Santo contra cirugía a corazón abierto

Vaikea uskoa, että Santo-projektin aloittamisestakin on jo yli vuosi! Ensimmäinen postaus näki päivänvalon 13.9.2010. Eikä loppua ole vielä näkyvissä. Puolivälin tienoilla aletaan silti jo olla.

Useimmat Santot on tullut katsottua muutaman siiderin/oluen/viinilasin voimin, mutta siinä sivussa on syntynyt myös toinen tapa katsoa näitä meksikolaisia helmiä. Muutama leffa on nimittäin tullut katsottua asianmukaisen pöperön, eli meksikohenkisen ruuan kanssa. Toimii ihan hyvin, mitä nyt muutama ruokalaji on ollut sen verran haastavaa syötävää, että leffaan keskittyminen on hetkeksi herpaantunut. Miten meksikolaiset onnistuvatkin tekemään niin hankalia ruokia? Oikeasti, miten tacot saa syötyä ilman että sotkee itseään/sohvaa/pöytää/lattiaa/kaikkea parin metrin säteellä? Vuoden jatkuneen santoilun aikana on tullut testattua tacoja (sen yhden kerran, toista tuskin tulee), tortilloja eri täytteillä, chili con carnea ja lukuisia eri maissilastuja ja tietysti salsaa eri makuvariaatioina. Tämän satsin keskimmäistä leffaa varten kanssaeläjä teki enchiladoja, jotka ovat periaatteessa tortilloja, mutta uunissa paistettuna, juustoraasteella ja chilisoosilla kuorrutettuna. Nacholautasen tekeminen on myös ollut monesti haaveena, saa nähdä milloin saadaan aikaiseksi. Lisää Meksiko- ja Santo-henkisiä reseptejä otetaan ilomielin vastaan!

Itse elokuvissa on päästy lopullisesti värielokuvien kirkkaaseen (no, okei, joskus ihan helvetin suttuiseen) maailmaan. Onko 70-luku tuonut valoa meksikolaisen elokuvahistorian hopeisimpaan tähteen?


25. Santo vs Blue Demon in Atlantis (Santo contra Blue Demon en la Atlantida, 1970)

Santo ja Blue Demon, jälleen yhdessä!

Sekoboltsi professori (?) haaveilee omasta ikinuoresta superihmisten rodusta. Emmekö me kaikki? Rotuun valittaisiin vain ihmiskunnan eliitti, fyysisesti ja henkisesti täydelliset yksilöt. Sitten nämä superihmiset vietäisiin avaruuteen asuttamaan uutta planeettaa. Maan voisikin sitten kelpaamattomine ihmisapinoineen räjäyttää taivaan tuuliin.

Ihmiskunnalla on hyvä syy ottaa sekopään puheet tosissaan. Proffalla on nimittäin halussaan ison luokan megapommeja. Heti elokuvan alussa hän osoittaa olevansa tosissaan ampumalla raketin kuuhun ja laukaisemalla sitten raketista yhden ohjuksen, joka tuhoaa täysin pari valtameren saarta. Interpol lähettää agenttinsa Santon proffan perään. Avukseen muskelimies saa hehkeän nuoren naisen, joka myös työskentelee Interpolille. Blue Demonin osa on taas joutua pulaan, sillä hän eksyy professorin piilopaikkaan ja hänet hypnotisoidaan discopallolla osaksi eliitti-ihmisten joukkoa.

Hypnotisoitu Blue Demon on tietysti Santo vastustaja, ei kaveri. Proffan tavoitteena on napata Santo elävänä voidaakseen hypnotisoida myös maailman vahvimman painijan eliittirotuunsa.

Kokonaisuutena Atlantis on aika puuduttava, vaikka muutama ihan hauskakin kohtaus löytyy. Tappelukohtaukset ovat ottaneet askeleen hauskempaan suuntaan. Eräässäkin kohtauksessa Santo painii jonkun proffan apurin kanssa asunnossa ja pistää siinä sivussa paikan sisustuksen uusiksi. Santo joutuu myös vastakkain feikki-Santon kanssa. Ja tietysti viholliseksi hypnotisoitu Blue Demonkin yrittää välillä hyökkiä kimppuun maassa, ilmassa ja merellä

Elokuvan alku ja loppu ovat kuin eri elokuvasta (ja ehkäpä oikeasti ovatkin, en ihmettelisi). Alussa nähdään avaruusrakettimatskua ja pitää ihan muistutella itselleen mitä leffaa tässä oltiinkaan katsomassa. Lopussa, kun Santo (totta kai) ottaa voiton proffasta, räjähdyskuvaa näytetään kyllästymiseen asti jokaisesta mahdollisesta kuvakulmasta. Sekopää professori nyt ei ole kovin kiinnostava pahis ja sinänsä hyvä idea superrodusta ja maailman tuhoamisesta muuttuu pian aika latteaksi. Santo, pystyt parempaankin!

Santo vs Blue Demon in Atlantis (Santo contra Blue Demon en la Atlantida, 1970)
Ohjaus: Julian Soler
85 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 4.9/10


26. Santo and Blue Demon in the World of the Dead (Santo y Blue Demon en el mundo del los muertos, 1970)

Nämä kaksi naamiosankaria ne eivät vaan malta pysyä toisistaan erossa. Blue Demonin rooli World of the Deadissa on tosin varsin marginaalinen. Elokuvan voisi jakaa tylysti kolmeen erilliseen osaan.

1. osa: 1600-luku.
Paholaiselle sielunsa myyneet noidat riehuvat Meksikossa. Heitä vastaan taistelevat kaksi jaloa sankaria, Hopeanaamioinen Ritari ja Sininaamioinen Ritari. Sininaamioinen joutuu kuitenkin noitien kaappaamaksi ja muuttuu pahikseksi (yllättävä Blue Demon plot twist). Hopeanaamioinen osoittaa sankaruutensa ja vangitsee nuoren naisen, joka poltetaan roviolla noituudesta. Nainen vannoo palaavansa maan päälle 300 vuoden kuluttua ja kostavansa Hopeanaamioisen Ritarin sekä hänet kuolemaan tuominneiden miesten jälkeläisille.

2. osa: "nykyaika" 1970
Santon tyttöystävä (ja puheista päätellen tuleva vaimo!) Alicia joutuu pahan hengen riivaamaksi. Damiana, tuo roviolla poltettu noita, ottaa hänet valtaansa ja käyttää tämän ruumista kostonsa välineenä. Alicia on siis Damianan suvun viimeinen jälkeläinen (ja selvyyden vuoksi Damianan kanssa täysin identtinen). Päitä alkaa putoilla ja pikkuhiljaa asioiden todellinen laita selviää Santolle. Papin avustuksella hän matkaa tuonpuoleiseen vapauttamaan Alician sielun.

3. osa: tuonpuoleinen, tuonela
Santo saapuu punaisissa väreissä hehkuvaan tuonelaan, jossa mönjät kuplivat lammikoissa ja riippusillat ovat pitkiä. Hän seuraa Aliciaa värikyllästetyssä maisemassa ja estää tätä hukuttautumasta jokeen. Ihan simppeli pelastusoperaatio ei kuitenkaan ole, sillä jos Santo ei saa Aliciaa pois tiettyyn aikarajaan mennessä, he molemmat jäävät tuonpuoleiseen ikuisiksi ajoiksi.

Toistoa tässä leffassa on aivan helvetisti. Elävät kuolleet, jotka Damiana herättää apureikseen ilmaantuvat jatkuvasti samalla tavalla ja häipyvät, kun joku vähän vilauttaakin ristiä. Jo pelkästään tuo sama kuvio toistuu kyllästymiseen asti. World of the Dead kierrättää myös muita Santo-leffoja varsin kiitettävästi. Jaa, vai että eläviä kuolleita... Santon muinaisia esi-isiä... Taasko?

Paitsi muita Santoja, World of the Dead kierrättää myös muita elokuvia. Alun kuvat, joissa limaiset, luurankomaiset zombiet nousevat haudoistaan ovat aivan selvästi täysin eri elokuvasta. Sitä paitsi, tämän elokuvan zombiet eivät edes ole mitään limaisia luurankoja (olisivatkin), vaan tavallisia paidattomia miehiä harmaassa vartalomaalissa. Kiitos vaan harhaanjohtavasta kiusaamisesta! "Uu, kerrankin hienon näköisiä limazombeja! ... Ei ku mitäs helvettiä?"

World of the Deadin tekee mielenkiintoiseksi oikeastaan vain yksi, äärimmäisen hämmentävä kohtaus. Santo saa zombielta turpaan kehässä (+ tikarin rintaan) ja joutuu leikkaukseen. Leikkaus näytetään leffassa. Siis oikeasti. Menee hetki tajuta että tässä taidetaan tosiaan nyt katsoa ihan ihkaoikeaa sydänleikkausta. Kohtaus kestää suorastaan piinaavan kauan. Sitten se loppuu, eikä kukaan mainitse sitä enää sanallakaan - ikinä. Eli mitä järkeä tässä kohtauksessa nyt sitten oli? Ei kai muuta kuin saada yleisö kiemurtelemaan tuoleissaan, sykkivä ihmissydän edessään koko ruudun kokoisena.

Santo menee pumppuleikkaukseen -kohtausta lukuunottamatta World of the Deadissa nähdään lähinnä niitä samoja juttuja kuin aina ennenkin. Zombeja, naisia pulassa, iivil noitanaisia, muinaisia esi-isiä, aikakausi-matskua vuosisatojen takaa... Operaatiokohtauksen lisäksi mielenkiintoa herättää oikeastaan vain Santon matka tuonpuoleiseen. Ai niin, ja tappelukohtaus, jonka esi-isä-Santo käy esi-isä-Blue Demonin kanssa 1600-luvulla. En ole pitkiin aikoihin nauranut Santo-leffassa niin paljon. Ei kai kukaan voi vahingossa tehdä noin hauskaa kohtausta? Toivoisin NIIN kovasti, että tämä löytyisi YouTubesta. Muutenkin tappelukohtauksia vaivaa (?) sama juttu kuin niin monia Santo-tappelukohtauksia jo aiemmin: musiikki on kuin mykkäkomediasta.

Jos turhan toiston tilalle olisi keksitty jotain uutta ja repäisevää, tämä olisi ollut paljon viihdyttävämpi kokemus. Valitettavasti vaikuttaa pahasti siltä, että Santolla jää nyt kierrätysvaihe päälle ja pahasti. Pitää vain toivoa että jotain omaperäistä vielä joskus tulee eteen.

Santo and Blue Demon in  the World of the Dead (Santo y Blue Demon en el mundo del los muertos, 1970)
Ohjaus: Gilberto Martinez Solares
79 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 4.3/10


27. Santo vs the Riders of Terror (Santo contra los jinetes del terror, 1970)

Riders of Terror saattaa olla ensimmäinen Santo, joka sijoittuu täysin menneisyyteen. En muista enää oliko varhaisissa musta-valko-Santoissa täysin tiettyyn menneeseen aikakauteen sidottua leffaa. Juoneenkin on keksitty omaperäistä twistiä, mikä piristää näin projektin puolivälissä.

Eletään 1800-lukua pienessä meksikolaisessa kylässä. Kylässä sijaitsee lepraa sairastavien suljettu sairaala, josta eräänä iltana karkaa pieni joukko sairaita. Kyläläiset ovat välittömästi paniikin kourissa, sillä lepra on tarttuva, parantumaton sairaus. Kaikki haluavat suojella itseään ja läheisiään. Kylän sheriffi pelkää paniikinlietsomisen johtavan sairaiden tappamiseen ja yrittää rauhoitella asukkaita. Pahin paniikinlietsoja, sheriffin vastustaja, taas yrittää saada kyläläiset lynkkausjoukkoihinsa.

Oikeasti pelottelijalla on tietysti omat ilkeät suunnitelmansa, joiden toteuttamiseksi hän aikoo hyödyntää lepraa sairastavaa karkurijoukkoa. Pelottelija on nimittäin myös roisto, jolla on oma rikollisjengi. Jos leprat liittyvät joukkoon, he saavat peloteltua ihmiset luopumaan omaisuudestaan. Rahat jaetaan näennäisesti tasan leprojen ja rikollisten kesken ja lisäksi rosvojoukko tuo tovereilleen näiden piilotteluluolaan viiniä ja ruokaa. Oikeana suunnitelmana on tietysti kerätä leprojen avulla suuret summat rahaa ja murhata (tai murhauttaa) sitten koko lössi.

Kylän sheriffi kutsuu paikalle myyttisen hyväntekijän Santon, jonka tarkoitus on löytää leprat ja palauttaa heidän turvassa sairaalaan. Kun rosvot ja leprat alkavat tehdä yhteistyötä, ihmisten viha sairaita kohtaan vain yltyy.

Ensinnäkin propsit kaikkien normaalien Santo-juonikuvioiden puuttumisesta. Ei zombeja (no leprat kyllä välillä melkein on...), ei aikamatkustelua (vaikka menneisyydessä nyt taas ollaankin)... Kehäpainiakin on vain yhden kohtauksen verran. Tappelussa Santo osoittaa jälleen, mikä hänen valttinsa kehässä on. Kaikki naamiosankarin iskut eivät ehkä mene perille ja vastustaja saattaa olla kaksi kertaa hänen kokoisensa, mutta Santo jaksaa ottaa turpaan vaikka tuntikausia putkeen. Lopulta isompikin korsto väsähtää.

Ennen Santon ilmestymistä paikalle meinasin jo unohtaa tämän olevan Santo-elokuva. Ehkäpä siksi, että heti alussa tatsi oli aika elokuvamainen. Normaalisti Santoissa on ollut sellainen hutiloiva meininki heti ensisekunneilla. Propsit myös piristävän erilaisesta juonesta. Enpä ole kovin montaa leffaa nähnyt, joissa juoni pyörisi leprojen ympärillä. Riders of Terror onkin melko epätyypillinen Santo. Kehäpainia on sen yhden matsin verran ja ainoa toistuva teema on aikamatkailu (vaikka ajassa ei koskaan tullakaan nykyaikaan).

Ehdottomasti satsin viihdyttävin Santo. Niin monta hienoa asiaa! Santo ratsastaa hevosella villin lännen tyyliin, flashbackissa yksi sairaista muistelee kosineensa tyttöystäväänsä ilman paitaa ja nunnat kannustavat Santoa painimaan jättiläismäisen, voittamattoman korston kanssa. Vau. Lisäksi lopussa, kun Santo vihdoin ratkaisee erimielisyydet kyläläisten ja sairaiden välillä, vihainen, soihtuja heilutteleva väkijoukko muuttuukin hetkessä kukkia heitteleväksi kunniakulkueeksi. Tämä jos mikä on upeaa!

 Tosimiehet kosii ilman paitaa!

Santo vs the Riders of Terror (Santo contra los jinetes del terror, 1970)
Ohjaus: Rene Cardona
77 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 6.5/10

10 vuotta suoraa huutoa!

Aika taas mainostaa paikallisia tapahtumia.

Iin kauhuelokuvafestivaali IIK!! juhlistaa 10-vuotissynttäreitään pitämällä festarit yhden sijasta kahtena perättäisenä viikonloppuna. Wohoo! Tänä vuonna kauhutunnelmia siis luvassa 5.-6.11. ja 11.-12.11. Jo aiemmin syksyllä järjestettiin ulkoilmanäytöksenä Trollhunter osana juhlavuoden ohjelmaa, kuten blogia seuraavat varmaan muistavat.

Festivaalin aikataulu julkaistiin eilen ja mielenkiintoiselta näyttää. Erityisenä uutena ohjelmanumerona nähdään 5.-6.11. välisenä yönä Kauhujen yö-leffamaraton, jossa esitetään lähes putkeen Dario Argenton Deep Red (1975), Evil Dead 2: Dead by Dawn (1987), Texas Chainsaw Massacre 2 (1986) sekä Hobo with a Shotgun (2011). 25 euroa maksava maratonlippu sisältää myös paluumatkan Ouluun seuraavana aamuna klo 7.45.

Muutakin jännää ohjelmaa on tietysti tarjolla. Perinteisenä säestettynä mykkäelokuvana nähdään Vampyr (1932), jota ei tietenkään passaa missata. Myös uutta verta on luvassa, kun The Thing (2011), prequel Carpenterin kauhuklassikolle, esitetään ennakkonäytöksenä viikkoa ennen virallista Suomen ensi-iltaa. Carpenterin The Thing (1982) nähdään myös, samoin Howard Hawksin The Thing From Another World (1951).

Itse nappaan bussin Iihin todennäköisesti molempina viikonloppuina. Raha- ja jaksamistilanteesta riippuen olisi hienoa osallistua myös leffamaratoniin. Jos ei koskaan ole vielä näillä kinkereillä käynyt, nyt on hyvä tilaisuus ensivisiitille. Tulkaahan siis vähän kauempaakin! Oulustahan bussit kulkee Iihin niin nätisti, että olisi suorastaan typerää jättää festarit välistä. Takaisinkin pääsee viimeisen leffan jälkeen starttaavalla festaribussilla joka yö.

Nähdään Iissä! Odotellessa voi tsekata viime vuoden IIK-postauksen.

Jättiläinen mieheksi

Yhdeksäs Disney Animated Classics-projektin osa on omistettu Walt Disneylle, joka menehtyi ennen järjestyksessään seuraavan elokuvan julkaisua.

Walt Disney on todellinen amerikkalainen elokuvaikoni. 59 Oscar-ehdokkuutta ja 31 pystiä haalinut mies oli monitaituri, joka työskenteli elinaikanaan tuottajana, ohjaajana, käsikirjoittajana, ääninäyttelijänä ja animaattorina. Tässä postauksessa ajattelin syventää projektiani luomalla katsauksen elokuvien taakse, mieheen, joka toimi todellisena tienraivaajana animaation saralla. Walt Disney Companyn muihin toimiin tai Disneyn kuoleman jälkeiseen aikaan suuremmin en ota kantaa.

Disney perusti ensimmäisen firmansa jo vuonna 1920, vain 19-vuotiaana. Iweks-Disney Commercial Artistsin taival jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä Disney lähti pian tienaamaan rahaa Kansas City Film Ad Companyyn. Siellä hän kiinnostui entisestään animaatiosta ja teki lopullisen päätöksen perustaa oma studionsa. Laugh-O-Ram Studios perustettiin Kansasiin ja se nauttikin alueella melkoista suosiota. Sen tulot eivät silti riittäneet animaattoreiden suurehkojen palkkojen maksamiseen ja yhtiö ajatui velkoihin. Konkurssin jälkeen Disney käänsi nokkansa kohti Hollywoodia.

Disney perusti seuraavaksi studion yhdessä veljensä Royn kanssa. Disney Brothers Studio teki aluksi valmiiksi Kansasissa aloitetut Liisa Ihmemaassa-lyhärit, jotka yhdistelivät live actionia ja animaatiota. Lyhärit saivat kohtuullisesti huomiota, mutta piirroshahmot kiinnostivat yleisöä live action-Liisaa enemmän. Tuohon aikaan Disneylla oli levityssopimus Universalin kanssa ja juuri tuo sopimus johti lopulta siihen, että Disney menetti oikeudet useisiin varhaisiin hahmoihinsa. Disney lähti New Yorkiin pyytämään yhtiöltä korkeampaa palkkaa animaattoreilleen, mutta saikin eteensä vaikean valinnan: joko Universal pienentää Disneyn palkkoja rajusti, tai se palkkaa itselleen kaikki Disneyn animaattorit ja perustaa oman studionsa. Disney kieltäytyi tarjouksesta ja menetti yhtä lukuunottamatta kaikki työntekijänsä. Myös Universalin aikana tehtyjen animaatioiden oikeudet jäivät tuolle isommalle yhtiölle ja osa niistä saatiin takaisin vasta 2000-luvulla, 80 vuotta myöhemmin.

Pian tehtyään eron Universalin kanssa, Disney loi kuuluisimman piirroshahmonsa. Lokakuussa 1928 Mikki Hiiri esiintyi ensimmäistä kertaa omassa animaatiolyhärissään Höyrylaiva Ville (Steamboat Willie). Se oli myös kaikkien aikojen ensimmäinen animaatio, jossa oli synkronoitu ääniraita. Lyhäristä tuli välitön hitti ja se pelasti Disneyn yhtiön. Mikki nousi todelliseen kansansuosioon kuitenkin vasta 1930-luvun alussa. Disney itse antoi äänen hiirulaiselleen vuoteen 1947 asti. Alkuperäiset Mikki Hiiri-sarjat tehtiin väreissä vuodesta 1935 alkaen ja ne synnyttivät joukon suosittuja sivuhahmoja, jotka saivat myöhemmin omat sarjansa. Näitä olivat mm. Aku Ankka, Hessu Hopo ja Pluto.

Disney ei pelännyt ottaa riskejä. Kun yhtiö oli vihdoinkin vakavarainen, kiitos Mikin ja kumppanien, Disney alkoi suunnitella täyspitkää animaatioelokuvaa. Alun perin projektille povattiin kuitenkin epäonnistumista ja Disneytä päiviteltiin hulluksi. Jopa Disneyn vaimo Lillian epäili projektin järkevyyttä. Roy Disney yrtti puhua veljensä luopumaan elokuvastaan. Ihmisten epäusko ei sinänsä ollut täysin perusteetonta, sillä projektin kolmisen vuotta kestänyt tuotanto käytti studion kaikki rahavarat. Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs) sai ensi-iltansa 1937 ja aloitti Disney klassikot -elokuvasarjan, joka jatkuu vielä tänäkin päivänä. Se oli maailman ensimmäinen täyspitkä värillinen animaatioelokuva ja jo sikäli osa elokuvahistoriaa.

Disney esittelee Lumikin kääpiöystäviä elokuvan teosta kertovalla videolla.

Lumikki on yhä, inflaatio huomioituna, maailman eniten myynyt animaatio. Rahoilla Disney perusti entistä suuremman studion Burbankiin, Kaliforniaan. Kunnianhimo nousi uudelle levelille ja kaksi uutta pitkään animaatioelokuvaa Pinokkio (Pinocchio) ja Fantasia seurasivat Lumikkia elokuvateattereihin 1940-luvun alussa. Molempien tuotto oli pettymys, erityisesti Fantasian. Parituntinen klassista musiikkia ja animaatiopätkiä yhdistelevä kokeellinen teos ei uponnut aikalaisyleisöön toivotulla tavalla. Disney piti sitä silti yhtenä uransa merkkipaaluista. Dumbo tehtiin halvalla paikkaamaan Fantasian syömiä rahoja, mutta sen aikana tapahtunut animaattoreiden lakko vahingoitti Disneyn suhdetta työntekijöihinsä suuresti.

Kun USA lähti mukaan toiseen maailmansotaan, Disney jatkoi elokuvien tekoa. Osa animaattoreista lähti rintamalle ja Disneyn Klassikot-sarja saatiin rullaamaan lähinnä Silly Symphonies-henkisten animaatiokokoelmien voimin. Disneyn animaatioita käytettiin myös propagandamateriaalina sotahengen nostattamiseksi. Nykyään pätkät on useimmiten sensuroitu, mutta ne löytyvät täydellisinä YouTubesta ja ainakin osalta kokoelma-DVD:istä. Kun olin lapsi, meillä oli videollinen TV:stä nauhoitettuja Aku-lyhäreitä. Näin ne niin monta kertaa, että muistin ne jo ulkoa. Olinpa yllättynyt, kun jokin aika sitten törmäsin yhden niistä sensuroimattomaan versioon, jossa Aku on sotaretkellä tappaakseen japanilaisia. Lisäksi YouTubesta löytyy mm. natsi-vastainen Aku-lyhäri, jossa Aku näkee painajaista. Unessa hän on töissä tehtaalla natsi-Saksassa. Kun Aku herää, hän puhkuu isänmaallisuutta ja kiittää onneaan, että asuu niinkin hienossa ja vapaassa maassa kuin Amerikan Yhdysvalloissa. Tuo lyhäri, Der Führer's Face, on saanut kulttimainetta animaatioharrastajien keskuudessa. Sen julisteessa Aku heittää Hitleriä tomaatilla. Haluaisin sen seinälleni.

Kun sota loppui ja asiat alkoivat pikkuhiljaa normalisoitua, oli uuden riskin vuoro. Tuhkimo (Cinderella) julkaistiin vuonna 1950 ja se toisti hieman pienemmässä mittakaavassa Lumikin aiemman menestystarinan. Tuhkimo oli yhtiön ensimmäinen pitkä satuelokuva kahdeksaan vuoteen ja sen menestys pelasti Disneyn studion. Tuhkimosta saadut voitot käytettiin oman levitysyhtiön perustamiseen, TV-tuotannon aloittamiseen ja Disneylandin suunnitteluun ja rakentamiseen. Jos Tuhkimo taas ei olisi menestynyt, Disneyn studio olisi todennäköisesti ajautunut velkoinensa konkurssiin. Kalifornian Disneylandin avajaisia juhlittiin viisi vuotta elokuvan julkaisun jälkeen.

1960-lukuun mennessä Disneyn yhtiöstä oli tullut maailman mittakaavassa todellinen viihdejättiläinen. Animaatioiden lisäksi menestystä toi mm. Maija Poppanen (Mary Poppins, 1964). Walt Disney Productions oli laajentunut käsittämään animaatioiden ohella siis myös live action -elokuvat, luontodokumentit ja TV-sarjat. Disney oli menestyksensä huipulla, kun hänellä todettiin keuhkosyöpä vuonna 1966. Hänen toinen keuhkonsa poistettiin kokonaan ja sen myötä lääkärit lupasivat hänelle jopa pari vuotta elinaikaa aiemman puolen vuoden sijaan. Disneyn vointi kuitenkin heikkeni nopeasti ja hän menehtyi lopulta 15.12.1966 vietettyään pari viikkoa sairaalassa.

Veli Roy jatkoi Waltin työtä Floridan Disney Worldissa, joka nimettiin Walt Disney Worldiksi hänen veljensä kunniaksi. Walt Disney oli ostanut maapalan Floridasta uutta huvipuistoa varten juuri ennen kuolemaansa. Disney itse piti huvipuistoja tärkeimpinä luomuksinaan. Hän vannoi, ettei Disneyland olisi koskaan valmis, vaan jatkuvassa kehityksessä. Moni uskoi rakennusvaiheessa, että Disneyland oli hankkeena liian kunnianhimoinen. Ihmiset unohtaisivat paikan vuodessa ja kohta laitettaisiin lappua luukulle. Kuten kaikki tiedämme, näin ei kuitenkaan käynyt.

Koko uransa ajan Disneylle oli tärkeää tuoda perheet yhteen, oli se sitten elokuvateatterissa, huvipuistossa tai kotisohvalla. Hän loi asioita, joista nauttivat niin lapset kuin aikuisetkin. Nykyään Disneyn animaatiot ja esimerkiksi Pixarin tuotokset vaikuttavat itsestäänselvyyksiltä, mutta ennen Disneyn klassikoita ja klassisia lyhäreitä lasten elokuvat olivat suurimmaksi osaksi tylsämielisiä ja yksiulotteisia räpellyksiä. Osa on sitä vieläkin. Se, että tekee elokuvia lapsille ei ole tekosyy tehdä huonoa työtä. Tiedän mistä puhun. Katsoin lapsena aivan naurettavat määrät lasten TV-ohjelmia, myyntikasetteja ja elokuvia. Jo ennen kuin osasin käsittää, että Peter Pan, Lumikki ja Tuhkimo olivat saman firman tuotoksia, ne erottuivat joukosta edukseen. Niissä oli viehätystä, jota ei muista löytynyt. Huolellisuutta, yksityiskohtia, persoona. Iän myötä olen huomannut, etten pidä niistä nyt yhtään vähemmän kuin silloin ennen. Sanna 23 vee tykkää Disneyn klassikoista aivan valtavasti!

Klassikoiden lisäksi suosikkejani olivat aina Aku-lyhärit. Aku on yksi epätäydellisimpiä ja epäkorrekteimpeja animaatiohahmoja ikinä. Piirretty, ja vielä aikuinen hahmo lastenelokuvissa, joka raivoaa, paiskoo tavaroita ja huutaa? Aku on kuin täysi vastakohta Mikin ylilempeälle (ja joskus siksi ärsyttävälle) olemukselle. Heti kun opin kirjoittamaan, kirjoitin äitini kanssa omia Aku Ankka-tarinoita sivukaupalla. Osa on vieläkin tallessa.

Disneyn merkitys koko lastenkulttuurille on kiistaton. Hän on animaattoreineen luonut lukemattomia unohtumattomia hahmoja ja tullut antaneeksi oletuskuvituksen useille perinteisille satuklassikoille. Etenkin Mikki Hiiri ja Aku Ankka ovat jo niin tuttuja suurelle yleisölle, että harva edes muistaa aikaa ennen niitä. Disney oli edelläkävijä, joka luotti omiin projekteihinsa silloinkin, kun kaikki muut epäilivät. Usein riskit tuottivat tulosta. Disney ei halunnut seurata muiden jalanjäljissä, sillä mitä järkeä on tehdä asioita, jotka on jo tehty. Niinpä Disney kokeili jatkuvasti uutta ja tarjosi yleisölle ennennäkemättömiä kokemuksia, luottaen siihen, että yleisö haluaa nähdä uutta vanhan sijaan.

Nyky-Disneystä yhtiönä voin sanoa vain olevani hieman pettynyt, sillä Disney on siirtynyt edelläkävijästä perässähiihtäjäksi, joka pelaa mielellään varman päälle. Tekemisestä puuttuu se innovatiivisuus ja kekseliäisyys, joka Walt Disneyn elinaikana oli aina läsnä. Vaikka yhtiöllä olisikin varaa ottaa riskejä (toisin kuin yli puoli vuosisataa sitten), se vaikuttaa siihen haluttomalta. Ja siksipä minulla on Waltia ikävä.

"Milloin ihminen lakkaa olemasta lapsi? Voitteko sanoa, ettei aikuisessa ole lainkaan lasta? Mielestäni oikeanlainen viihde vetoaa jokaiseen, vanhoihin ja nuoriin."
- Walt Disney

Irish Film Week III

Oulun irkkufestarit (The Irish Festival of Oulu) pyörähtivät käyntiin jo kuudetta kertaa ja toivat kolmatta kertaa mukana myös Valveen The Irish Film Weekin. Aiemmin ei ole tullutkaan kyseiseen pippaloihin otettua osaa, joten päätin korjata asian tänä vuonna ja kävin katsomassa muutaman irlantilaisen elokuvan.


Kings (2007)

Hieman harkitsin lähtisinkö ollenkaan katsomaan alun perin suunnitelmissa ollutta Kingsiä. Tiistaina Oulussa nimittäin riehui varsinainen myrsky ja jo pelkkä 10 minuutin kävely kauppaan tuotti vaikeuksia. Lopulta päätimme tehdä kompromissin ja mennä autolla. Yksi niitä harvoja kertoja kun autosta on tässä kaupungissa jotain hyötyä.

Kings oli Irlannin ehdokas Oscareihin parhaan ulkomaisen elokuvan sarjaan. Ja taitaa muuten olla ensimmäinen lähes täysin iiriksi puhuttu elokuva, jonka olen nähnyt. Elokuva perustuu Jimmy Murphyn näytelmään, jonka nimen olen jo unohtanut.

Kuuden ystävyksen ryhmä muutti Irlannista onnen perässä Englantiin vuonna 1977. Nykyajassa he asuvat yhä Lontoossa, mutta kaikkien kohdalla elämä ei mennyt haavekuvien mukaan. Työttömät alkoholistit Git ja Jap jakavat asunnon betonimurjussa. Maírtín ei meinaa päästä ryyppytavoistaan eroon mikä aiheuttaa ongelmia vaimon kanssa. Shay pitää hedelmä- ja vihanneskojua kadunkulmassa. Ainoa todella menestynyt on Joe, jolla on oma firma ja raha-asiat kunnossa.

Eräänä iltana porukan nuorin, Jackie, jää junan alle. Elokuva kertoo päivästä, jolloin vanhat ystävykset kohtaavat taas hautajaisten merkeissä. Ruumiinvalvojaisissa vanhassa kantakapakassa he juovat ja laulavat ja muistelevat menneitä, mutta katkerat alaviitteet eivät ole kadonneet. Joe tuntee syyllisyyttä, ettei pitänyt huolta Jackiesta, kuten lupasi tämän isälle, vaan hylkäsi muun porukan Lontoossa ja muutti Manchesteriin etsimään omaa onneaan. Tunteet kärjistyvät entisestään, kun Git kertoo, ettei Jackien kuolema ollut mikään vahinko, vaan itsemurha. Jackie oli jo pitkään puhunut outoja ja ollut masentunut. Hän oli päässyt eroon viinasta, mutta joutunut samalla eroon myös yhä ryypiskelevistä kumppaneistaan. Jap ei suostu uskomaan totuutta ja suututtaa ystävänsä. Yhtä on silti pidettävä, ettei henki menisi muiltakin.

Ensimmäiset puoli tuntia elokuvaan oli hieman vaikea päästä mukaan. En osaa sanoa johtuiko se juonen rikkonaisuudesta, siitä, ettei hahmoja vielä tuntenut vai iirinkielestä. Ehkä vähän kaikista. En tiennyt elokuvan perustuvan näytelmään, se olisi kieltämättä selittänyt paljon. Varsinkin loppua kohden ote on näytelmämäinen ja dialogipainotteinen, mistä pidän ja silloin pääsinkin juoneen parhaiten mukaan. Näyttelijäsuoritukset olivat kauttaaltaan hyviä. Erityismaininnan ansaitsevat pääparina hääräävät Git (Brendan Conroy) ja Jap (Donal O'Kelly), jotka huokuvat eräänlaista hiljaista epätoivoa.

Aluksi ajattelin, että hahmojen elämästä on tehty oikein tekemällä ylisurkeaa, mutta olin onneksi väärässä, sillän alun surkuttelu tasapainottui loppua kohden ja muuttui jotenkin inhimillisemmäksi. Mikään piristävä elokuva tämä ei silti välttämättä ole, vaikka lopussa nähdäänkin pienen pieniä toivon pilkahduksia. Ystävyydestä kertovia elokuvia on tässä maailmassa tuhansittain, mutta kaikessa karuudessaan Kings onnistuu erottumaan joukosta.

Kings (2007)
Ohjaus: Tom Collins
88 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.6/10


The Pipe (2010)

The Pipe ja sitä seurannut keskustelutuokio olivat Irish Film Weekin pääohjelmistonumero tänä vuonna.

Dokumentti kertoo pienestä kyläyhteisöstä Irlannin länsirannikolla. Kun merenpohjasta löytyy öljyä, iso öljy-yhtiö Shell aikoo rakentaa kylään öljyputken, joka yltää merestä 9km maata pitkin öljynjalostamoon. Asukkaat ovat kauhuissaan. Putkella voi olla pahimmillaan katastrofaaliset seuraukset ympäristölle ja terveydelle. Se voi jopa tuhota useamman ihmisen elinkeinon. Vaaravyöhykkeellä on mm. kalastajien toimeentulo.

Yhteisö alkaa osoittaa mieltään yhtiön suunnitelmia vastaan, mutta kohtaavatkin karun totuuden. Rauhanomaiset mielenosoittajat saavat kimppuunsa poliisit, jotka lyövät ihmisiä maahan ja jopa pidättävät täysin viattomia kyläläisiä. Viisi heistä joutui olemaan vankilassa kolme kuukautta vastustettuaan kotiseutunsa silpomista. Paitsi ulkoapäin, tilanne repii yhteisöä rikki myös sisällä, sillä kaikki eivät ole valmiita edes kompromisseihin.

Yhteisö vetoaa niin Irlannin kuin EU:nkin lakiin ajaakseen asiaansa. Valitettava totuus on silti se, ettei Shell juuri tästä välitä. Kun rahaa on tarpeeksi, itsensä voi maksaa ulos mistä vain. Kyläläiset laitetaan selkä seinää vasten. Viimeinen pisara on, kun öljyputkia muuallakin maailmassa asettanut alus Solitaire saapuu lahdelle. Kalastajat alkavat mielenosoituksiin, joiden keskiössä ovat lapsuudesta asti kalastanut Pat O'Donnell ja hänen poikansa Jonathan. He palaavat veneillään lahdelle joka päivä ja uhmaavat Solitairea, joka on viemässä heiltä elämäntyön.

On hälyttävää nähdä omin silmin, miten kylän asukkaita estetään puolustamasta kotiaan, miten heidät yritetään hiljentää. Osalle Shellin maksama korvausraha kelpaakin, mutta suurin osa kyläläisistä ymmärtää, ettei se riitä. On jotain rahaa tärkeämpää: oma koti, oma ja perheen turvallisuus, luonnon rikkaus. Niitä ei rahalla korvata. Taistelu asian tiimoilta jatkuu edelleen.

Ohjaaja Risteard O'Domhnaill saapui Valveelle vieraaksi kertomaan tarkemmin elokuvan tekemisestä ja vastaamaan yleisön kysymyksiin. Päivätyössään O'Domhnaill on uutiskuvaaja, eikä elokuvan tekeminen ollut alun perin miehen suunnitelmissa. Häntä ärsytti median esittämä negatiivinen, sensaatiohakuinen kuva kyläläisten mielenosoituksista. Heidät esitettiin ihmisinä, jotka toimivat pelkkinä kehityksen jarruina. O'Domhnaillilla on sukua alueella ja hän alkoi viettää yhä enemmän aikaa kuvaamassa kyläyhteisön taistoa oikeuksistaan. Jälkitöihin heltisi jo ulkopuolistakin rahoitusta ja The Pipe on nyt maailmanvalloitusmatkallaan.

Ottaen huomioon, ettei elokuvan tekeminen ollut alun alkujaan suunnitelmissa, kuvamateriaali on usein hyvinkin elokuvallista. Ainoa hieman häiritsevä seikka on käsivaralla kuvatut kohtaukset kalastajien aluksilla, sillä kovasta merenkulusta johtuen kuva keikkuu ja heiluu aivan hulluna. Viittä vaille tulee itsekin merisairaaksi. O'Domhnaillille kuitenkin propsit siitä, että on tuonut tämän tarinan suuren yleisön tietoisuuteen. Toivottavasti se auttaisi myös kyläläisiä jaksamaan painostuksen alla ja öljysota saataisiin vielä loppumaan.

The Pipe (2010)
Ohjaus: Risteard O'Domhnaill
82 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.4/10


Oilean Thorai (2002)

Oilean Thorai eli Toryn saari on kaukaisin asuttu saari Irlannin rannikolla, n. 15 kilometrin päässä Irlannista. Saari on oikeastaan täysin puuton, aukea alue merellä, 5 kilometriä pitkä ja 3 kilometriä leveä. Vuonna 2010 siellä asui enää 96 ihmistä, dokumentin aikaan vielä reippaasti yli sata.

N. tunnin mittainen dokumentti Oilean Thorai kertoo saaresta ja sen asukkaista enempiä selittelemättä. Kertojanääntä tai tekemällä tehtyä dramatiikkaa ei ole, vaan asukit saavat avautua kameralle rauhassa. Tahti on verkkainen, kuten todennäköisesti saaren asukkaiden päivittäinen elämäkin. Olen nähnyt useampia samantyylisiä dokumentteja ja pitänyt niistä, mutta Oilean Thoraissa ei ole ihan kaikki yhtä mallillaan. Se jokin punainen lanka puuttuu. Dokkari tuntuu enemmäkin sarjalta yksittäisiä pikkujuttuja kuin yhtenäiseltä kokonaiselta elokuvalta.

Sisällöltään dokumentti on silti omiaan nostattamaan haluja elämän yksinkertaistamiseen. Vaikka saarella asuminen ei olekaan täysin mutkatonta, on jokapäiväinen elämä silti ihailtavan leppoisaa. Pienellä maankappaleella kaikki tuntevat toisensa ja yhteisö on vahva. En kyllä silti pystyisi koskaan asumaan saarella. Dokumentin alussa kerrottiin myrskystä, joka riehui merellä 1970-luvun puolivälissä ja laivayhteys saarelle katkesi lähes kahdeksi kuukaudeksi. Saari on lisäksi niin pieni, että oikein kova myrsky voisi pyyhkäistä meren saaren yli. Vanha pariskunta kertookin eräästä aamusta, kun meri kirjaimellisesti tuli makuuhuoneeseen.

Vaikka dokumentti sinällään oli mielenkiintoinen, jotain jäi puuttumaan. Jonkilainen rytmi tai jatkuvuus. Saaren asukkaiden juttuja kuuntelee ihan mielellään, mutta jonkinlaista yhdistävää tekijää jää kaipaamaan.

Oilean Thorai (2002)
Ohjaus: Pat Collins
52 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 5.8/10


Alun perin tarkoitus oli käydä katsomassa lauantaina vielä Bloody Sunday, mutta päätimme sittenkin jättää leffan välistä. Pidimme kämpillä Irish Film Weekin "jatkot" jotka pysyivät irkkuhenkisinä ehkä ensimmäiset 20 minuuttia, kun kuuntelimme vinyyliltä irlantilaisia klassikkoja ja joimme Magnersia ja irlantilaisia oluita.

Irish Film Week inspiroi minua myös kirjoittamisen puolesta. Inhoan elokuvissa lörpöttelijöitä ja näistä elokuvista 2/3 kärsi tuosta infernaalisesta ongelmasta. Hei, te kaikki jotka tykkäätte puhua elokuvateatterissa ja vilkuilla kännykkää koko ajan: olette perseestä. Jos ette osaa pitää suutanne tukossa ja kännykkäänne taskussa edes alle tunnin mittaisen leffan aikana, katsokaa elokuvanne kotona. Voi olla että tässä jossain vaiheessa syntyy vielä postaus elokuvateatterien ihanuudesta ja kamaluudesta.

Tervetuloa aurinkoiseen Pohjois-Koreaan!

Luin vasta Guy Delislen sarjakuva-albumin Pjongjang, joka kertoo hänen kahden kuukauden oleskelustaan pohjoiskorealaisella animaatiostudiolla. Delisle on kanadalainen animaattori, joka on työskennellyt myös muissa Aasian maissa ja dokumentoinut matkansa sarjakuvin (Shenzhen ja Merkintöjä Burmasta).

Diktatuurissa elävät maat ovat mielenkiintoisia. Ne nostattavat rajattoman määrän kysymyksiä. Miksi nämä  kansalaiset suostuvat tällaiseen pelleilyyn? Miten sulkeutuminen ja eristäytyminen on mahdollista ns. vapaassa maailmassa? Millainen kusipää pitää olla johtaakseen tällaista valtiota? Vaikka monet Pjongjangissa käsitellyt asiat ovat jo ennestään tuttuja, on silti häkellyttävää, miten aivopestyiltä pohjoiskorealaiset vaikuttavat. Delislen tulkki oli jopa päässyt ulkomaille ja käynyt esimerkiksi Pariisissa. Silti hän palasi takaisin ja väittää kiven kovaan, että Pohjois-Korea on todellinen ihannevaltio, jossa kaikki voivat hyvin ja kaikki on mahdollista. Pelko saa ihmiset tekemään mitä tahansa. Yleensä Pohjois-Koreasta pääsevät ulkomaille vain perheelliset miehet. Paluu diktatuuriin on siis väistämätön, ellei kyseessä satu olemaan täysin tunnevammainen isä ja aviomies. Voin vain kuvitella, mitä perheelle tapahtuisi, jos isukki lähtisikin työmatkallaan karkuun.

Elokuvista puhutaan jonkin verran Delislen albumissa. Hänen hotellinsa lähellä on elokuvateatteri, joka on toiminnassa vain harvoin. Silloinkin siellä näytetään vain juustoisia pohjoiskorealaisia propagandafilmejä. Niissä amerikkalaiset ovat kapitalistisia syöpäläisiä ja pohjoiskorealaiset urheita sotilaita, marttyyrin viitta harteillaan.

Kansalaisten pelko heijastuu myös Delislen piirroksissa, joissa kaikki pelkäävät tulevansa ilmiannetuiksi ja joutuvansa "uudelleenkoulutusleirille" tai pahimmassa tapauksessa loppuiäksi pohjoiseen, elinkautisvankien alueelle. Arviolta 50% pohjoiskorealaisista on jossain vaiheessa antanut ilmi naapurinsa/sukulaisensa/ystävänsä. Niinpä pelko on jatkuvaa. Jo se, ettet muista aina puhdistaa rinnassasi roikkuvaa Kim Jong-Ilin tai Kim Il-Sungin (tai molempien, jos olet oikein isänmaallinen) rintamerkkiä voi olla merkki siitä, ettei sinuun kannata luottaa.

Useimmat tietävät, että Korean demokraattisen kansantasavallan suuri, voittamaton johtaja Kim Jong-Il on elokuvahullu. Amerikkalaisetkin elokuvat kelpaavat oikein mainiosti, vaikka muuten Amerikka on demonisoitu pahimmaksi mahdolliseksi viholliseksi kommunistiselle Juche-aatteelle. Pohjois-Koreassa myös tehdään yllättävän paljon elokuvia. Ainakin kun ajatellaan, että kansa näkee nälkää ja sähköstäkin on jatkuva pula. Mieleni on kauan tehnyt katsoa muutama, mutta niiden löytäminen on vaikeaa ja joskus jopa mahdotonta. Onneksi internet tulee avuksi.

En keksinyt viikonlopun krapulaillaksi parempaakaan tekemistä, joten päätin katsastaa hieman pohjoiskorealaista laatuviihdettä.


Pulgasari (1985)

Pulgasari on yksi kansainvälisesti kuuluisimpia pohjoiskorealaisia elokuvaprojekteja, mutta ei niinkään tarinansa/menestyksensä tai minkään muunkaan elokuvallisen syyn vuoksi. Se on PK:n oma vastine japanilaisille Godzilla-leffoille, joista Kim Jong-Il kovasti tykkää. PK:n elokuvateollisuus oli 70- ja 80-luvuilla vielä verrattaen alkeellinen ja Kimin mielestä hittileffat parantaisivat maan mainetta kansainvälisissä piireissä. Joten mitä Kim sitten teki? Kidnappasi eteläkorealaisen huipputuottajan ja tämän ex-vaimon Hong Kongista! Koska mikään ei paranna maasi kansainvälistä mainetta kuin viattomien ulkomaalaisten kidnappaaminen. Mikä pettämätön logiikka!

Tuottaja Shin Sang-ok vietti neljä vuotta pohjoiskorealaisessa vankilassa (voin vain kuvitella miten ankeaa siellä on) ennen kuin suostui ohjaamaan elokuvia Kim Jong-Ilille. Tuloksena oli yhteensä seitsemän täyspitkää elokuvaa. Pulgasari on niistä tunnetuin. Kim myös "ehdotti", että Shin menisi uudelleen naimisiin ex-vaimonsa kanssa ja näin tapahtui. Pariskunta pääsi vihdoin pakenemaan bisnesmatkallaan Wieniin vuonna 1986 ja haki poliittista turvapaikkaa Yhdysvalloista. Shin uskalsi palata Etelä-Koreaan 90-luvun puolivälissä ja kuoli siellä vuonna 2004 maksasairauteen.

No, itse elokuva sitten.

Tarina sijoittuu Goryeo-ajan Koreaan (918-1392). Vanha seppä asuu pienessä kyläyhteisössä ja valmistaa raudasta aseita ja käyttötavaroita. Kuninkaalta tulee käsky, että kaikki rauta tulee käyttää aseisiin. Käsky johtaa kylän ahdinkoon, kun astiat ja maatalousvälineet tulee sulattaa ja valmistaa erilaisiksi tappovälineiksi. Seppä pyytää vallankumousta suunnittelevaa nuorisoa rauhoittumaan. Pian seppä joutuu kuitenkin telkien taakse yhdessä kylän nuorten miesten kanssa, koska heitä epäillään rautavarkaiksi.

Vanhaa seppää näännytetään vankilassa nälkään ja kun hänen lapsensa salakuljettavat hänelle riisiä, loogisin teko tietysti on muovailla siitä pieni hirviöfiguuri. Vanhus kuolee ja hänen tyttärensä Ami löytää figuurin. Illalla Amin ommellessa neula pistää häntä sormeen ja tippa verta putoaa figuurin päälle. Hirviö herää henkiin ja paljastuu rautaa syöväksi Pulgasariksi. Ystävällinen monsteri on ensin vain kämmenen kokoinen, mutta kasvaa syödessään hurjan kokoiseksi, yltäen lopulta puiden latvoihin asti.

Yhdessä Pulgasarin kanssa kyläläiset vapauttavat toverinsa vankilasta ja vallankumous alkaa. Vihaiset maanviljelijät muodostavat tehokkaan iskujoukon, joka Pulgasari apunaan hyökkää kuninkaan palatsiin. Kuninkaan joukot yrittävät tuhota Pulgasarin usein eri keinoin ja epäonnistuvat joka kerta. Avulias hirviö osoittautuu kuitenkin pian kyläläisille todelliseksi uhaksi, sillä sen ruokahalu on kyltymätön eikä rautaa ole loputtomiin. Lopulta Ami ymmärtää, että Pulgasari on vaaraksi paitsi kyläläisille, myös koko maailmalle.

Ensinnäkin, pakko myöntää, etten olettanut leffan olevan ihan näin kovaa kamaa. Luulin, että kyseessä olisi äärimmäisen juustoinen teos täynnä läpinäkyvää propagandaa, mutta olin (osittain) väärässä. Kokonaisuudessaan Pulgasari oli erittäin viihdyttävä teos. Propaganda tosin on aika maltillista. Harmi? Luulin, että elokuvissa diktaattorikreiseily vietäisiin ihan uudelle levelille.

Puvustus muistuttaa usein enemmän naamiais- kuin rooliasuja. Muutenkin niissä kohdissa joissa hirviötä ei näy elokuvalla on enemmänkin näytelmän habitus lavasteineen kaikkineen. Näyttelijäsuoritukset pääsivät yllättämään. Odottelin myötähäpeää aiheuttavaa epäaitoutta, mutta siinäkin olin väärässä. Vaikka mitään palkintoja en ehkä suorituksista jakaisi, ei näyttelemisessä ollut mitään suuren suurta vikaa. Aika perinteistä aasialaista B-leffameininkiä, mitä on jo tottunut näkemään elokuvakaupalla. Ehkä siihen on turtunut.

Turha varmaan sanoa, että tahatonta hauskaa tässä elokuvassa riittää alusta loppuun asti. Parhaimpia ovat tietysti kohdat, joissa Pulgasari on mukana. Muuten ei aina niin jaksa kiinnostaa, sillä pelkästään ihmisiä sisältävät kohtaukset ovat aika huttua. Alkukin menee vain monsteria odotellessa. Erikoistehosteet ovat hulvattomia, sillä Pulgasari on tietysti toteutettu perinteistä "mies hirviöpuvussa" -tekniikkaa käyttäen. Pulgasarilla ei ole muuten edes mitään special skillssejä. Ei tulen syöksemistä, ei salamoiden iskemistä. Oikeastaan ainoa erikoinen asia Pulgasarissa on se, ettei mikään tunnu saavan sitä hengiltä. Rakennuksiakin Pulgasari hajottaa lähinnä kävelemällä niihin pahki.

Olin näkevinäni, että leffa löytyisi pätkissä YouTubesta kokonaisuudessaan. Muutenkin jos tähän joskus törmää, kannattaa ehdottomasti tsekata. Pohjoiskorealaisia leffoja ei ole liikkeessä mitenkään liikaa. Olen lukenut, että Pulgasari olisi kielletty Pohjois-Koreassa, missä ei mielestäni ole mitään järkeä, kun Kim Jong-Il on itse tuottanut tekeleen. Kuuleman mukaan leffa ei varsinaisesti ollut kielletty, mutta sitä ei esitetty kotimaassa ennen 90-luvun puoliväliä. Ehkä vielä tuolloin hallitseva isä-Kim (joka kuoli vuonna 1994) ei tästä niin hirveästi digannut.

Pulgasari (1985)
Ohjaus: Chong Gon Jo & Sang-ok Shin
95 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.1/10

9/11 (elokuva)muistoissamme

Ajankohtaisuus yrittää taas puskea päätään pintaan tässä blogissa. Ja taas myöhässä! Yritän parantaa tahtia joskus tulevaisuudessa.

Sunnuntaina vietettiin 9/11-terrori-iskujen 10-vuotismuistopäivää. Muistan yhä missä olin ja mitä tein tuolloin. Olin 13-vuotias ja tulin koulusta kotiin tavalliseen tapaan bussilla. Olin yksin kotona, kunnes äiti tuli töistä. Ajankuluksi avasin TV:n ja näin kamalat uutiset. Aluksi tuntui kuin olisin katsellut elokuvaa. Noihin aikoihin meillä näkyi myös ulkomaisia uutiskanavia, kuten CNN ja MSNBC. Vaihdoin CNN:n puolelle ja näin suorassa lähetyksessä tornien sortuvan.

Seuraavien päivien ajan seurasin uutisointia tiiviisti. Meiltä löytyy yhä kotoa minun säilyttämäni Kalevat, Hesarit ja iltapäivälehdet tuolta viikolta. USA:ssa hallituksen ja puolustusvoimien kritisoiminen sekä 11.9. päivän tapahtumien kommentointi olivat pitkän aikaa arkoja aiheita. Vuonna 2006, viisi vuotta tapahtumien jälkeen, valmistui kuitenkin kaksi iskuista kertovaa elokuvaa, jotka päätimme muistopäivän "kunniaksi" katsoa.


World Trade Center (2006)

Suomessa 9/11-leffoista tunnetuin lienee WTC:n iskuihin keskittyvä World Trade Center. Tekijäkaartista löytyy nimekkäitäkin henkilöitä. Elokuvan on ohjannut Oliver Stone ja sen yhdessä pääosassa nähdään Nicolas Cage.

Aamu valkenee New Yorkissa 11.9.2001. Port Authorityn poliisit saapuvat töihin, heidän mukanaan John McLoughlin (Cage) ja Will Jimeno (Michael Peña). Heti aamusta päivän suunnitelmat menevät uusiksi, kun ensimmäinen kone törmää World Trade Centerin pohjoistorniin. John toimii johtajana ja valitsee suureen pelastusoperaatioon joukon miehiä. Yhdessä he lähtevät hakemaan poliisien hätävarusteita tornien vierellä sijaitsevasta WTC5:stä. Aletaan huhuta, että myös etelätorniin olisi osunut. Tilanteen vakavuus alkaa valjeta.

Poliisien pelastusjoukko on juuri tulossa WTC5:stä varusteineen, kun alkaa jyristä. Etelätorni on alkanut sortua. Valtavat massat sortuneiden rakennusten osia pölyineen vyöryy sisään WTC5:teen. John ajattelee nopeasti ja komentaa joukkonsa hissikuiluun. Vain kolme poliisiseista selviytyy kuiluun asti, John, Will ja kolmas poliisi nimeltä Dominick Pezzulo. Kolmikko jää loukkuun syvälle rakennuksen alle. John ja Will eivät pääse liikkumaan, sillä sementtilohkareet painavat heidän jalkojaan. Kun pohjoistorni sortuu, myös Dominick loukkaantuu ja lopulta kuolee. John ja Will jäävät kahdestaan pimeyteen.

Paitsi poliiseja, elokuva seuraa myös Johnin ja Willin perheitä, kun nämä yrittävät saada tietoa läheistensä kohtaloista. Molemmilla miehillä on vaimo ja lapsia. Lisäksi tärkeä osa on merijalkaväensotilas Dave Karnesilla. Karnes työskenteli Connecticutissa kirjanpitäjänä iskun aikaan ja lähti töistä pian nähtyään uutiset New Yorkista. Hän kävi rukoilemassa, leikkautti itselleen armeijatukan, puki päälleen merijalkaväen uniformunsa ja lähti auttamaan pelastajia Ground Zerolle.

Odottelin, ettei World Trade Center ole kummoinen elokuva, sillä olin jo etukäteen kuullut siitä pelkkiä haukkuja. Olin ehkä vielä siltikin pettynyt. WTC ei saa aikaan puoliakaan siitä tunnelatauksesta, mikä jo pelkillä uutiskuvilla on. Lisäksi tekijät ovat onnistuneet käyttämään kaikkia "dramaattinen elokuva"-kliseitä mitä tiedän. Varsinkin alussa hidastettuja kuvia on riesaksi asti. Suosikkini kaikista ylidramaattisista kohdista on kuitenkin se, kun etelätorni alkaa sortua ja John huutaa hidastettuna RRRRUUUUUUUNN!! Toinen suosikkini on saippuasarjahehkussa kylpevät flashbackt. Ja se Jeesus-juttu! Mikä ihme se oli?

Muutenkin koko teos maistuu pahasti muovilta. Näyttelijäsuoritukset loistavat epäuskottavuudellaan ja sentimentaalisuus on huipussaan. Kaikista pahiten on mokattu merijalkaväensotilas Karnesin tarina. Ei tuota tyyppiä vain voi ottaa tosissaan! Ylidramaattisena patsasteleva ja kliseitä suustaan suoltava Karnes ei toivon mukaan tosielämässä ole ihan tuota B-luokan supersankariosastoa. Itse asiassa kuulin, että tosielämän Karnes oli yksi niitä henkilöitä, jotka eivät avustaneet elokuvan teossa. On silti vaikea uskoa, miten hahmon suunnittelu on mennyt noin pahasti reisille. Cagen hahmo John taitaa myös liiallisen dramatiikan tiukoilla katseillaan ja tyhjää kumisevilla repliikeillään. Jopa normaalisti niin miellyttävä Maggie Gyllenhaal onnistuu ärsyttämään.

Välillä elokuvaa katsoessa olo oli suorastaan vaikea, eikä se johtunut kamalasta tilanteesta tarinassa tai yleisestä "tämä tapahtui oikeasti"-ahdistuksesta vaan siitä miten nolo tämä koko elokuva on. Olen hirveä herkkis ja kokenut elokuvaitkupilli, mutta tästä ei tullut edes surulliseksi. Katsokaa nyt tuota julistettakin!

Osa kriitikoista ja vielä suurempi osa yleisöstä suhtautui elokuvaan yllättävän myönteisesti. Ehkä aihe on vieläkin sen verran herkkä, että on vaikea kritisoida edes siitä tehtyä elokuvaa. Enemmistö puhuu kuitenkin onneksi eri kieltä. 9/11-iskut ovat tapahtuma, jota ei tarvitse ylidramatisoida. Se on dramaattisia ja yksi niitä harvinaisia tapahtumia, jotka onnistuvat koskettamaan enemmän kaukaisina uutiskuvina kuin elokuvissa.

World Trade Center (2006)
Ohjaus: Oliver Stone
129 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 2.5/10



United 93 (2006)

United Airlinesin lento 93 oli yksi 11.9. kaapatuista neljästä koneesta. Sen tarina on kiinnostusta herättävä ja inspiroiva ja ansaitsi ehdottomasti oman elokuvansa.

Elokuva on suurelta osin reaaliaikainen, alkua lukuunottamatta. Itse tarina alkaa 11.9. aamulla, kun United 93:n matkustajat astuvat koneeseen Newarkin lentokentällä. Joukossa on neljä kaappaajaa, jotka teeskentelevät, etteivät tunne toisiaan. Kaikki menee tavanomaiseen malliin pientä myöhästymistä lukuunottamatta ja New Yorkin yli lennettäessa matkustajat näkevät World Trade Centerin kaikessa loistossaan. Kaikki on vielä hyvin.

Yksi kaappaajista käy vessassa kyhäämässä pommin koneeseen tuomistaan osista ja kiinnittää sen itseensä. Kaappaajat hyökkäävät veitset kädessä ja pakottavat koneen matkustajat kakkosluokan perälle. Lentoemännän avulla he pääsevät ohjaamoon ja surmaavat molemmat pilotit. Yksi kaappaajista ottaa koneen haltuunsa ja kääntää sen ympäri kohti Washingtonia. Matkaa on n. 45 minuuttia.

Selvittyään ensijärkytyksestä matkustajat alkavat soitella satelliittipuhelimella rakkailleen. Matalalla lennettäessä osa pystyy käyttämään myös matkapuhelimiaan. Puhelimessa he kuulevat kahden matkustajakoneen iskeytyneen World Trade Centerin torneihin. Alun epäusko alkaa hälvetä, kun useamman matkustajan sukulaiset kertovat puhelimessa samasta tapahtumasta. Myös Pentagoniin on isketty. Matkustajat alkavat ymmärtää, mikä kaappaajien tavoite on ja huomaavat myös kaappaajien lentävän konetta pilottien sijasta.

On aika toimia ja yhteinen päätös tehdään: kuolemme joka tapauksessa, meidän on pakko yrittää. Yhdessä he etsivät kaiken aseeksi käyvän ja hyökkäävät kaappaajien kimppuun. Kuten tositapahtumista olemme oppineet, kone kääntyi taistelun tuoksinassa ylösalaisin ja ohjautui pellolle Pennsylvaniassa. Kukaan ei selvinnyt iskusta, mutta sankaruudellaan United 93:n matkustajat pelastivat todennäköisesti monen muun ihmisen hengen.

Matkustajien lisäksi elokuvassa seurataan eri kaupunkien lennonjohtoa. Työntekijät huomaavat muutaman koneen harhautuvan reitiltään ja pian he kuulevat puhelinyhteyden välityksellä, että koneet on kaapattu. Kaksi koneista katoaa Manhattanin yllä ja CNN:n uutiskuvat kertovat karun totuuden. Tilanne aiheuttaa suurta hämmennystä. Aletaan jo puhua mahdollisesti kaapattujen koneiden ampumisesta alas. Välillä on epäselvää mitkä koneet on kaapattu ja mitkä iskeytyneet rakennuksiin. Tilanne oli myös lennonjohdon kannalta ennennäkemätön.

Verrattuna World Trade Centeriin, United 93 suorastaan loistaa. Se onnistuu välittämään kotikatsomoon aitoja tunteita, kuten matkustajien epätoivoa ja paniikkia. Sohvalla tulee ihan epämukava olo, tällä kertaa ahdistuksesta. Vaikka lopputuloksen tietää, kun tositapahtumiin perustuvissa elokuvissa aina, jännitys nousee loppua kohden huikeisiin mittoihin. Kerronnassa ja tyylissä World Trade Centerin ja United 93:n ero on kuin yöllä ja päivällä. United 93:sta paistaa välittömyys ja aitous. Kaappaajatkaan eivät jää kasvottomiksi muukalaisiksi, vaikka sympatiaa heille ei annetakaan.

 

Koska kukaan ei selvinnyt hengissä törmäyksessä, ei koskaan voida varmistaa mitä koneessa todella tapahtui. Matkustajien lukuisat puhelut omaisilleen ovat kuitenkin auttaneet tarinan luomisessa. Kukaan ei voi tietää onko totuus tarua ihmeellisempää vai olivat matkustajat todella niin sankarillisia kuin annetaan olettaa. Onneksi näinkin arasta ja kipeästä aiheesta saatiin tehtyä hyväkin elokuva. Suosittelen!

United 93 (2006)
Ohjaus: Paul Greengrass
111 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.8/10


Jo 10 vuotta on kulunut näistä kamalista tapahtumista, mutta iskut vaativat yhä ihmishenkiä. Useat ensimmäisinä kutsuun vastanneet palomiehet, poliisit ja pelastustyöntekijät kärsivät nykyään monista eri taudeista, jotka palavista ja sortuneista rakennuksista noussut pöly on aiheuttanut. Pöly on aiheuttanut lisääntynyttä syövän riskiä sekä suuren määrän erilaisia hengitystiesairauksia. Tuo pöly oli uskomaton kemikaali-cocktail, joka sisälsi mm. kultaa, elohopeaa, lyijyä, titaania, asbestia, sementtiä ja lasia. Todennäköistä on, että nämä terrori-iskut tulevat vaatimaan uusia uhreja ensimmäisistä vastanneista vielä vuosia.

Ensimmäisten vastaajien sairauksien lisäksi uhreja ovat vaatineet ulkomailla käydyt sodat, jotka ovat olleet suoraa seurausta iskuista. Vuonna 2003 alkanut Irakin sota, jolla väitettiin olevan yhteyksiä 9/11-iskuihin on vaatinut lähes 4500 amerikkalaisen sotilaan hengen. Siis enemmän kuin itse iskut! Haavoittuneiden määrä on myös järkyttävä. Haavoja on niin fyysisiä kuin henkisiäkin: useat kotiinpalaavat sotilaat kärsivät vakavista mielenterveysongelmista. Ja jos amerikkalaisia on kuollut paljon niin entäs sitten irakilaisia?

On hirvittävää ajatella kuinka kalliiksi nämä iskut maailmalle lopulta tulivat kaikkine seurauksineen. Ne ovat myös olleet omiaan virittämään pelkoa ihmisten mieliin ja kaivamaan kuilua lännen ja Lähi-Idän välille. Pelko kasvattaa tuota kuilua entisestään ja kuilun kasvaminen lisää ihmisten pelkoa. Itseään ruokkiva noidankehä on valmis ja voi vain toivoa, ettei sillä olisi tulevaisuudessa enää yhtä tuhoisia seurauksia.

IIK!! Röllit hyökkää!

Juuri kun blogin synttäreistä on päästy etiäppäin aletaankin valmistua IIK!! Kauhuelokuvafestivaalien 10-vuotispippaloihin. Kuten viime festareilla lupailtiin, juhlavuosi on näkynyt erilaisina teemaan soveltuvilla tapahtumilla myös Oulussa. Jonkin tosi huonon syyn takia tuli missattua aiempi säestetty mykkänäytös, mikä vähän harmittaa, mutta onneksi juhlanäytöksia on muitakin. Lauantain pimenevässä illassa kauhutunnelmaa luotiin Hupisaarten kesäteatterilla, Ainolanpuistossa.

(Tässä välissä voin huomauttaa, että ajankohtaisuus ei todellakaan ole tämän blogin vahvoja puolia. Välillä päässä on niin monta erilaista ajatusta, että kirjoittaminen hidastuu radikaalisti. Eihän tässä nyt mennytkään kuin melkein viikko saada tämä postaus maailmalle. Pyrin jatkossa olemaan ripeämpi!)

Troll Hunter 

(Trolljegeren, 2010)

Ryhmä opiskelijoita aikoo tehdä dokumentin laittomista karhunmetsästäjistä. He ryhtyvät seuraamaan salametsästäjäksi luulemaansa Hansia, joka ei aluksi ole kovinkaan haltioissaan perässään roikkuvista uteliaista nuorista. Hans lähtee usein myöhään yöllä autollaan metsään ja palaa vasta aamunkoitteessa. Eräänä yönä opiskelijat seuraavat varusteineen Hansia metsään ja saavat selville pelottavan totuuden: peikkoja on olemassa ja Hans on peikonmetsästäjä!

Peikot ovat suuren suuria, jokseenkin ihmismäisiä olentoja, joita on useampaa eri lajia. Hieman vastahakoisesti Hans ottaa nuoret dokumentaristit jahtireissuilleen mukaan ja kertoo lisää työstään ja peikoista kameran käydessä. Jännittäviä tilanteista ja yllättäviä käänteitä seuraa, kun nuoret pääsevät mukaan öiseen metsään kuvaamaan peikkojen metsästämistä. Aseenaan Hansilla on kirkas valo, joka muuttaa peikon kiveksi. Osa peikoista myös räjähtää valon voimasta.

Troll Hunter on mockumentary, joka on koostettu nuorten kuvaamasta materiaalista, joka löydettiin näiden kadottua mystisesti. Tuskin tarvitsee edes mainita, että Blair Witch Project (1999) tulee mieleen heti. Troll Hunter ei ole mikään tyylipuhdas kauhuelokuva, sillä pelottavia kohtauksia on oikeastaan aika vähän ja hauskoja sitäkin enemmän. Enkä nyt siis puhu mistään tahattoman hauskasta camp-sekoilusta vaan ihan tarkoituksellisesta hauskasta. Vanhoja kansantarinoita ja peikkosatuja käytetään totta kai hyväksi useammassa eri kohdassa, mikä kiehtoo muutenkin saduista kiinnostunutta bloggaajaa. Peikkokliseitä kierrätetään sujuvasti ja hauskasti. Kaikkihan tietävät, että nämä jumalattomat olennot voivat haistaa kristittyjen veren?

Blair Witch pelotteli meitä aikoinaan tuntemattoman pelolla ja kauhuntunteen jatkuvalla läsnäololla. Troll Hunter ei piilottele mörköjään, vaan marssittaa ruudulle jos jonkinlaista CGI-örkkiä. Olin hieman kahden vaiheilla häiritseekö peikkojen liiallinen esitteleminen vai ei. Kumpikin ratkaisu tuottaa taatusti pettymyksen jollekin: toinen odottaa peikkoja, toinen toivoo niiden jäävän mystisimmiksi. Olisi aika kökköä vältellä peikkojen näyttämistä oikein olan takaa, sekin alkaisi häiritä. Tässä asiassa voi siis mennä metsään niin monella tavalla, mutta Troll Hunterin valitsema tie toimii. Tapahtumineen ja yksityskohtineen elokuva onnistuu luomaan eräänlaisen uuden maailman, joka jaksaa kiinnostaa loppumetreille asti.

Elokuvan loppu tietysti tökkää, kuten asiaan kuulukin (onhan materiaali löydetty keskeneräisenä jne), mutta ei jätä tarpeeksi mietittävää. Arvoituksellisuus puuttuu, mikä on suuri miinus. Elokuvan jälkeen ei oikeastaan jää sen kummemmin miettimään, mitä kuvausryhmälle tapahtui. Olo on enemminkin sellainen "Jaa, tää loppu tähän", mikä ei ehkä tarjoa täydellistä tyydytystä. Aivan kuin luovutettaisiin kun ollaan jo voitolla. Kokonaisuutena Troll Hunter on silti hauska kauhukomedia, joka toimi Ainolassa edukseen. Voisko saada tätä lisää?

Ulkoilmanäytöksiä ei ehkä ihan heti ole tiedossa, mutta Troll Hunteria tulee kuin tuleekin lisää, mikä ei välttämättä ole niin kauhean hyvä juttu. Amerikkalaiset eivät jaksa lukea tekstityksiä ja katsoa elokuvaa norjaksi, joten vääntävät sitten oman remakensa. Alustavien tietojen mukaan kyseinen tekele on tulossa vuonna 2014. Kaikista remakeista inhoan eniten juuri näitä amerikkaversioita ulkomaalaisista elokuvista.

Troll Hunter (Trolljegeren, 2010)
Ohjaus: André Ovredal
103 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.8/10

Guitar Wolf vastaan zombiet

Blogin synttäriviikko jatkuu blogiin hyvin sopivalla elokuvalla. Alun perin tämä teos oli tarkoitus katsoa ensimmäisenä elokuvana uudessa kodissa, kun valkokangas oli saatu paikoilleen. Systeemeissä oli kuitenkin sen verran säätöä, että leffafiilikset ehtivät mennä ja elokuva jäi varastoon odottelemaan. Ja nyt on sen aika ja hyvä aika onkin.

Wild Zero 

(2000)

Vasta Suomessakin piipahtanut japanilainen "jet rock n' roll" bändi Guitar Wolf on Wild Zeron vetonaula. Omistan itsekin yhden bändin levyn ja tämän leffan jälkeen harmittaa vielä enemmän, kun ei tullut mentyä keikalle. Vaikka keikka tuskin olisi ollut niin super awesome kuin tämä elokuva. Joka tapauksessa, Guitar Wolf on kolmijäseninen rock-bändi, jonka musiikki on saanut vaikutteita punkista, noisesta ja garage rockista. Ulkoinen style on tarkkaan suunniteltu: nahkatakit, aurinkolasit ja (kitaristia lukuunottamatta) fiftarityyliset "elvis-tukat". Bändin jäsenet on nerokkaasti nimetty: Guitar Wolf, Bass Wolf ja Drum Wolf.

Elokuva alkaa kun fiftarimeininkiin hurahtanut nuorukainen Ace lähtee Guitar Wolfin keikalle. Acella on unelmana tulla suuremmaksi staraksi kuin idolinsa ja hän aikookin marssia keikan jälkeen suoraan klubin johtajan puheille. Klubin johtaja on Captain, perverssinnäköinen, aivan liian lyhyitä shortseja käyttävä mies, jolla on typerä tukka. Takahuoneessa on keikan jälkeen hälinää, kun Guitar Wolf saapuu paikalle. Paha Captain uskoo enemmän bisnekseen ja rahaan kuin oikeaan rock n' rolliin. Pian kaikki osoittelevatkin jo toisiaan aseilla ja Ace joutuu keskelle ammuskelutilannetta puoluestaessaan rock n' rollia. Guitar Wolf pitää Acen tyylistä ja antaa tälle pillin, jolla bändiä voi kutsua avun tarpeen tullen (!!!!).

Seuraavaksi elokuva alkaa seurata bändin ja Acen lisäksi myös joukkoa sekalaisia muukalaisia. Pariskunta Toshi ja Hanako ajelevat ystävänsä Masaon kanssa autolla erämaassa kohti Asahia, jonne on vasta pudonnut meteoriitti. Nuori nainen Tobio kävelee tienlaitaa samaan suuntaan. Myös Ace on samalla matkalla moottoripyörällään kohti seuraavaa Guitar Wolfin keikkaa. Kaikkien matkan katkaisee kuitenkin harmaiden zombien hyökkäys. Ace ihastuu Tobioon ja päättää pelastaa tämän verenhimoisilta örisijöiltä. Siihen tarvitaan kuitenkin Guitar Wolfin apua. Eikä rakkauskaan ole ihan mutkatonta, kun paljastuu, ettei Tobio ole 100% nainen... Asioita hankaloittaa myös Captain, joka kantaa elämää suurempaa kaunaa Guitar Wolfille ja aikoo etsiä bändin käsiinsä hinnalla millä hyvänsä.
 

Yksi suosikki-screencappejani ever.

Guitar Wolf esittää elokuvassa tavallaan itseään, mutta ennemminkin eräänlaista rock n' roll superhero-itseään, totta kai. Elokuva lainailee muita tunnettuja kulttileffoja, eikä maailmassa ole varmaan yhtään elokuvagenreä, jota ei jossain vaiheessa sivuttaisi edes hetken verran. Tässä pieni lista asioista joita tämä leffa muun muassa sisältää:

[x] Supersankari-rokkitähtiä
[x] Singolla ampumista
[x] Miekka kitaran sisällä
[x] Zombeja!
[x] Ufoja
[x] TISSIT
[x] Ihmisten suolistamista
[x] Tulta syökseviä mikrofoneja, soittimia ja ajoneuvoja
[x] Räjähdyksiä
[x] Rakennusten tuhoamista silmistä ammutuilla salamoilla
[x] Helvetin hienoja huonoja CGI-tehosteita
[x] Räjähtäviä päitä
[x] Hempeä(hkö) rakkaustarina
[x] "Oho, rakastamallani naisella onkin penis"

Lisäksi luvassa on myös suuria puheita siitä, miten usko rock n' rolliin pelastaa kaikki ja kaiken kaikelta. On vaikea keksiä mitään mikä tekisi tästä leffasta vielä hienomman. Tekijät itse suosittelevat DVD:n takakannessa juomapeliä, jossa pitää juoda mm. joka kerta kun joku kampaa tukkaansa ja aina kun jokin syöksee tulta. Voin kertoa että lopputuloksena olisivat mielettömät koomakännit.

Tämä on se ilme, joka tulee, kun huomaat että tyttöystävälläsi on ylimääräisiä osia.

Leffan zombiet ovat myös hienoja/hauskoja/siistejä. Siniharmaat (joskus vihertävät) elävät kuolleet näyttävät liikehtiessään joltain peruszombien ja avant garde-tanssahtelijan risteytykseltä. Maskeeraus on hyvin toteutettu. Gorea on sopivasti, verellä ja suolenpätkillä ei mässäillä loputtomiin, vaikka niitäkin toki on. Erilaisia kuvakikkoja on käytetty paljon. Rakastuneita ihmisiä näkyy sydänten sisällä, välillä toimintaa on nopeutettu reippaasti, välillä hidastettu hitusen ja leikkaukset ovat dramaattisimmissa kohdissa salamannopeita.

Koska elokuvassa on vaikutteita lukuisista muista kulttielokuvista ja genreistä, myös suoria viittauksia löytyy. Yhdessä suosikkikohdassani Toshi valittelee, ettei tullut katsoneeksi Night of the Living Deadia (1968), josta olisi varmasti saanut hyödyllisiä vinkkejä zombiesotaan. "Olisin kyllä katsonut, jos olisin tiennyt, että näin käy," hän surkuttelee zombie-invaasion keskellä.

Dialogi ja näyttelijäsuoritukset pelaavat harvinaisen hyvin tämäntyyliselle elokuvalle. Suurin osa, ellei jokainen, näyttelijöistä on sisäistänyt leffan idean kiitettävästi ja hahmot ovat omalla tavallaan ehjiä uskomattomasta perseilystä huolimatta. B- ja camp-leffoille ominaista näyttelijöiden vaivaantuneisuutta ei joudu katselemaan. Erityinen awesome-maininta menee Acea näyttelevälle Masashi Endolle, jonka ilmeily on yksi hauskimpia juttuja koko leffassa.

Lyhyesti sanottuna kyseessä on yksi parhaista näkemistäni B/camp/kulttileffoista. Jokin toteutuksessa muistuttaa minua Tromasta, vaikka tyyli onkin eri. Tässä on samaa laatutekemistä kuin parhaissa Troma-pätkissä. Hieno todiste siitä, miten hyvä-huono elokuva tehdään tyylillä ja supercoolisti. En halua spoilata kaikkia leffan tapahtumia, vaan pitemmittä puheitta suosittelen katselukokemusta lämpimästi. Mikään juoniselostus, screencap, traileri tai arvostelu ei tee oikeutta tälle elokuvalle.

Wild Zero (2000)
Ohjaus: Tetsuro Takeuchi
99 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.2/10

bambi kukka homo

Nyt on juhlan aika sillä...

How queer! - Pieni elokuvablogi täyttää vuoden!

Synttärikakun zoomailua. Omnom!

Vuosi on mennyt yhdessä hujauksessa ja blogi on saanut enemmän lukijoita kuin osasin odottaa. Mukavaa, että sepustukseni ovat jaksaneet kiinnostaa. Alunperinhän perustin blogin eräänlaiseksi kirjoitusharjoitukseksi, jonka tarkoitus oli viihdyttää lähinnä itseäni.

Jo heti blogin julkaisupäivänä otin Google Analyticsin käyttöön seuraamaan sivun liikennettä. Erityisiä nauruntyrskähdyksiä ovat aiheuttaneet hakusanat, joista otsikko on vain yksi esimerkki. Joku siis todellakin eksyi blogiini hakusanoilla bambi kukka homo. Melkein toivon, että osaisin soittaa vaikka kitaraa. Voisi perustaa Bambi kukka homo-nimisen death metal -bändin. Vaikka otsikon hakusana onkin aikalailla suosikkini, muitakin helmiä löytyy ihan listaksi asti. Erityisessä suosiossa ovat olleet (ei niin yllättäen) tissit, perseet, homot, seksi, nakuilu ja (ehkä hieman yllättäen) narkkarit. Tässä omat suosikkini top 10-listassa.

1. bambi kukka homo
2. intiaanin perse
3. blogin gay-miehen seksivideo
4. festareilla näkyi tissit
5. gay sex saksa
6. urheilija tyttö perse
7. ilmainen gay eroottinen leffa
8. vanhempien homomiesten seksi videot
9. elokuvat missä on paljon tissejä
10. katja kukkola näyttää shrekiltä

Huolimatta siitä, että 80% blogin hakusanoista liittyy jollain tavalla aikuisviihdeaiheisiin, etsityin yksittäinen elokuva vuoden aikana on ollut perhe-elokuva/animaatio Osmosis Jones (2001). Eritellyistä ruumiinosista eniten kiinnostivat Minttu Mustakallion tissit sekä Terhi Kokkosen ja PMMP:n Paulan perseet. Toiset hakusanoilla blogiin eksyneet taas ilmeisesti kuvittelevat Googlen olevan jonkinlainen oraakkeli, sillä hakusanat olivat suoran kysymyksen muodossa. Esimerkkeinä Mistä ylinäytteleminen johtui vanhoissa suomalaisissa elokuvissa? ja Mille elokuvalle Return to House on Haunted Hill (2007) on jatkoa. Joistain hakusanoista taas luulisi, ettei niillä voi löytyä Googlesta yhtään mitään. Kuten renny harlin menestys. Suloisimman hakusanan tittelin voittaa nuortenleffoja katsottavaksi poikaystävän kanssa. Awww. Ei vaan taida tästä blogista löytyä.

Erilaiset tapahtumat, etenkin Sodankylän elokuvajuhlat ovat vuoden aikana nostaneet trafiikkia mukavasti. Eniten kävijöitä oli sinä päivänä, kun IIK!! Kauhuelokuvafestivaalien väki postasi linkin juttuuni Facebook-sivuilleen. Kiitokset siis siitä! Kaikkiaan yksittäisi kävijöitä oli vuoden aikana yli 2 800 mikä on mielestäni aika hyvä suoritus. Erilaisia hakusanoja Analytics näytti yli 450. Kaikista eniten kävijöitä oli jostain syystä maaliskuussa. Ehkä silloin oli huonoimmat säät ja ihmiset istuivat paljon tietokoneen ääressä.

Osa jutuista on ollut selkeästi muita suositumpia. Tässä kävijämäärällä mitattuna teidän suosikkijuttunne:

1. Pelilegendan peppuraiskaus
2. Kellokosken prinsessan elämänvaiheet
3. Aleksi Salmenperä x 3
4. Narkomaanien karu arki
5. IIK!! 2010
6. TISSIT!!
7. Teenage Mutant Ninja Turtles!!
8. Dear Pixar Animation Studios, you rock
9. Helppoja herkkuja
10. Man is in the forest...

Voimme vain jäädä miettimään kuinka moni jälkiruokareseptejä etsinyt onkin eksynyt kannibaalielokuvasta kertovalla sivulle. Erilaisia väännöksiä tuosta Helppoja herkkuja -sanaparista nimittäin löytyi suosituimpien hakusanojen joukosta useampi. Uudet tai uudehkot kotimaiset elokuvat ovat myös herättäneet kiitettävästi huomiota blogimaailmassa.

Top 10:n pääsi kuitenkin vain yksi projektipostaus ja sekin viimeiselle sijalle. Ilmeisesti Santo- ja Disney Animated Classics-projektit eivät jaksa kiinnostaa kaikkia. Itse asiassa aika moni Top 10:n jutuista on sellaisia, joihin en ollut itse lainkaan tyytyväinen.

 Uuden kodin "elokuvateatteri" kesällä 2011. (En osaa ottaa suoria valokuvia)

Pelkäksi statistiikkapostaukseksi blogin synttärit eivät tietenkään jää vaan juhlinnan toisessa osassa käsitellään joku hyvin blogin henkeen sopiva elokuvateos. Toistaiseksi on vielä itsellenikin hämärän peitossa mikä se mahtaa olla. Jotain huippu-awesomea kuitenkin. Tämän kirjoituksen ulostaminen (heh heh) meni hieman tiukille, sillä olen sattunut perustamaan blogini äitini syntymäpäivänä ja mamma meni täyttämään tänä vuonna pyöreitä. Kakkua jäi synttäreiltä reippaasti yli ja anteliaat vanhempani kärräsivät loput herkut meille, kuten ensimmäisestä kuvasta näkyy. Nyt siis kakkukahveille!

Vuosijuhlan kunniaksi kaikki parannusehdotukset, leffa- ja aihetoiveet sun muut otetaan entistä ilomielisimmin vastaan. Tulkoon toisesta vuodesta vielä ensimmäistä parempi!

Silakkaa Oulusta

Ilmoitusluontoista asiaa.

Oulun Musiikkivideofestivaalit eli OMVF esittelee taas keskiviikosta (se on tänään) sunnuntaihin parhaita musiikkivideoita meiltä ja maailmalta. Musiikkielokuvat ovat saaneet oman festarinsa, keväällä nähdyn MusiXinen, joten niitä ei juurikaan täällä enää nähdä, mutta musavideot ovat teatraalisimmillaan pieniä elokuvia ja ainakin itseäni kiinnostava taiteenlaji. Kotimaisten videoiden kilpailu- ja katselmusesityksiin on vapaapääsy, eikä muistakaan tarvitse maksaa itseään kipeäksi vaan piletti irtoaa 3-4 eurolla.

Yksi pitkä musiikkielokuvakin festareilla nähdään ja sitä tähän oikeastaan tulinkin mainostamaan. Maaliskuisen MusiXinen voittajaelokuva Beats of Freedom (2010) nähdään uusintaesityksenä Elokuvateatteri Studiossa lauantaina ja sunnuntaina. Vielä on siis peräti kaksi mahdollisuutta nähdä tämä teos jos sen MusiXineillä missasi. Suosittelen lämpimästi! Omat fiilikseni kyseisestä leffasta voit lukaista tästä.

Muutakin hauskaa silakkajuhlilla on tarjottavanaan niille, jotka Oulussa vaeltavat. Perjantaina torinrannan lavalla veivataan taas näkymättömiä kielisoittimia Ilmakitaransoiton MM-kilpailuissa. Eikä maksa mittään! Parhaiden musavideoiden palkitsemispippalot taas järjestetään tänä vuonna Pohjankartanolla. Siellä siis lauantai-iltana Pumpeligaala, pääsyliput 15e. Olin itse viime vuoden Pumpeligaalassa valaisuhommissa ruuvailemassa lamppuja. Silloin gaala järjestettiin Juhlateltassa Lammassaaressa. Kylmä ja opettavainen kokemus.

Joka tapauksessa, tutustukaa OMVF:n ohjelmaan ja käykää ihmeessä näytöksissä jos aika sallii. Itselläni on jo muutama mielenkiintoinen videonäytös kiikarissa.