatko-osa, suoraan DVD-jakeluun päätynyt Return to House on Haunted Hill (2007). Epäilen suuresti onko tuo tekele edes vilkaisun arvoinen.

Pahuuden kartano (House on Haunted Hill, 1999)
Ohjaus: William Malone
93 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 3.8/10


Mikäs sitten on vertailun lopputulos? Alkuperäisteos vie selkeän voiton tässä kisassa. Vaikka juoni on pitkälti yhtenäinen, toteutustapa on täysin eri. Lisäksi remakessa on heitetty mukaan mielisairaalatarina, jota alkuperäisessä elokuvassa ei ole. Mielisairaalasetting on ideana hyvä, mutta siitä ei ymmärretä nyhtää tarpeeksi irti. Hieman harmittaa, kun olen nähnyt Pahuuden kartanon ennen House on Haunted Hillia. Olen melko varma, että olisin saanut jälkimmäisestä vielä enemmän irti, jos en olisi tiennyt juonikuvioita ja hahmoja entisestään. Vuoden 1959 teos onnistuu hienosti siinä, mitä Pahuuden kartano selkeästi yrittää: olla kammottava, mutta erittäin viihdyttävällä tavalla.

R.I.P. Sidney Lumet

Jälleen yksi loistava elokuvaohjaaja on poissa. Sidney Lumet kuoli lauantaina New Yorkissa 86-vuotiaana imusolmukesyöpään. Lumet on ohjannut muutamia omia suosikkielokuviani, kuten Serpico - Kadun tiikeri (Serpico, 1973), Valamiesten ratkaisu (12 Angry Men, 1957) ja Hikinen iltapäivä (Dog Day Afternoon, 1975). Lumet oli erityisesti tunnettu mestarillisista New York-kuvauksistaan.

Arvostin Lumet'n työtä suunnattomasti. Lumet'n käsitys elokuvista ja niiden tekemisestä, sekä siitä mikä tekee elokuvasta hyvän, oli hyvin samanlainen kuin omani. Parhaiten sitä kuvaavat hänen omat sanansa: "While the goal of all movies is to entertain, the kind of film in which I believe goes one step further. It compels the spectator to examine one facet or another of his own conscience. It stimulates thought and sets the mental juices flowing."

Lumet kuuluu niihin ohjaajin, joiden töistä paistaa kova innostus elokuvan taidetta ja koko alaa kohtaan. Sellaisia ohjaajia ei ole koskaan liikaa. Lumet teki uransa aikana myös huonoja ja jopa surkeita elokuvia, mutta vastapainoksi ohjaajan parhaimmat teokset ovatkin sitten unohtumattomia kaikessa upeudessaan. Sunnuntai-iltapäivänä katsoimme edesmenneen ohjaajan muistoa kunnioittaen erään hänen mestariteoksistaan.


Hikinen iltapäivä (Dog Day Afternoon, 1975)

Näin Hikisen iltapäivän ensi kertaa joitakin vuosia sitten YLE Teemalta ja se jos mikä oli rakkautta ensi silmäyksellä. Katson tosi harvoin, jos koskaan, elokuvia TV:stä ja teen poikkeuksia vain aivan erityislaatuisten elokuvien kohdalla.

Tyhjäntoimittajat Sonny (timanttinen Al Pacino) ja Sal (John Cazale) ryöstävät pankin eräänä iltapäivänä Brooklynissa. Alun perin ryöstön piti olla simppeli, 10 minuutin homma, mutta kun poliisit saapuvat piirittämään pankkia rikoksesta tulee tuntikausia kestävä mediasirkus ja farssi. Miehet pitävät pankin henkilökuntaa panttivankeinaan ja Sonny toimii tilanteen neuvottelijana. Sonnysta tuleekin pian yleisön lemmikki, joka pitää palopuheita pankin ulkopuolella ihmisten hurratessa. Ryöstö ja panttivankitilanne jatkuvat hikisestä iltapäivästä myöhäiseen iltahämärään saakka. Lisää vettä myllyyn heittää Sonnyn motiivien paljastuminen, kun käy ilmi, että hän on ryöstämässä pankin maksaakseen homorakastajansa sukupuolenvaihdon.

Sisällä pankissa jopa panttivangit pitävät ryöstäjien puolia. Sonny uskoo vahvasti asioiden järjestymiseen ja pääsevänsä Salin kanssa Algeriaan kyttien hommaamalla yksityiskoneella. Arkirealismi katoaa kauaksi Sonnyn, entisen Vietnamin veteraanin, ajatuksista.

Hikinen iltapäivä on yksi suosikkielokuviani. Siinä yhdistyy täydellisesti huumorilla ryyditetty rikostarina ja syvällinen pohdinta. Vahvinta elokuvassa on sen loistava (pitkälti improvisoitu) käsikirjoitus ja Al Pacinon mieletön veto Sonnyna. Monta monituista Pacinon leffaa nähneenä fanina voin kutsua tätä jopa hänen parhaaksi suorituksekseen. Niin moni asia loksahtaa tässä elokuvassa oikealle kohdalleen, että negatiivisia kommentteja on erittäin vaikea keksiä. Hikisen iltapäivän tehokeinoja ja juonikuviota on sittemmin yritetty matkia kerran jos toisenkin, mutta tämän elokuvan kaltaista helmeä ei apinoimalla saa aikaiseksi.

Vaikka elokuvassa on paljon komedian elementtejä ja se varmasti viehättää nokkelan dialogin ja koomisen ajoituksen ystäviä, ilmassa on myös selkeää tragediaa. Rikoksen tekevästä Sonnysta tulee median lempilapsi vain hetkeksi ja lopun tapahtumat ovat väistämättömät, vaikkei hän itse sitä ymmärräkään. Sonny on kieltämättä sympaattinen hahmo, sellainen, jonka puolella katsoja haluaa olla ja onkin.

Menee vähän ylistyslauluksi tämä postaus, mutta menkööt. Hikinen iltapäivä on yksinkertaisesti niin hyvä. Lisäplussana vielä se, miten monta katselukertaa tämä leffa kestää. On aina hienoa löytää elokuva, joka tuntuu joka kerralla yhtä freesiltä kuin ensimmäisellä. Katsokaa, jos ette ole vielä nähneet.

Hikinen iltapäivä (Dog Day Afternoon, 1975)
Ohjaus: Sidney Lumet
125 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 9.1/10

Dokumentteja x 3

Aluksi pahoittelen sitä, että postaustahti todennäköisesti hidastuu melkoisesti ainakin seuraavan kuukauden ajaksi. Opinnot alkavat olla finaalissa ja työlista tuntuu pitkältä kuin nälkävuosi. Portfolion ja opinnäytetyön viimeinen palautuspäivä on siis tasan kuukauden kuluttua ja mm. viimeisen näytön viimeistely on vielä edessä. Saa nähdä miten bloggaaja tästä savotasta selviää!

Nyt kuitenkin dokumentteja! Jo pienimuotoiseksi perinteeksi muodostunut dokkaripaketti tulee taas. Kolme elokuvaa viihteen, ah, niin monimuotoisesta maailmasta, olkaa hyvät!


Tackle Happy (2000)

Oikeasti, mikä nyt olisi hauskempaa kuin joukko aikuisia miehiä vääntelemässä pippeleitään? Eipä juuri mikään, kai. Tackle Happy kertoo tarinan australialaisesta äijäporukasta ja heidän showstaan The Puppetry of the Penis. Kaverukset Simon Morley ja David Friend muotoilevat sukuelimistään vaikka minkälaisia hahmoja ja asioita ja yleisö hurraa. Naisista pippelit on tietysti aina hassuja ja miehet käyvät esityksen jälkeen vessassa kokeilemassa minkälaisiin muodostelmiin omat vehkeet saa venytettyä.

Mikään menestystarina duon alkuajoista kertova Tackle Happy ei kuitenkaan ole, sillä miehillä on (ymmärrettävistä syistä) suuria vaikeuksia saada esityksensä buukattua järkeviin paikkoihin. Dokumentti seuraa miehiä heidän vuoden 1998 kiertueellaan, jonka varrelle mahtuu niin onnea kuin epäonneakin. Nykyään The Puppetry of the Penis -show'sta on tullut jättimenestys, joka on vienyt keksijänsä kiertueelle ympäri maailmaa. Pippelinvääntelystä on saatu nauttia myös Euroopassa. Viime marraskuussa Morley ja Friend toivat penisorigaminsa myös Helsinkiin ja duo esiintyi Kulttuuritalo Gloriassa kahtena peräkkäisenä iltana.

Varsinkin dokumentin alkupuolella "dick tricksit" jaksavat naurattaa ihan kunnolla, mutta meno hyytyy melkoisesti loppua kohden. Kerronta ei vain jaksa kantaa koko 75 minuutin keston ajan. Materiaalia olisi voinut helposti karsia poiskin. Vaikka dokkari onkin ihan hauska, lopulta jokin estää pääsemästä täysillä siihen mukaan. En oikein osaa sanoa, mikä se jokin on. Aihe on hyvä, mutta kokonaisuus jää keskinkertaiseksi, eikä dokkarista oikein jää muistikuvia mistään muusta kuin peniksistä hullunkurisissa asennoissa.

Tackle Happy (2000)
Ohjaus: Mick Molloy
75 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.6/10


The Kid Stays in the Picture (2002)

Elokuvatuottaja Robert Evansin elämä on ollut värikäs ja tapahtumarikas. Näyttelijänä aloittanut Evans huomasi pian olevansa aika huono tai korkeintaan keskinkertainen suoriutuja ammatissaan. Alan vaihto oli siis edessä. Evansia lykästi, sillä hän pääsi jo kolmikymppisenä aloittelevan Paramount -elokuvastudion pomoksi. Kun Paramount pääsi menestyksen makuun hittielokuvilla Rosemaryn painajainen (Rosemary's Baby, 1968), Love Story (1970) ja Kummisetä (The Godfather, 1971), Evans siirtyi yksityiseksi tuottajaksi. Hänen ensimmäinen oma tuotantonsa oli suurmenestys Chinatown (1973), jonka ohjasi Roman Polanski.

Vaikka Evansin elämässä oli paljon onnea ja aivan helvetisti tuuria, mikään ei ollut pysyvää. Seottuaan huumeisiin Evans menetti pikku hiljaa kaiken, vain kerätäkseen sen sisullaan takaisin.

The Kid Stays in the Picture on hyvin elokuvamaisesti toteutettu ja on helppo unohtaa täysin katsovansa dokumenttia. Suurin osa kuvasta koostuu Evansin henkilökohtaisista valokuvista ja hänen menestyselokuvistaan leikatuista pätkistä. Loppua kohden nähdään myös pätkiä TV-esiintymisistä. Evans itse toimii tarinansa kertojana. Kuulin, että hänen selostuksensa on otettu suoraa hänen omaelämäkertansa äänikuunnelmalta. Evans on värikäs kertoja ja juuri ääniraita on yksi elokuvan kantavia tekijöitä. Veikkaisin, että idea dokumentista on tullut juuri Evansin kerrontaa kuunnellessa.

Olin itse asiassa täysin yllättynyt miten mukaansa tempaava dokkari lopulta oli, tylsyydestä sitä ei ainakaan voi syyttää. Toteutus toimii kaikin puolin todella mallikkaasti. Vaikka itse miehestä ei niin välittäisi, elokuvahistoriafriikeille dokkarilla on taatusti jotain tarjottavaa. 

The Kid Stays in the Picture (2002)
Ohjaus: Nanette Burstein & Brett Morgen
93 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.3/10


I Think We're Alone Now (2008)

Nyt mennään jonnekin kelpojen dokumenttielokuvien ja 4D-sarjan kaltaisen roskan hämärille rajamaille. I Think We're Alone Now kertoo kahdesta erilaisesta henkilöstä, jotka ovat syvästi (ja suorastaan pelottavasti) rakastuneet kasaripoppari Tiffanyyn.

Jeff Turner on aikoinaan saanut jopa lähestymiskiellon ahdisteltuaan teinitähteä. Parinkymmenen vuoden aikana Jeff on kerännyt valtaiset arkistot Tiffany-lehtileikkeitä ja tutkinut erilaisia keinoja saada naiseen yhteys telepaattisesti. Aspergerin syndroomasta kärsivä mies on vakuuttunut, että Tiffany rakastaa häntä takaisin. Jeff on myös varma siitä, että Tiffany osaa matkustaa ajassa ilman aikakonetta. Ja Tiffanyn poseeraaminen Playboyssa oli suora rakkausviesti Jeffille. Ja Jeffiä ympäröivät turvamiehet Tiffanyn konserteissa ovat vain osoitus siitä, miten kovasti laulajatar yrittää häntä suojella. Puhuessaan ihmisille Tiffanysta Jeff käyttää sellaisia termejä, kuten läheinen tai hyvä ystäväni.

Kelly puolestaan on Denverissä asuva hermafrodiitti, joka haaveilee paitsi oikeaksi naiseksi tulemisesta myös tulevaisuudesta Tiffanyn kanssa. 80-luvulla Kelly joutui pahaan onnettomuuteen ja makasi pari viikkoa koomassa. Herättyään hän kertoi nähneensä ilmestyksen Tiffanysta ja on sen jälkeen ollut vakuuttunut heidän yhteisestä kohtalostaan.

Aluksi dokkarille ja sen henkilöille naureskelee vähän, mutta sitten pudotus maan päälle tulee pian. Katsojalle valkenee, miten suurien henkisten ongelmien kanssa Jeff ja Kelly todella painivat. Alkaa tulla tukala ja epämukava olo. On vaikea sanoa missä määrin dokumentti on silkkaa eksploitaatiota. Siitä kuitenkin puuttuvat TV:n tirkistelydokkareista tutut, spekuloivat kertojanäänet, jotka esittävät kohteensa entistä huonommassa valossa. Loppujen lopuksi Kelly ja Jeff esiintyvät kameran edessä sellaisina kuin he oikeasti ovatkin ja saavat itse kertoa asiansa. Helppoa katsottavaa tämä ei silti ole ja omalla kohdallani dokkari menee liian tirkistelyksi. Luulisin, ettei tekijöiden tarkoituksena ollut tehdä sosiaalipornoa, mutta lähellä rajaa kyllä mennään. Plussaa kuitenkin kiehtovasta aihevalinnasta.

I Think We're Alone Now (2008)
Ohjaus: Sean Donnelly
70 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 5.2/10

Äksöniä itänaapurista

Russian Transporter 

(Nepobedimyy, 2008)

Russian Transporter on tiukka venäläinen äksönpaketti, joka on kotimaansa ulkopuolella liikkunut myös tittelillä Man of East. Nykyisistä valtavirran toimintaleffoista Russian Transporter eroaa visuaalisella selkeydellään ja uskomattomalla badass-asenteellaan.

Egor Kremnyov on Venäjän salaisen palvelun agentti, jolla on tehtävä Maltan saarella. Kremnyovin tulee paikantaa henkilö nimeltä Mikhail Shering. Helpolta vaikuttava homma vaikeutuu merkittävästi, kun Kremnyov saa tietää, että Shering kiinnostaa salaisen palvelun lisäksi merkittävää kansainvälistä rikosliigaa. Sheringillä nimittäin uskotaan olevan raskauttavia todisteita rikosliigan pomoja vastaan. Kremnyovin tulee keinoja kaihtamatta saattaa Shering Venäjälle. Lisää vettä myllyyn heittää itse Shering, joka ei ole kovin innoissaan kyydissä Kremnyovin kelkassa.

Russian Transporter on kuin itänaapurin kovis ninja-James Bond, mutta sata kertaa enemmän badass ja simppelisti awesome. Etenkin toimintakohtaukset ovat loistavia. Nykyajan toimintaelokuvissa ja varsinkin uusissa Bondeissa äksönkohtaukset on usein leikattu niin raivokkaalla temmolla, että tapahtumat puuroutuvat yhdeksi isoksi sekamelskaksi, josta erottaa välillä jonkun selän, jonkun nyrkin tai jonkun kyynärpään. Russian Transporterin ote kohtauksiin on täysin eri ja vaikka tempo on kohdillaan, on myös mukava kerrankin oikeasti nähdä mitä kohtauksessa tapahtuu.

Kremnyov on kunnon perseilyäksönleffahahmo, uskomaton, voittamaton kovanaama. Kranaatteja lentelee tuon tuostakin ja miehen otteet ovat raudanlujat. Kaiken riepotuksen jälkeen on ihme, että Shering edes pysyy Kremnyovin kyydissä hengissä. Välillä muka vilautellaan Kremnyovin "herkkää puolta", mutta edes se ei ole oikeasti herkkä vaan äijämäisen rosoinen ja kova. Huumoria mieheltä kyllä löytyy, tosin ei aina kovin tahdikasta tai onnistunutta. Mahtavaa kerrankin nähdä näin äärimmilleen viety, mutta silti mielenkiintoinen hahmo. Heti alusta asti on selvää, että tässä leffassa voi tapahtua ihan mitä vain. Ja mitä tahansa se onkin, se tulee olemaan ihan helvetin siistiä.

Ainoa suurempi miinus tulee tiivistämisen puutteesta, varsinkin lopun suhteen. Juuri, kun leffan luulee loppuvan, tapahtumia venytellään vielä hetki. Ei hyvä. Toisaalta elokuvan varsinainen lopetus on aika hieno ja sopii tyyliin loistavasti. Olen vähän kahden vaiheilla, pidänkö siitä vai en. Toinen negatiivinen ja häiritsevä seikka on hämmentävä venäläinen dubbaus. Suurimman osan aikaa kaikki hahmot puhuvat venäjää, mutta kun joku puhuu englantia, päälle on vedetty venäjädubbi, jonka alta englanninkielinen osuus kuuluu. Ihme touhua. Lisäksi dubin tekee aina sama dude, mikä aiheuttaa tahatonta komiikkaa esim., kun joku nainen puhuu englantia.

Russian Transporter on toimintaleffa, jossa on kaikki toimintaleffalle ominaiset ainekset. Rikkaita rikospomoja, valtion salaisen palvelun yksikkö, agentteja, pettureita, räiskintää... Mitä vielä pitäisi pyytää? Välillä toimintakohtauksissa mennään absurdin rajamaille ja reippaasti ylikin. Leffaa katsoessa on turha miettiäkään miten ihmeessä Kremnyov onnistuu yksin kaatamaan 30 miestä saamatta itse kehoonsa yhtään luotia. Omassa suosikkikohtauksessani Kremnyov juoksee kaupungissa bussin kiinni parkour-tyyliin. Malliesimerkki hyvin toteutetusta perseilyleffasta. Suositteluni, aliarvostettu helmi!

Russian Transporter (Nepobedimyy, 2008)
110 minuuttia
Ohjaus: Oleg Pogodin
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.6/10